Uudenlainen radikaali yhteiskunnallinen liikehdintä eroaa vanhoista, konsensusta kunnioittaneista liikkeistä suoralla toiminnallaan.

Meillä alkoi syntyä 1990-luvulla liikkeitä, joiden pohjana olivat muun muassa 1980-luvun punk ja muut vasta­kult­tuu­riset liikkeet.

− Uusien liikkeiden näkyvimmät vaati­mukset ovat liittyneet eläinten oikeuksiin sekä ympäristö-, ihmisoikeus- ja globa­li­saa­tio­ky­sy­myksiin. Myös perus­tu­lo­vaa­ti­muk­sella on liikkeiden parissa laaja kannatus, sanoo uutta kansa­lai­sak­ti­vismin aaltoa tutkinut kouluttaja-sosiologi Jukka Pelto­koski.

Uusien liikkeiden toiminta tapahtuu usein epämuo­dol­li­semmin verkos­toissa ja kampan­joissa – ei niinkään rekis­te­röi­dyissä yhdis­tyk­sissä, kuten vanhojen liikkeiden. Viestin­tä­tek­no­logian nopea kehitys ja internet ovat avanneet täysin uuden foorumin, jota kautta saadaan organi­soitua liikkeelle nopeasti suuria massoja.

Alkoi syntyä kaupun­ki­liik­keitä talon­val­tausten, eläinten oikeuksien ja ympäris­tö­ky­sy­mysten ympärille. Niiden toiminta saattoi olla hyvin provo­ka­tii­vista kohdistuen jopa yksityi­so­mai­suuteen, mikä oli Suomessa ennen­kuu­lu­ma­tonta. Näiden suoran toiminnan liikkeiden lähtö­lau­kauksena katsotaan olleen vuonna 1995 tehdyt, niin sanotut turkis­tar­haiskut, jolloin kolme nuorta naista vapautti pohjan­maa­lai­silta turkis­tar­hoilta satoja kettuja.

Jukka Pelto­kosken mukaan uusille liikkeille on provo­kaa­tioista huoli­matta leimal­lista edelleen rauhan­omaisuus ja väkival­lat­tomuus.

− Eivätkä Suomesta ole mihinkään kadonneet liioin konsen­sukseen pyrkivä kansa­lai­sak­ti­vismi ja rauhal­linen mielen­osoittamisen perinne.

Veganismia ja leipäjonoja

Eläinten oikeuksia ajavaan liikkeeseen liittyi nopeassa tahdissa suuret määrät nuoria eri puolella Suomea. Oli selvää, että kysymys ei ollut pelkästään eläinten oikeuk­sista, vaikka ne tulivatkin näkyvämmin esiin asiaky­sy­myksinä, vaan myös laajemmin ympäris­töstä, ihmisoi­keuk­sista ja sosiaa­li­sesta eriar­voi­suu­desta. Pinnalle nousivat myös veganismi ja kasvis­syönti, jotka liittyivät laajemmin kulutusyh­teis­kunnan ja tehomaa­ta­lous­tuo­tannon kritiikkiin. Liikeh­din­nästä kasvoi radikaali antika­pi­ta­lis­tinen liike­aalto.

Laman myötä alkoivat myös työttömät järjes­täytyä: 1990-luvulla perus­tettiin työttömien yhdis­tyksiä, työpajoja, uusosuus­kuntia ja järjes­tettiin yhteis­a­pu­toi­mintaa. Kaupun­keihin alkoi ilmestyä leipä­jonoja.

− Työttömien liike ei elänyt pitkään sellaisena protes­ti­liik­keenä, että se olisi pystynyt haastamaan yhteis­kunnan. Vasta 2000-luvun alkupuolen preka­ri­aat­ti­liike nosti uudelleen esiin perus­tu­lo­kes­kus­telun, Pelto­koski huomauttaa.

Köyhyys ei Pelto­kosken mukaan ole kovin merkittävä kysymys 1990-luvulla synty­neessä radikaa­lissa ympäris­tö­liik­keessä, sillä aktivistit haluavat pikem­minkin rakentaa omaeh­toisia, niukkoja elämän­muotoja erossa kulutusyh­teis­kun­nasta.

− Vaikka eletään hyvin pienillä murusilla ja toimitaan vähillä resurs­seilla, ei korkea elintaso ole se vaatimus, jota ajettaisiin.

Kansalaisaloitteella uusia lakeja

Uudella vuosi­tu­han­nella voimis­tuneet globa­li­saa­tio­kriit­tiset liikkeet kriti­soivat muun muassa ylikan­sal­listen yhtiöiden valtaa, vapaa­kaup­pa­so­pi­muksia ja uutta globaalia maail­man­jär­jes­tystä. Ne ovat huolissaan globa­li­saation vaiku­tuk­sesta sosiaa­liseen eri-arvoi­suuteen. Euroo­passa globa­li­saa­tio­liike vaatii sosiaa­lista Eurooppaa ja pyrkii raken­tamaan euroop­pa­laista kansa­lais­ver­kostoa ja uusia yhteis­kun­nal­lisia toimin­ta­ver­kostoja.

Internetin avulla kampanjat voivat hetkessä levitä maailmanlaajuisiksi.

− Suurin merkitys tällä liikkeellä on se, että se rikkoo valtae­liitin kysee­na­lais­ta­mat­to­muuden, Pelto­koski sanoo.

Maail­man­ta­louden kritiikkiin osallistuu myös 1990-luvun lopulla perus­tettu Attac, joka noudattaa pitkälle perin­teisen yhteis­kun­nal­lisen liikkeen toimin­ta­tapoja parla­men­taa­ri­silla vaikut­ta­mis­kei­noillaan. Attacin rinnalle globa­li­saa­tio­liik­keeseen on noussut anarkis­tisia, autono­mis­tisia ja radikaali-ekolo­gisia verkostoja.

2010-luvulla nousi uusi aalto ajamaan seksuaali- ja sukupuo­li­vä­hem­mis­töjen oikeuksia sekä muita tasa-arvoky­sy­myksiä. Kansa­lais­vai­kut­ta­misen keinoja saatiin lisää vuonna 2012 voimaan tulleen uuden perus­tuslain säännöksen myötä, jonka mukaan Suomen kansa­lai­sella on oikeus saada aloit­teensa eduskunnan käsitel­tä­väksi. Ensim­mäinen läpi mennyt kansa­lais­aloite oli vuonna 2013 käynnis­tyneen Tahdon2013-kampanjan ajama aloite tasa-arvoisen avioliit­tolain säätä­mi­seksi. Suurin osa allekir­joi­tuk­sista saatiin verkossa avatun Kansalaisaloite.fi-sivuston kautta.

Inter­netin avulla on maail­man­laa­jui­sesti ajettu voimak­kaasti muitakin tasa-arvokysy-myksiä, kuten viime vuonna kulovalkean tavoin eri puolille maailmaa levin­neessä, seksu­aa­lista häirintää vastus­ta­vassa #metoo-kampan­jassa.

Liike on päämäärä

2000-luvun uuden talouden liikkeet eivät Pelto­kosken mukaan rakenna konflikteja, vaan haastavat yhteis­kunnan tekemällä uuden talouden kokeiluja, jotka perus­tuvat omaeh­toi­suuteen, yhtei­söl­li­syyteen ja erilaisiin aloit­teisiin kuten aikapankit, vaihto­talous, kaupunki- ja yhtei­sö­viljely- sekä kumppa­nuus­maa­ta­louden kokeilut ja yhtei­sö­asu­minen. Kokei­luissa testataan myös uusien tieto­tek­no­lo­gioiden mahdol­li­suuksia, kuten avoimia viestin­tä­verkkoja ja krypto­va­luuttoja.

Toki myös uusissa liikkeissä on niin sanottuja yhden asian liikkeitä, mutta 1990-luvulla ja sen jälkeen synty­neelle liikeh­din­nälle on leimal­lista se, että niiden aktivistit kiertävät monissa eri liikkeissä yhtä aikaa. He muodos­tavat laajan monitoi­mi­jaisen ja monia­sia­kes­keisen liike­kentän, jossa osallis­tu­minen liikkeeseen on itsetar­koitus.

− Ihmiset eivät toimi siinä siksi, että he haluai­sivat nähdä toimin­tansa vaiku­tukset vuosi­kym­menien kuluttua, vaan itse liike ja siinä toimiva yhteisö muodos­tavat poliit­tisen elämän.

Osa liikkeistä pakenee yhteis­kuntaa, kääntää sille selkänsä, eikä edes pyri vaikut­tamaan mihinkään. Kun järjes­telmä on menetetty, on parasta rakentaa jotain omaa ja yhteistä suoraan toisten kanssa.

Pelto­kosken mukaan on vaikea hahmottaa, mitä nämä liikkeet tavoit­te­levat, mutta niiden mielen­kiinnon kohteita ovat muun muassa miele­no­soi­tukset, totte­le­mat­tomuus, erilaiset ystävä- ja solidaa­ri­suus­ver­kostot, rahat­toman elämän mahdol­listava vaihto­talous ja muut talouden muodot. Poliit­tinen elämä on osa tarkoi­tusta, mutta niillä ei ole poliit­tista ohjelmaa.

− Näemme näiden valin­tojen ja liikkeiden merki­tyksen yhteis­kun­nal­li­selle kehityk­selle mahdol­li­sesti vasta 50 vuoden kuluttua, Jukka Pelto­koski sanoo.



Hyvinvointivaltion häpeätahra

Jouko Karjalainen

Jouko Karja­lainen arvioi, että leipä­jonot katoavat katuku­vasta, koska toimi­joilla ei ole varaa maksaa jakelu­kus­tan­nuksia. Kuva: Veikko Anttila

Köyhyys on tullut jäädäkseen. Köyhyyden syyt ovat aiempaa moninaisemmat, ja siitä puhutaan nykyisin avoimesti.

Kuka kuuntelee köyhää? -verkosto täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Verkos­tossa käydään keskus­telua köyhyy­destä ja etsitään ratkaisuja sen vähen­tä­mi­seksi. Keskus­teluun osallistuu niin asian­osaisia kuin asian­tun­ti­joita ja päättä­jiäkin.

Verkosto perus­tettiin Arkipäivän kokemuksia köyhyy­destä -kirjan julkis­ta­misen yhtey­dessä pidetyn seminaarin jälkeen. Seminaariin osallis­tunut silloinen perus­pal­ve­lu­mi­nisteri Paula Risikko toivoi, että köyhyyttä käsit­te­leviä tilai­suuksia järjes­tet­täisiin säännöl­li­semmin ja sinne kutsut­taisiin mukaan kaikkia eduskun­ta­ryhmiä.

− Kansan­liik­keenä tämä on erityinen malli, sanoo yksi verkoston aloit­ta­jista, Terveyden ja hyvin­voin­nin­lai­toksen tutkija Jouko Karja­lainen.

Verkosto on toiminut ilman rahoi­tusta ja lähinnä pääkau­pun­ki­seu­dulla. Nyt se sai Stealta rahoi­tuksen kolmeksi vuodeksi laajen­tuakseen ainakin kymme­nelle paikka­kun­nalle. Verkoston Facebook-ryhmään kuuluu noin
5 600 jäsentä. Seminaareja järjes­tetään kolme, neljä vuodessa, ja niissä esiin­tyvät pääasiassa asian­osaiset.

− Vaikka omasta köyhyy­destä puhuminen ei ole helppoa, he ovat kokeneet voimaan­nut­tavana sen, että ovat päässeet kertomaan tilan­teestaan.

Verkoston keskeisenä tavoit­teena on toimia sellaisena keskus­te­lu­foo­rumina, jossa päättäjät oikeasti kuunte­levat köyhiä. Julkinen keskustelu köyhyy­destä on Karja­laisen mielestä muuttanut ilmapiiriä. Se on yhä enemmän kääntynyt keskus­te­luksi koko hyvin­voin­ti­valtion tulevai­suu­desta, ja köyhyy­destä on tullut hyvin­vointi-valtion säilyt­tä­misen mittari.

− Mutta se saattaa johtaa köyhyys­po­li­tiikkaan, jolloin univer­saali sosiaa­li­po­li­tiikka jää varjoon, Karja­lainen varoit­telee.

Työlliset köyhät

Kuka kuuntelee köyhää? -verkos­tolta on lähtenyt kolme kertaa istuvalle perus­pal­ve­lu­mi­nis­te­rille toimenpide-ehdotus köyhien aseman paran­ta­mi­seksi. Tulok­siakin on saatu, kuten vuonna 2011 tehty perus­turvan tasoko­rotus, joka oli vuosi­kausiin ensim­mäinen.

− Sen toteu­tu­minen oli toki monen tekijän summa, mutta meillä sattui olemaan edustaja kuultavana halli­tus­neu­vot­te­luis­sakin, Karja­lainen muistelee.

Viime vuosi­kym­meninä köyhyy­destä on tullut näkyvämmin myös työssä­käyvien osa. Tähän ovat syynä muun muassa osatyöl­lisyys, matala­palk­kaisuus ja sirpa­leiset työsuhteet, eikä etuus­jär­jes­telmä ole uudis­tunut näiden epätyy­pil­listen työsuh­teiden mukana. Karja­laisen mukaan työssä­käyvien köyhyyden lisään­ty­mi­sestä kertoo muun muassa se, että asumistuen saajien määrä on kaksin­ker­tais­tunut.

Yksi köyhyy­destä kertova ilmiö on suoma­laiseen katukuvaan 1990-luvun laman myötä ilmes­tyneet leipä­jonot, jotka vähitellen vakiin­tuivat osaksi suoma­laista sosiaa­li­po­li­tiikkaa. Kauppojen ylijää­mä­ruoan jakelun aloitti jo 1960-luvulla Veikko ja Lahja Hurstin Laupeu­dentyö ry, ja työtä on jatkanut näihin päiviin asti heidän poikansa Heikki Hursti.

Viime vuosiin asti pääkau­pun­ki­seu­dulla on toiminut Hurstin lisäksi pari muuta ylijää­mä­ruoan vastaa­not­tajaa ja jakelijaa, mutta nyt toimi­joita näillä ”markki­noilla” on jo kymmen­kunta. Kauppojen elintar­vik­keiden ylijää­mä­määrät eivät kuitenkaan ole kasvaneet samassa suhteessa, ja vähäiset valtion ja kuntien tuet ruoan jakaja­jär­jes­töille jakaan­tuvat niin monelle toimi­jalle, että ne eivät riitä kuluihin.

− Pikku­hiljaa käy niin kuin sosiaa­li­po­lii­tikot toivovat: leipä­jonot häviävät katuku­vasta. Mutta eivät suinkaan siksi, että ne kävisivät tarpeet­to­miksi, vaan siksi, että kenel­läkään ei ole enää varaa hoitaa joukko­mit­taista ruoan jakelua, Jouko Karja­lainen pohtii.



Suoraa toimintaa eläinten puolesta

Kettutyttöinä tunnetut Mia Salli, Minna Salonen ja Kirsi-Maaret Kultalahti (ei kuvassa).

Kettu­tyt­töinä tunnetut Mia Salli, Minna Salonen ja Kirsi-Maaret Kulta­lahti (ei kuvassa) tuomittiin Kauhavan käräjä­oi­keu­dessa ehdol­lisiin vankeus­ran­gais­tuksiin sekä maksamaan korvauksia tarhaa­jille ja vakuu­tus­yh­tiöille. Kuva: Jyrki Tervo / Lehtikuva

Toukokuussa 1995 kolme nuorta naista päästi Pohjanmaalla sijaitsevilla turkistarhoilla vapaaksi satoja häkkeihin vangittuja kettuja.

Näitä niin sanottuja turkis­tar­haiskuja voi pitää lähtö­lau­kauksena uusille, radikaa­leille suoran toiminnan ympäristö- ja eläinoi­keus­liik­keille Suomessa.

Mia Takula o.s. Salli kuului jo 1990-luvun alussa vapaa­muo­toiseen verkostoon, joka osallistui muun muassa ydinvoiman vastaiseen toimintaan ja järjesti nuori­so­ta­loilla huumeiden vastaisia konsertteja. Eläinten oikeuksiin liittyvää toimintaa oli kuitenkin eniten.

Vapau­tuksiin osallis­tuessaan Takula oli 19-vuotias. Hän oli vuonna 1995 perus­ta­massa Oikeutta eläimille -yhdis­tystä, mutta korostaa, että järjes­töllä ei ollut mitään tekemistä vapau­tusten kanssa, vaan tytöt toimivat täysin yksityis­hen­ki­löinä.

Oikeus tuomitsi vapau­tuksiin osallis­tuneet ”kettu­tytöt” yhteis­vas­tuul­li­sesti noin 860 000 markan vahin­gon­kor­vauksiin. Summana korvaus oli suuri.

Kettu­tytöt saivat oikeu­den­käyntien aikana ja niiden jälkeen laajasti tukea ympäri Suomea. Heidän puolestaan järjes­tettiin tukimie­le­no­soi­tuksia myös esimer­kiksi Saksassa ja Kanadassa.

− Saimme pelkästään tukipos­ti­kortteja noin 200 kpl. Minulle tuli postikin siihen aikaan perille ihan vain osoit­teella Mia Salli, Kettu­tyttö.

Takkula kertoo, että monille vapau­tukset olivat käänteen­tekevä kokemus rohkeu­desta ja saivat heidät ajatte­lemaan eläinoi­keuksia. Tytöt eivät kuitenkaan halunneet herätellä vapau­tuk­silla yhteis­kun­nal­lista keskus­telua.

− Vaikka turkis­tarhaus kiellet­täisiin tänään, se ei auta millään tavalla niitä eläimiä, jotka ovat siellä häkeissä nyt.

Mia Takula toimii edelleen Oikeutta eläimille -järjes­tössä. Järjestö muun muassa julkaisee eläin­ti­loilla ja teuras­ta­moilla salaa kuvattuja videoita ja kuvia ja pyrkii herät­tämään keskus­telua eläinten kohte­lusta.

Videoilla on Takulan mukaan ollut myös suuri vaikutus ihmisten henki­lö­koh­taisiin kulutus­va­lin­toihin.

Oikeutta eläimille -järjestön kampan­joinnin tuloksena suljettiin koirien koe-eläin­kas­vattamo Suomessa. Jotkut kansain­vä­liset muoti-talot ja tavara­talot ovat luopuneet turkisten myynnistä tai niiden käytöstä mallis­toissaan. Tähän ovat syynä muun muassa Oikeutta eläimille -järjestön kansain­vä­li­sessä mediassa julkai­semat kuvat Suomen turkis­tar­hojen ylija­los­te­tuista ketuista.



Tahdon2013-kampanja tasoitti tietä tasa-arvoon

Senni Moilanen, Milla Halme ja Anna Saarela

Senni Moilanen, Milla Halme ja Anna Saarela toivat Tahdon2013-kampanjan aloitteen tasa-arvoi­sesta avioliit­to­laista eduskuntaan joulu­kuussa 2013. Suomen kampanja oli osa kansain­vä­listä liikeh­dintää, jossa käytiin taistelua tasa-arvoisen avioliit­tolain puolesta. Kuva: Antti Aimo-Koivisto

Vuonna 2012 hyväksytty kansalaisaloitelaki avasi yksityishenki­löille mahdollisuuden saada eduskunnan käsiteltäväksi konkreettinen lakiehdotus tai ehdotus lainvalmisteluun ryhtymisestä.

Ensim­mäinen eduskunnan hyväksymä kansa­lais­aloite esitti avioliit­tolain muutta­mista siten, että myös samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Tasa-arvoista avioliit­to­lakia ajamaan perus­tettiin Tahdon2013-kampanja. Kansa­lais­aloit­teiden avuksi avatun verkko­pal­velun lisäksi allekir­joi­tuksia kerättiin parikym­mentä tuhatta paperi­lo­mak­keille, joita lähetettiin kampanja-aktivis­teille eri puolille Suomea.

Nykyisin SOSTE:n viestin­tä­pääl­likkönä työsken­televä Milla Halme toimi kampanjan poliit­tisen vaikut­ta­misen koordi­naat­torina. Hän kertoo, että kampanjan alkaessa sillä oli rahaa noin 600 euroa, jonka Kansain­vä­lisen liikku­vuuden ja yhteistyön keskus CIMO oli myöntänyt Youth in Action -varoista sukupuoli- ja seksu­aa­li­vä­hem­mis­töjen tasa-arvotyöhön.

− Järjes­timme lisäksi Helsin­gissä suuren tukikon­sertin, jonka tuotoilla kampanja pystyttiin toteut­tamaan.

Koska lakia­loite nosti kuumiakin tunteita, kampanjan toimijat olivat varau­tuneet vihapu­heeseen ja kiivaaseen vastus­tukseen, mutta sitä oli loppujen lopuksi hyvin vähän. Halme kertoo saaneensa muutamia häirin­tä­teks­ti­viestejä esiin­nyt­tyään televi­siossa, ja vihapu­he­lii­keh­din­täkin yltyi vasta lain läpimenon jälkeen.

Kampanjan ollessa kiihkeim­millään vapaa­eh­toiset tekivät töitä vuoro­kaudet ympäri, eikä usko lain läpime­ne­miseen mennyt edes siinä vaiheessa, kun lakiva­lio­kunta äänesti esitystä vastaan.

− Tunsin pikem­minkin, että äänekäs tuki kasvoi ja olen päässyt ihmeel­li­sellä aallolla ratsas­tamaan, ja se muuttui vain koko ajan uskomat­to­mam­maksi, Halme muistelee.

Kahden vuoden kampan­joinnin aikana Tahdon2013 oli muuttunut kansan­liik­keeksi. Aloite luovu­tettiin eduskunnan puhemie­helle 13. joulu­kuuta 2013. Tasa-arvoinen avioliit­tolaki tuli voimaan maaliskuun alussa 2017.



Asuntopoliittista radikalismia

Talonvaltaajien liike Oranssi on nykyisin yhdistys, joka ostaa ja kunnostaa tyhjillään olevia kiinteistöjä nuorille asunnoiksi.

Talon­val­taajien liike Oranssi on nykyisin yhdistys, joka ostaa ja kunnostaa tyhjillään olevia kiinteistöjä nuorille asunnoiksi. Kuva: Kimmo Mäntylä / Lehtikuva

Talonvaltaajat alkoivat vallata 1970-luvun lopulla tyhjillään olevia rakennuksia nuorten asumiskäyttöön ja omaehtoiseen kulttuuritoimintaan.

Helsin­gissä radikaali talon­val­taus­liike kesyyntyi ”yhteis­kun­ta­kel­poi­seksi” toimin­naksi, kun uusi talon­val­taa­ja­su­ku­polvi perusti 1990-luvun alussa Oranssi ry:n. Yhdistys alkoi kunnostaa valtaa­miaan ja vuokraa­miaan purku-uhan alla olevia taloja nuorille asumis­käyttöön ja omaeh­toisen kaupun­ki­kult­tuu­ri­toi­minnan keskuk­siksi.

Oranssi solmi vuonna 2006 kumppa­nuus­so­pi­muksen Helsingin kaupungin Nuori­so­asian­kes­kuksen kanssa, jolta se saa talou­del­lista tukea nuori­so­toi­mintaan.

Oranssi ry:n toimin­nan­johtaja Aino Toiviainen-Koskinen painottaa, että kaikki yhdis­tyksen haltuun ottamat tilat ovat kaupungin – ei yksityisten – omistamia.

– Kaupunki kuuluu kaupun­ki­lai­sille. Me herätämme keskus­telua siitä, miksi jokin tila on tyhjä ja voisiko sitä käyttää johonkin.

Toiviainen-Koskisen mukaan Oranssin uskot­tavuus lisääntyi 1990-luvun alkupuo­lella, kun yhteisö alkoi kunnostaa ja huolehtia valtaa­mistaan ja vuokraa­mistaan kiinteis­töistä. Oranssi ry:n toimin­nan­johtaja Aino Toiviainen-Koskinen ei itse ole ollut valtaa­massa taloja, mutta on asunut Oranssin asunnossa vuodesta 1999 lähtien.

– Oikeastaan vain ensim­mäiset talot ovat olleet vallattuja, ja ne valtaukset ovat olleet enemmän keskus­te­lu­na­vauksia kaupungin suuntaan.

Yhdistys on perus­tanut Oranssi Asunnot Oy:n, joka tarjoaa helsin­ki­läi­sille nuorille kohtuu­hin­taista yhtei­söl­listä asumista. Oranssi on myös ostanut kaupun­gilta muutamia asuin­kiin­teistöjä, joita se on korjannut asuin­käyttöön. Asukkaat itse huoleh­tivat kiinteis­töjen ylläpi­dosta sekä pienem­mistä korjauk­sista ja huolloista, millä saadaan laskettua asumis­kus­tan­nuksia.

Asunnot ovat yhtei­sö­asuntoja ja niissä on tällä hetkellä noin 120 asukasta. Sisään muutet­taessa asukkaan on oltava alle 25-vuotias, mutta tämän jälkeen asunnossa voi asua niin pitkään kuin haluaa.

– On rikkaus, että yhtei­söissä asuu vanhempia ja kokeneempia, jotka auttavat nuorempia sopeu­tumaan itsenäiseen elämään.

Toiviainen-Koskisen mukaan Oranssia on pyydetty esimer­kiksi Tampe­reelle järjes­tämään talon­val­tauksia, mutta yhdis­tyk­sestä ei ole halua lähteä, jos se ei voi jäädä paikan päälle pitämään kiinteis­töistä huolta.

– Helsin­gissä meiltä on poistunut tarve vallata taloja, koska kaupunki antaa Oranssin haltuun suojeltuja tai purku-uhan alla olevia raken­nuksia, joita me hoidamme ja kunnos­tamme.



Eduskunnan Attac

Erkki Tuomioja on Suomen Attacin perustajia ja nykyinen puheenjohtaja.

Erkki Tuomioja on Suomen Attacin perus­tajia ja nykyinen puheen­johtaja. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Attac on merkittävä kansainvälinen toimija globalisaatiokriittisessä liikkeessä ja Maailman sosiaali­foorumissa.

Attac vastustaa kansain­vä­listä valuut­ta­kei­not­telua. Se vaatii oikeu­den­mu­kai­sempia kauppa­so­pi­muksia, veropa­ra­tiisien sulke­mista, pääoma­ve­ro­tuksen kiris­tä­mistä ja kehitys­maiden velkojen antamista anteeksi.

Järjestö perus­tettiin Ranskassa 1998, ja se oli mukana järjes­tä­mässä ensim­mäistä Maailman sosiaa­li­foo­rumia Brasi­liassa vuonna 2001. Suomeen Attac perus­tettiin samana vuonna. Yksi perus­ta­ja­jä­se­nistä oli kansan­edustaja Erkki Tuomioja. Hän toimii tällä hetkellä eduskunnan Attac-ryhmän puheen­joh­tajana. Ryhmä on puolueista riippu­maton. Se pyrkii edistämään Attacin tavoit­teita muun muassa tekemällä erilaisia toimenpide-esityksiä ja lakia­loit­teita ja vaikut­ta­malla eri eduskun­ta­ryhmien päätök­sen­tekoon.

Attacin toiminta eroaa muiden 1990-luvun jälkeen perus­tet­tujen, niin sanot­tujen uusien liikkeiden toimin­nasta muun muassa parla­men­taa­ri­silla vaikut­ta­mis­kei­noillaan. Uudet liikkeet kriti­soivat Attacia puolue­po­liit­tisen ja kansa­lais­jär­jes­tö­kentän eliitin yhdis­tyksenä.

− Vaikut­ta­misen keinojen kirjo on erittäin laaja, eikä toinen ole toistaan poissulkeva. Kaiken­laisia vaiku­tus­keinoja tarvitaan, vastaa Tuomioja kritiikkiin.

Puolueet kutistuvat – kansalaisyhteiskunta vahvistuu

Erkki Tuomioja muistuttaa, että Suomi oli sata vuotta sitten kansa­lais­lii­keyh­teis­kunta. Järjes­täy­ty­mi­saste oli korkea: oli työväen­liike, suoma­laisuus- ja ruotsa­lai­suus­liikkeet ja talon­poi­kais­liike ja niillä kaikilla oli myös yhteisiä päämääriä, kuten demokratia.

Edustuk­sel­lista demokratiaa toteut­tamaan tarvitaan Tuomiojan mukaan elävä ja vaikuttava kansa­lai­syh­teis­kunta, joka käsittää erilaisia järjestöjä, ammat­tiyh­dis­tyksiä ja asian­tun­ti­ja­liik­keitä.

Puolueiden rooli on vähitellen muuttunut niiden jäsen­määrien kutis­tuttua. Myös puolueiden kyky tuottaa uusia ajatuksia ja ohjelmia on heiken­tynyt. Puolueet eivät liioin äänimää­ristä kilpail­lessaan ota riskejä, ja se on jättänyt tilausta kansa­lai­syh­teis­kunnan toimin­nalle.

− Muutoksia ei kuitenkaan synny ilman, että edustuk­sel­linen demokratia ne toteuttaa.

Tällä hetkellä Attacin huomio on Tuomiojan mukaan kohdis­tunut Kanadan ja EU:n välisen vapaa­kaup­pa­so­pi­muksen inves­toin­ti­suojaan ja Yhdys­valtain kanssa jäissä olevaan TTIP-sopimukseen.

Attacin kansal­liset tavoitteet Suomessa liittyvät hallin­ta­re­kis­te­ri­lakiin, maakoh­taiseen verora­por­tointiin ja terveys­pal­ve­lu­yri­tysten veropa­ra­tii­si­kyt­köksiin.

Tuomioja kertoo, että monikan­sal­liset yhtiöt ovat joutuneet viime vuosina muuttamaan käytöstään. Niille on tärkeää, että kauppa käy häiriöttä ilman konflikteja.

− Koska ne ovat muuttuneet omistus­poh­jaltaan ylikan­sal­li­siksi, ne eivät voi enää vaatia oman emoval­tionsa voiman­käyttöä suojaamaan intres­sejään.

Suoraan kulut­tajien kanssa tekemi­sissä oleville suuryh­tiöille on tullut yhä tärkeäm­mäksi varjella omaa brändiään ja tuote­ni­meään.

− Firmat ovat nyt paljon varovai­sempia toimin­tansa suhteen, sillä Attac ja sadat muut järjestöt pitävät huolen siitä, että väärin­käy­tökset nostetaan esiin ja saatetaan kulut­tajien tietoon, Erkki Tuomioja sanoo.

Iita Kettunen

Sarjan toimittaja on saanut artik­kelien kirjoit­ta­miseen apurahan Alfred Korde­linin säätiöltä.