Nuoren väkivaltaisuuteen voidaan vaikuttaa, kun hoitoon otetaan koko elinpiiri.

 

 

Ei ole yhtä hok­kus­pok­kus­kons­tia, jolla nuo­ren väki­val­tai­nen käy­tös saa­daan lop­pu­maan. Yhtä vähän toi­mii se, että nuori irro­te­taan elin­pii­ris­tään, fik­sa­taan kun­toon ja palau­te­taan sinne takaisin.

Sen sijaan väki­val­tais­ten nuor­ten kanssa työs­ken­te­le­ville on syn­ty­nyt yhtei­nen käsi­tys siitä, että nuorta voi­daan aut­taa sys­tee­mi­sellä työllä.

Siinä tar­kas­te­luun ote­taan koko nuo­ren elin­piiri per­heestä ystä­viin, har­ras­tuk­siin ja kou­luun. Se edel­lyt­tää laa­jaa yhteis­työtä las­ten­suo­je­lulta, polii­silta, kou­lulta, jär­jes­töiltä ja nuo­ren per­heeltä ja muilta läheisiltä.

– Mikään taho ei pysty yksin rat­kai­se­maan näi­den nuor­ten tilan­netta, sanoo pro­jek­ti­koor­di­naat­tori Jari Raikunen Aseman Lapsista.

Aseman Lapset ja poliisi teke­vät Helsingissä yhteis­työtä nuor­ten irrot­ta­mi­seksi väki­valta- ja rikos­kier­teestä. Pasila-työ­hön tulee polii­sin kautta nuo­ria, joita epäil­lään rikok­sista. Heissä on vaka­via tekoja teh­neitä ensi­ker­ta­lai­sia sekä pit­kään rikok­silla ja väki­val­lalla oireil­leita nuoria.

Vaikka oirei­lussa on samoja piir­teitä, jokai­sella nuo­rella ja per­heellä on oma tarina.

– Mitä parem­min tun­nemme nuo­ren lähi­pii­rin, sitä parem­min pys­tymme aut­ta­maan häntä. Mietimme, onko esi­mer­kiksi per­heessä haas­teita, joi­den vuoksi nuori ajau­tuu väki­val­tai­siin porukoihin.

Pienetkin onnistumiset palkitaan

Nuorten taus­talta pal­jas­tuu eri­lai­sia trau­moja. On esi­mer­kiksi lap­si­so­ti­laita, sotaa paen­nei­den per­hei­den nuo­ria, sekä päih­de­per­heissä ilman tur­val­li­sia aikui­sia kas­va­neita nuoria.

– Tarkastelemme nuo­ren koko elä­mää. On vai­kea sanoa nuo­relle, että muutu, mutta kenen­kään muun ei tar­vitse muuttua.

Tärkeintä on tutus­tua nuo­reen itseensä, Raikunen sanoo.

– Nuorten kanssa pitää viet­tää aikaa ja osoit­taa, että olemme oikeasti kiin­nos­tu­neita siitä, mitä sinulle kuu­luu. Sitten ote­taan kave­reita mukaan. Harvoin rikok­sia ja väki­val­taa syn­tyy yksin.

Mitä paremmin tunnemme nuoren lähipiirin, sitä paremmin pystymme auttamaan häntä.

Pasila-työ vah­vis­taa sitä, mikä nuo­ren elä­mässä on posi­tii­vista ja pie­net­kin onnis­tu­mi­set pal­ki­taan isosti. Myös nuo­ren per­heen asioita on pantu kun­toon. Nuorille on jopa pidetty koti­kou­lua. Monilla on haas­teita koulunkäynnissä.

– Heille on saatu päät­tö­to­dis­tuk­sia, ja heitä on saatu toi­selle asteelle.

Aseman Lapsissa nuor­ten kanssa työs­ken­te­lee myös koke­mus­asian­tun­ti­joita. He ovat aikui­sia, jotka ovat itse sel­vin­neet pois väki­valta- ja rikos­kier­teestä. Työmuoto on tuo­nut hyviä tulok­sia, Raikunen sanoo.

– He pää­se­vät nuor­ten kanssa syvem­mälle kuin me muut. Nuoret näke­vät, että tuo ymmär­tää meitä ja että vai­keuk­sista voi sel­vitä. Se lisää moti­vaa­tiota yrit­tää itsekin.

Kokemusasiantuntija Pietro Saaren mukaan nuo­ren kanssa pää­see eteen­päin, kun hänen kans­saan tekee sitä, mikä nuorta kiinnostaa.

– Me koh­da­taan ihmi­nen, ollaan läsnä ja jutel­laan. Kaikkiin kyllä saa kon­tak­tin. Nyt puhu­taan nuo­rista, joilla on kovia trau­moja taus­talla. Monet heistä ovat jou­tu­neet syr­jään, kun he eivät ole pär­jän­neet koulussa.

Saari tie­tää oman taus­tansa poh­jalta, mikä toi­mii ja mikä ei. Hänen isänsä oli alko­ho­listi. Äiti paah­toi kahta työtä ja väsyi. Hän sanoo, että kas­voi ilman aikui­sia. Hänellä on ADHD, joka diag­no­soi­tiin vasta aikuisena.

Elämässä tuli monia vai­keuk­sia, väki­val­taa, rikok­sia ja tuo­mioita. Hän sanoo, että rat­kai­sut, joilla tilan­tee­seen yri­tet­tiin puut­tua, vain lisä­si­vät ongelmia.

Tarkkailuluokalle jou­tu­mi­nen jo ala­kou­lussa hit­sasi kou­lun häi­ri­köt tii­viiksi porukaksi.

– Meillä ei ollut muuta seu­raa kuin toi­semme. Kenelläkään ei ollut isää.

Koulunkäyntiavustajat lei­ma­si­vat mei­dät mui­den sil­missä ongel­ma­ta­pauk­siksi, Saari sanoo.

– Opimme, että olemme vial­li­sia, eri­lai­sia, vähän tyh­miä. Käytimme kovia huu­meita jo 13-vuotiaina.

Saari arvioi, että hänen elä­mänsä kul­kuun vai­kut­ti­vat tur­val­li­sen aikui­sen puute, eris­tä­mi­nen kou­lussa sekä liian lyhyt sijoi­tus ja palau­tus enti­seen ympä­ris­töön. Jos ADHD olisi diag­no­soitu jo lap­sena, hän olisi saa­nut lää­ki­tyk­sen. Koulu olisi suju­nut paremmin.

Saari pääsi omin voi­min irti päihde-rikos­kier­teestä yli kol­mi­kymp­pi­senä las­tensa vuoksi.

Rinnalla kulkeminen auttaa

Helsingin kau­punki sat­saa nyt rikos­kier­teessä ole­vien nuor­ten aut­ta­mi­seen. Se avasi elo­kuussa las­ten­suo­je­luun uuden­lai­sen Toivo-yksi­kön. Sen asiak­kaiksi tulee nuo­ria, jotka oirei­le­vat rikok­silla, väki­val­lalla ja päihteillä.

Se tekee yhden­net­tyä las­ten­suo­je­lua, kuvaa Toivon joh­tava sosi­aa­li­työn­te­kijä Veera Vettenranta.

– Nuori jat­kaa mei­dän kans­samme, vaikka hänet sijoi­tet­tai­siin. Sosiaalityöntekijä ei vaihdu.

Nuoria ei istuteta kuin syyllisen penkille ja puhuta siitä, mitä olet mokannut.

Toivo-tii­missä työs­ken­te­lee Vettenrannan lisäksi kuusi sosi­aa­li­työn­te­ki­jää sekä per­he­te­ra­peut­teja, jotka teke­vät työtä per­heen kanssa. Lisäksi tii­miin tulee 11 amma­til­lista tuki­hen­ki­löä. He työs­ken­te­le­vät kah­dessa vuo­rossa. Tukihenkilöt pää­se­vät nopeasti pai­kalle juuri sil­loin, kun nuori ja perhe sitä tarvitsevat.

Tiimin asia­kas­lu­vuksi on alus­ta­vasti suun­ni­teltu noin 25 nuorta sosi­aa­li­työn­te­ki­jää kohden.

– Kuljemme nuo­ren rin­nalla pit­kän mat­kan. Toteutamme sys­tee­mistä ajat­te­lua. Ketään ei voida kor­jata muista eril­lään. Kiinnitämme huo­miota koko per­heen tilan­tee­seen. Tutkimme, mistä kai­kesta oirei­lussa voi olla kyse. Siellä voi olla esi­mer­kiksi trau­ma­taus­taa, yli­su­ku­pol­vi­sia ongel­mia tai masennusta.

Työtä ale­taan tehdä posi­tii­vi­sen kautta, Vettenranta kuvaa.

– Nuoria ei istu­teta kuin syyl­li­sen pen­kille ja puhuta siitä, mitä olet mokan­nut. Jos joka pai­kasta tulee huo­noa palau­tetta, nuori raken­taa minä­ku­vaansa sen mukaan. Hän on koko ajan puo­lus­tus­kan­nalla. Sitten hän menee poru­koi­hin, joissa ei tar­vitse puolustautua.

Haluamme rik­koa kuvion, sanoo Vettenranta.

– Meidän pitää toi­mia näi­den nuor­ten kanssa eri lailla kuin ennen. Muuten vain vah­vis­tamme pahan kierrettä.

Toivo alkaa tehdä tii­vistä yhteis­työtä esi­mer­kiksi polii­sin ja jär­jes­tö­jen kanssa. Helsinkiin perus­te­taan uusi, vaa­ti­va­hoi­tois­ten nuor­ten vas­taan­ot­to­yk­sikkö. Siellä on kun­tout­tava ote, eikä se ole vain pysäy­tys­jakso. Naulakallion las­ten­ko­tiin on tulossa uuden­lai­sia osastoja.

– Helsinki panos­taa nyt pal­jon tähän koh­de­ryh­mään. Suunnittelu alkoi jo ennen viime vuo­den ikä­viä tapah­tu­mia. Kun polii­silta alkoi tulla vies­tiä, että nuo­ret voi­vat huo­nosti, tähän on saatu vielä lisäsatsauksia.

Väkivalta on myös vallankäyttöä

Nuorten väki­val­lasta puhu­taan pal­jon oirei­luna, lap­sia­sia­val­tuu­tettu Elina Pekkarinen sanoo. Usein se onkin, mutta väki­valta voi olla myös val­lan­käyt­töä tai väline, jolla voi alis­taa toista tai saada mitä haluaa, hän huomauttaa.

Väkivalta voi olla myös opittua.

– Jos kas­va­tus on väki­val­taista tai se on van­hem­mille keino rat­kaista ris­ti­rii­toja, lapsi omak­suu saman tavan.

Lapsiperheissä pitäisi olla ehdo­ton nol­la­to­le­ranssi väki­val­taan jo ennen kuin lapsi syn­tyy, Pekkarinen sanoo. Perheväkivallan näke­mi­nen vai­kut­taa lapseen.

– Meidän pitää ymmär­tää mal­lien siir­ty­mi­nen, jotta nuor­ten väki­val­taa pääs­tään estämään.

Väkivaltaa voi­daan estää myös esi­mer­kiksi kaa­voi­tuk­sella eli raken­ta­malla tur­val­lista ja valais­tua ulko­ti­laa, Pekkarinen sanoo. Se vai­kut­taa tur­val­li­suu­den tun­tee­seen. Jos ympä­ristö pelot­taa, nuo­rista tun­tuu, että hei­dän pitää pys­tyä puo­lus­ta­maan itse­ään. Tyhjentyneet kadut anta­vat mah­dol­li­suu­den epä­so­si­aa­li­selle käy­tök­selle. Pekkarinen uskoo, että se on yksi syy nuor­ten väki­val­lan lisään­ty­mi­selle korona-aikana.

– Yhdessä hen­gailu kuu­luu nuor­ten kehi­tyk­seen. Se on teini-ikäis­ten leik­kiä. Sen pitää kui­ten­kin olla turvallista.

Tärkeää on kuun­nella, mikä nuor­ten par­vei­lun ja tur­hau­tu­mi­sen taus­talla on. Pekkarinen sanoo, että per­he­te­ra­piasta ja työstä, jossa koko kave­ri­piiri ote­taan työn koh­teeksi, on saatu hyviä kokemuksia.

Väkivaltaa voidaan estää myös esimerkiksi kaavoituksella.

Samoin Suomessa on onnis­tu­neesti hoi­dettu häi­ri­köi­vien nuo­ri­so­jouk­ko­jen tilan­netta, kun nuo­ri­so­työ, las­ten­suo­jelu, kou­lut, poliisi ja uskon­nol­li­set yhtei­söt eli alu­een auk­to­ri­tee­tit ovat yhdis­tä­neet voimansa.

Väkivaltaongelman ehkäi­syä on huo­leh­tia, että nuori saa kou­lussa tuen ja avun ja heillä on elä­mässä näkö­aloja, joita kohti he voi­vat mennä.

– Tehokkainta on, että lap­silla ja nuo­rilla on mie­le­kästä teke­mistä, oli se kori­pal­loa, graf­fit­tia tai vaat­tei­den tuunausta.

Jaana Laitinen