Miksi meillä sosiaalityössä on taipumus antaa valmiita vastauksia ja ratkaista asiakkaan ongelmia hänen puolestaan ottamatta häntä mukaan niiden ratkaisuun?

 

Tämä kysymys oli vaivannut pitkään kehit­tä­jä­so­si­aa­li­työn­tekijä Sirkku Paajasta.

− Kun kuulin reipas vuosi sitten Kuntou­tus­säätiön tutkijan Outi Hietalan puhuvan kuntout­ta­jasta, kuntou­tet­ta­vasta ja heidän välillään vallit­se­vasta pysty­vyy­se­pä­suh­dasta, sain ”herätyksen”, Paajanen muistelee.

Pysty­vyy­se­pä­kohta tarkoittaa aukto­ri­teet­tia­se­telmaa, jossa asiakas tulee riippu­vai­seksi autta­jastaan, joka osaa ja tietää kaiken. Kun asiak­kaalle itselleen ei anneta toimijan roolia, hänen oma osaami­sensa vähenee.

− Vaikka Hietala puhui kuntou­tu­mi­sesta, minä peilasin sen suoraan maahan­muut­tajien kotou­tu­miseen.

Mitä haittaa auktoriteettiasetelma tuo asiakastyöhön?

Sirkku Paajanen työsken­telee Tampereen kaupungin aikuis­so­si­aa­li­työssä maahan­muut­tajien alkuvaiheen palve­luissa. Hän alkoi pohtia kolle­goi­densa kanssa työta­pojen muutosta siten, että asiakasta ei nähtäisi avuttomana autet­tavana, eikä hän itsekään kokisi itseään sellai­seksi.

Miksi asiakkaan kanssa ollaan aina samojen asioiden äärellä? Eikö asiakkaan kyvyissä toimia tapahdu muutosta ja eikö hänen kanssaan tehtä­vällä työllä ole mitään vaikut­ta­vuutta hänen elämässään?

− Tästä ajatuk­sesta avautui valta­vasti erilaisia polkuja. Erityi­sesti aloin pohtia, mitä on dialo­gisuus. Yksi kehit­tä­mi­salue on se, kuinka ottai­simme tänne tulevat kiintiö­pa­ko­laiset vastaan subjek­teina, emmekä järjes­täisi kaikkea heidän puolestaan. Vaikka tulijat eivät tunne suoma­laista yhteis­kuntaa ja toimin­ta­tapoja, heillä on monen­laisia taitoja ja selviy­ty­mis­keinoja, kun vain osaamme nostaa niitä esille.

Oman budjetin laskeminen avaa silmät

Paajanen alkoi konkreet­ti­sesti käydä uuden tulijan kanssa läpi, mitä asioita tämän pitäisi ensim­mäisenä alkaa täällä järjes­tellä päästäkseen uuden elämän alkuun. Asiakas sai eteensä kynän ja tyhjän paperin, johon hänen piti listata kaikki mieleensä nousevat tarpeet ja hoidet­tavat asiat heti kuntaan muuton alkuvai­heessa.

− Alussa voidaan lähteä liikkeelle pienem­mistä asioista ja pikku hiljaa kasvattaa niitä.

Paajanen on sovel­tanut menetelmää myös toimeen­tu­lotuen selvit­tä­miseen ja päätök­sen­tekoon, koska asiak­kaille joudutaan aina uudestaan ja uudestaan selit­tämään, mihin ne perus­tuvat. Nyt asiakas saa itse laskea tulonsa ja menonsa sekä toimeen­tu­lotuen perusteet.

− Joskus asian ymmär­tä­miseen tarvitaan useita aikoja, jos asiak­kaalla ei ole luku- ja kirjoi­tus­taitoa ja yleis­si­vistävä koulutus puuttuu kokonaan. Hyviä kokemuksia on saatu myös ryhmä­muo­toi­sista opastus­tun­neista.

Kun ihminen laskee omaa budjet­tiaan, hän joutuu oikeasti itse miettimään, mistä rahat tulevat ja mihin menevät.

Tämä on sosiaalipedagogista ja psykoedukatiivista työtä.

− Laske­minen aloittaa asiakkaan oman ajatus­pro­sessin. Jos hän näkee, että vajetta jää tuhat euroa, on helpompi jatkaa keskus­telua rahan käytöstä.

Jotkut asiakkaat ovat Paajasen mukaan innos­tuneet työme­ne­tel­mästä ja laskevat nykyisin budjet­tinsa kymme­nessä minuu­tissa. Kaikille menetelmä ei tietenkään sovellu.

Paajanen korostaa, että työme­ne­telmä on dialo­gi­suutta, osallis­ta­mista ja voimaan­nut­ta­mista konkreet­ti­sim­millaan, ja se sopii monen­laiseen ohjaukseen. Vaikka se on alussa äärim­mäisen hidasta, voi olla, että asiakas ei tarvitse muutaman kuukauden jälkeen ohjausta lainkaan.

− Kun työntekijä on kärsi­väl­linen ja hänellä on uskoa menetelmään, on sillä asiak­kaalle laajem­pikin merkitys: hän saa muitakin omatoi­mi­suuden taitoja ja vallan ymmärtää tilan­nettaan.

Kun asiak­kailta kysyttiin kokemuksia uudesta työta­vasta, he kiitte­livät sitä, että heille annettiin aikaa ymmärtää ja ihmeteltiin, miksi tällaista ohjausta ei ole annettu aiemmin. He myös iloit­sivat omasta osaami­sestaan ja tunteesta, että sitä arvos­tettiin.

Paajasen mielestä suurin muutos työme­ne­tel­mässä on työnte­ki­jöiden asenne. Asenne­muu­toksen myötä alkaa löytyä aikaakin.

− Tämä on sosiaa­li­pe­da­go­gista ja psykoe­du­ka­tii­vista työtä, joka sopii hyvin sosiaa­li­työhön.

Luku- ja kirjoitustaidotonkin osaa

Joonas Kiviranta työsken­telee maahan­muut­tajien alkuvaiheen palve­luissa sosiaa­lioh­jaajana. Kaksi päivää viikossa hän työsken­telee Tampereen Hervan­nassa Kototorin palve­lu­pis­teessä. Kiviranta on innos­tunut uudesta työot­teesta, joka on mullis­tanut hänen työsken­te­lynsä täysin.

Kiviranta kertoo turhau­tu­neensa siihen, että luku- ja kirjoi­tus­tai­dot­tomiin asiak­kaisiin suhtau­duttiin ikään kuin heillä ei olisi mitään muutakaan toimin­ta­kykyä. Joka kuukausi heidän kanssaan käytiin läpi samat postit, jotka odottivat Kivirannan käyntiä avaamat­tomina. Kun hän pääsi asiakas­käyn­nille, oli kirjeissä ilmoi­tetut määräajat jo usein ohitettu.

− Mietin, mitä he itse pystyi­sivät tekemään sen asian eteen, ja pyysin heitä ainakin avaamaan kirjeet ennen minun tuloani.

Seuraa­vaksi Kiviranta tutki asiakkaan kanssa kirjeiden ja kuorien logoja, joista pääteltiin, oliko kirje Kelalta vai Tampereen kaupun­gilta. Jos kirje oli kaupun­gilta, asiakas saattoi päätellä, että kirje koski mahdol­li­sesti varattua lääkä­riaikaa.

− Sitten katsoimme, löytääkö hän kirjeestä mitään ymmär­ret­tävää. Useinhan luku- ja kirjoi­tus­tai­dot­tomat ymmär­tävät numeroita.

Kun kirjettä tutkittiin lähemmin, alkoi asiakas löytää päivä­määriä, kello­naikoja ja puhelin­nu­me­roita, joista saatettiin päätellä, että ne merkit­sivät varattua aikaa.

Alussa osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työntekijältä kärsivällisyyttä.

Kiviranta oivalsi, että luku- ja kirjoi­tus­tai­doton asiakas ymmärtää kirjeestä kaiken oleel­lisen. Selviy­ty­mis­keinot ovat olemassa. Kukaan ei jää täysin avutto­maksi, kunhan annetaan aikaa löytää vaihtoeh­toisia reittejä ymmärtää.

− Ei siis tarvitse edes suomen kielen taitoa ymmär­tääkseen tärkeitä asioita, kun yhdessä etsitään olemassa olevaa toimin­ta­kykyä, eikä lähdetä siitä, mitä ei osata, Kiviranta painottaa.

Hän myöntää tehneensä monia asioita asiak­kaiden puolesta, koska niin on ollut nopeinta ja helpointa. Kun asiakkaat pysyivät asiak­kuu­dessa etene­mättä lainkaan, hän alkoi kysee­na­laistaa työme­ne­tel­miään.

− Mietin työni vaikut­ta­vuutta: hyöty­vätkö ihmiset oikeasti tästä palve­lusta, vai teenkö minä heidät riippu­vai­siksi tuestani?

Alussa tällainen osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työnte­ki­jältä kärsi­väl­li­syyttä, mutta muutaman kuukauden kuluttua asiakas ei välttä­mättä tarvitse enää ohjausta lainkaan. Kiviranta kertoo istuneensa kerran tunnin verran asiakkaan kanssa, kun tämä täytti toimeen­tu­lotuen jatko­ha­ke­musta. Kun se oli valmis, he totesivat asiakkaan kanssa, että tämä oli tehnyt sen kokonaan yksin. Sen koommin Kivirannan ei ole tarvinnut täyttää hänen hakemustaan.

− Ja vaikka hän ei oppisi yhdellä ohjaus­ker­ralla, hän saa siitä pysty­vyyden kokemuksen. On vain annettava enemmän aikaa keskus­te­lulle, jossa tasaver­taisina mietitään ratkaisuja ja löydetään asiakkaan tapa olla toimija.

Iita Kettunen