Miksi meillä sosiaalityössä on taipumus antaa valmiita vastauksia ja ratkaista asiakkaan ongelmia hänen puolestaan ottamatta häntä mukaan niiden ratkaisuun?

 

Tämä kysy­mys oli vai­van­nut pit­kään kehit­tä­jä­so­si­aa­li­työn­te­kijä Sirkku Paajasta.

− Kun kuu­lin rei­pas vuosi sit­ten Kuntoutussäätiön tut­ki­jan Outi Hietalan puhu­van kun­tout­ta­jasta, kun­tou­tet­ta­vasta ja hei­dän välil­lään val­lit­se­vasta pys­ty­vyy­se­pä­suh­dasta, sain ”herä­tyk­sen”, Paajanen muistelee.

Pystyvyysepäkohta tar­koit­taa auk­to­ri­teet­tia­se­tel­maa, jossa asia­kas tulee riip­pu­vai­seksi aut­ta­jas­taan, joka osaa ja tie­tää kai­ken. Kun asiak­kaalle itsel­leen ei anneta toi­mi­jan roo­lia, hänen oma osaa­mi­sensa vähenee.

− Vaikka Hietala puhui kun­tou­tu­mi­sesta, minä pei­la­sin sen suo­raan maa­han­muut­ta­jien kotoutumiseen.

Mitä haittaa auktoriteettiasetelma tuo asiakastyöhön?

Sirkku Paajanen työs­ken­te­lee Tampereen kau­pun­gin aikuis­so­si­aa­li­työssä maa­han­muut­ta­jien alku­vai­heen pal­ve­luissa. Hän alkoi poh­tia kol­le­goi­densa kanssa työ­ta­po­jen muu­tosta siten, että asia­kasta ei näh­täisi avut­to­mana autet­ta­vana, eikä hän itse­kään kokisi itse­ään sellaiseksi.

Miksi asiak­kaan kanssa ollaan aina samo­jen asioi­den äärellä? Eikö asiak­kaan kyvyissä toi­mia tapahdu muu­tosta ja eikö hänen kans­saan teh­tä­vällä työllä ole mitään vai­kut­ta­vuutta hänen elämässään?

− Tästä aja­tuk­sesta avau­tui val­ta­vasti eri­lai­sia pol­kuja. Erityisesti aloin poh­tia, mitä on dia­lo­gi­suus. Yksi kehit­tä­mi­sa­lue on se, kuinka ottai­simme tänne tule­vat kiin­tiö­pa­ko­lai­set vas­taan sub­jek­teina, emmekä jär­jes­täisi kaik­kea hei­dän puo­les­taan. Vaikka tuli­jat eivät tunne suo­ma­laista yhteis­kun­taa ja toi­min­ta­ta­poja, heillä on monen­lai­sia tai­toja ja sel­viy­ty­mis­kei­noja, kun vain osaamme nos­taa niitä esille.

Oman budjetin laskeminen avaa silmät

Paajanen alkoi kon­kreet­ti­sesti käydä uuden tuli­jan kanssa läpi, mitä asioita tämän pitäisi ensim­mäi­senä alkaa täällä jär­jes­tellä pääs­täk­seen uuden elä­män alkuun. Asiakas sai eteensä kynän ja tyh­jän pape­rin, johon hänen piti lis­tata kaikki mie­leensä nouse­vat tar­peet ja hoi­det­ta­vat asiat heti kun­taan muu­ton alkuvaiheessa.

− Alussa voi­daan läh­teä liik­keelle pie­nem­mistä asioista ja pikku hil­jaa kas­vat­taa niitä.

Paajanen on sovel­ta­nut mene­tel­mää myös toi­meen­tu­lo­tuen sel­vit­tä­mi­seen ja pää­tök­sen­te­koon, koska asiak­kaille jou­du­taan aina uudes­taan ja uudes­taan selit­tä­mään, mihin ne perus­tu­vat. Nyt asia­kas saa itse las­kea tulonsa ja menonsa sekä toi­meen­tu­lo­tuen perusteet.

− Joskus asian ymmär­tä­mi­seen tar­vi­taan useita aikoja, jos asiak­kaalla ei ole luku- ja kir­joi­tus­tai­toa ja yleis­si­vis­tävä kou­lu­tus puut­tuu koko­naan. Hyviä koke­muk­sia on saatu myös ryh­mä­muo­toi­sista opastustunneista.

Kun ihmi­nen las­kee omaa bud­jet­ti­aan, hän jou­tuu oikeasti itse miet­ti­mään, mistä rahat tule­vat ja mihin menevät.

Tämä on sosiaalipedagogista ja psykoedukatiivista työtä.

− Laskeminen aloit­taa asiak­kaan oman aja­tus­pro­ses­sin. Jos hän näkee, että vajetta jää tuhat euroa, on hel­pompi jat­kaa kes­kus­te­lua rahan käytöstä.

Jotkut asiak­kaat ovat Paajasen mukaan innos­tu­neet työ­me­ne­tel­mästä ja las­ke­vat nykyi­sin bud­jet­tinsa kym­me­nessä minuu­tissa. Kaikille mene­telmä ei tie­ten­kään sovellu.

Paajanen koros­taa, että työ­me­ne­telmä on dia­lo­gi­suutta, osal­lis­ta­mista ja voi­maan­nut­ta­mista kon­kreet­ti­sim­mil­laan, ja se sopii monen­lai­seen ohjauk­seen. Vaikka se on alussa äärim­mäi­sen hidasta, voi olla, että asia­kas ei tar­vitse muu­ta­man kuu­kau­den jäl­keen ohjausta lainkaan.

− Kun työn­te­kijä on kär­si­väl­li­nen ja hänellä on uskoa mene­tel­mään, on sillä asiak­kaalle laa­jem­pi­kin mer­ki­tys: hän saa mui­ta­kin oma­toi­mi­suu­den tai­toja ja val­lan ymmär­tää tilannettaan.

Kun asiak­kailta kysyt­tiin koke­muk­sia uudesta työ­ta­vasta, he kiit­te­li­vät sitä, että heille annet­tiin aikaa ymmär­tää ja ihme­tel­tiin, miksi täl­laista ohjausta ei ole annettu aiem­min. He myös iloit­si­vat omasta osaa­mi­ses­taan ja tun­teesta, että sitä arvostettiin.

Paajasen mie­lestä suu­rin muu­tos työ­me­ne­tel­mässä on työn­te­ki­jöi­den asenne. Asennemuutoksen myötä alkaa löy­tyä aikaakin.

− Tämä on sosi­aa­li­pe­da­go­gista ja psy­koe­du­ka­tii­vista työtä, joka sopii hyvin sosiaalityöhön.

Luku- ja kirjoitustaidotonkin osaa

Joonas Kiviranta työs­ken­te­lee maa­han­muut­ta­jien alku­vai­heen pal­ve­luissa sosi­aa­lioh­jaa­jana. Kaksi päi­vää vii­kossa hän työs­ken­te­lee Tampereen Hervannassa Kototorin pal­ve­lu­pis­teessä. Kiviranta on innos­tu­nut uudesta työ­ot­teesta, joka on mul­lis­ta­nut hänen työs­ken­te­lynsä täysin.

Kiviranta ker­too tur­hau­tu­neensa sii­hen, että luku- ja kir­joi­tus­tai­dot­to­miin asiak­kai­siin suh­tau­dut­tiin ikään kuin heillä ei olisi mitään muu­ta­kaan toi­min­ta­ky­kyä. Joka kuu­kausi hei­dän kans­saan käy­tiin läpi samat pos­tit, jotka odot­ti­vat Kivirannan käyn­tiä avaa­mat­to­mina. Kun hän pääsi asia­kas­käyn­nille, oli kir­jeissä ilmoi­te­tut mää­rä­ajat jo usein ohitettu.

− Mietin, mitä he itse pys­tyi­si­vät teke­mään sen asian eteen, ja pyy­sin heitä aina­kin avaa­maan kir­jeet ennen minun tuloani.

Seuraavaksi Kiviranta tutki asiak­kaan kanssa kir­jei­den ja kuo­rien logoja, joista pää­tel­tiin, oliko kirje Kelalta vai Tampereen kau­pun­gilta. Jos kirje oli kau­pun­gilta, asia­kas saat­toi pää­tellä, että kirje koski mah­dol­li­sesti varat­tua lääkäriaikaa.

− Sitten kat­soimme, löy­tääkö hän kir­jeestä mitään ymmär­ret­tä­vää. Useinhan luku- ja kir­joi­tus­tai­dot­to­mat ymmär­tä­vät numeroita.

Kun kir­jettä tut­kit­tiin lähem­min, alkoi asia­kas löy­tää päi­vä­mää­riä, kel­lo­nai­koja ja puhe­lin­nu­me­roita, joista saa­tet­tiin pää­tellä, että ne mer­kit­si­vät varat­tua aikaa.

Alussa osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työntekijältä kärsivällisyyttä.

Kiviranta oivalsi, että luku- ja kir­joi­tus­tai­do­ton asia­kas ymmär­tää kir­jeestä kai­ken oleel­li­sen. Selviytymiskeinot ovat ole­massa. Kukaan ei jää täy­sin avut­to­maksi, kun­han anne­taan aikaa löy­tää vaih­toeh­toi­sia reit­tejä ymmärtää.

− Ei siis tar­vitse edes suo­men kie­len tai­toa ymmär­tääk­seen tär­keitä asioita, kun yhdessä etsi­tään ole­massa ole­vaa toi­min­ta­ky­kyä, eikä läh­detä siitä, mitä ei osata, Kiviranta painottaa.

Hän myön­tää teh­neensä monia asioita asiak­kai­den puo­lesta, koska niin on ollut nopeinta ja hel­pointa. Kun asiak­kaat pysyi­vät asiak­kuu­dessa ete­ne­mättä lain­kaan, hän alkoi kyseen­alaistaa työmenetelmiään.

− Mietin työni vai­kut­ta­vuutta: hyö­ty­vätkö ihmi­set oikeasti tästä pal­ve­lusta, vai teenkö minä hei­dät riip­pu­vai­siksi tuestani?

Alussa täl­lai­nen osal­lis­tava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaa­tii työn­te­ki­jältä kär­si­väl­li­syyttä, mutta muu­ta­man kuu­kau­den kulut­tua asia­kas ei vält­tä­mättä tar­vitse enää ohjausta lain­kaan. Kiviranta ker­too istu­neensa ker­ran tun­nin ver­ran asiak­kaan kanssa, kun tämä täytti toi­meen­tu­lo­tuen jat­ko­ha­ke­musta. Kun se oli val­mis, he tote­si­vat asiak­kaan kanssa, että tämä oli teh­nyt sen koko­naan yksin. Sen koom­min Kivirannan ei ole tar­vin­nut täyt­tää hänen hakemustaan.

− Ja vaikka hän ei oppisi yhdellä ohjaus­ker­ralla, hän saa siitä pys­ty­vyy­den koke­muk­sen. On vain annet­tava enem­män aikaa kes­kus­te­lulle, jossa tasa­ver­tai­sina mie­ti­tään rat­kai­suja ja löy­de­tään asiak­kaan tapa olla toimija.

Iita Kettunen