Jos lapsena ei ole saanut turvaa, voi sitä olla aikuisena vaikea antaa. Mahdol­li­suudet hyvään vanhem­muuteen ovat kuitenkin olemassa.

 

Varhais­lap­suu­dessa koettu kaltoin­kohtelu ulottaa usein juurensa ihmisen koko elämään, myös vanhem­muuteen. Kaltoin­kohtelu voi olla joko aktii­vista, kuten fyysinen ja emotio­naa­linen väkivalta ja seksu­aa­linen hyväk­si­käyttö, tai passii­vista, kuten lapsen tarpeiden laiminlyönti.

Varsinkin varhais­lap­suu­dessa omien vanhempien toistuva kaltoin­kohtelu merkitsee yleensä turvat­toman kiinty­mys­suhteen synty­mistä. Lapsi on joutunut liian varhain selviämään yksin hyvinkin vaikeiden asioiden ja ylivoi­maisten tunteiden kanssa. Tämä vaurioittaa lapsen omien tunteiden säätelyn kyvyn kehit­ty­mistä ja myös kykyä luottaa toisiin ihmisiin.

Taval­lista on, että ihminen suojaa itseään näiltä vaikeilta muistoilta disso­si­aation avulla, jolloin muistot eivät ole osa hänen elämän­ker­ral­lista muistiaan ja ihminen pystyy toimimaan arjessaan ajatte­le­matta ikäviä kokemuksiaan.

Trauma­ti­soi­tu­misen seurauksena jokin kaltoin­koh­te­lusta muistuttava tekijä voi aiheuttaa voimak­kaita tunteita tai fyysisiä reaktioita, jolloin ihminen saattaa kokea elävänsä vaikeaa kokemusta uudelleen. Näin käy usein, kun omat lapset syntyvät.

− Silloin kun omassa lapsuu­dessaan kaltoin­koh­deltu tulee itse vanhem­maksi, nousevat usein muistot omista kokemuk­sista pintaan ja pelot siitä, miten pystyy tarjoamaan omalle lapselleen turval­lisen lapsuuden, jota ei itse ole saanut, sanoo tutki­ja­tohtori, psyko­te­ra­peutti Marjo Flykt Tampereen yliopiston psyko­logian laitokselta.

Raskaaksi tulo ja pienen vauvan vanhemmuus ovat Flyktin mukaan hyvin ruumiil­lisia kokemuksia. Ne aktivoivat tietoisten muistojen lisäksi kehol­li­sesta muistista lapsuuden kokemuksia siitä, miten on itse tullut hoidetuksi.

Jos taustalla on vaikeita trauma­ko­ke­muksia, kuten pahoin­pi­telyä, laimin­lyöntiä tai seksu­aa­lista hyväk­si­käyttöä, palaavat kokemukset raskaus- ja vauva-aikana esimer­kiksi ahdis­tuksena tai masennuksena.

Vanhemman voi olla vaikeaa iloita vauvasta, jos oma mieli on osin oman lapsuuden pelottavissa maisemissa.

− Vauvan itku voi viedä oman mielen takaisin tilan­teisiin, joissa joutui itse lapsena itkemään yksin vailla kenenkään apua. Tällöin ongelma on se, että äidin voi olla vaikea lohduttaa vauvaa, koska vauvan itku tuntuu kestä­mät­tö­mältä. Uhmai­käisen lapsen lyödessä äitiä, äiti saattaa palaa mielessään takaisin tilan­teeseen, jossa häntä lapsena pahoinpideltiin.

Vanhemman voi olla myös vaikeampaa iloita ja nauttia vauvasta tai tutustua tähän omana itsenään, kun oma mieli on saman­ai­kai­sesti osin oman lapsuuden pelot­ta­vissa maise­missa. Isomman lapsen kanssa ei välttä­mättä osata asettaa rajoja, koska omasta lapsuu­desta ei löydy sellaista mallia, mikä tuntuisi oikealta.

Osa pelkää tällöin suuttu­vansa liian helposti ja toinen ääripää ei halua tuottaa lapselle petty­mystä, koska haluaa hoitaa lapsensa paremmin kuin, mitä itseä on hoidettu. Joskus vanhempi toistaa lapsuuden traumaansa esimer­kiksi pahoinpitelyllä.

Huomaa ja tunnista

Vaikka ilmiö ei ole harvi­nainen, jää se usein ammat­ti­lai­silta tunnis­ta­matta ja monisu­ku­pol­vinen kierre jatkuu. Avaina­se­massa ovat neuvolat, joiden asiak­kaita ovat lähes kaikki lapsiperheet.

− Olisi tärkeää, että neuvolan tervey­den­hoi­ta­jalla voisi olla aikaa kysyä jo raskausa­jalta alkaen jotakin siitä, miten tuleva äiti ja isä voivat ja millaisia ajatuksia vanhem­maksi tuloon liittyy. Vauvan synnyttyä on luontevaa kysyä, millaista isällä ja äidillä on vauvan kanssa, ja tarkas­tella myös, millaisia asioita näkee vastaan­ot­to­ti­lan­teessa vanhempien ja vauvan välillä, Marjo Flykt sanoo.

Jotta vanhemmat kokevat olonsa riittävän turval­li­seksi ongel­mista puhumiseen, tulee perheellä olla koko ajan sama tervey­den­hoitaja, jolla on riittä­västi aikaa myös keskusteltuun.

Toisin kuin neuvo­lassa, lasten­suo­je­lussa perheen tilan­teesta on olemassa jo valmiiksi huoli. Tällöin vanhempien omien ongelmien tunnis­ta­misen tulisi olla herkempää.

Vanhemman kanssa kannattaa keskustella siitä, millaisena he pitävät omaa lastaan.

− Ammat­ti­lainen saa tietää, millä tavalla vanhempi ajattelee lapsestaan ja omasta vanhem­muu­destaan. Mistä asioista hän pitää äitiy­dessä tai isyydessä ja mistä ei. Mitkä asiat olleet vaikeita, mitkä sujuneet hyvin? On usein hyvä merkki, että pystyy kuvaamaan tasapai­noi­sesti sekä haastavia että mukavia asioita, eikä jompi­kumpi painotu yksinään.

Vanhemman kanssa kannattaa keskus­tella siitä, millaisena he pitävät omaa lastaan. Onko lapsi vanhemman mielestä oikea kiusan­kappale tai odotta­vatko vanhemmat häneltä ikätasoon nähden liikaa? Onko vanhempi maailman huonoin vai täydel­lisen virheetön? Äärivaih­toeh­toihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Vanhem­malta voi myös kysyä, millainen hänen oma lapsuu­tensa oli. Tällöin hänen kanssaan voi tuoda esille kokemusten merki­tystä vanhem­muuteen. Lasten­suojelu ei kuitenkaan ole oikea paikka käydä kaltoin­koh­te­lu­ko­ke­muksia läpi yksityis­koh­tai­sesti, ja niiden hoidol­linen käsittely kuuluu trauma­te­rapian ammattilaiselle.

Oikea hoito oikeaan aikaan

Kaltoin­koh­te­lu­ko­ke­musten hoito valitaan oireiden ja vaikeuksien mukaan. Tavoit­teena on löytää keinoja omien vaikeiden tunteiden sääte­le­miseen, koska se on tärkeä taitoa vaikeissa tilan­teissa selviä­miseen ja ihmis­suh­teiden ylläpitämiseen.

− Pieni lapsi ei vielä pysty juurikaan sääte­lemään itseään, vaan on vanhem­malta saadun sääte­lyavun varassa kokiessaan hätää. Kaltoin­koh­te­le­vissa perheissä vanhempi ei usein ole pystynyt auttamaan lasta sääte­lemään tunteitaan, ja toisaalta on saattanut turvan sijaan olla itse pelon ja uhan lähde, Marjo Flykt sanoo.

Tällöin Flyktin mukaan hoitona olla myös vanhemman ja lapsen välisen vuoro­vai­ku­tus­suhteen hoidot, kuten vauva­per­hetyö ja varhaisen vuoro­vai­ku­tuksen psyko­te­rapia, jotka kannattaa aloittaa jo raskausaikana.

− Myös perheen käytännön arjen tukeminen on erittäin tärkeää ja joskus jopa ensisi­jainen hoito silloin, jos esimer­kiksi omat psykiat­riset oireet vaikeut­tavat merkit­tä­västi jaksa­mista vanhempana. Parisuhteen vaikeuk­sissa tai isompien lasten perheiden hoidossa voidaan käyttää pari- tai perheterapiaa.

Tärkeää on myös, että vanhempi saa hoita­vilta tahoilta tietoa siitä, millaisia vaiku­tuksia kaltoin­koh­te­lulla voi olla ja millaiset asiat voivat olla avuksi, Marjo Flykt sanoo.

Suojaavia tekijöitä ovat myös hyvä tukiverkosto, toimiva parisuhde ja hoidon saaminen oikeaan aikaan.

Lapsuuden kaltoin­kohtelu ei automaat­ti­sesti aiheuta riskiä vanhem­muu­delle. Osa vanhem­mista pystyy lapsen näkökul­masta olemaan riittävän hyvä vanhempi kaltoin­koh­te­lusta huolimatta.

− Jos äiti on pystynyt omassa mielessään käsit­te­lemään riittä­västi omia kokemuk­siaan ja niiden merki­tystä vanhem­muu­delle, trauman toista­mista lapsen kanssa ei tapahdu, sanoo Marjo Flykt.

Suojaavia tekijöitä ovat myös hyvä tukiver­kosto, toimiva parisuhde ja hoidon saaminen oikeaan aikaan.

− Ei ole mikään kohtalo, että omia vaikeuk­siaan toistaisi aina lapsen kanssa. Isompaa psyyk­kistä työsken­telyä tämä kuitenkin vaatii näiltä vanhem­milta kuin sellai­sella vanhem­malla, jolla on turval­linen oma lapsuus, muistuttaa Marjo Flykt.

Vertais­ryh­mä­hoi­dosta hyviä kokemuksia

Trauma­te­ra­pia­keskus on kehit­tänyt lapsena kaltoin­koh­del­luille vanhem­mille vakaut­ta­mis­hoi­to­mallin Vakava trauma­ti­soi­tu­minen ja vanhemmuus -hankkeessaan. Hoito­mal­lissa vanhem­malle annetaan keinoja selviytyä vaikeista trauma­pe­räi­sistä oireista ja saada vanhem­muu­teensa tukea.

Toiminta tapahtuu ammatil­li­sesti johde­tuissa vertais­ryh­missä. Lyhyt­kes­toiset ryhmät kokoon­tuvat 12 kertaa ja pidemmät, vuoden mittaiset ryhmät 30 kertaa. Ryhmät voivat toimia osana vanhemman muuta hoitoa. Erityi­sesti pitkä­kes­toi­sessa ryhmässä on tärkeää, että vanhempi saa lisäksi psyko­te­ra­peut­tista hoitoa.

− Hoito­mal­lille on ollut selkeä tarve. Vanhemmuus jää usein hoito­jär­jes­tel­missä vähälle. Lastenp­sy­kiat­ri­sessa hoidossa vanhemman hoitoon ei ole resursseja. Aikuisten hoito­tahot puolestaan eivät useinkaan ole tottuneet pohtimaan vanhem­muutta ja sen merki­tystä oireiden ylläpi­täjänä, sanoo hankkeessa toiminut psykologi, väitös­kir­ja­tutkija Lisa Friberg.

Ryhmässä harjoitellaan yhdessä havainnoimaan, ovatko vanhemman tunteet lapsen vai äidin tunteita.

Trauma­ti­soi­tu­miseen kiinteästi liittyvä häpeä estää vanhempaa usein puhumasta vaikeuk­sistaan ja hakemasta apua. Nyt on huomattu, että vanhem­muuden tuki voi auttaa myös psyyk­kisiin vaikeuksiin. Jos se jätetään kokonaan hoidon ulkopuo­lelle, hoito ei välttä­mättä auta.

Ryhmässä harjoi­tellaan yhdessä havain­noimaan, ovatko vanhemman tunteet lapsen vai äidin tunteita. Esimer­kiksi ensim­mäinen koulu­päivä voi pelottaa äitiä, mutta ei lasta. Tällöin äiti saattaa luulla, että myös lasta pelottaa. Ryhmässä opetellaan erottamaan omat tunteet lapsen tunteista.

Koulu­tuksen kautta ryhmänvetäjäksi

Kansain­vä­lisen tutki­mus­näytön mukaan ryhmä­hoito voi vähentää trauma­pe­räisiä oireita. Ryhmiin osallis­tuneet vanhemmat olivat pääosin tyyty­väisiä saamastaan avusta ja toivoivat, että ryhmät olisivat jatkuneet pidempäänkin.

Trauma­te­ra­pia­kes­kuk­sessa toivotaan, että hoito­malli otettaisiin laajasti käyttöön, sillä ilmiö on valta­kun­nal­li­sesti iso haaste ja se pitäisi nostaa esiin kaikkialla, missä on lapsia asiak­kaana. Ennen ryhmien vetämistä kannattaa kuitenkin tutustua asiaan kunnolla.

− Jotta voi alkaa vetää ryhmiä, tulee olla sosiaali- tai tervey­salan ammat­ti­lainen, jolla on kokemusta traumoista, ryhmien ohjaa­mi­sesta ja osaamista lasten kehitysp­sy­ko­lo­giasta. Lisäksi ohjaajien täytyy saada työnoh­jausta ja aikaa perehtyä malliin kunnolla, sanoo hankkeen projek­ti­pääl­likkö, psykologi, psyko­te­ra­peutti Marjo Ruismäki.

Trauma­te­ra­pia­keskus tarjoaa hoito­mal­listaan koulu­tusta, jota suosi­tellaan käytä­väksi ennen kuin alkaa ohjata ryhmiä. Hoito­mallin materi­aa­lista on hyötyä kaikille lasten ja vanhempien kanssa toimi­ville. Materi­aalin verkko­ver­siota saa tilata maksutta Marjo Ruismäeltä marjo.ruismaki@traumaterapia-keskus.com tai Petteri Manki­lalta petteri.mankila@traumaterapiakeskus.com.  Hankkeen verkko­si­vuille on myös tulossa self-help-opas osoit­teessa vakavatraumatisoituminenjavanhemmuus.fi.

Kaisa Yliruo­kanen