Jos lapsena ei ole saanut turvaa, voi sitä olla aikuisena vaikea antaa. Mahdollisuudet hyvään vanhemmuuteen ovat kuitenkin olemassa.

 

Varhais­lap­suu­dessa koettu kal­toin­koh­telu ulot­taa usein juu­rensa ihmi­sen koko elä­mään, myös van­hem­muu­teen. Kal­toin­koh­telu voi olla joko aktii­vista, kuten fyy­si­nen ja emo­tio­naa­li­nen väki­valta ja sek­su­aa­li­nen hyväk­si­käyttö, tai pas­sii­vista, kuten lap­sen tar­pei­den laiminlyönti.

Var­sin­kin var­hais­lap­suu­dessa omien van­hem­pien tois­tuva kal­toin­koh­telu mer­kit­see yleensä tur­vat­to­man kiin­ty­mys­suh­teen syn­ty­mistä. Lapsi on jou­tu­nut liian var­hain sel­viä­mään yksin hyvin­kin vai­kei­den asioi­den ja yli­voi­mais­ten tun­tei­den kanssa. Tämä vau­rioit­taa lap­sen omien tun­tei­den sää­te­lyn kyvyn kehit­ty­mistä ja myös kykyä luot­taa toi­siin ihmisiin.

Taval­lista on, että ihmi­nen suo­jaa itse­ään näiltä vai­keilta muis­toilta dis­so­si­aa­tion avulla, jol­loin muis­tot eivät ole osa hänen elä­män­ker­ral­lista muis­ti­aan ja ihmi­nen pys­tyy toi­mi­maan arjes­saan ajat­te­le­matta ikä­viä kokemuksiaan.

Trau­ma­ti­soi­tu­mi­sen seu­rauk­sena jokin kal­toin­koh­te­lusta muis­tut­tava tekijä voi aiheut­taa voi­mak­kaita tun­teita tai fyy­si­siä reak­tioita, jol­loin ihmi­nen saat­taa kokea elä­vänsä vai­keaa koke­musta uudel­leen. Näin käy usein, kun omat lap­set syntyvät.

− Sil­loin kun omassa lap­suu­des­saan kal­toin­koh­deltu tulee itse van­hem­maksi, nouse­vat usein muis­tot omista koke­muk­sista pin­taan ja pelot siitä, miten pys­tyy tar­joa­maan omalle lap­sel­leen tur­val­li­sen lap­suu­den, jota ei itse ole saa­nut, sanoo tut­ki­ja­toh­tori, psy­ko­te­ra­peutti Marjo Flykt Tam­pe­reen yli­opis­ton psy­ko­lo­gian laitokselta.

Ras­kaaksi tulo ja pie­nen vau­van van­hem­muus ovat Flyk­tin mukaan hyvin ruu­miil­li­sia koke­muk­sia. Ne akti­voi­vat tie­tois­ten muis­to­jen lisäksi kehol­li­sesta muis­tista lap­suu­den koke­muk­sia siitä, miten on itse tul­lut hoidetuksi.

Jos taus­talla on vai­keita trau­ma­ko­ke­muk­sia, kuten pahoin­pi­te­lyä, lai­min­lyön­tiä tai sek­su­aa­lista hyväk­si­käyt­töä, palaa­vat koke­muk­set ras­kaus- ja vauva-aikana esi­mer­kiksi ahdis­tuk­sena tai masennuksena.

Vanhemman voi olla vaikeaa iloita vauvasta, jos oma mieli on osin oman lapsuuden pelottavissa maisemissa.

− Vau­van itku voi viedä oman mie­len takai­sin tilan­tei­siin, joissa jou­tui itse lap­sena itke­mään yksin vailla kenen­kään apua. Täl­löin ongelma on se, että äidin voi olla vai­kea loh­dut­taa vau­vaa, koska vau­van itku tun­tuu kes­tä­mät­tö­mältä. Uhmai­käi­sen lap­sen lyö­dessä äitiä, äiti saat­taa palaa mie­les­sään takai­sin tilan­tee­seen, jossa häntä lap­sena pahoinpideltiin.

Van­hem­man voi olla myös vai­keam­paa iloita ja naut­tia vau­vasta tai tutus­tua tähän omana itse­nään, kun oma mieli on saman­ai­kai­sesti osin oman lap­suu­den pelot­ta­vissa mai­se­missa. Isom­man lap­sen kanssa ei vält­tä­mättä osata aset­taa rajoja, koska omasta lap­suu­desta ei löydy sel­laista mal­lia, mikä tun­tuisi oikealta.

Osa pel­kää täl­löin suut­tu­vansa liian hel­posti ja toi­nen ääri­pää ei halua tuot­taa lap­selle pet­ty­mystä, koska haluaa hoi­taa lap­sensa parem­min kuin, mitä itseä on hoi­dettu. Jos­kus van­hempi tois­taa lap­suu­den trau­maansa esi­mer­kiksi pahoinpitelyllä.

Huomaa ja tunnista

Vaikka ilmiö ei ole har­vi­nai­nen, jää se usein ammat­ti­lai­silta tun­nis­ta­matta ja moni­su­ku­pol­vi­nen kierre jat­kuu. Avai­na­se­massa ovat neu­vo­lat, joi­den asiak­kaita ovat lähes kaikki lapsiperheet.

− Olisi tär­keää, että neu­vo­lan ter­vey­den­hoi­ta­jalla voisi olla aikaa kysyä jo ras­kausa­jalta alkaen jota­kin siitä, miten tuleva äiti ja isä voi­vat ja mil­lai­sia aja­tuk­sia van­hem­maksi tuloon liit­tyy. Vau­van syn­nyt­tyä on luon­te­vaa kysyä, mil­laista isällä ja äidillä on vau­van kanssa, ja tar­kas­tella myös, mil­lai­sia asioita näkee vas­taan­ot­to­ti­lan­teessa van­hem­pien ja vau­van välillä, Marjo Flykt sanoo.

Jotta van­hem­mat koke­vat olonsa riit­tä­vän tur­val­li­seksi ongel­mista puhu­mi­seen, tulee per­heellä olla koko ajan sama ter­vey­den­hoi­taja, jolla on riit­tä­västi aikaa myös keskusteltuun.

Toi­sin kuin neu­vo­lassa, las­ten­suo­je­lussa per­heen tilan­teesta on ole­massa jo val­miiksi huoli. Täl­löin van­hem­pien omien ongel­mien tun­nis­ta­mi­sen tulisi olla herkempää.

Vanhemman kanssa kannattaa keskustella siitä, millaisena he pitävät omaa lastaan.

− Ammat­ti­lai­nen saa tie­tää, millä tavalla van­hempi ajat­te­lee lap­ses­taan ja omasta van­hem­muu­des­taan. Mistä asioista hän pitää äitiy­dessä tai isyy­dessä ja mistä ei. Mitkä asiat olleet vai­keita, mitkä suju­neet hyvin? On usein hyvä merkki, että pys­tyy kuvaa­maan tasa­pai­noi­sesti sekä haas­ta­via että muka­via asioita, eikä jom­pi­kumpi pai­notu yksinään.

Van­hem­man kanssa kan­nat­taa kes­kus­tella siitä, mil­lai­sena he pitä­vät omaa las­taan. Onko lapsi van­hem­man mie­lestä oikea kiusan­kap­pale tai odot­ta­vatko van­hem­mat häneltä ikä­ta­soon näh­den lii­kaa? Onko van­hempi maa­il­man huo­noin vai täy­del­li­sen vir­hee­tön? Ääri­vaih­toeh­toi­hin kan­nat­taa kiin­nit­tää huomiota.

Van­hem­malta voi myös kysyä, mil­lai­nen hänen oma lap­suu­tensa oli. Täl­löin hänen kans­saan voi tuoda esille koke­mus­ten mer­ki­tystä van­hem­muu­teen. Las­ten­suo­jelu ei kui­ten­kaan ole oikea paikka käydä kal­toin­koh­te­lu­ko­ke­muk­sia läpi yksi­tyis­koh­tai­sesti, ja nii­den hoi­dol­li­nen käsit­tely kuu­luu trau­ma­te­ra­pian ammattilaiselle.

Oikea hoito oikeaan aikaan

Kal­toin­koh­te­lu­ko­ke­mus­ten hoito vali­taan oirei­den ja vai­keuk­sien mukaan. Tavoit­teena on löy­tää kei­noja omien vai­kei­den tun­tei­den sää­te­le­mi­seen, koska se on tär­keä tai­toa vai­keissa tilan­teissa sel­viä­mi­seen ja ihmis­suh­tei­den ylläpitämiseen.

− Pieni lapsi ei vielä pysty juu­ri­kaan sää­te­le­mään itse­ään, vaan on van­hem­malta saa­dun sää­te­ly­avun varassa kokies­saan hätää. Kal­toin­koh­te­le­vissa per­heissä van­hempi ei usein ole pys­ty­nyt aut­ta­maan lasta sää­te­le­mään tun­tei­taan, ja toi­saalta on saat­ta­nut tur­van sijaan olla itse pelon ja uhan lähde, Marjo Flykt sanoo.

Täl­löin Flyk­tin mukaan hoi­tona olla myös van­hem­man ja lap­sen väli­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen hoi­dot, kuten vau­va­per­he­työ ja var­hai­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen psy­ko­te­ra­pia, jotka kan­nat­taa aloit­taa jo raskausaikana.

− Myös per­heen käy­tän­nön arjen tuke­mi­nen on erit­täin tär­keää ja jos­kus jopa ensi­si­jai­nen hoito sil­loin, jos esi­mer­kiksi omat psy­kiat­ri­set oireet vai­keut­ta­vat mer­kit­tä­västi jak­sa­mista van­hem­pana. Pari­suh­teen vai­keuk­sissa tai isom­pien las­ten per­hei­den hoi­dossa voi­daan käyt­tää pari- tai perheterapiaa.

Tär­keää on myös, että van­hempi saa hoi­ta­vilta tahoilta tie­toa siitä, mil­lai­sia vai­ku­tuk­sia kal­toin­koh­te­lulla voi olla ja mil­lai­set asiat voi­vat olla avuksi, Marjo Flykt sanoo.

Suojaavia tekijöitä ovat myös hyvä tukiverkosto, toimiva parisuhde ja hoidon saaminen oikeaan aikaan.

Lap­suu­den kal­toin­koh­telu ei auto­maat­ti­sesti aiheuta ris­kiä van­hem­muu­delle. Osa van­hem­mista pys­tyy lap­sen näkö­kul­masta ole­maan riit­tä­vän hyvä van­hempi kal­toin­koh­te­lusta huolimatta.

− Jos äiti on pys­ty­nyt omassa mie­les­sään käsit­te­le­mään riit­tä­västi omia koke­muk­si­aan ja nii­den mer­ki­tystä van­hem­muu­delle, trau­man tois­ta­mista lap­sen kanssa ei tapahdu, sanoo Marjo Flykt.

Suo­jaa­via teki­jöitä ovat myös hyvä tuki­ver­kosto, toi­miva pari­suhde ja hoi­don saa­mi­nen oike­aan aikaan.

− Ei ole mikään koh­talo, että omia vai­keuk­si­aan tois­taisi aina lap­sen kanssa. Isom­paa psyyk­kistä työs­ken­te­lyä tämä kui­ten­kin vaa­tii näiltä van­hem­milta kuin sel­lai­sella van­hem­malla, jolla on tur­val­li­nen oma lap­suus, muis­tut­taa Marjo Flykt.

Vertaisryhmähoidosta hyviä kokemuksia

Trau­ma­te­ra­pia­kes­kus on kehit­tä­nyt lap­sena kal­toin­koh­del­luille van­hem­mille vakaut­ta­mis­hoi­to­mal­lin Vakava trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen ja van­hem­muus ‑hank­kees­saan. Hoi­to­mal­lissa van­hem­malle anne­taan kei­noja sel­viy­tyä vai­keista trau­ma­pe­räi­sistä oireista ja saada van­hem­muu­teensa tukea.

Toi­minta tapah­tuu amma­til­li­sesti joh­de­tuissa ver­tais­ryh­missä. Lyhyt­kes­toi­set ryh­mät kokoon­tu­vat 12 ker­taa ja pidem­mät, vuo­den mit­tai­set ryh­mät 30 ker­taa. Ryh­mät voi­vat toi­mia osana van­hem­man muuta hoi­toa. Eri­tyi­sesti pit­kä­kes­toi­sessa ryh­mässä on tär­keää, että van­hempi saa lisäksi psy­ko­te­ra­peut­tista hoitoa.

− Hoi­to­mal­lille on ollut sel­keä tarve. Van­hem­muus jää usein hoi­to­jär­jes­tel­missä vähälle. Las­tenp­sy­kiat­ri­sessa hoi­dossa van­hem­man hoi­toon ei ole resurs­seja. Aikuis­ten hoi­to­ta­hot puo­les­taan eivät usein­kaan ole tot­tu­neet poh­ti­maan van­hem­muutta ja sen mer­ki­tystä oirei­den yllä­pi­tä­jänä, sanoo hank­keessa toi­mi­nut psy­ko­logi, väi­tös­kir­ja­tut­kija Lisa Fri­berg.

Ryhmässä harjoitellaan yhdessä havainnoimaan, ovatko vanhemman tunteet lapsen vai äidin tunteita.

Trau­ma­ti­soi­tu­mi­seen kiin­teästi liit­tyvä häpeä estää van­hem­paa usein puhu­masta vai­keuk­sis­taan ja hake­masta apua. Nyt on huo­mattu, että van­hem­muu­den tuki voi aut­taa myös psyyk­ki­siin vai­keuk­siin. Jos se jäte­tään koko­naan hoi­don ulko­puo­lelle, hoito ei vält­tä­mättä auta.

Ryh­mässä har­joi­tel­laan yhdessä havain­noi­maan, ovatko van­hem­man tun­teet lap­sen vai äidin tun­teita. Esi­mer­kiksi ensim­mäi­nen kou­lu­päivä voi pelot­taa äitiä, mutta ei lasta. Täl­löin äiti saat­taa luulla, että myös lasta pelot­taa. Ryh­mässä ope­tel­laan erot­ta­maan omat tun­teet lap­sen tunteista.

Koulutuksen kautta ryhmänvetäjäksi

Kan­sain­vä­li­sen tut­ki­mus­näy­tön mukaan ryh­mä­hoito voi vähen­tää trau­ma­pe­räi­siä oireita. Ryh­miin osal­lis­tu­neet van­hem­mat oli­vat pää­osin tyy­ty­väi­siä saa­mas­taan avusta ja toi­voi­vat, että ryh­mät oli­si­vat jat­ku­neet pidempäänkin.

Trau­ma­te­ra­pia­kes­kuk­sessa toi­vo­taan, että hoi­to­malli otet­tai­siin laa­jasti käyt­töön, sillä ilmiö on val­ta­kun­nal­li­sesti iso haaste ja se pitäisi nos­taa esiin kaik­kialla, missä on lap­sia asiak­kaana. Ennen ryh­mien vetä­mistä kan­nat­taa kui­ten­kin tutus­tua asi­aan kunnolla.

− Jotta voi alkaa vetää ryh­miä, tulee olla sosi­aali- tai ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­nen, jolla on koke­musta trau­moista, ryh­mien ohjaa­mi­sesta ja osaa­mista las­ten kehi­tysp­sy­ko­lo­giasta. Lisäksi ohjaa­jien täy­tyy saada työ­noh­jausta ja aikaa pereh­tyä mal­liin kun­nolla, sanoo hank­keen pro­jek­ti­pääl­likkö, psy­ko­logi, psy­ko­te­ra­peutti Marjo Ruis­mäki.

Trau­ma­te­ra­pia­kes­kus tar­joaa hoi­to­mal­lis­taan kou­lu­tusta, jota suo­si­tel­laan käy­tä­väksi ennen kuin alkaa ohjata ryh­miä. Hoi­to­mal­lin mate­ri­aa­lista on hyö­tyä kai­kille las­ten ja van­hem­pien kanssa toi­mi­ville. Mate­ri­aa­lin verk­ko­ver­siota saa tilata mak­sutta Marjo Ruis­mäeltä marjo.ruismaki@traumaterapia-keskus.com tai Pet­teri Man­ki­lalta petteri.mankila@traumaterapiakeskus.com.  Hank­keen verk­ko­si­vuille on myös tulossa self-help-opas osoit­teessa vakavatraumatisoituminenjavanhemmuus.fi.

Kaisa Yli­ruo­ka­nen