Nuorten vastaanottolaitoksessa Helsingin Kalliossa opetetaan kiireellisesti sijoitettuja nuoria vaihtamaan lakanat, pesemään kädet ja tulemaan kotiin ajoissa. Ne ovat monelle vieraita taitoja.

 

 

Kallion viras­to­talo on iso ja har­maa möh­kale. Sen katon alla toi­mii Helsingin kau­pun­gin virastoja.

Kun työn­te­ki­jät läh­te­vät työ­päi­vän jäl­keen kotiin, elämä jat­kuu L‑siivessä. Siellä toi­mii las­ten­suo­je­luun ja per­he­so­si­aa­li­työ­hön kuu­luva nuor­ten vastaanottolaitos.

Nuorten vas­taan­otto toi­mii kol­messa pai­kassa eri puo­lilla kau­pun­kia. Kalliossa on kolme osas­toa, kuusi paik­kaa kus­sa­kin. Siellä asuu het­ken 13–17-vuotiaita nuo­ria, jotka on krii­sin kes­kellä sijoi­tettu sinne arviointijaksolle.

Talentia-lehti seu­rasi ohjaa­jan työ­vuo­roa kuu­den nuo­ren osas­tolla, jossa työn­te­ki­jät ovat tot­tu­neet sii­hen, että mitä tahansa voi tapah­tua mil­loin tahansa.

Ohjaaja, sosio­nomi Minttu Eerola saa­puu ilta­vuo­roon kak­kos­osas­tolle per­jan­taina kah­deksi. Hän on työs­ken­nel­lyt talossa neli­sen vuotta.

Menossa on kuu­des ilta­vuoro peräkkäin.

– Vähän jo väsyt­tää, hän kertoo.

Hän heit­tää pipon ja takin nau­lak­koon ja menee pala­ve­riin kuu­le­maan, miten päivä on men­nyt. Hyvä tie­don kulku on täällä kai­ken a ja o. Ohjaajien pitää tie­tää, mitä nuo­rille kuu­luu ja mitä aiem­pien vuo­ro­jen aikana on tapah­tu­nut. Missä kukin nuori on, miten yö, aamu tai kou­lu­päivä on men­nyt, millä mie­lellä nuo­ret ovat. Se aut­taa enna­koi­maan vuo­ron kulkua.

– Koskaan ei tiedä, mitä työ­vuo­ron aikana tulee eteen, Eerola kuvaa.

Täällä pärjäävät ihmiset, jotka uskovat hyvään.

Osastolle on par­hail­laan sijoi­tettu viisi nuorta. Kuudes huone jäi tyh­jäksi, kun sen asu­kas siir­tyi eteenpäin.

Eerola haluaa tie­tää, miten edel­li­sen illan tapaus päät­tyi. Yksin osas­ton nuori oli käyt­tä­nyt päih­teitä. Eerola lähti nuo­ren kanssa ambu­lans­silla sai­raa­laan tutkimuksiin.

– Näissä tilan­teissa pitää olla kärp­pänä. Jos nuori on ollut ilman päih­teitä ja ottaa sit­ten tutun annok­sen, hen­gen­lähtö voi olla lähellä.

Yövuoroon tul­lut ohjaaja päästi Eerolan yöllä sai­raa­lasta kotiin.

Nuoren verestä löy­tyi jäl­kiä huu­meista. Nuori ja yövuo­ron ohjaaja pala­si­vat osas­tolle yöllä.

Joskus keskustelu onnistuu, joskus ei

Kolme osas­ton nuorta on kou­lussa. Yksi lähti aamulla polii­sia­se­malle hake­maan tava­roi­taan, jotka vapau­tui­vat esitutkinnasta.

– On har­vi­nai­sen rau­hal­lista. Eerola sanoo ja nau­rah­taa perään.

– Usein käy niin, että kun ajat­te­len, että on rau­hal­lista, pian poliisi, ambu­lanssi ja palo­kunta ovat pai­kalla. On päi­viä, että kaikki viran­omai­set ovat käy­neet täällä.

Minna Eerola (oik.) toi­mii Kalliossa Apotti-vas­taa­vana. Hän ja har­joit­te­lija Mona Jobe käy­vät ohjeita läpi, kun on rau­hal­li­nen hetki. Kuva: Veikko Somerpuro

Eerola istah­taa tie­to­ko­neen ääreen ja täy­den­tää osal­taan kir­jausta edel­li­sil­lan huu­me­ta­pauk­sesta. Asiakastietojärjestelmästä kaikki tieto on koko ajan työn­te­ki­jöi­den saatavilla.

Hän kan­taa tas­kussa osas­ton yhteistä puhe­linta. Siihen tulee soitto toi­selta osas­tolta. Siellä oleva nuori haluaa puhua erään kak­kos­osas­ton ohjaa­jan kanssa. Tämä läh­tee tapaa­maan nuorta.

Joskus nuor­ten kanssa kes­kus­telu onnis­tuu, jos­kus ei.

– Usein he sano­vat, että vittu mä en sulle mitään kerro. Joskus he hyväk­sy­vät jon­kun ja puhu­vat, Eerolan pariksi ilta­vuo­roon tul­lut ohjaaja Pekka Turunen kertoo

Mistään ei voi tie­tää, kenet nuori hyväk­syy ja miksi jos­kus ei ketään, Eerola ja sosio­no­mio­pis­ke­lija Mona Jobe jää­vät miet­ti­mään. Sitä ei voi ennus­taa iästä, suku­puo­lesta tai etni­sestä taustasta.

Eerola käyt­tää rau­hal­li­sen het­ken hyväksi ja istuu alas kir­joit­ta­maan työs­ken­tely-yhteen­ve­toa rikos­kier­teessä ole­vasta nuo­resta, jonka omaoh­jaaja hän on. Vastaanottolaitos – jonka tak­si­kus­kit tun­te­vat edel­leen nimellä Tutka – tekee nuo­ren tilan­teesta arvion.

Se antaa poh­jaa vas­tuuso­si­aa­li­työn­te­ki­jälle, joka päät­tää, miten nuo­ren tilan­teessa jat­ke­taan. Jos nuo­relle tar­vi­taan pidem­piai­kai­nen sijoi­tus, vas­taan­o­ton asia­kas­oh­jaus etsii nuo­relle sijais­huol­lon paikan.

– Aina emme ole samaa mieltä sijoi­tus­pai­kasta. Mutta jos­kus sitä parasta paik­kaa ei vain ole, Turunen sanoo.

Vaaratilanteita tulee

Minttu Eerola vil­kai­see kel­loa kän­ny­kästä. Kello lähes­tyy kolmea.

– Yksi nuori tulee yleensä kou­lusta näi­hin aikoihin.

Häntä ei kuulu, eikä aamulla polii­sia­se­malle läh­te­nyt nuo­ri­kaan ole palan­nut. Nuoret elä­vät vas­taan­otto-osas­toilla taval­lista arkea, käy­vät kou­lua, tapaa­vat kave­reita ja käy­vät har­ras­tuk­sissa, hän ker­too. He saa­vat liik­kua vapaasti. Kotiintuloaika on joka ilta puoli yhdeksän.

– Siitä vali­te­taan pal­jon. He sopeu­tu­vat sii­hen kyllä ajan kanssa.

Eerola avaa tyh­jän huo­neen oven ja näyt­tää, miten nuo­ret asu­vat. Huoneessa on pöytä, tuoli, hylly ja sänky. Keittiö, tv-huone ja ves­sat ja suih­kut ovat käytävällä.

Jatkuva varuillaan olo stressaa.

Osa nuo­rista tulee vas­taan­ot­to­lai­tok­siin sovi­tusti oman sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kanssa. Ne tilan­teet suju­vat usein rau­hal­li­sesti. Kun saat­taja on poliisi, nuo­ret usein pane­vat vas­taan. Silloin tilanne voi muut­tua uhkaavaksi.

– Otamme nuo­ren vas­taan etei­sessä. Jokaiselle on siellä oma kaappi, johon nuori voi lait­taa tava­roi­taan. Kysymme, onko sulla jota­kin, jonka haluat jät­tää tähän, Eerola kertoo.

Nuoret yri­te­tään sillä tavalla saada jät­tä­mään vaa­ral­li­set väli­neet säi­ly­tyk­seen. Nuoren ja hänen tava­ransa saa tar­kas­taa vain, jos on epäily, että nuo­rella on päih­teitä tai vaa­ral­li­sia esineitä.

Vapaaksi jää­nyt huone on val­mis uudelle nuo­relle. Kuva: Veikko Somerpuro

Metallipaljastimia lai­tok­sissa ei ole.

Joskus tuli­joilla on terä­ase, Eerola ja Turunen ker­to­vat. Pääkaupunkiseudulla jo 13-vuo­ti­aat kul­jet­ta­vat puuk­koa muka­naan, jos he viet­tä­vät pal­jon aikaa kau­pun­gilla. Puukko on itse­puo­lus­tusta var­ten, nuo­ret väit­tä­vät. Samasta syystä he kul­ke­vat porukkoina.

– Puhumme heille pal­jon, miten huo­nosti voi käydä, jos riita muut­tuu äkkiä tap­pe­luksi ja se puukko on tas­kussa. Ja luo­tatko sinä sama­ni­käi­seen nuo­reen niin pal­jon, että uskot, että hän suo­je­lee sinua, Eerola sanoo.

– Kolmen viime kuu­kau­den aikana olen jou­tu­nut otta­maan terä­aseen pois viisi kertaa.

Vaaratilanteita tulee eten­kin nii­den nuor­ten kanssa, joita ohjaa­jat eivät tunne ennalta.

– Jotkut nuo­ret tule­vat meille tois­ta­mi­siin. Tunnemme hei­dät ja tie­dämme, miten he toi­mi­vat eri tilan­teissa. Poliisin mukana tulee nuo­ria, joita emme tunne. Emme saa lukea hei­dän tie­to­jaan ennen kuin ne ovat täällä. Siksi emme pysty enna­koi­maan, Turunen sanoo.

Onnistumisiakin tapahtuu

Onko täällä vaa­ral­lista olla työssä?

– En sanoisi, että täällä on vaa­ral­lista. Vaikka onhan tässä jat­kuva riski. Olen saa­nut tap­pouh­kauk­sia, minua on pot­kittu, tönitty ja uhkailtu. Välillä len­tää pöytä ja jos­kus tuoli. Eihän se kivaa ole, eikä kenen­kään pitäisi jou­tua koke­maan sel­laista, Eerola kertoo.

– Se on osa tätä työtä. Iso osa on kaik­kea muuta.

Varuillaanolo stres­saa, Turunen myöntää.

Hyvä enna­kointi ja tie­don vaihto pelas­ta­vat pal­jon. Jos tieto ei kulje, vaa­ra­ti­lan­teita saat­taa tulla. Jos esi­mer­kiksi nuori on otta­nut bent­soja, on tär­keä, että ohjaa­jat tie­tä­vät sen. Kun aineen vai­ku­tus las­kee, nuori saat­taa muut­tua äkkiä aggressiiviseksi.

– Täällä on lyöty bent­soissa nyrk­kiä sei­nään. Nuoren tilaa pitää seu­rata, sillä heillä voi olla perus­sai­rauk­sia. Meille ei aina ker­rota, mitä he ovat käyt­tä­neet ja miten pal­jon, Eerola kertoo.

Jos näyt­tää siltä, että nuo­ren pinna alkaa kiris­tyä, muilta osas­toilta kut­su­taan ohjaa­jia pai­kalle. Käytössä on myös Spider-häly­tin, joka tuo pai­kalle var­ti­joita virastotalosta.

Eerola vink­kaa käy­tä­vän kat­toon kiin­ni­tet­tyä valo­tau­lua. Se on vielä pimeä, mutta pian siinä toi­mii uusi häly­tys­jär­jes­telmä. Tauluun saa tar­kan tie­don, missä tar­vi­taan apua.

Henkilökunta on kou­lu­tettu koh­taa­maan oirei­le­via nuo­ria, ja heillä on väli­neitä vai­kei­den tilan­tei­den hal­lin­taan. Kaikkien osaa­mi­seen ja ammat­ti­tai­toon voi luot­taa. Eerolan mukaan se tuo tur­val­li­suu­den tunnetta.

Mona Jobe, 28, on osas­tolla työ­har­joit­te­lussa. Hän val­mis­tuu pian sosio­no­miksi. Jobe ker­too, että häntä pelotti tulla laitokseen.

– Luulin, että kuo­len suu­rin piir­tein ensim­mäi­sellä vii­kolla. Kerran luu­lin, että henki läh­tee. Nyt minulle on vai­keampi kes­tää nuo­ren itse­tu­hoi­suutta kuin miet­tiä omaa tur­val­li­suutta. Nuori voi suun­ni­tella itse­mur­haa. Sitä on vai­kea seurata.

Musta huu­mori aut­taa pur­ka­maan työ­pai­neita, nai­set sanovat.

– Ei muu­ten jaksa. Me vit­sai­lemme jos­kus, että olemme hul­luja, kun ollaan täällä työssä. Mutta emme me ole täällä siksi, että me rakas­tamme vaa­ra­ti­lan­teita. Täällä pär­jää­vät ihmi­set, jotka usko­vat hyvään eli muu­tok­seen ja toi­voon, Eerola sanoo.

– Joskus tun­tuu, että nuo­ren tilan­tee­seen ei mikään auta. Silti on pakko uskoa, että jokin vielä joten­kin aut­taa häntä.

Turunen sanoo samaa. Hän koh­taa usein kau­pun­gilla enti­siä asiak­kaita. Kaikilla ei ole men­nyt hyvin, mutta onnis­tu­mi­sia­kin on. Yksi enti­nen nuori tekee nykyi­sin päih­de­työtä kor­keassa ase­massa, hän kertoo.

Puhumalla pitää pärjätä

Osaston sai­raan­hoi­taja käy huik­kaa­massa, että hän läh­tee lai­tos­ten sai­raan­hoi­ta­jien pala­ve­riin. Myös Kallion lai­tok­sen joh­taja, sosio­nomi Maarit Leskelä pyö­räh­tää pai­kalle mat­kalla omaan tapaamiseensa.

Hän sanoo, ettei työ nuor­ten kanssa ole niin toi­vo­tonta kuin luullaan.

– Papereissa voi lukea, että nuori on erit­täin itse­tu­hoi­nen ja aggres­sii­vi­nen. Täällä näh­dään­kin välillä ihan toi­nen lapsi, joka tyk­kää esi­mer­kiksi leipoa.

Joidenkin nuor­ten on vai­kea ottaa hoi­vaa vas­taan. Kuva: Veikko Somerpuro

Vaikka nuo­ret ovat lai­tok­sessa vain lyhyen ajan, hei­hin saa­daan yleensä kontakti.

– Voi tulla kuva, että täällä elämä on hal­lit­se­ma­tonta. On tilan­teita, joissa väki­valta tulee yllä­tyk­senä. Suurin osa ei tule. On monta step­piä, joita voi tehdä väki­val­lan estä­mi­seksi. Taitava hen­ki­lö­kunta voi tehdä pal­jon. Ennakoiva ote on tärkeä.

Kun nuori alkaa ottaa kier­rok­sia, ohjaa­jia tulee avuksi. Nuoren kanssa jutel­laan ja teh­dään koko ajan arviota.

– Meillä on slo­gan, että puhu­malla pitää pär­jätä, Leskelä kertoo.

Jos jota­kin sat­tuu, siitä jat­ke­taan nuo­ren kanssa eteen­päin, Minttu Eerola sanoo.

– Elämä jat­kuu. Nuori näkee, että me emme katoa mihin­kään. Olemme edel­leen häntä var­ten täällä.

Valmiudessa koko ajan

Eerola ja Jobe keit­tä­vät kah­vit ja istu­vat pöy­dän ääreen opet­te­le­maan, miten Apotissa ava­taan lyhy­tai­kai­nen rekisterinylitysnavigaattori.

– Olen mei­dän Apotti-vas­taava. Ei ole ehditty ope­tella kun­nolla Monan kanssa.

Yksi ohjaaja läh­tee hake­maan viras­ton­ta­lon ravin­to­lasta pih­vejä ja peru­noita päi­väl­li­seksi nuorille.

– Yksi nuori tulee aina syö­mään, Eerola sanoo ja vil­kai­see puhe­li­mesta, onko joku lähet­tä­nyt viestin.

Joskus nuori haluaa kuulla iltasadun.

Ei ole, eikä ketään kuulu tänään syömään.

– Me tie­de­tään luku­jär­jes­tyk­set ja har­ras­tuk­set. Muuten emme tiedä, missä nuo­ret ovat ja mil­loin tule­vat. Nuoriin pide­tään yhteyttä. Puhelimeen he eivät vas­taa, mutta teks­ti­vies­tejä heiltä tulee.

Kun ilta­päivä kään­tyy illaksi, kukaan nuori ei ole palan­nut osas­tolle. Eerolaa pai­naa eten­kin, mitä kuu­luu nuo­relle, joka on rikos­kier­teessä. Nuoren ”koko maa­ilma voi muut­tua vii­dessä minuu­tissa”, ja hänelle voi sat­tua mitä vain.

– Periaatteessa hänen pitäisi tulla kotiin. Odotellaan ja seu­ra­taan. Ollaan valmiudessa.

Iltasatujakin luetaan

Kello lähe­nee puoli yhdek­sää. Kolme nuorta tulee takai­sin kuta­kuin­kin oike­aan aikaan. He päät­tä­vät tehdä pit­saa. Eerola istah­taa kes­kus­te­le­maan nuor­ten kanssa keittiössä.

Juttu kier­tää tupa­kan­pol­ton hait­toi­hin ja rikok­siin ja rangaistuksiin.

– Moni luu­lee, että nuo­ret voi­vat tehdä mitä vain, eikä asioista tule seu­raa­muk­sia. Selitin, että ei se niin mene. Ihminen on aina kor­vaus­vel­vol­li­nen, Eerola kertoo.

Tällä ker­taa peru­nat ja pih­vit jäi­vät syö­mättä kun nuo­ret eivät palan­neet osas­tolle ruoka-aikana. Kuva: Veikko Somerpuro

Illan kuluessa hän soit­taa usein rikos­kier­teessä ole­van nuo­ren perään. Nuori palasi vasta vii­kon­lop­puna, ”kun­nossa ja omin jaloin” kuitenkin.

Pitsan jäl­keen Eerola val­voo, että nuo­ret pese­vät ham­paat ja ”ilta­puu­hat onnistuvat”.

– Me emme ole hoi­tava taho. Tosin arki on tääl­lä­kin kun­tout­ta­vaa. Me aloi­tamme tie­tyn­lai­sen työs­ken­te­lyn. Teemme nuor­ten kanssa arjen asioita. Jutellaan päi­vän tapah­tu­mista, aute­taan läk­syissä, ope­te­taan mil­loin kädet pitää pestä, miten sii­vo­taan, miksi sän­gyssä pide­tään laka­noita, miksi suih­kun jäl­keen vaih­de­taan puh­taat vaat­teet. Monilta puut­tu­vat ne taidot.

Nuorten kanssa käy­dään myös kau­passa, pit­salla ja har­ras­tuk­sissa. Muutenkin nuor­ten asioita lai­te­taan kun­toon, Eerola sanoo. Käydään lää­kä­rissä ja ham­mas­lää­kä­rissä, ollaan mukana oikeu­den­käyn­neissä, käy­dään tutus­tu­massa tule­vaan sijaishuoltopaikkaan.

Joillekin on vai­kea ottaa hoi­vaa vas­taan. Joskus taas nuori haluaa kuulla ilta­sa­dun ja hänet saa sili­tellä uneen.

Puoli kym­me­neltä ilta­vuo­ro­lai­nen saa­puu. Eerola siir­tää kapu­lan hänelle. Kello käy kym­me­nen, kun hän pai­naa pipon pää­hän ja läh­tee kohti Hakaniemen toria ja bus­sia kotiin.

Laitokset ottavat vastaan myös karkulaiset

Helsingin nuor­ten vas­taan­ot­to­lai­tok­set tur­vaa­vat krii­sin kes­kellä lap­sen tilan­netta, tuke­vat lasta ja per­hettä ja arvioi­vat lap­sen kokonaistilannetta.

Laitoksilla on seit­se­män osas­toa ja kolme toi­mi­pis­tettä: Kallio, Herttoniemi ja Malminkartano. Jokaisella osas­tolla on kuusi paikkaa.

Asiakkaat ovat 13–17-vuotiaita hel­sin­ki­läis­nuo­ria. Heillä on esi­mer­kiksi haas­teita kou­lun­käyn­nissä, mie­len­ter­vey­son­gel­mia ja itse­tu­hoi­suutta. He voi­vat tehdä rikok­sia, käyt­tää huu­meita ja liik­kua jengeissä.

Osastoilla on myös nuo­ria, joista van­hem­mat eivät pysty huo­leh­ti­maan. Vastaanottolaitoksiin tuo­daan myös kar­ku­lai­set, jotka ovat omilla teil­lään sijais­huol­lon laitoksista.

Pääosa nuo­rista on kii­reel­li­sesti sijoi­tet­tuja. Sijoituspäätökset tekee vas­taan­o­ton asia­kas­oh­jaus. Se päät­tää myös, mihin nuori läh­tee arvioin­ti­jak­son jäl­keen. Puolet nuo­rista palaa kotiin arvioin­ti­jak­son jäl­keen, muut jat­ka­vat johon­kin sijais­huol­lon laitokseen.

Arviointijakso kes­tää kes­ki­mää­rin 72 vuorokautta.

Kolmessa vas­taan­ot­to­lai­tok­sessa nuo­rista huo­leh­tii yhteensä 78 työn­te­ki­jää. Kullakin osas­tolla on kah­dek­san ohjaa­jaa ja vas­taava ohjaaja. Vastaanottoyksiköt saa­vat lää­kä­ri­pal­ve­lut vuo­den alusta. Jokaisella nuo­rella on omaohjaaja.

Osastoilla on myös koti­hoi­don ohjaaja, sai­raan­hoi­taja, psy­ko­logi ja sosiaalityöntekijä.

Nuorten vas­taa­no­tossa on kolme sosi­aa­li­työn­te­ki­jän vakanssia.

Jaana Laitinen