Riuttarannan vastaanottokeskuksessa Vihdissä vapaaehtoiset hoitavat vaaterumbaa, jakavat ruokaa ja touhuavat lasten kanssa.

 

Kun tur­va­pai­kan­ha­ki­jat mene­vät syö­mään Riut­ta­ran­nan vas­taan­ot­to­kes­kuk­sessa Vih­dissä, Nina Ull­ven käy hake­massa auton ja peruut­taa sen Basaa­rin eteen.

Basaari on iso sini­nen kontti, jossa säi­ly­te­tään tur­va­pai­kan­ha­ki­joille lah­joi­tet­tuja vaat­teita. Ne on laji­teltu val­miiksi Vih­din seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sessa. Hän nos­taa vaa­te­pi­not kas­seista ja pujaut­taa niitä oikei­siin hyl­lyi­hin.

– Näitä tar­vi­taan lisää, hän näyt­tää mies­ten verk­ka­housuja. Saamme pal­jon fark­kuja, mutta asuk­kaat pitä­vät täällä mie­lui­ten oles­ke­lua­suja.

Ull­ven on yksi kes­kuk­sen paris­ta­kym­me­nestä vapaa­eh­toi­sesta. Hän kuuli, että seu­ra­kunta avaa vas­taan­ot­to­kes­kuk­sen ja mietti, voi­siko aut­taa siellä. Hän otti yhteyttä seura kun­taan Face­boo­kin kautta. Heti samana päi­vänä tuli vas­taus Vilma Arvo­lalta, joka vas­taa vapaa­eh­tois­ten toi­min­nasta Riut­ta­ran­nassa. Tuletko heti huo­menna, Arvola kysyi. Tulen, Ull­ven vas­tasi.

Hän oli kul­ta­kim­pale Riut­ta­ran­nalle. Hän on kie­li­tai­toi­nen, sosi­aa­li­nen teks­tii­lio­pet­taja, joka tulee jut­tuun las­ten kanssa. Hän on asu­nut ulko­mailla monessa maassa ja tot­tu­nut kan­sain­vä­li­seen menoon.

Hyvä vapaaehtoinen on avoin, joustava, suvaitsevainen, sosiaalinen, puolueeton.

Ull­ven on nyt pais­ki­nut töitä Riut­ta­ran­nassa lähes päi­vit­täin parin vii­kon ajan. Hän on hoi­ta­nut vaat­tei­den jake­lua ja opet­ta­nut kieltä. Jos tar­vi­taan, hän menee jaka­maan ruo­kaa.

Välillä hän istah­taa alas ja kuun­te­lee, mitä asiaa lähelle pyr­ki­vällä lap­sella on. Yhteistä kieltä ei löydy, mutta Ull­ven nos­taa lap­sen syliin ja tut­kii lap­sen kanssa leik­ki­au­toa. Kohta syliin kap­sah­taa tyttö, jonka kanssa hän opet­te­lee kir­jasta värejä.

Nyt hän vas­taa koko vaa­te­huol­losta. Hän saa Basaa­rin jär­jes­te­lyt pit­källe, kun pieni perhe lähes­tyy vaa­te­kont­tia. Isä kan­taa lasta, jolta puut­tu­vat ken­gät.

Ull­ven astuu pari askelta vas­taan ja näyt­tää kol­mea sor­mea. Nuori isä ymmär­tää, mitä hän tar­koit­taa. Basaari avau­tuu per­jan­taina kol­melta, eikä kukaan saa vaat­teita aukio­loai­ko­jen ulko­puo­lella.

– Se on tär­keää tas­a­puo­li­suu­den vuoksi. Asuk­kaat ovat tark­koja siitä, että kaikki saa­vat saman koh­te­lun, Ull­ven ker­too.

Facebookin kautta perehdytykseen

Riut­ta­ranta avasi ovensa tur­va­pai­kan­ha­ki­joille syys­kuun lopulla 2015. Sitä vetää Vih­din seu­ra­kunta. Kes­kuk­seen on pal­kattu joh­taja, seit­se­män ohjaa­jaa, keit­tiö­hen­ki­lö­kunta ja ter­vey­den­hoi­taja. Pai­kalla on hen­ki­lö­kun­taa ja kaksi var­ti­jaa läpi vuo­ro­kau­den. Silti myös vapaa­eh­toi­sia tar­vi­taan.

– He ovat meille kaikki kai­kessa, kes­kuk­sen joh­taja Päivi Tapa­ni­nen kuvaa.

Ensim­mäi­sinä päi­vinä vuo­teita petaa­massa ja tur­va­pai­kan­ha­ki­joita vas­taa­not­ta­massa oli rau­tai­sia vapaa­eh­tois­työn vete­raa­neja. He ovat kou­liin­tu­neet kir­kon ja eri jär­jes­tö­jen kautta.

– Meillä oli keit­tiössä mart­to­ja­kin, Tapa­ni­nen nau­rah­taa.

Nyt kun arki on aset­tu­massa uomiinsa, vapaa­eh­toi­sia tar­vi­taan apu­kä­siksi ja lisä­sy­leiksi, nik­ka­roi­maan, kie­len­ope­tuk­seen, vaa­te­huol­toon, ker­ho­jen vetä­jiksi, seu­raksi kaup­pa­mat­koille ja vapaa-ajan­vie­ton jär­jes­te­lyyn. Pal­ka­tut ohjaa­jat orga­ni­soi­vat toi­min­taa, vapaa ehtoi­set aut­ta­vat.

Virit­teillä on lisäksi yhteis­työtä pai­kal­lis­ten seu­ro­jan kanssa. Niin halu­taan asuk­kaille jär­jes­tää teke­mistä vapaa-ajalle. Nai­sille on luvassa omia tapaa­mi­sia. Lisäksi asuk­kaille aio­taan etsiä ystä­vä­per­heitä. Riut­ta­ran­nassa asuu vain lap­si­per­heitä.

Vapaaehtoiset voivat ehdottaa itsekin, mitä ohjelmaa he haluaisivat asukkaille vetää.

Vapaa­eh­toi­set löy­tä­vät tiensä Riut­ta­ran­taan Face­book­si­vu­jen kautta. Vilma Arvola kut­suu hei­dät pereh­dy­tyk­seen. Siinä käy­dään läpi vapaeh­tois­ten vel­vol­li­suuk­sia ja oikeu­det sekä kes­kuk­sen peli­sään­nöt.

Ohjauk­sessa koros­te­taan arvoja, joita kai­kilta kes­kuk­sessa vaa­di­taan. Niitä ovat muun muassa puo­lu­eet­to­muus ja tas­a­puo­li­suus. Sen käy­ty­ään vapaa­eh­toi­set alle­kir­joit­ta­vat vielä vai­tio­lo­so­pi­muk­set. Vapaa­eh­toi­sia on pereh­dy­tetty nyt 40.

– Meillä on pil­vi­pal­ve­lussa lis­tat, joi­hin mer­kit­semme ajat ja tar­jolla ole­vat työt. Haluk­kaat ilmoit­tau­tu­vat teh­tä­viin. Tänne tul­laan täs­mä­töi­hin, ei niin että pai­kalle voi tulla kuka vaan mil­loin haluaa. Haluamme tie­tää, keitä täällä liik­kuu.

Kaikki tuli­jat rekis­te­röi­dään, Vilma ker­too. Vapaa­eh­toi­silta pyy­de­tään ote rikos­re­kis­te­ristä. Muu­ten hei­dän taus­to­jaan ei tut­kita. Koke­musta vapaa­eh­tois­työstä ei tar­vita, mutta moni­kult­tuu­ri­seen työ­hön sopi­vaa asen­netta kui­ten­kin.

Riut­ta­ran­nassa on tällä haa­vaa asuk­kaita seit­se­mästä maasta Afri­kasta Keski-Aasi­aan.

Hyvä vapaa­eh­toi­nen on avoin, jous­tava, suvait­se­vai­nen, sosi­aa­li­nen, puo­lu­ee­ton.

Häneltä vaa­di­taan epä­var­muu­den sie­to­ky­kyä. Näin aluksi meillä ei ole edes yhteistä kieltä. On vai­kea tie­tää, menikö asia perille, Päivi Tapa­ni­nen kuvaa.

Osa asuk­kaista puhuu muu­ta­man sanan englan­tia. Suo­men opis­kelu on vasta alussa. Monien äidin­kieli on ara­bia, jota yksi vapaa­eh­toi­nen ja yksi ohjaaja puhu­vat. Se on aut­ta­nut suu­resti.

Asuk­kaissa on myös ihmi­siä, joi­den kanssa ei ole yhteistä kieltä lain­kaan. Viral­li­sissa yhteyk­sissä aut­ta­vat tul­kit. Vapaa­eh­toi­silla ja työn­te­ki­jöillä pitää olla roh­keutta selit­tää ilmeillä, piir­rok­silla ja eleillä. Nina Ull­ven näyt­tää mal­lia. Kes­kuk­sen vii­ti­sen­kym­mentä lasta ei vielä käy kou­lua, joten käy­tä­villä on vilske. Pari lasta istuu isossa muo­vi­laa­ti­kossa, jota toi­set lap­set työn­tä­vät vauh­dilla alas käve­ly­luis­kaa.

Ull­ven pus­kee päätä vas­ta­päi­seen sei­nään, pite­lee päätä käsil­lään ja voi­vot­te­lee. Viesti menee perille. Jos on liian kova vauhti, ”auto” tör­mää sei­nään ja sit­ten sat­tuu.

Pelkkä hyvä tahto ei vie pitkälle

Riut­ta­ran­nan vapaa­eh­toi­set eivät saa palk­kaa. Sen sijaan työ antaa mie­le­kästä teke­mistä ja vähin­tään hyvän mie­len, vapaa­eh­toi­sista vas­taava Vilma Arvola ker­too.

– He voi­vat antaa tai­tonsa ja osaa­mi­sensa mui­den käyt­töön, oppi­vat itse uutta ja tutus­tu­vat uusiin ihmi­siin ja kult­tuu­rei­hin. Emme voi vaa­tia heiltä amma­til­lista osaa­mista tai sitä, että he osai­si­vat vas­tata esi­mer­kiksi kysy­myk­siin vas­taan­ot­to­pro­ses­sista. Pyy­dämme heitä ohjaa­maan kyse­li­jät työn­te­ki­jöi­den luo.

Vapaa­eh­tois­työ­hön tuli­joita Arvo­lalla on pitkä lista. Sinne vali­koi­tuu hyviä tyyp­pejä, joilla on jo koke­musta ulko­maa­lai­sista ja muista kult­tuu­reista, hän kuvaa. Se on hyvä, Päivi Tapa­ni­nen sanoo, sillä sini­sil­mäi­syys ja hyvä tahto eivät riitä.

– Jos ennak­ko­ku­vi­tel­mat ovat kovin ruusui­set, kuvaan tulee väis­tä­mättä kol­huja. Mei­dän asuk­kaamme ovat eri kult­tuu­reista, mutta muu­ten taval­li­sia ihmi­siä hyvine ja huo­noine puo­li­neen kuten mekin.

Jos vapaa­eh­toi­nen toi­voo kovasti kii­tosta, voi tulla pet­ty­myk­siä, Päivi Tapa­ni­nen varoit­taa.

– En ole vielä sel­laista ihmistä koh­dan­nut, joka ei haluaisi kii­tosta työs­tään. Kun sitä ei aina tule, on pidet­tävä mie­lessä koko­nai­suus. Nämä ovat ihmi­siä, jotka ovat tul­leet kau­kaa ja ovat väsy­neitä pit­kästä mat­kasta. Epä­var­muus ja sopeu­tu­mi­nen uuteen kult­tuu­riin vie­vät voi­mia. Ei voi odot­taa, että he otta­vat kii­tol­li­sina vas­taan kai­ken avun, jonka tulen heille tuo­maan.

Esi­mer­kiksi lelut katoa­vat nopeasti las­ten tas­kui­hin ja huo­nei­siin, Arvola ja Tapa­ni­nen ker­to­vat. Kun lap­silla ei ole mitään, tarve omia leluja on ymmär­ret­tä­vää, he sano­vat. Se voi silti tuot­taa pet­ty­myk­sen lelun lah­joit­ta­neelle, joka huo­maa, että lelu on kadon­nut.

Vie­raat tavat­kin voi­vat har­mit­taa. Lap­sia voi­daan läp­säistä kas­va­tus­mie­lessä ja ros­kat hei­te­tään pihalle, kuten koti­maassa on tehty.

Kestää aikansa, että asukkaat omaksuvat suomalaiset tavat.

Työ vas­taan­ot­to­kes­kuk­sessa voi olla uuvut­ta­vaa, Vilma Arvola sanoo. Ympä­rillä pyö­rii iso meluisa lap­si­joukko, ja koko ajan sat­tuu jota­kin. Riut­ta­ran­nassa yri­te­tään siksi pitää huolta siitä, että hyvät vapaa­eh­toi­set jak­sa­vat.

He saa­vat valita, miten usein he käy­vät ja mitä teke­vät. Jos joku alkaa viet­tää pal­jon aikaa kes­kuk­sessa, hänen hihaansa tar­tu­taan ja kysy­tään, jak­satko var­masti.

– Emme halua, että meille tär­keät vapaa­eh­toi­set uuvut­ta­vat itsensä. Niin käy hel­posti. Näin kaoot­ti­sessa pai­kassa olo kuor­mit­taa. On kova meteli, ihmi­siä kaik­kialla, koko ajan tapah­tuu jota­kin, kom­mu­ni­kointi on vai­keaa, Tapai­nen kuvaa.

– Yri­tämme muis­taa kiit­tää heitä joka kään­teessä. Kysymme, miten voit ja pyy­dämme vaikka pitä­mään tau­koa, jos siltä näyt­tää. Vapaa­eh­toi­sille ale­taan jär­jes­tää tapaa­mi­sia ker­ran kuussa. Niissä he voi­vat pur­kaa aja­tuk­sia ja kysyä kysy­myk­siä, jotka vai­vaa­vat.

”Autan nyt arjen pienissä asioissa”

Nina Ull­ve­nilla on aikaa vapaa­eh­tois­työ­hön nyt, kun lap­set ovat isoja eikä hän ole tällä het­kellä työssä. Hän asuu naa­pu­ri­ky­lässä Hai­moossa, josta on lyhyt matka autolla Riut­ta­ran­taan. Vas­taan­ot­to­kes­kus sijait­see Mok­si­jär­ven ran­nalla kau­kana kun­ta­kes­kuk­sesta.

Lähim­mät naa­pu­rit ovat maa­ti­loja, eikä nii­tä­kään näy.

– Kotona minua tar­vit­se­vat vain kis­sat ja koi­rat, hän nau­rah­taa. Hän sanoo, että pereh­dy­tyk­sessä ja sen jäl­keen­kin on juteltu usein jak­sa­mi­sesta.

– Olen sano­nut, että vas­taan itse omasta jak­sa­mi­sesta ja pidän huolta, etten ylitä voi­miani. Siitä ei voi antaa vas­tuuta muille. Otan päi­vän ker­ral­laan. Niin olen aja­tel­lut.

Hän on aiem­min teh­nyt vapaa­eh­tois­työtä MLL:ssä, joten idea on hänelle tuttu.

– Jak­sa­mista aut­taa se, että en halua tie­tää hei­dän taus­tois­taan lii­kaa. En lii­oin pohdi, mitä heille tapah­tuu, kuka saa jäädä ja kuka jou­tuu läh­te­mään. En voi vai­kut­taa sii­hen. Autan heitä pie­nissä arjen asioissa, juuri nyt ja tässä.

– Kun tulen tänne, vas­tassa on vain hymyjä. Ihmi­set tar­vit­se­vat minua ja ovat iloi­sia, kun tulen pai­kalle. En osaa edes kuvata, miten pal­jon myön­teistä tästä on minulle ollut.

Jaana Lai­ti­nen