Miksi meillä sosiaalityössä on taipumus antaa valmiita vastauksia ja ratkaista asiakkaan ongelmia hänen puolestaan ottamatta häntä mukaan niiden ratkaisuun?

 

Tämä kysymys oli vaivan­nut pitkään kehit­täjä­sosi­aal­i­työn­tek­i­jä Sirkku Paa­jas­ta.

− Kun kuulin reipas vuosi sit­ten Kuntou­tussäätiön tutk­i­jan Outi Hieta­lan puhu­van kuntout­ta­jas­ta, kuntoutet­tavas­ta ja hei­dän välil­lään val­lit­sev­as­ta pystyvyy­sepä­suh­das­ta, sain ”herä­tyk­sen”, Paa­ja­nen muis­telee.

Pystyvyy­sepäko­h­ta tarkoit­taa auk­tori­teet­ti­asetel­maa, jos­sa asi­akas tulee riip­pu­vaisek­si aut­ta­jas­taan, joka osaa ja tietää kaiken. Kun asi­akkaalle itselleen ei anneta toim­i­jan roo­lia, hänen oma osaamisen­sa vähe­nee.

− Vaik­ka Hieta­la puhui kuntou­tu­mis­es­ta, minä peilasin sen suo­raan maa­han­muut­ta­jien kotou­tu­miseen.

Mitä haittaa auktoriteettiasetelma tuo asiakastyöhön?

Sirkku Paa­ja­nen työsken­telee Tam­pereen kaupun­gin aikuis­sosi­aal­i­työssä maa­han­muut­ta­jien alku­vai­heen palveluis­sa. Hän alkoi pohtia kol­le­goiden­sa kanssa työ­tapo­jen muu­tos­ta siten, että asi­akas­ta ei nähtäisi avut­tomana autet­ta­vana, eikä hän itsekään kok­isi itseään sel­l­aisek­si.

Mik­si asi­akkaan kanssa ollaan aina samo­jen asioiden äärel­lä? Eikö asi­akkaan kyvyis­sä toimia tapah­du muu­tos­ta ja eikö hänen kanssaan tehtäväl­lä työl­lä ole mitään vaikut­tavu­ut­ta hänen elämässään?

− Tästä ajatuk­ses­ta avau­tui val­tavasti eri­laisia polku­ja. Eri­tyis­es­ti aloin pohtia, mitä on dial­o­gisu­us. Yksi kehit­tämisalue on se, kuin­ka ottaisimme tänne tule­vat kiin­tiö­pako­laiset vas­taan sub­jek­teina, emmekä jär­jestäisi kaikkea hei­dän puolestaan. Vaik­ka tuli­jat eivät tunne suo­ma­laista yhteiskun­taa ja toim­intat­apo­ja, heil­lä on mon­en­laisia taito­ja ja selviy­tymiskeino­ja, kun vain osaamme nos­taa niitä esille.

Oman budjetin laskeminen avaa silmät

Paa­ja­nen alkoi konkreet­tis­es­ti käy­dä uuden tuli­jan kanssa läpi, mitä asioi­ta tämän pitäisi ensim­mäisenä alkaa tääl­lä jär­jestel­lä päästäk­seen uuden elämän alku­un. Asi­akas sai eteen­sä kynän ja tyhjän paperin, johon hänen piti lis­ta­ta kaik­ki mieleen­sä nou­se­vat tarpeet ja hoidet­ta­vat asi­at heti kun­taan muu­ton alku­vai­heessa.

− Alus­sa voidaan lähteä liik­keelle pienem­mistä asioista ja pikku hil­jaa kas­vat­taa niitä.

Paa­ja­nen on soveltanut menetelmää myös toimeen­tu­lotuen selvit­tämiseen ja päätök­sen­tekoon, kos­ka asi­akkaille joudu­taan aina uud­estaan ja uud­estaan selit­tämään, mihin ne perus­tu­vat. Nyt asi­akas saa itse laskea tulon­sa ja menon­sa sekä toimeen­tu­lotuen perus­teet.

− Joskus asian ymmärtämiseen tarvi­taan usei­ta aiko­ja, jos asi­akkaal­la ei ole luku- ja kir­joi­tus­taitoa ja yleis­sivistävä koulu­tus puut­tuu kokon­aan. Hyviä koke­muk­sia on saatu myös ryh­mä­muo­toi­sista opas­tus­tun­neista.

Kun ihmi­nen las­kee omaa bud­jet­ti­aan, hän joutuu oikeasti itse miet­timään, mis­tä rahat tule­vat ja mihin menevät.

Tämä on sosiaalipedagogista ja psykoedukatiivista työtä.

− Laskem­i­nen aloit­taa asi­akkaan oman aja­tus­pros­essin. Jos hän näkee, että vajet­ta jää tuhat euroa, on helpom­pi jatkaa keskustelua rahan käytöstä.

Jotkut asi­akkaat ovat Paa­jasen mukaan innos­tuneet työmenetelmästä ja laske­vat nyky­isin bud­jet­tin­sa kymme­nessä min­uutis­sa. Kaikille menetelmä ei tietenkään sovel­lu.

Paa­ja­nen korostaa, että työmenetelmä on dial­o­gisu­ut­ta, osal­lis­tamista ja voimaan­nut­tamista konkreet­tisim­mil­laan, ja se sopii mon­en­laiseen ohjauk­seen. Vaik­ka se on alus­sa äärim­mäisen hidas­ta, voi olla, että asi­akas ei tarvitse muu­ta­man kuukau­den jäl­keen ohjaus­ta lainkaan.

− Kun työn­tek­i­jä on kär­sivälli­nen ja hänel­lä on uskoa menetelmään, on sil­lä asi­akkaalle laa­jem­pikin merk­i­tys: hän saa muitakin oma­toimisu­u­den taito­ja ja val­lan ymmärtää tilan­net­taan.

Kun asi­akkail­ta kysyt­ti­in koke­muk­sia uud­es­ta työ­tavas­ta, he kiit­te­liv­ät sitä, että heille annet­ti­in aikaa ymmärtää ja ihme­telti­in, mik­si täl­laista ohjaus­ta ei ole annet­tu aiem­min. He myös iloit­si­vat omas­ta osaamis­es­taan ja tun­teesta, että sitä arvostet­ti­in.

Paa­jasen mielestä suurin muu­tos työmenetelmässä on työn­tek­i­jöi­den asenne. Asen­nemuu­tok­sen myötä alkaa löy­tyä aikaakin.

− Tämä on sosi­aaliped­a­gogista ja psykoe­dukati­ivista työtä, joka sopii hyvin sosi­aal­i­työhön.

Luku- ja kirjoitustaidotonkin osaa

Joonas Kivi­ran­ta työsken­telee maa­han­muut­ta­jien alku­vai­heen palveluis­sa sosi­aalio­h­jaa­jana. Kak­si päivää viikos­sa hän työsken­telee Tam­pereen Her­van­nas­sa Koto­torin palvelupis­teessä. Kivi­ran­ta on innos­tunut uud­es­ta työot­teesta, joka on mullis­tanut hänen työsken­te­lyn­sä täysin.

Kivi­ran­ta ker­too turhau­tuneen­sa siihen, että luku- ja kir­joi­tus­taidot­tomi­in asi­akkaisi­in suh­taudut­ti­in ikään kuin heil­lä ei olisi mitään muu­takaan toim­intakykyä. Joka kuukausi hei­dän kanssaan käyti­in läpi samat pos­tit, jot­ka odot­ti­vat Kivi­ran­nan käyn­tiä avaa­mat­tom­i­na. Kun hän pääsi asi­akaskäyn­nille, oli kir­jeis­sä ilmoite­tut määräa­jat jo usein ohitet­tu.

− Mietin, mitä he itse pysty­i­sivät tekemään sen asian eteen, ja pyysin heitä ainakin avaa­maan kir­jeet ennen min­un tuloani.

Seu­raavak­si Kivi­ran­ta tut­ki asi­akkaan kanssa kir­jei­den ja kuorien logo­ja, joista päätelti­in, oliko kir­je Kelal­ta vai Tam­pereen kaupungilta. Jos kir­je oli kaupungilta, asi­akas saat­toi päätel­lä, että kir­je kos­ki mah­dol­lis­es­ti varat­tua lääkäri­aikaa.

− Sit­ten kat­soimme, löytääkö hän kir­jeestä mitään ymmär­ret­tävää. Usein­han luku- ja kir­joi­tus­taidot­tomat ymmärtävät numeroi­ta.

Kun kir­jet­tä tutkit­ti­in lähem­min, alkoi asi­akas löytää päivämääriä, kel­lon­aiko­ja ja puhe­lin­nu­meroi­ta, joista saatet­ti­in päätel­lä, että ne merk­it­sivät varat­tua aikaa.

Alussa osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työntekijältä kärsivällisyyttä.

Kivi­ran­ta oival­si, että luku- ja kir­joi­tus­taido­ton asi­akas ymmärtää kir­jeestä kaiken oleel­lisen. Selviy­tymiskeinot ovat ole­mas­sa. Kukaan ei jää täysin avut­tomak­si, kun­han annetaan aikaa löytää vai­h­toe­htoisia reit­te­jä ymmärtää.

− Ei siis tarvitse edes suomen kie­len taitoa ymmärtääk­seen tärkeitä asioi­ta, kun yhdessä etsitään ole­mas­sa ole­vaa toim­intakykyä, eikä lähde­tä siitä, mitä ei osa­ta, Kivi­ran­ta pain­ot­taa.

Hän myön­tää tehneen­sä monia asioi­ta asi­akkaiden puoles­ta, kos­ka niin on ollut nopein­ta ja hel­poin­ta. Kun asi­akkaat pysyivät asi­akku­udessa eten­emät­tä lainkaan, hän alkoi kyseenalais­taa työmenetelmiään.

− Mietin työni vaikut­tavu­ut­ta: hyö­tyvätkö ihmiset oikeasti tästä palvelus­ta, vai teenkö minä hei­dät riip­pu­vaisik­si tues­tani?

Alus­sa täl­lainen osal­lis­ta­va ohjaus voi olla hyvin hidas­ta ja vaatii työn­tek­i­jältä kär­siväl­lisyyt­tä, mut­ta muu­ta­man kuukau­den kulut­tua asi­akas ei vält­tämät­tä tarvitse enää ohjaus­ta lainkaan. Kivi­ran­ta ker­too istuneen­sa ker­ran tun­nin ver­ran asi­akkaan kanssa, kun tämä täyt­ti toimeen­tu­lotuen jatko­hake­mus­ta. Kun se oli valmis, he tote­si­vat asi­akkaan kanssa, että tämä oli tehnyt sen kokon­aan yksin. Sen koom­min Kivi­ran­nan ei ole tarvin­nut täyt­tää hänen hake­mus­taan.

− Ja vaik­ka hän ei oppisi yhdel­lä ohjausker­ral­la, hän saa siitä pystyvyy­den koke­muk­sen. On vain annet­ta­va enem­män aikaa keskustelulle, jos­sa tasaver­taisi­na mietitään ratkaisu­ja ja löy­de­tään asi­akkaan tapa olla toim­i­ja.

Iita Ket­tunen