Ilman radikaaleja ulostuloja moni epäkohta suoma­lai­sessa yhteis­kun­nassa olisi jäänyt korjaa­matta.

Radika­lismi yhdis­tetään nykyisin usein funda­men­ta­lis­tisiin ääriliik­keisiin. Radikaalia liikeh­dintää on kuitenkin usein tarvittu panemaan liikkeelle toimia asenteiden ja käytän­töjen muutta­mi­seksi sekä yhteis­kun­nal­listen ja sosiaa­listen uudis­tusten toteut­ta­mi­seksi.

Tampereen yliopiston historian profes­sorin Pertti Haapalan mukaan suoma­lainen radika­lismi on kautta aikojen ollut varsin maltil­lista. Radikaa­lei­nakin aikoina yhteis­kun­nal­lisia uudis­tuksia on toteu­tettu valtio­ve­toi­sesti poliit­tisen päätök­senteon kautta ja konsen­susta kunnioittaen.

− Jo vuonna 1919 saatiin aikaan merkittävä kompro­missi, kun sisäl­lis­sodan hävinneet saivat kansa­lai­soi­keudet ja sosia­li­de­mo­kraatit nousivat eduskunnan suurim­maksi puolu­eeksi, Pertti Haapala sanoo.

Tasan sata vuotta sitten radikaali liikeh­dintä kärjistyi kuitenkin sisäl­lis­so­daksi. Millaisena suoma­lainen radika­lismi on sen jälkeen jatkunut ja millaisia − erityi­sesti sosiaa­lisia ja sosiaa­li­po­liit­tisia − uudis­tuksia sillä on saatu aikaan?

Sisäl­lissota keskeytti uudis­tukset

Haapalan mukaan Suomessa alkoi syntyä yhteis­kun­nal­lisia ja poliit­tisia uudis­tuksia vaativia liikkeitä sekä porva­riston että työväestön keskuu­dessa jo 1890-luvulla.

Viime vuosi­sadan alun radikaa­leimmat vaati­mukset sisäl­tyivät niin sanottuun Forssan ohjelmaan, joka oli vuonna 1903 järjes­tetyn Suomen Työväen­puo­lueen, sittemmin Suomen Sosia­li­de­mo­kraat­tisen Puolueen puolue­ko­kouksen ohjelma. Siinä vaadittiin muun muassa kahdeksan tunnin työpäivää, vähim­mäis­palkkaa, yleistä oppivel­vol­li­suutta ja suoraa demokratiaa.

Suoma­laisen työväestön ensim­mäinen poliit­tinen voiman­näyte oli vuoden 1905 suurlakko, jonka ansiosta maahan saatiin oma kansan­edus­tus­laitos ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Se oli ollut aikanaan jokseenkin mahdoton vaatimus.

Kun Suomi autonomian aikaan oli Venäjän vallan alla, valmis­teltiin paljon uutta lainsää­däntöä koskien kansa­lai­soi­keuksia, sosiaa­li­turvaa, tervey­den­huoltoa ja koulu­tusta. Venäjän vallan­kumous ja Suomen sisäl­lis­sodan puhkea­minen 1918 keskeyt­tivät uudis­tusten toteut­ta­misen. Niihin palattiin vasta sodan päätyttyä vuonna 1919.

Sisäl­lis­so­dassa punaisten vaati­mukset koskivat muun muassa työväen­suo­je­lu­lakeja, eläkkeitä ja työttö­myys­kor­vauksia.

− Kaikkein radikaalein vaatimus oli kuitenkin tasa-arvoisen yhteis­kunnan ja yleisten kansa­lai­soi­keuksien vaati­mukset. Ne olivat vanhan yhteis­kunnan ja yläluokan käsitysten vastaisia, sillä ihmisiä pidettiin luontai­sesti eriar­voisina, Haapala toteaa.

Radikaali opiske­li­ja­liike uudis­tajana

Sisäl­lis­sodan päätyttyä alettiin kiireesti toteuttaa jo valmis­teltuja reformeja ja lakie­si­tyksiä: kunnal­linen demokratia toteu­tettiin ja muun muassa sosiaali- ja koulu­toimea laajen­nettiin. 1920-luvun alussa toteu­tettiin progres­sii­vinen tulovero ja maare­formi. Lasten­suojelu alkoi järjestää sotaor­pojen huoltoa lasten­ko­deissa. Yleinen oppivel­vol­lisuus toteutui vuonna 1921.

Haapalan mukaan 1920-luvulla saatiin aikaan tärkeimmät reformit, koska myös sivis­ty­neistö oli luomassa modernia sosiaa­li­po­li­tiikkaa.

− 1900-luvun merkit­tävin sosiaa­li­po­lii­tikko Heikki Waris kirjoitti, että Suomesta tuli ”talon­poikien ja työläisten tasavalta” viitaten Neuvosto-Venäjän tavoit­te­lemaan valtioon, sanoo Haapala.

Kun tultiin 1950-luvulle, innokas yhteis­kun­ta­suun­nittelu koski myös sosiaa­li­tur­va­jär­jes­telmiä, ja voimakas uudis­tus­kausi alkoi 1960-luvulla.

Yleiseu­roop­pa­lainen opiske­li­ja­ra­di­kaalien liikeh­dintä 1960-luvun lopulla levisi myös Suomeen ja muutti paljon ilmapiiriä. Se rikkoi sodan käyneen sukupolven ”porva­ril­lisen kulttuu­ri­he­ge­monian”. Yhteis­kunnan muutos oli nopea Suomen raken­taessa hyvin­voin­ti­val­tiota.

− Radikaali opiske­li­ja­liike haastoi puheen isänmaasta ja vaati uuden­tyyp­pistä moniar­voi­suutta. Se oli yhden sukupolven vapau­tu­mis­liike, joka varmasti edisti tasa-arvoa.

Suomeen alkoi syntyä radikaaleja liikkeitä, jotka vaativat sosiaa­lisia ja yhteis­kun­nal­lisia uudis­tuksia. Yksi merkit­tä­vim­mistä oli 1967 perus­tettu Marraskuun liike, joka vaati yhteis­kunnan leimaamiin poikkeaviin ihmis­ryhmiin kohdis­tuvan kontrol­li­po­li­tiikan lopet­ta­mista.

Sosiaa­lisen tasoit­ta­misen politiikka eteni merkit­tä­västi 1970-luvulla. Kun vasem­miston asema vahvistui, vaadittiin lyhyempää työpäivää, parempia eläkkeitä sekä korkeampia veroja porva­reille.

Ville Komsi ja Kalle Könkkölä 1983

Kalle Könkkölä pääsi ensim­mäisenä vammaisena edustajana Vihreän liiton listoilta eduskuntaan vuonna 1983, ja Kynnys ry vahvistui etujär­jestönä. Ville Komsi oli Koijärvi-aktiiveja. Kuva: Pentti Nissinen / Lehtikuva

Radikaali kansa­lais­palk­kae­sitys

Haapala muistuttaa, että edes radikaa­leimpaan aikaan Suomen ääriva­sem­misto ei noussut liput liehuen barri­ka­deille, vaan silloinkin meillä pyrittiin uudis­tuksia saamaan aikaan parla­men­taa­risin keinoin.

Haapala sanoo, että 1980-luku oli historian kulta-aikaa, koska silloin kaikkien ihmis­ryhmien elämä koheni. Tuloerot olivat pienim­millään, sosiaa­lie­tuudet paranivat, ja myös hyvätu­loiset alkoivat saada etuuksia.

Harri Holkerin hallitus oli hyvin hyvin­voin­ti­val­tio­myön­teinen, sanoo Haapala.

Vihreä liike alkoi vuonna 1979 syntyneen, Koijärven lintu­järveä puolus­taneen kansan­liikkeen myötä. Liike alkoi koota helmoi­hinsa ympäris­tö­ak­ti­visteja, feministejä, vammais­jär­jestöjä, seksuaali- ja sukupuo­li­vä­hem­mistöjä sekä erilaisia yhden asian liikkeitä ja niin sanottuja vaihtoeh­to­kult­tuureja. Liike sai vuonna 1983 eduskuntaan kaksi edustajaa, vammai­sak­ti­vistin Kalle Könkkölän ja ympäris­tö­ak­ti­vistin Ville Komsin.

Pian perus­ta­mi­sensa jälkeen Vihreät alkoivat ajaa perus­tuloa, tuolloin kansa­lais­palkan nimellä. Aika ei kuitenkaan vielä ollut kypsä näin radikaalin ehdotuksen toteut­ta­mi­seksi. Tammi­kuussa 2017 Suomessa aloitettiin kansain­vä­lis­täkin huomiota herät­tänyt kaksi­vuo­tinen perus­tu­lo­ko­keilu, johon osallistuu 2 000 satun­nai­so­tan­nalla valittua henkilöä.

− Oikeastaan kaikkea, mitä on radikaa­leina ajatuksina vastus­tettu, on ajan myötä toteu­tunut, Pertti Haapala tuumii.



Marraskuun liikkeen peril­liset

Olli Stålström toimitti yhdessä Kai Sieversin kanssa vuonna 1984 ensimmäisen suomalaisen homoseksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan Rakkauden monet kasvot. Kuva: Jyrki Komulainen

Olli Stålström toimitti yhdessä Kai Sieversin kanssa vuonna 1984 ensim­mäisen suoma­laisen homosek­su­aa­li­suutta käsit­te­levän tieto­kirjan Rakkauden monet kasvot. Kuva: Jyrki Komulainen.

Vammaiset ja seksu­aa­li­vä­hem­mistöt olivat vielä 1960-luvun lopussa yhteis­kunnan kontrol­li­po­li­tiikan uhreja.

Vuonna 1967 perus­tettu Marraskuun liike vastusti muun muassa niin sanot­tujen poikkeavien ihmis­ryhmien kansa­lai­soi­keuksien polke­mista ja sosiaa­li­huollon päätök­sellä tehtyjä vapau­den­riistoja.

Yhteis­kunta leimasi poikkea­viksi kaikki normin­vas­tai­sesti käyttäy­tyvät ihmis­ryhmät kuten esimer­kiksi vangit, alkoho­listit, koulu­pin­narit, vammaiset ja homot. Näitä ihmisiä ”hoidettiin” passit­ta­malla heidät vankilaan, määrää­mällä heidät sosiaa­li­huollon valvontaan tai lääke­tie­teel­liseen hoitoon. Marraskuun liike vastusti pakkoon perus­tuvia hoito­käy­täntöjä ja kysee­na­laisti yhteis­kunnan määrit­te­lemän normaa­liuden käsitteen.

Marras­kuu­laiset vierai­livat vanki­loissa ja mieli­sai­raa­loissa ja esiin­tyivät paljon julki­suu­dessa. Miele­no­soi­tuk­silla, tempauk­silla ja julki­lausu­milla kiinni­tettiin huomio epäkohtiin.

Liike vaati pakkoon perus­tuvan laitos­hoidon sijaan avohoitoa ja ehkäi­seviä toimen­pi­teitä sekä omia etujär­jestöjä eri vähem­mis­tö­ryh­mille. Vaadittiin myös homouden dekri­mi­na­li­sointia ja kontrol­li­po­li­tiikan kohteille täydet ihmisoi­keudet.

Oikeus päättää omista asioista

Kun Kalle Könkkölä aloitti opinnot Helsingin yliopis­tossa 1960 – 70-luvun vaihteessa, lähes kaikki yli 16-vuotiaat vammaiset olivat laitok­sissa ja eläkkeellä. Vammai­silla ei ollut juuri mitään vaiku­tus­mah­dol­li­suuksia.

− Meillä ei ollut vammais­pal­veluja, ei kulje­tus­pal­veluja, eikä henki­lö­koh­taista apua, Könkkölä lisää.

Kiihkeän opiske­li­ja­lii­keh­dinnän innoit­tamina vammaiset opiske­lijat perus­tivat vuonna 1973 oman yhdis­tyksen, Kynnys ry:n. Yhdistys alkoi ensim­mäisenä ajaa vammai­sille estee­töntä liikku­mis­mah­dol­li­suutta yliopis­tolla. Monen väännön jälkeen Unionin­kadun puolelle saatiin automaat­tiovi. Lisäksi saatiin oma lepohuone, jossa saattoi suorittaa tentit rauhassa ja oli riittä­västi tilaa lukea piste­kir­joi­tuk­sella.

− Kun vaati­muk­siimme alettiin suhtautua suopeammin, saimme myös oman opinto-ohjaajan.

Pian Kynnys ry:ssä huomattiin, että vammau­tuneet opiske­lijat olivat etuoi­keu­tettu ryhmä muihin vammaisiin nähden. Niinpä yhdistys laajeni valta­kun­nal­li­seksi vammaisten etujär­jes­töksi. Tähän saatiin pontta myös Marraskuun liikkeen vaati­muk­sista. Könkkölän mukaan Marraskuun liike ei kuitenkaan huomioinut, että ”kohteet” voisivat toimia etujär­jes­töissään itse.

− Mutta me vaadimme, että vammais­jär­jes­töjen pitää olla vammaisten omissa käsissä.

Yhdis­tyksen periaa­teoh­jelmaan omaksuttiin amerik­ka­laisen vammais­jär­jestön periaat­teita, joista ensim­mäinen on, että vammai­silla on oltava oikeus päättää itseään koske­vista asioista. Toinen periaate on, että järjestön jäsenet edustavat käyttäjää, eivätkä tuota palveluja. Ja kolmas, että yhdistys vastustaa hyvän­te­ke­väi­syyttä, koska se ei tue solidaa­ri­suutta ja tasa-arvoa.

Kun Könkkölä pääsi ensim­mäisenä vammaisena edustajana Vihreän liiton listoilta eduskuntaan vuonna 1983, Kynnys ry vahvistui etujär­jestönä ja asian­tun­ti­jae­limenä. Alettiin vaatia oikeutta osallistua vammaisia koskevaan päätök­sen­tekoon sekä esteet­tömään liikku­miseen erityi­sesti julki­sissa raken­nuk­sissa ja joukko­lii­ken­ne­vä­li­neissä.

Merkit­tä­vimmät uudis­tukset olivat vuonna 1987 hyväk­sytty vammais­pal­ve­lulaki ja vuonna 2009 hyväk­sytty vammais­pal­ve­lulain muutos, jossa henki­lö­koh­tai­sesta avusta tuli subjek­tii­vinen oikeus.

Setan mielenosoitus 1974

Seta osoitti mieltään vuonna 1974 Helsingin Vanhan kirkon puistossa seksu­aa­listen vähem­mis­töjen puolesta. Kuva: Esa Pyysalo / Lehtikuva

Vapaus­tais­teluja

Marraskuun liikkeen kukois­tuksen aikaan 1960-luvun lopussa Olli Stålström oli 25-vuotias opiskelija Helsingin teknil­li­sessä korkea­kou­lussa. Hän kävi neljä kertaa viikossa psykoa­na­lyy­sissa paran­tuakseen homou­desta.

− Uskoin oikeasti, että voin parantua, mutta sen psykiat­rinen painostus vahin­goitti minua, Stålström kertoo.

Stålström päätti kerralla muuttaa taktiikkaa. Hän lähti opiske­lemaan Englantiin, jossa homojen vapau­tus­liike Gay Liberation Movement oli voimis­tunut näkyväksi toimi­jaksi.

− Siellä tulin rymisten kaapista ulos ja toin Suomeen sekä gay liberation -liikkeen että uuden polven feminis­tisiä aatteita.

Palat­tuaan Suomeen kesäkuussa 1974 Stålström sai nähdä homojen vapau­tus­liikkeen rantau­tuneen tännekin ja kokea vapau­tu­neemman ilmapiirin. Homosek­su­aa­listen tekojen krimi­na­li­sointi oli poistettu rikos­laista jo muutama vuosi aiemmin, ja kuukautta ennen Stålströmin paluuta oli perus­tettu Seta ry, jonka ensim­mäiseen halli­tukseen Stålström valittiin.

Dekri­mi­na­li­soin­nista ja vapaam­masta ilmapii­ristä huoli­matta asenteet homosek­su­aa­li­suutta kohtaan muuttuivat hyvin hitaasti.

− Sensaa­tio­leh­distö käytti hyväkseen ihmisten ennak­ko­luuloja ja vainosi meitä. Alkuvuosina ei ollut mitään tahoa, josta olisimme voineet saada oikeutta. Sitten aloimme onneksi saada tukea Suomen Mielen­ter­veys­seu­ralta ja uuden polven sosiaali- ja terveys­mi­nis­te­reiltä.

Dekri­mi­na­li­soinnin yhtey­dessä oli säädetty niin sanottu kehotus­kiel­to­pykälä, joka kielsi julki­suu­dessa homosek­su­aa­li­suu­desta keskus­telun tai kirjoit­ta­misen. Kehotus­kiel­to­py­kälää ajoi voimak­kaasti erityi­sesti eräs Kristil­lisen liiton kansan­edustaja, joka oli myös pappi ja psykiatri. Hän perusteli kehotus­kiel­to­vaa­ti­musta muun muassa sillä, että homous on tarttuva tauti, johon voidaan vietellä nuoria miehiä.

Kehotus­kiel­to­py­kälän vuoksi homosek­su­aa­li­suu­desta oli erittäin vaikeaa saada moneen vuoteen julki­suuteen mitään asial­lista tietoa. Tämä laki kumottiin vuonna 1999.

Heti ensim­mäisen toimin­ta­vuo­tensa aikana Seta alkoi vaatia homosek­su­aa­li­suuden poista­mista viral­li­sesta tauti­luo­ki­tuk­sesta. Sairaus­leima saatiin poistettua vuonna 1981. Stålström väitteli sairaus­leiman histo­riasta ja kumoa­mi­sesta vuonna 1997 Kuopion yliopis­tossa.

Olli Stålströmin mielestä 1960−70-lukujen vaihde oli Marraskuun liikkeen luotsaamana tärkeä homoille ja lesboille, sillä liikkeen ihmisoi­keus­vaa­ti­mukset muiden, niin sanot­tujen yhden asian liikkeiden rinnalla antoivat heille rohkeutta tulla joukoittain ulos kaapista.

− Seksuaali- ja sukupuo­li­vä­hem­mis­töjen toiminta aktivoitui ja alettiin saada paljon asial­lista tietoa, joka perustui tieteel­liseen tutki­mukseen eikä kristil­lisiin ennak­ko­luu­loihin.



Vespa ja Kohteiden kapina

Vespa ilmoitteli toiminnastaan eri puolille Tamperetta levitetyillä pylväsilmoituksilla, jotka 1980-luvun alussa korvasivat somen. Kuva: Laura Vesa

Vespa ilmoitteli toimin­nastaan eri puolille Tampe­retta levite­tyillä pylvä­sil­moi­tuk­silla, jotka 1980-luvun alussa korva­sivat somen. Kuva: Laura Vesa

Vaihtoeh­toisen sosiaa­li­po­li­tiikan liike vaati asiakas­nä­kö­kulmaa sosiaa­li­työhön.

 

Tampereen yliopiston sosiaa­lityön professori Kirsi Juhila oli 22-vuotias sosiaa­li­po­li­tiikan ja sosiaa­lityön opiskelija vuonna 1983, kun joukko Tampereen yliopiston opettajia ja opiske­li­joita kokoontui pohtimaan sosiaa­lityön ja sosiaa­li­huollon organi­saa­tioiden epäkohtia. Heidän mielestään sosiaa­li­työssä ei nähty ihmisten arkea kokonai­suutena, vaan heidät sijoi­tettiin leimaaviin ongel­ma­ka­te­go­rioihin. Asiakkaat eivät liioin kokeneet, että he olisivat tulleet aina kuulluiksi tai talou­del­li­sesti autetuiksi.

− Me halusimme korostaa tarvetta saada palve­lu­jär­jes­tel­mässä esiin enemmän asiakkaan omasta tiedosta nousevaa näkökulmaa, kertoo Kirsi Juhila.

Tampe­re­laisia järjestöjä, sosiaa­lialan työnte­ki­jöitä, opettajia ja opiske­li­joita sekä toimeen­tu­lo­tu­kia­siak­kaita kutsuttiin yhteiseen kokoukseen miettimään käytännön toimia ongelmien poista­mi­seksi. Syntyi vaihtoeh­toisen sosiaa­li­po­li­tiikan liike eli Vespa.

Vespa perusti työryhmiä käsit­te­lemään muun muassa psykiat­riseen hoitoon, asumiseen, vammaisten ja vanhusten asemaan sekä toimeen­tu­lo­tukeen liittyviä epäkohtia. Työryhmät toimivat keskus­te­lu­foo­ru­meina, mutta ne antoivat myös lausuntoja viral­li­sille tahoille ja tekivät Tampereen kaupun­gille esityksiä sosiaali-palve­luiden kehit­tä­mi­seksi. Lisäksi vespa­laiset osallis­tuivat Helsingin Vaihtoeh­toinen sosiaa­li­po­li­tiikka -ryhmän julkai­seman lehden Kohteiden kapina toimit­ta­miseen.

Tampereen kaupun­gilta saatiin tilat vanhasta puuta­losta, jossa aloitettiin kaikille avoin tuki- ja rohkai­suasema.

− Ajatte­limme, että se olisi keskus, jossa sosiaa­lityön opiske­lijat voisivat antaa neuvoja ja apua ihmisille, jotka eivät tulleet viral­li­sissa palve­luissa autetuiksi, mutta emme me oikeasti olisi kyenneet vaativaan palve­luoh­jaukseen, Juhila pohtii.

Talossa alkoi kokoontua opiske­li­joita, opettajia, sosiaa­li­toimen asiak­kaita ja erilaisten asiakas­jär­jes­töjen aktiiveja. Aluksi mukana oli myös sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä, mutta he jäivät pian pois heihin kohdis­tuneen kovan kritiikin vuoksi.

Kirsi Juhila teki opintoi­hinsa kuuluneen harjoit­telun Vespassa. Joskus vespa­laisia kutsuttiin sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden paikal­li­syh­dis­tyksiin ja erilaisiin seminaa­reihin esitte­lemään toimin­taansa. Kuulijat olivat Juhilan mukaan hyvin vastaa­not­ta­vaisia ja pitivät joitakin ajatuksia raikkaina, mutta vasta­sivat kritiikkiin, että asiak­kaiden näkökulma huomioidaan aina mahdol­li­suuksien mukaan.

− Kyllä sosiaa­lityön eetoksen kuului silloinkin asiakas­läh­töisyys, mutta silti sitä on hyvä ravis­tella silloin tällöin.

Asemalla pidettiin kokouksia, opinto­piirejä, seminaareja ja järjes­tet­tiinpä puhelin­päi­vys­tys­täkin parin vuoden ajan. Vespan aktii­vinen toiminta jatkui vuoteen 1987 asti.

Vespa toimi useiden sosiaa­li­po­li­tiikkaa koskevien keskus­te­luiden aloit­tajana. Sen painokkain vaatimus oli, että heikoim­massa asemassa olevien ihmisten arki ja asiak­kaiden oma asian­tun­tijuus on otettava sosiaa­li­po­li­tiikan kehit­tä­mis­pe­rus­teeksi.

− Voisiko ajatella niin, että Marraskuun liike, Kohteiden kapina, Vespa ja muut vaihtoeh­toiset ja radikaa­litkin liikkeet ovat olleet osa nykyiseen sosiaa­li­huol­to­lakiin johtavaa prosessia, jossa asiakkaan osallisuus on integroitu meidän järjes­tel­määmme ja jossa kumppanuus samoin kuin raken­teel­linen näkökulma sosiaa­li­työssä ovat ihan keskeisiä, Kirsi Juhila miettii.

Vuonna 2013 Tampe­reella asiakkaat ja aikuis­so­si­aa­lityön työnte­kijät kokoon­tuivat asiakas­raa­teihin puimaan palve­luita. Sosiaa­lityön asiakas­raadin kokouk­sessa Samuli Pietilä ja Timo Malinen. Kuva: Laura Vesa



Työsuo­jelun työn sankari

Vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen eduskunnan täysistunnossa. Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

Vuonna 1972 perus­tettiin työsuo­je­lu­piirit, ja niihin palkattiin puutteisiin tarttuvia työsuo­je­lu­tar­kas­tajia. Marjatta Stenius-Kaukonen työskenteli Hämeen työsuo­je­lu­pii­rissä. Myöhemmin hän toimi pitkään kansan­edus­tajana. Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

 

Ensim­mäinen työtur­val­li­suutta koskeva laki säädettiin jo 1930, mutta perus­teel­lisen uudis­tuksen työsuojelu koki vasta 1970-luvulla.

Työsuojelu oli 1960-luvun lopussa hyvin puutteel­lista. Marjatta Stenius (nykyisin Stenius-Kaukonen) pani sen merkille ollessaan tekstiili-insinöö­rio­pis­ke­lijana harjoit­te­lussa Tampellan Pella­va­teh­taalla. Tehdassali oli täynnä melua, pölyä ja suojaa­mat­tomina lonksut­tavia vaaral­lisia koneita.

Virkkeen tehtaalla Orimat­ti­lassa naiset ompelivat koko päivän samaa vaihetta. Suuri osa ompeli­joista kärsi olka-, kyynärpää- ja ranne­vau­rioista sekä kulumista.

− Tehtaan johto väitti, että naiset kutovat sukkia kotona, ja vauriot johtuvat siitä, Stenius-Kaukonen kertoo.

Marjatta Stenius päätti tehdä lisen­si­aat­ti­työnsä tekstiili- ja vaate­tus­teol­li­suuden työsuo­je­lusta. Hän liittyi 1970 perus­tettuun Terveys­rin­tamaan, joka ajoi uudis­tuksia tervey­den­huollon, työsuo­jelun ja sosiaa­li­turvan aloilla.

Vuonna 1972 perus­tettiin 11 työsuo­je­lu­piiriä, joihin palkattiin suuri määrä työsuo­je­lu­tar­kas­tajia ammat­tien­tar­kas­tajien tilalle. 25-vuoti­aasta Marjatta Steniuk­sesta tuli vanhempi insinööri Hämeen työsuo­je­lu­piiriin

Finlay­sonin tehtaalla Stenius teki tarkas­tusta kaksi viikkoa. Hän laati tarkas­tuk­sesta 200-kohtaisen pöytä­kirjan korjaus­suo­si­tuk­sineen.

− Työnte­kijät olivat tietenkin kauhean tyyty­väisiä, mutta työnantaja ei.

Tiedonantajayhdistys julkaisi vuonna 1974 kirjasen Työsuojelu ja luokkataistelu oppaaksi työsuojelutehtävissä työskenteleville tovereille. Kuva: laura Vesa

Tiedo­nan­ta­jayh­distys julkaisi vuonna 1974 kirjasen Työsuojelu ja luokka­taistelu oppaaksi työsuo­je­lu­teh­tä­vissä työsken­te­le­ville tovereille. Kuva: laura Vesa

Eräässä kenkä­teh­taassa Stenius kyseli työnte­ki­jöiltä, millaisia puutteita he kokevat työolo­suh­teissaan. Pois lähtiessään hän kuuli, kuinka työnte­kijät ihmet­te­livät työsuo­je­lu­val­vojaa, joka kyseli työolo­suh­teista heiltä, eikä työnan­ta­jalta.

− Vanhat ammat­tien­tar­kas­tajat olivat vain kävelleet nopeasti tehdas­salien läpi ja menneet sitten lounaalle työnan­tajan kanssa.

Luhdan tehtaassa Lahdessa lämpötila nousi kesäisin 30−40 asteeseen. Uusiin lämpö­nor­meihin ja työsuo­je­lu­lakiin vedoten Stenius kirjasi pöytä­kirjaan suosi­tukset lämpö­tau­kojen pitämi­seksi, mutta työnantaja ei suostunut tähän. Työsuo­je­lu­piiri uhkasi työnan­tajaa sakolla, ellei asiaa korjata. Työnan­ta­ja­puoli vei asian lääni­noi­keuteen.

− Meidän päätök­semme piti korkeinta hallinto-oikeutta myöten.

Tuo päätös on pohjana nykyi­sille työsuo­je­lu­mää­räyk­sille taukojen pitämi­sestä, jos työym­pä­ristön lämpötila ylittää tietyn rajan.

− Se oli olennainen ja merkittävä voitto koko työsuo­jelun näkökul­masta, Marjatta Stenius-Kaukonen huomauttaa.



Henki­lö­koh­tainen on poliit­tista

Perhevapaat ovat jälleen ajankohtainen asia, kun muutosta perhevapaamalliin on yritetty kolmen ministerin, perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon, sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen johdolla. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Perhe­vapaat ovat jälleen ajankoh­tainen asia, kun muutosta perhe­va­paa­malliin on yritetty kolmen minis­terin, perhe- ja perus­pal­ve­lu­mi­nisteri Annika Saarikon, sosiaali- ja terveys­mi­nisteri Pirkko Mattilan ja opetus­mi­nisteri Sanni Grahn-Laasosen johdolla. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

 

”Me olemme puolet maailmaa ja nöyryys jäädä saa, me aiomme paikkamme valloittaa ja paljon uudistaa…”

Toisen aallon feminismi rantautui Suomeen 1970-luvun alussa, ja 1980-luvulla maahan oli syntynyt useita eri feminis­tisiä suuntauksia edustavia ryhmiä. Yksi niistä oli sosia­lis­tiset feministit, jotka erkanivat työväen­liik­keestä ja radika­li­soi­tuivat omaan suuntaansa.

− Kriti­soimme työväen­liikkeen masku­lii­nista toimin­ta­kult­tuuria, jossa naisille jätettiin vain kahvin­keitto, kertoo yliopis­to­lehtori Iiris Ruoho Tampereen yliopis­tosta.

Ruohon mukaan sosia­lis­tiset feministit halusivat nostaa naisky­sy­myksen rinnalle luokka­ky­sy­myksen. Haluttiin osoittaa, että sosiaa­linen epätasa-arvo kohdistuu useim­miten naisiin ja liittyy heidän sorrettuun asemaansa niin henki­lö­koh­tai­sessa elämässä kuin yhteis­kun­nassa yleensä. Henki­lö­koh­tai­sesta tuli poliit­tista.

Ruoho koki tämän omassa elämässään konkreet­ti­sesti, kun hän vuonna 1988 alkoi perustaa miehensä kanssa perhettä. Nuori pari päätti, että lapsen synnyttyä isä jää vanhem­pain­va­paalle, koska maa oli juuri saanut tähän oikeut­tavan lainkin. Mutta se ei käynytkään niin helposti.

Kun mies haki vanhem­pain­va­paata, hänen julki­sella sekto­rilla toimiva työnan­ta­jansa kieltäytyi antamasta sitä hämmäs­tellen, että miksi ihmeessä vaimo ei jää kotiin hoitamaan lastaan.

− Olimme hyvin yllät­ty­neitä päätök­sestä, sillä olihan isän oikeus vanhem­pain­va­paaseen kirjattu jo lakiinkin.

Iiris Ruoho kääntyi miehensä kanssa silloisen tasa-arvoval­tuu­tetun Paavo Nikulan puoleen, jolta saatiin puoltava lausunto asiaan. Työnantaja ei kuitenkaan muuttanut kantaansa tasa-arvoval­tuu­tetun suosi­tuk­sesta. Asia olisi pitänyt viedä oikeuteen, mutta vasta­syn­tyneen vanhemmat eivät jaksaneet enää jatkaa sitä ruljanssia. Ruohon puoliso piti vanhem­pain­va­paansa oman lomansa aikana.

− Tällaisia törmäyksiä henki­lö­koh­tai­sessa elämässä tuli tuohon aikaan aika paljon, Ruoho muistelee.

Naisen asema on Ruohon mielestä paran­tunut 30 vuodessa paljon muun muassa sen ansiosta, että miehen asema perheessä on vahvis­tunut. Nykyinen isien sukupolvi on kasvanut suhtau­tumaan eri tavalla perhe­vel­voit­tei­siinsa.

Iiris Ruoho toimii edelleen 1980-luvulla perus­te­tussa feminis­ti­sessä Raivot­taret-ohjel­ma­ryh­mässä. Lauluissaan ryhmä kritisoi yhteis­kuntaa, jossa kaikki keskeiset toiminnot raken­tuvat kahden tiettyihin rooleihin kahlitun sukupuolen varaan. Ingressin lainaus on Raivo­tarten ohjel­mis­tosta.

Iita Kettunen

Kirjoittaja on saanut artik­kelin kirjoit­ta­miseen apurahan Alfred Korde­linin säätiöltä.