Riutta­rannan vastaan­ot­to­kes­kuk­sessa Vihdissä vapaa­eh­toiset hoitavat vaate­rumbaa, jakavat ruokaa ja touhuavat lasten kanssa.

 

Kun turva­pai­kan­ha­kijat menevät syömään Riutta­rannan vastaan­ot­to­kes­kuk­sessa Vihdissä, Nina Ullven käy hakemassa auton ja peruuttaa sen Basaarin eteen.

Basaari on iso sininen kontti, jossa säily­tetään turva­pai­kan­ha­ki­joille lahjoi­tettuja vaatteita. Ne on lajiteltu valmiiksi Vihdin seura­kun­ta­kes­kuk­sessa. Hän nostaa vaate­pinot kasseista ja pujauttaa niitä oikeisiin hyllyihin.

– Näitä tarvitaan lisää, hän näyttää miesten verkka­housuja. Saamme paljon farkkuja, mutta asukkaat pitävät täällä mieluiten oleske­luasuja.

Ullven on yksi keskuksen paris­ta­kym­me­nestä vapaa­eh­toi­sesta. Hän kuuli, että seura­kunta avaa vastaan­ot­to­kes­kuksen ja mietti, voisiko auttaa siellä. Hän otti yhteyttä seura kuntaan Facebookin kautta. Heti samana päivänä tuli vastaus Vilma Arvolalta, joka vastaa vapaa­eh­toisten toimin­nasta Riutta­ran­nassa. Tuletko heti huomenna, Arvola kysyi. Tulen, Ullven vastasi.

Hän oli kulta­kimpale Riutta­ran­nalle. Hän on kieli­tai­toinen, sosiaa­linen tekstii­lio­pettaja, joka tulee juttuun lasten kanssa. Hän on asunut ulkomailla monessa maassa ja tottunut kansain­vä­liseen menoon.

Hyvä vapaaehtoinen on avoin, joustava, suvaitsevainen, sosiaalinen, puolueeton.

Ullven on nyt paiskinut töitä Riutta­ran­nassa lähes päivittäin parin viikon ajan. Hän on hoitanut vaatteiden jakelua ja opettanut kieltä. Jos tarvitaan, hän menee jakamaan ruokaa.

Välillä hän istahtaa alas ja kuuntelee, mitä asiaa lähelle pyrki­vällä lapsella on. Yhteistä kieltä ei löydy, mutta Ullven nostaa lapsen syliin ja tutkii lapsen kanssa leikki­autoa. Kohta syliin kapsahtaa tyttö, jonka kanssa hän opettelee kirjasta värejä.

Nyt hän vastaa koko vaate­huol­losta. Hän saa Basaarin järjes­telyt pitkälle, kun pieni perhe lähestyy vaate­konttia. Isä kantaa lasta, jolta puuttuvat kengät.

Ullven astuu pari askelta vastaan ja näyttää kolmea sormea. Nuori isä ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Basaari avautuu perjan­taina kolmelta, eikä kukaan saa vaatteita aukio­loai­kojen ulkopuo­lella.

– Se on tärkeää tasapuo­li­suuden vuoksi. Asukkaat ovat tarkkoja siitä, että kaikki saavat saman kohtelun, Ullven kertoo.

Facebookin kautta pereh­dy­tykseen

Riutta­ranta avasi ovensa turva­pai­kan­ha­ki­joille syyskuun lopulla 2015. Sitä vetää Vihdin seura­kunta. Keskukseen on palkattu johtaja, seitsemän ohjaajaa, keittiö­hen­ki­lö­kunta ja tervey­den­hoitaja. Paikalla on henki­lö­kuntaa ja kaksi vartijaa läpi vuoro­kauden. Silti myös vapaa­eh­toisia tarvitaan.

– He ovat meille kaikki kaikessa, keskuksen johtaja Päivi Tapaninen kuvaa.

Ensim­mäisinä päivinä vuoteita petaa­massa ja turva­pai­kan­ha­ki­joita vastaa­not­ta­massa oli rautaisia vapaa­eh­toistyön veteraaneja. He ovat kouliin­tuneet kirkon ja eri järjes­töjen kautta.

– Meillä oli keittiössä martto­jakin, Tapaninen naurahtaa.

Nyt kun arki on asettu­massa uomiinsa, vapaa­eh­toisia tarvitaan apukä­siksi ja lisäsy­leiksi, nikka­roimaan, kielen­ope­tukseen, vaate­huoltoon, kerhojen vetäjiksi, seuraksi kauppa­mat­koille ja vapaa-ajanvieton järjes­telyyn. Palkatut ohjaajat organi­soivat toimintaa, vapaa ehtoiset auttavat.

Virit­teillä on lisäksi yhteis­työtä paikal­listen seurojan kanssa. Niin halutaan asukkaille järjestää tekemistä vapaa-ajalle. Naisille on luvassa omia tapaa­misia. Lisäksi asukkaille aiotaan etsiä ystävä­per­heitä. Riutta­ran­nassa asuu vain lapsi­per­heitä.

Vapaaehtoiset voivat ehdottaa itsekin, mitä ohjelmaa he haluaisivat asukkaille vetää.

Vapaa­eh­toiset löytävät tiensä Riutta­rantaan Facebook­si­vujen kautta. Vilma Arvola kutsuu heidät pereh­dy­tykseen. Siinä käydään läpi vapaeh­toisten velvol­li­suuksia ja oikeudet sekä keskuksen pelisäännöt.

Ohjauk­sessa koros­tetaan arvoja, joita kaikilta keskuk­sessa vaaditaan. Niitä ovat muun muassa puolu­eet­tomuus ja tasapuo­lisuus. Sen käytyään vapaa­eh­toiset allekir­joit­tavat vielä vaitio­lo­so­pi­mukset. Vapaa­eh­toisia on pereh­dy­tetty nyt 40.

– Meillä on pilvi­pal­ve­lussa listat, joihin merkit­semme ajat ja tarjolla olevat työt. Halukkaat ilmoit­tau­tuvat tehtäviin. Tänne tullaan täsmä­töihin, ei niin että paikalle voi tulla kuka vaan milloin haluaa. Haluamme tietää, keitä täällä liikkuu.

Kaikki tulijat rekis­te­röidään, Vilma kertoo. Vapaa­eh­toi­silta pyydetään ote rikos­re­kis­te­ristä. Muuten heidän taustojaan ei tutkita. Kokemusta vapaa­eh­tois­työstä ei tarvita, mutta monikult­tuu­riseen työhön sopivaa asennetta kuitenkin.

Riutta­ran­nassa on tällä haavaa asukkaita seitse­mästä maasta Afrikasta Keski-Aasiaan.

Hyvä vapaa­eh­toinen on avoin, joustava, suvait­se­vainen, sosiaa­linen, puolu­eeton.

Häneltä vaaditaan epävar­muuden sieto­kykyä. Näin aluksi meillä ei ole edes yhteistä kieltä. On vaikea tietää, menikö asia perille, Päivi Tapaninen kuvaa.

Osa asukkaista puhuu muutaman sanan englantia. Suomen opiskelu on vasta alussa. Monien äidin­kieli on arabia, jota yksi vapaa­eh­toinen ja yksi ohjaaja puhuvat. Se on auttanut suuresti.

Asukkaissa on myös ihmisiä, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä lainkaan. Viral­li­sissa yhteyk­sissä auttavat tulkit. Vapaa­eh­toi­silla ja työnte­ki­jöillä pitää olla rohkeutta selittää ilmeillä, piirrok­silla ja eleillä. Nina Ullven näyttää mallia. Keskuksen viiti­sen­kym­mentä lasta ei vielä käy koulua, joten käytä­villä on vilske. Pari lasta istuu isossa muovi­laa­ti­kossa, jota toiset lapset työntävät vauhdilla alas kävely­luiskaa.

Ullven puskee päätä vasta­päiseen seinään, pitelee päätä käsillään ja voivot­telee. Viesti menee perille. Jos on liian kova vauhti, ”auto” törmää seinään ja sitten sattuu.

Pelkkä hyvä tahto ei vie pitkälle

Riutta­rannan vapaa­eh­toiset eivät saa palkkaa. Sen sijaan työ antaa miele­kästä tekemistä ja vähintään hyvän mielen, vapaa­eh­toi­sista vastaava Vilma Arvola kertoo.

– He voivat antaa taitonsa ja osaami­sensa muiden käyttöön, oppivat itse uutta ja tutus­tuvat uusiin ihmisiin ja kulttuu­reihin. Emme voi vaatia heiltä ammatil­lista osaamista tai sitä, että he osaisivat vastata esimer­kiksi kysymyksiin vastaan­ot­to­pro­ses­sista. Pyydämme heitä ohjaamaan kyselijät työnte­ki­jöiden luo.

Vapaa­eh­tois­työhön tulijoita Arvolalla on pitkä lista. Sinne valikoituu hyviä tyyppejä, joilla on jo kokemusta ulkomaa­lai­sista ja muista kulttuu­reista, hän kuvaa. Se on hyvä, Päivi Tapaninen sanoo, sillä sinisil­mäisyys ja hyvä tahto eivät riitä.

– Jos ennak­ko­ku­vi­telmat ovat kovin ruusuiset, kuvaan tulee väistä­mättä kolhuja. Meidän asukkaamme ovat eri kulttuu­reista, mutta muuten taval­lisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen kuten mekin.

Jos vapaa­eh­toinen toivoo kovasti kiitosta, voi tulla petty­myksiä, Päivi Tapaninen varoittaa.

– En ole vielä sellaista ihmistä kohdannut, joka ei haluaisi kiitosta työstään. Kun sitä ei aina tule, on pidettävä mielessä kokonaisuus. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tulleet kaukaa ja ovat väsyneitä pitkästä matkasta. Epävarmuus ja sopeu­tu­minen uuteen kulttuuriin vievät voimia. Ei voi odottaa, että he ottavat kiitol­lisina vastaan kaiken avun, jonka tulen heille tuomaan.

Esimer­kiksi lelut katoavat nopeasti lasten taskuihin ja huoneisiin, Arvola ja Tapaninen kertovat. Kun lapsilla ei ole mitään, tarve omia leluja on ymmär­ret­tävää, he sanovat. Se voi silti tuottaa petty­myksen lelun lahjoit­ta­neelle, joka huomaa, että lelu on kadonnut.

Vieraat tavatkin voivat harmittaa. Lapsia voidaan läpsäistä kasva­tus­mie­lessä ja roskat heitetään pihalle, kuten kotimaassa on tehty.

Kestää aikansa, että asukkaat omaksuvat suomalaiset tavat.

Työ vastaan­ot­to­kes­kuk­sessa voi olla uuvut­tavaa, Vilma Arvola sanoo. Ympärillä pyörii iso meluisa lapsi­joukko, ja koko ajan sattuu jotakin. Riutta­ran­nassa yritetään siksi pitää huolta siitä, että hyvät vapaa­eh­toiset jaksavat.

He saavat valita, miten usein he käyvät ja mitä tekevät. Jos joku alkaa viettää paljon aikaa keskuk­sessa, hänen hihaansa tartutaan ja kysytään, jaksatko varmasti.

– Emme halua, että meille tärkeät vapaa­eh­toiset uuvut­tavat itsensä. Niin käy helposti. Näin kaoot­ti­sessa paikassa olo kuormittaa. On kova meteli, ihmisiä kaikkialla, koko ajan tapahtuu jotakin, kommu­ni­kointi on vaikeaa, Tapainen kuvaa.

– Yritämme muistaa kiittää heitä joka käänteessä. Kysymme, miten voit ja pyydämme vaikka pitämään taukoa, jos siltä näyttää. Vapaa­eh­toi­sille aletaan järjestää tapaa­misia kerran kuussa. Niissä he voivat purkaa ajatuksia ja kysyä kysymyksiä, jotka vaivaavat.

”Autan nyt arjen pienissä asioissa”

Nina Ullve­nilla on aikaa vapaa­eh­tois­työhön nyt, kun lapset ovat isoja eikä hän ole tällä hetkellä työssä. Hän asuu naapu­ri­ky­lässä Haimoossa, josta on lyhyt matka autolla Riutta­rantaan. Vastaan­ot­to­keskus sijaitsee Moksi­järven rannalla kaukana kunta­kes­kuk­sesta.

Lähimmät naapurit ovat maatiloja, eikä niitäkään näy.

– Kotona minua tarvit­sevat vain kissat ja koirat, hän naurahtaa. Hän sanoo, että pereh­dy­tyk­sessä ja sen jälkeenkin on juteltu usein jaksa­mi­sesta.

– Olen sanonut, että vastaan itse omasta jaksa­mi­sesta ja pidän huolta, etten ylitä voimiani. Siitä ei voi antaa vastuuta muille. Otan päivän kerrallaan. Niin olen ajatellut.

Hän on aiemmin tehnyt vapaa­eh­tois­työtä MLL:ssä, joten idea on hänelle tuttu.

– Jaksa­mista auttaa se, että en halua tietää heidän taustoistaan liikaa. En liioin pohdi, mitä heille tapahtuu, kuka saa jäädä ja kuka joutuu lähtemään. En voi vaikuttaa siihen. Autan heitä pienissä arjen asioissa, juuri nyt ja tässä.

– Kun tulen tänne, vastassa on vain hymyjä. Ihmiset tarvit­sevat minua ja ovat iloisia, kun tulen paikalle. En osaa edes kuvata, miten paljon myönteistä tästä on minulle ollut.

Jaana Laitinen