Ilman radikaaleja ulostuloja moni epäkohta suomalaisessa yhteiskunnassa olisi jäänyt korjaamatta.

Radi­ka­lismi yhdis­te­tään nykyi­sin usein fun­da­men­ta­lis­ti­siin ääri­liik­kei­siin. Radi­kaa­lia lii­keh­din­tää on kui­ten­kin usein tar­vittu pane­maan liik­keelle toi­mia asen­tei­den ja käy­tän­tö­jen muut­ta­mi­seksi sekä yhteis­kun­nal­lis­ten ja sosi­aa­lis­ten uudis­tus­ten toteut­ta­mi­seksi.

Tam­pe­reen yli­opis­ton his­to­rian pro­fes­so­rin Pertti Haa­pa­lan mukaan suo­ma­lai­nen radi­ka­lismi on kautta aiko­jen ollut var­sin mal­til­lista. Radi­kaa­lei­na­kin aikoina yhteis­kun­nal­li­sia uudis­tuk­sia on toteu­tettu val­tio­ve­toi­sesti poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon kautta ja kon­sen­susta kun­nioit­taen.

− Jo vuonna 1919 saa­tiin aikaan mer­kit­tävä kom­pro­missi, kun sisäl­lis­so­dan hävin­neet sai­vat kan­sa­lai­soi­keu­det ja sosia­li­de­mo­kraa­tit nousi­vat edus­kun­nan suu­rim­maksi puo­lu­eeksi, Pertti Haa­pala sanoo.

Tasan sata vuotta sit­ten radi­kaali lii­keh­dintä kär­jis­tyi kui­ten­kin sisäl­lis­so­daksi. Mil­lai­sena suo­ma­lai­nen radi­ka­lismi on sen jäl­keen jat­ku­nut ja mil­lai­sia − eri­tyi­sesti sosi­aa­li­sia ja sosi­aa­li­po­liit­ti­sia − uudis­tuk­sia sillä on saatu aikaan?

Sisällissota keskeytti uudistukset

Haa­pa­lan mukaan Suo­messa alkoi syn­tyä yhteis­kun­nal­li­sia ja poliit­ti­sia uudis­tuk­sia vaa­ti­via liik­keitä sekä por­va­ris­ton että työ­väes­tön kes­kuu­dessa jo 1890-luvulla.

Viime vuo­si­sa­dan alun radi­kaa­leim­mat vaa­ti­muk­set sisäl­tyi­vät niin sanot­tuun Fors­san ohjel­maan, joka oli vuonna 1903 jär­jes­te­tyn Suo­men Työ­väen­puo­lu­een, sit­tem­min Suo­men Sosia­li­de­mo­kraat­ti­sen Puo­lu­een puo­lue­ko­kouk­sen ohjelma. Siinä vaa­dit­tiin muun muassa kah­dek­san tun­nin työ­päi­vää, vähim­mäis­palk­kaa, yleistä oppi­vel­vol­li­suutta ja suo­raa demo­kra­tiaa.

Suo­ma­lai­sen työ­väes­tön ensim­mäi­nen poliit­ti­nen voi­man­näyte oli vuo­den 1905 suur­lakko, jonka ansiosta maa­han saa­tiin oma kan­san­edus­tus­lai­tos ja ylei­nen ja yhtä­läi­nen äänioi­keus. Se oli ollut aika­naan jok­seen­kin mah­do­ton vaa­ti­mus.

Kun Suomi auto­no­mian aikaan oli Venä­jän val­lan alla, val­mis­tel­tiin pal­jon uutta lain­sää­dän­töä kos­kien kan­sa­lai­soi­keuk­sia, sosi­aa­li­tur­vaa, ter­vey­den­huol­toa ja kou­lu­tusta. Venä­jän val­lan­ku­mous ja Suo­men sisäl­lis­so­dan puh­kea­mi­nen 1918 kes­keyt­ti­vät uudis­tus­ten toteut­ta­mi­sen. Nii­hin palat­tiin vasta sodan pää­tyt­tyä vuonna 1919.

Sisäl­lis­so­dassa punais­ten vaa­ti­muk­set kos­ki­vat muun muassa työ­väen­suo­je­lu­la­keja, eläk­keitä ja työt­tö­myys­kor­vauk­sia.

− Kaik­kein radi­kaa­lein vaa­ti­mus oli kui­ten­kin tasa-arvoi­sen yhteis­kun­nan ja yleis­ten kan­sa­lai­soi­keuk­sien vaa­ti­muk­set. Ne oli­vat van­han yhteis­kun­nan ja ylä­luo­kan käsi­tys­ten vas­tai­sia, sillä ihmi­siä pidet­tiin luon­tai­sesti eriar­voi­sina, Haa­pala toteaa.

Radikaali opiskelijaliike uudistajana

Sisäl­lis­so­dan pää­tyt­tyä alet­tiin kii­reesti toteut­taa jo val­mis­tel­tuja refor­meja ja lakie­si­tyk­siä: kun­nal­li­nen demo­kra­tia toteu­tet­tiin ja muun muassa sosi­aali- ja kou­lu­toi­mea laa­jen­net­tiin. 1920-luvun alussa toteu­tet­tiin progres­sii­vi­nen tulo­vero ja maa­re­formi. Las­ten­suo­jelu alkoi jär­jes­tää sotaor­po­jen huol­toa las­ten­ko­deissa. Ylei­nen oppi­vel­vol­li­suus toteu­tui vuonna 1921.

Haa­pa­lan mukaan 1920-luvulla saa­tiin aikaan tär­keim­mät refor­mit, koska myös sivis­ty­neistö oli luo­massa moder­nia sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa.

− 1900-luvun mer­kit­tä­vin sosi­aa­li­po­lii­tikko Heikki Waris kir­joitti, että Suo­mesta tuli ”talon­poi­kien ja työ­läis­ten tasa­valta” vii­ta­ten Neu­vosto-Venä­jän tavoit­te­le­maan val­tioon, sanoo Haa­pala.

Kun tul­tiin 1950-luvulle, inno­kas yhteis­kun­ta­suun­nit­telu koski myös sosi­aa­li­tur­va­jär­jes­tel­miä, ja voi­ma­kas uudis­tus­kausi alkoi 1960-luvulla.

Ylei­seu­roop­pa­lai­nen opis­ke­li­ja­ra­di­kaa­lien lii­keh­dintä 1960-luvun lopulla levisi myös Suo­meen ja muutti pal­jon ilma­pii­riä. Se rik­koi sodan käy­neen suku­pol­ven ”por­va­ril­li­sen kult­tuu­ri­he­ge­mo­nian”. Yhteis­kun­nan muu­tos oli nopea Suo­men raken­taessa hyvin­voin­ti­val­tiota.

− Radi­kaali opis­ke­li­ja­liike haas­toi puheen isän­maasta ja vaati uuden­tyyp­pistä moniar­voi­suutta. Se oli yhden suku­pol­ven vapau­tu­mis­liike, joka var­masti edisti tasa-arvoa.

Suo­meen alkoi syn­tyä radi­kaa­leja liik­keitä, jotka vaa­ti­vat sosi­aa­li­sia ja yhteis­kun­nal­li­sia uudis­tuk­sia. Yksi mer­kit­tä­vim­mistä oli 1967 perus­tettu Mar­ras­kuun liike, joka vaati yhteis­kun­nan lei­maa­miin poik­kea­viin ihmis­ryh­miin koh­dis­tu­van kont­rol­li­po­li­tii­kan lopet­ta­mista.

Sosi­aa­li­sen tasoit­ta­mi­sen poli­tiikka eteni mer­kit­tä­västi 1970-luvulla. Kun vasem­mis­ton asema vah­vis­tui, vaa­dit­tiin lyhyem­pää työ­päi­vää, parem­pia eläk­keitä sekä kor­keam­pia veroja por­va­reille.

Ville Komsi ja Kalle Könkkölä 1983

Kalle Könk­kölä pääsi ensim­mäi­senä vam­mai­sena edus­ta­jana Vih­reän lii­ton lis­toilta edus­kun­taan vuonna 1983, ja Kyn­nys ry vah­vis­tui etu­jär­jes­tönä. Ville Komsi oli Koi­järvi-aktii­veja. Kuva: Pentti Nis­si­nen / Leh­ti­kuva

Radikaali kansalaispalkkaesitys

Haa­pala muis­tut­taa, että edes radi­kaa­leim­paan aikaan Suo­men ääri­va­sem­misto ei nous­sut liput lie­huen bar­ri­ka­deille, vaan sil­loin­kin meillä pyrit­tiin uudis­tuk­sia saa­maan aikaan par­la­men­taa­ri­sin kei­noin.

Haa­pala sanoo, että 1980-luku oli his­to­rian kulta-aikaa, koska sil­loin kaik­kien ihmis­ryh­mien elämä koheni. Tuloe­rot oli­vat pie­nim­mil­lään, sosi­aa­lie­tuu­det para­ni­vat, ja myös hyvä­tu­loi­set alkoi­vat saada etuuk­sia.

Harri Hol­ke­rin hal­li­tus oli hyvin hyvin­voin­ti­val­tio­myön­tei­nen, sanoo Haa­pala.

Vih­reä liike alkoi vuonna 1979 syn­ty­neen, Koi­jär­ven lin­tu­jär­veä puo­lus­ta­neen kan­san­liik­keen myötä. Liike alkoi koota hel­moi­hinsa ympä­ris­tö­ak­ti­vis­teja, femi­nis­tejä, vam­mais­jär­jes­töjä, sek­su­aali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­töjä sekä eri­lai­sia yhden asian liik­keitä ja niin sanot­tuja vaih­toeh­to­kult­tuu­reja. Liike sai vuonna 1983 edus­kun­taan kaksi edus­ta­jaa, vam­mai­sak­ti­vis­tin Kalle Könk­kö­län ja ympä­ris­tö­ak­ti­vis­tin Ville Kom­sin.

Pian perus­ta­mi­sensa jäl­keen Vih­reät alkoi­vat ajaa perus­tu­loa, tuol­loin kan­sa­lais­pal­kan nimellä. Aika ei kui­ten­kaan vielä ollut kypsä näin radi­kaa­lin ehdo­tuk­sen toteut­ta­mi­seksi. Tam­mi­kuussa 2017 Suo­messa aloi­tet­tiin kan­sain­vä­lis­tä­kin huo­miota herät­tä­nyt kak­si­vuo­ti­nen perus­tu­lo­ko­keilu, johon osal­lis­tuu 2 000 satun­nai­so­tan­nalla valit­tua hen­ki­löä.

− Oikeas­taan kaik­kea, mitä on radi­kaa­leina aja­tuk­sina vas­tus­tettu, on ajan myötä toteu­tu­nut, Pertti Haa­pala tuu­mii.



Marraskuun liikkeen perilliset

Olli Stålström toimitti yhdessä Kai Sieversin kanssa vuonna 1984 ensimmäisen suomalaisen homoseksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan Rakkauden monet kasvot. Kuva: Jyrki Komulainen

Olli Stål­ström toi­mitti yhdessä Kai Sie­ver­sin kanssa vuonna 1984 ensim­mäi­sen suo­ma­lai­sen homo­sek­su­aa­li­suutta käsit­te­le­vän tie­to­kir­jan Rak­kau­den monet kas­vot. Kuva: Jyrki Komu­lai­nen.

Vammaiset ja seksuaalivähemmistöt olivat vielä 1960-luvun lopussa yhteiskunnan kontrollipolitiikan uhreja.

Vuonna 1967 perus­tettu Mar­ras­kuun liike vas­tusti muun muassa niin sanot­tu­jen poik­kea­vien ihmis­ryh­mien kan­sa­lai­soi­keuk­sien pol­ke­mista ja sosi­aa­li­huol­lon pää­tök­sellä teh­tyjä vapau­den­riis­toja.

Yhteis­kunta lei­masi poik­kea­viksi kaikki nor­min­vas­tai­sesti käyt­täy­ty­vät ihmis­ryh­mät kuten esi­mer­kiksi van­git, alko­ho­lis­tit, kou­lu­pin­na­rit, vam­mai­set ja homot. Näitä ihmi­siä ”hoi­det­tiin” pas­sit­ta­malla hei­dät van­ki­laan, mää­rää­mällä hei­dät sosi­aa­li­huol­lon val­von­taan tai lää­ke­tie­teel­li­seen hoi­toon. Mar­ras­kuun liike vas­tusti pak­koon perus­tu­via hoi­to­käy­tän­töjä ja kysee­na­laisti yhteis­kun­nan mää­rit­te­le­män nor­maa­liu­den käsit­teen.

Mar­ras­kuu­lai­set vie­rai­li­vat van­ki­loissa ja mie­li­sai­raa­loissa ja esiin­tyi­vät pal­jon jul­ki­suu­dessa. Mie­le­no­soi­tuk­silla, tem­pauk­silla ja jul­ki­lausu­milla kiin­ni­tet­tiin huo­mio epä­koh­tiin.

Liike vaati pak­koon perus­tu­van lai­tos­hoi­don sijaan avo­hoi­toa ja ehkäi­se­viä toi­men­pi­teitä sekä omia etu­jär­jes­töjä eri vähem­mis­tö­ryh­mille. Vaa­dit­tiin myös homou­den dekri­mi­na­li­soin­tia ja kont­rol­li­po­li­tii­kan koh­teille täy­det ihmi­soi­keu­det.

Oikeus päättää omista asioista

Kun Kalle Könk­kölä aloitti opin­not Hel­sin­gin yli­opis­tossa 1960–70-luvun vaih­teessa, lähes kaikki yli 16-vuo­ti­aat vam­mai­set oli­vat lai­tok­sissa ja eläk­keellä. Vam­mai­silla ei ollut juuri mitään vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia.

− Meillä ei ollut vam­mais­pal­ve­luja, ei kul­je­tus­pal­ve­luja, eikä hen­ki­lö­koh­taista apua, Könk­kölä lisää.

Kiih­keän opis­ke­li­ja­lii­keh­din­nän innoit­ta­mina vam­mai­set opis­ke­li­jat perus­ti­vat vuonna 1973 oman yhdis­tyk­sen, Kyn­nys ry:n. Yhdis­tys alkoi ensim­mäi­senä ajaa vam­mai­sille estee­töntä liik­ku­mis­mah­dol­li­suutta yli­opis­tolla. Monen vään­nön jäl­keen Unio­nin­ka­dun puo­lelle saa­tiin auto­maat­tiovi. Lisäksi saa­tiin oma lepo­huone, jossa saat­toi suo­rit­taa ten­tit rau­hassa ja oli riit­tä­västi tilaa lukea pis­te­kir­joi­tuk­sella.

− Kun vaa­ti­muk­siimme alet­tiin suh­tau­tua suo­peam­min, saimme myös oman opinto-ohjaa­jan.

Pian Kyn­nys ry:ssä huo­mat­tiin, että vam­mau­tu­neet opis­ke­li­jat oli­vat etuoi­keu­tettu ryhmä mui­hin vam­mai­siin näh­den. Niinpä yhdis­tys laa­jeni val­ta­kun­nal­li­seksi vam­mais­ten etu­jär­jes­töksi. Tähän saa­tiin pontta myös Mar­ras­kuun liik­keen vaa­ti­muk­sista. Könk­kö­län mukaan Mar­ras­kuun liike ei kui­ten­kaan huo­mioi­nut, että ”koh­teet” voi­si­vat toi­mia etu­jär­jes­töis­sään itse.

− Mutta me vaa­dimme, että vam­mais­jär­jes­tö­jen pitää olla vam­mais­ten omissa käsissä.

Yhdis­tyk­sen peri­aa­teoh­jel­maan omak­sut­tiin ame­rik­ka­lai­sen vam­mais­jär­jes­tön peri­aat­teita, joista ensim­mäi­nen on, että vam­mai­silla on oltava oikeus päät­tää itse­ään kos­ke­vista asioista. Toi­nen peri­aate on, että jär­jes­tön jäse­net edus­ta­vat käyt­tä­jää, eivätkä tuota pal­ve­luja. Ja kol­mas, että yhdis­tys vas­tus­taa hyvän­te­ke­väi­syyttä, koska se ei tue soli­daa­ri­suutta ja tasa-arvoa.

Kun Könk­kölä pääsi ensim­mäi­senä vam­mai­sena edus­ta­jana Vih­reän lii­ton lis­toilta edus­kun­taan vuonna 1983, Kyn­nys ry vah­vis­tui etu­jär­jes­tönä ja asian­tun­ti­jae­li­menä. Alet­tiin vaa­tia oikeutta osal­lis­tua vam­mai­sia kos­ke­vaan pää­tök­sen­te­koon sekä esteet­tö­mään liik­ku­mi­seen eri­tyi­sesti jul­ki­sissa raken­nuk­sissa ja jouk­ko­lii­ken­ne­vä­li­neissä.

Mer­kit­tä­vim­mät uudis­tuk­set oli­vat vuonna 1987 hyväk­sytty vam­mais­pal­ve­lu­laki ja vuonna 2009 hyväk­sytty vam­mais­pal­ve­lu­lain muu­tos, jossa hen­ki­lö­koh­tai­sesta avusta tuli sub­jek­tii­vi­nen oikeus.

Setan mielenosoitus 1974

Seta osoitti miel­tään vuonna 1974 Hel­sin­gin Van­han kir­kon puis­tossa sek­su­aa­lis­ten vähem­mis­tö­jen puo­lesta. Kuva: Esa Pyy­salo / Leh­ti­kuva

Vapaustaisteluja

Mar­ras­kuun liik­keen kukois­tuk­sen aikaan 1960-luvun lopussa Olli Stål­ström oli 25-vuo­tias opis­ke­lija Hel­sin­gin tek­nil­li­sessä kor­kea­kou­lussa. Hän kävi neljä ker­taa vii­kossa psy­koa­na­lyy­sissa paran­tuak­seen homou­desta.

− Uskoin oikeasti, että voin paran­tua, mutta sen psy­kiat­ri­nen pai­nos­tus vahin­goitti minua, Stål­ström ker­too.

Stål­ström päätti ker­ralla muut­taa tak­tiik­kaa. Hän lähti opis­ke­le­maan Englan­tiin, jossa homo­jen vapau­tus­liike Gay Libe­ra­tion Move­ment oli voi­mis­tu­nut näky­väksi toi­mi­jaksi.

− Siellä tulin rymis­ten kaa­pista ulos ja toin Suo­meen sekä gay libe­ra­tion ‑liik­keen että uuden pol­ven femi­nis­ti­siä aat­teita.

Palat­tu­aan Suo­meen kesä­kuussa 1974 Stål­ström sai nähdä homo­jen vapau­tus­liik­keen ran­tau­tu­neen tän­ne­kin ja kokea vapau­tu­neem­man ilma­pii­rin. Homo­sek­su­aa­lis­ten teko­jen kri­mi­na­li­sointi oli pois­tettu rikos­laista jo muu­tama vuosi aiem­min, ja kuu­kautta ennen Stål­strö­min paluuta oli perus­tettu Seta ry, jonka ensim­mäi­seen hal­li­tuk­seen Stål­ström valit­tiin.

Dekri­mi­na­li­soin­nista ja vapaam­masta ilma­pii­ristä huo­li­matta asen­teet homo­sek­su­aa­li­suutta koh­taan muut­tui­vat hyvin hitaasti.

− Sen­saa­tio­leh­distö käytti hyväk­seen ihmis­ten ennak­ko­luu­loja ja vai­nosi meitä. Alku­vuo­sina ei ollut mitään tahoa, josta oli­simme voi­neet saada oikeutta. Sit­ten aloimme onneksi saada tukea Suo­men Mie­len­ter­veys­seu­ralta ja uuden pol­ven sosi­aali- ja ter­veys­mi­nis­te­reiltä.

Dekri­mi­na­li­soin­nin yhtey­dessä oli sää­detty niin sanottu keho­tus­kiel­to­py­kälä, joka kielsi jul­ki­suu­dessa homo­sek­su­aa­li­suu­desta kes­kus­te­lun tai kir­joit­ta­mi­sen. Keho­tus­kiel­to­py­kä­lää ajoi voi­mak­kaasti eri­tyi­sesti eräs Kris­til­li­sen lii­ton kan­san­edus­taja, joka oli myös pappi ja psy­kiatri. Hän perus­teli keho­tus­kiel­to­vaa­ti­musta muun muassa sillä, että homous on tart­tuva tauti, johon voi­daan vie­tellä nuo­ria mie­hiä.

Keho­tus­kiel­to­py­kä­län vuoksi homo­sek­su­aa­li­suu­desta oli erit­täin vai­keaa saada moneen vuo­teen jul­ki­suu­teen mitään asial­lista tie­toa. Tämä laki kumot­tiin vuonna 1999.

Heti ensim­mäi­sen toi­min­ta­vuo­tensa aikana Seta alkoi vaa­tia homo­sek­su­aa­li­suu­den pois­ta­mista viral­li­sesta tau­ti­luo­ki­tuk­sesta. Sai­raus­leima saa­tiin pois­tet­tua vuonna 1981. Stål­ström väit­teli sai­raus­lei­man his­to­riasta ja kumoa­mi­sesta vuonna 1997 Kuo­pion yli­opis­tossa.

Olli Stål­strö­min mie­lestä 1960−70-lukujen vaihde oli Mar­ras­kuun liik­keen luot­saa­mana tär­keä homoille ja les­boille, sillä liik­keen ihmi­soi­keus­vaa­ti­muk­set mui­den, niin sanot­tu­jen yhden asian liik­kei­den rin­nalla antoi­vat heille roh­keutta tulla jou­koit­tain ulos kaa­pista.

− Sek­su­aali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­tö­jen toi­minta akti­voi­tui ja alet­tiin saada pal­jon asial­lista tie­toa, joka perus­tui tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen eikä kris­til­li­siin ennak­ko­luu­loi­hin.



Vespa ja Kohteiden kapina

Vespa ilmoitteli toiminnastaan eri puolille Tamperetta levitetyillä pylväsilmoituksilla, jotka 1980-luvun alussa korvasivat somen. Kuva: Laura Vesa

Vespa ilmoit­teli toi­min­nas­taan eri puo­lille Tam­pe­retta levi­te­tyillä pyl­vä­sil­moi­tuk­silla, jotka 1980-luvun alussa kor­va­si­vat somen. Kuva: Laura Vesa

Vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liike vaati asiakasnäkökulmaa sosiaalityöhön.

 

Tam­pe­reen yli­opis­ton sosi­aa­li­työn pro­fes­sori Kirsi Juhila oli 22-vuo­tias sosi­aa­li­po­li­tii­kan ja sosi­aa­li­työn opis­ke­lija vuonna 1983, kun joukko Tam­pe­reen yli­opis­ton opet­ta­jia ja opis­ke­li­joita kokoon­tui poh­ti­maan sosi­aa­li­työn ja sosi­aa­li­huol­lon orga­ni­saa­tioi­den epä­koh­tia. Hei­dän mie­les­tään sosi­aa­li­työssä ei nähty ihmis­ten arkea koko­nai­suu­tena, vaan hei­dät sijoi­tet­tiin lei­maa­viin ongel­ma­ka­te­go­rioi­hin. Asiak­kaat eivät lii­oin koke­neet, että he oli­si­vat tul­leet aina kuul­luiksi tai talou­del­li­sesti aute­tuiksi.

− Me halusimme koros­taa tar­vetta saada pal­ve­lu­jär­jes­tel­mässä esiin enem­män asiak­kaan omasta tie­dosta nouse­vaa näkö­kul­maa, ker­too Kirsi Juhila.

Tam­pe­re­lai­sia jär­jes­töjä, sosi­aa­lia­lan työn­te­ki­jöitä, opet­ta­jia ja opis­ke­li­joita sekä toi­meen­tu­lo­tu­kia­siak­kaita kut­sut­tiin yhtei­seen kokouk­seen miet­ti­mään käy­tän­nön toi­mia ongel­mien pois­ta­mi­seksi. Syn­tyi vaih­toeh­toi­sen sosi­aa­li­po­li­tii­kan liike eli Vespa.

Vespa perusti työ­ryh­miä käsit­te­le­mään muun muassa psy­kiat­ri­seen hoi­toon, asu­mi­seen, vam­mais­ten ja van­hus­ten ase­maan sekä toi­meen­tu­lo­tu­keen liit­ty­viä epä­koh­tia. Työ­ryh­mät toi­mi­vat kes­kus­te­lu­foo­ru­meina, mutta ne antoi­vat myös lausun­toja viral­li­sille tahoille ja teki­vät Tam­pe­reen kau­pun­gille esi­tyk­siä sosi­aali-pal­ve­lui­den kehit­tä­mi­seksi. Lisäksi ves­pa­lai­set osal­lis­tui­vat Hel­sin­gin Vaih­toeh­toi­nen sosi­aa­li­po­li­tiikka ‑ryh­män jul­kai­se­man leh­den Koh­tei­den kapina toi­mit­ta­mi­seen.

Tam­pe­reen kau­pun­gilta saa­tiin tilat van­hasta puu­ta­losta, jossa aloi­tet­tiin kai­kille avoin tuki- ja roh­kai­sua­sema.

− Ajat­te­limme, että se olisi kes­kus, jossa sosi­aa­li­työn opis­ke­li­jat voi­si­vat antaa neu­voja ja apua ihmi­sille, jotka eivät tul­leet viral­li­sissa pal­ve­luissa aute­tuiksi, mutta emme me oikeasti olisi kyen­neet vaa­ti­vaan pal­ve­luoh­jauk­seen, Juhila poh­tii.

Talossa alkoi kokoon­tua opis­ke­li­joita, opet­ta­jia, sosi­aa­li­toi­men asiak­kaita ja eri­lais­ten asia­kas­jär­jes­tö­jen aktii­veja. Aluksi mukana oli myös sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä, mutta he jäi­vät pian pois hei­hin koh­dis­tu­neen kovan kri­tii­kin vuoksi.

Kirsi Juhila teki opin­toi­hinsa kuu­lu­neen har­joit­te­lun Ves­passa. Jos­kus ves­pa­lai­sia kut­sut­tiin sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den pai­kal­li­syh­dis­tyk­siin ja eri­lai­siin semi­naa­rei­hin esit­te­le­mään toi­min­taansa. Kuu­li­jat oli­vat Juhi­lan mukaan hyvin vas­taa­not­ta­vai­sia ja piti­vät joi­ta­kin aja­tuk­sia raik­kaina, mutta vas­ta­si­vat kri­tiik­kiin, että asiak­kai­den näkö­kulma huo­mioi­daan aina mah­dol­li­suuk­sien mukaan.

− Kyllä sosi­aa­li­työn eetok­sen kuu­lui sil­loin­kin asia­kas­läh­töi­syys, mutta silti sitä on hyvä ravis­tella sil­loin täl­löin.

Ase­malla pidet­tiin kokouk­sia, opin­to­pii­rejä, semi­naa­reja ja jär­jes­tet­tiinpä puhe­lin­päi­vys­tys­tä­kin parin vuo­den ajan. Ves­pan aktii­vi­nen toi­minta jat­kui vuo­teen 1987 asti.

Vespa toimi usei­den sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa kos­ke­vien kes­kus­te­lui­den aloit­ta­jana. Sen pai­nok­kain vaa­ti­mus oli, että hei­koim­massa ase­massa ole­vien ihmis­ten arki ja asiak­kai­den oma asian­tun­ti­juus on otet­tava sosi­aa­li­po­li­tii­kan kehit­tä­mis­pe­rus­teeksi.

− Voi­siko aja­tella niin, että Mar­ras­kuun liike, Koh­tei­den kapina, Vespa ja muut vaih­toeh­toi­set ja radi­kaa­lit­kin liik­keet ovat olleet osa nykyi­seen sosi­aa­li­huol­to­la­kiin joh­ta­vaa pro­ses­sia, jossa asiak­kaan osal­li­suus on integroitu mei­dän jär­jes­tel­määmme ja jossa kump­pa­nuus samoin kuin raken­teel­li­nen näkö­kulma sosi­aa­li­työssä ovat ihan kes­kei­siä, Kirsi Juhila miet­tii.

Vuonna 2013 Tam­pe­reella asiak­kaat ja aikuis­so­si­aa­li­työn työn­te­ki­jät kokoon­tui­vat asia­kas­raa­tei­hin pui­maan pal­ve­luita. Sosi­aa­li­työn asia­kas­raa­din kokouk­sessa Samuli Pie­tilä ja Timo Mali­nen. Kuva: Laura Vesa



Työsuojelun työn sankari

Vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen eduskunnan täysistunnossa. Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

Vuonna 1972 perus­tet­tiin työ­suo­je­lu­pii­rit, ja nii­hin pal­kat­tiin puut­tei­siin tart­tu­via työ­suo­je­lu­tar­kas­ta­jia. Mar­jatta Ste­nius-Kau­ko­nen työs­ken­teli Hämeen työ­suo­je­lu­pii­rissä. Myö­hem­min hän toimi pit­kään kan­san­edus­ta­jana. Kuva: Tor Wenn­ström / Leh­ti­kuva

 

Ensimmäinen työturvallisuutta koskeva laki säädettiin jo 1930, mutta perusteellisen uudistuksen työsuojelu koki vasta 1970-luvulla.

Työ­suo­jelu oli 1960-luvun lopussa hyvin puut­teel­lista. Mar­jatta Ste­nius (nykyi­sin Ste­nius-Kau­ko­nen) pani sen mer­kille olles­saan teks­tiili-insi­nöö­rio­pis­ke­li­jana har­joit­te­lussa Tam­pel­lan Pel­la­va­teh­taalla. Teh­das­sali oli täynnä melua, pölyä ja suo­jaa­mat­to­mina lonk­sut­ta­via vaa­ral­li­sia koneita.

Virk­keen teh­taalla Ori­mat­ti­lassa nai­set ompe­li­vat koko päi­vän samaa vai­hetta. Suuri osa ompe­li­joista kärsi olka‑, kyy­när­pää- ja ran­ne­vau­rioista sekä kulu­mista.

− Teh­taan johto väitti, että nai­set kuto­vat suk­kia kotona, ja vau­riot joh­tu­vat siitä, Ste­nius-Kau­ko­nen ker­too.

Mar­jatta Ste­nius päätti tehdä lisen­si­aat­ti­työnsä teks­tiili- ja vaa­te­tus­teol­li­suu­den työ­suo­je­lusta. Hän liit­tyi 1970 perus­tet­tuun Ter­veys­rin­ta­maan, joka ajoi uudis­tuk­sia ter­vey­den­huol­lon, työ­suo­je­lun ja sosi­aa­li­tur­van aloilla.

Vuonna 1972 perus­tet­tiin 11 työ­suo­je­lu­pii­riä, joi­hin pal­kat­tiin suuri määrä työ­suo­je­lu­tar­kas­ta­jia ammat­tien­tar­kas­ta­jien tilalle. 25-vuo­ti­aasta Mar­jatta Ste­niuk­sesta tuli van­hempi insi­nööri Hämeen työ­suo­je­lu­pii­riin

Fin­lay­so­nin teh­taalla Ste­nius teki tar­kas­tusta kaksi viik­koa. Hän laati tar­kas­tuk­sesta 200-koh­tai­sen pöy­tä­kir­jan kor­jaus­suo­si­tuk­si­neen.

− Työn­te­ki­jät oli­vat tie­ten­kin kau­hean tyy­ty­väi­siä, mutta työ­nan­taja ei.

Tiedonantajayhdistys julkaisi vuonna 1974 kirjasen Työsuojelu ja luokkataistelu oppaaksi työsuojelutehtävissä työskenteleville tovereille. Kuva: laura Vesa

Tie­do­nan­ta­jayh­dis­tys jul­kaisi vuonna 1974 kir­ja­sen Työ­suo­jelu ja luok­ka­tais­telu oppaaksi työ­suo­je­lu­teh­tä­vissä työs­ken­te­le­ville tove­reille. Kuva: laura Vesa

Eräässä ken­kä­teh­taassa Ste­nius kyseli työn­te­ki­jöiltä, mil­lai­sia puut­teita he koke­vat työ­olo­suh­teis­saan. Pois läh­ties­sään hän kuuli, kuinka työn­te­ki­jät ihmet­te­li­vät työ­suo­je­lu­val­vo­jaa, joka kyseli työ­olo­suh­teista heiltä, eikä työ­nan­ta­jalta.

− Van­hat ammat­tien­tar­kas­ta­jat oli­vat vain kävel­leet nopeasti teh­das­sa­lien läpi ja men­neet sit­ten lou­naalle työ­nan­ta­jan kanssa.

Luh­dan teh­taassa Lah­dessa läm­pö­tila nousi kesäi­sin 30−40 astee­seen. Uusiin läm­pö­nor­mei­hin ja työ­suo­je­lu­la­kiin vedo­ten Ste­nius kir­jasi pöy­tä­kir­jaan suo­si­tuk­set läm­pö­tau­ko­jen pitä­mi­seksi, mutta työ­nan­taja ei suos­tu­nut tähän. Työ­suo­je­lu­piiri uhkasi työ­nan­ta­jaa sakolla, ellei asiaa kor­jata. Työ­nan­ta­ja­puoli vei asian lää­ni­noi­keu­teen.

− Mei­dän pää­tök­semme piti kor­keinta hal­linto-oikeutta myö­ten.

Tuo pää­tös on poh­jana nykyi­sille työ­suo­je­lu­mää­räyk­sille tau­ko­jen pitä­mi­sestä, jos työym­pä­ris­tön läm­pö­tila ylit­tää tie­tyn rajan.

− Se oli olen­nai­nen ja mer­kit­tävä voitto koko työ­suo­je­lun näkö­kul­masta, Mar­jatta Ste­nius-Kau­ko­nen huo­maut­taa.



Henkilökohtainen on poliittista

Perhevapaat ovat jälleen ajankohtainen asia, kun muutosta perhevapaamalliin on yritetty kolmen ministerin, perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon, sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen johdolla. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Per­he­va­paat ovat jäl­leen ajan­koh­tai­nen asia, kun muu­tosta per­he­va­paa­mal­liin on yri­tetty kol­men minis­te­rin, perhe- ja perus­pal­ve­lu­mi­nis­teri Annika Saa­ri­kon, sosi­aali- ja ter­veys­mi­nis­teri Pirkko Mat­ti­lan ja ope­tus­mi­nis­teri Sanni Grahn-Laa­so­sen joh­dolla. Kuva: Heikki Sauk­ko­maa / Leh­ti­kuva

 

”Me olemme puolet maailmaa ja nöyryys jäädä saa, me aiomme paikkamme valloittaa ja paljon uudistaa…”

Toi­sen aal­lon femi­nismi ran­tau­tui Suo­meen 1970-luvun alussa, ja 1980-luvulla maa­han oli syn­ty­nyt useita eri femi­nis­ti­siä suun­tauk­sia edus­ta­via ryh­miä. Yksi niistä oli sosia­lis­ti­set femi­nis­tit, jotka erka­ni­vat työ­väen­liik­keestä ja radi­ka­li­soi­tui­vat omaan suun­taansa.

− Kri­ti­soimme työ­väen­liik­keen mas­ku­lii­nista toi­min­ta­kult­tuu­ria, jossa nai­sille jätet­tiin vain kah­vin­keitto, ker­too yli­opis­to­leh­tori Iiris Ruoho Tam­pe­reen yli­opis­tosta.

Ruo­hon mukaan sosia­lis­ti­set femi­nis­tit halusi­vat nos­taa nais­ky­sy­myk­sen rin­nalle luok­ka­ky­sy­myk­sen. Halut­tiin osoit­taa, että sosi­aa­li­nen epä­tasa-arvo koh­dis­tuu useim­mi­ten nai­siin ja liit­tyy hei­dän sor­ret­tuun ase­maansa niin hen­ki­lö­koh­tai­sessa elä­mässä kuin yhteis­kun­nassa yleensä. Hen­ki­lö­koh­tai­sesta tuli poliit­tista.

Ruoho koki tämän omassa elä­mäs­sään kon­kreet­ti­sesti, kun hän vuonna 1988 alkoi perus­taa mie­hensä kanssa per­hettä. Nuori pari päätti, että lap­sen syn­nyt­tyä isä jää van­hem­pain­va­paalle, koska maa oli juuri saa­nut tähän oikeut­ta­van lain­kin. Mutta se ei käy­nyt­kään niin hel­posti.

Kun mies haki van­hem­pain­va­paata, hänen jul­ki­sella sek­to­rilla toi­miva työ­nan­ta­jansa kiel­täy­tyi anta­masta sitä häm­mäs­tel­len, että miksi ihmeessä vaimo ei jää kotiin hoi­ta­maan las­taan.

− Olimme hyvin yllät­ty­neitä pää­tök­sestä, sillä oli­han isän oikeus van­hem­pain­va­paa­seen kir­jattu jo lakiin­kin.

Iiris Ruoho kään­tyi mie­hensä kanssa sil­loi­sen tasa-arvo­val­tuu­te­tun Paavo Niku­lan puo­leen, jolta saa­tiin puol­tava lausunto asi­aan. Työ­nan­taja ei kui­ten­kaan muut­ta­nut kan­taansa tasa-arvo­val­tuu­te­tun suo­si­tuk­sesta. Asia olisi pitä­nyt viedä oikeu­teen, mutta vas­ta­syn­ty­neen van­hem­mat eivät jak­sa­neet enää jat­kaa sitä rul­jans­sia. Ruo­hon puo­liso piti van­hem­pain­va­paansa oman lomansa aikana.

− Täl­lai­sia tör­mäyk­siä hen­ki­lö­koh­tai­sessa elä­mässä tuli tuo­hon aikaan aika pal­jon, Ruoho muis­te­lee.

Nai­sen asema on Ruo­hon mie­lestä paran­tu­nut 30 vuo­dessa pal­jon muun muassa sen ansiosta, että mie­hen asema per­heessä on vah­vis­tu­nut. Nykyi­nen isien suku­polvi on kas­va­nut suh­tau­tu­maan eri tavalla per­he­vel­voit­tei­siinsa.

Iiris Ruoho toi­mii edel­leen 1980-luvulla perus­te­tussa femi­nis­ti­sessä Rai­vot­ta­ret-ohjel­ma­ryh­mässä. Lau­luis­saan ryhmä kri­ti­soi yhteis­kun­taa, jossa kaikki kes­kei­set toi­min­not raken­tu­vat kah­den tiet­tyi­hin roo­lei­hin kah­li­tun suku­puo­len varaan. Ingres­sin lai­naus on Rai­vo­tar­ten ohjel­mis­tosta.

Iita Ket­tu­nen

Kir­joit­taja on saa­nut artik­ke­lien kir­joit­ta­mi­seen apu­ra­han Alfred Kor­de­li­nin sää­tiöltä.