Sosiaalityön asiantuntijuus kehittyy koulutuksen ja käytäntötiedon avulla. Vaikka työkokemus on välttämätön osa ammatillista kehitystä, ei pitkä ura vielä takaa asiantuntijuutta. Tarvitaan myös työtehtäviin liittyvää tavoitteellista ja tietoista oppimista.
Kasvatustieteiden tohtori Ilkka Uusitalo haastatteli väitöskirjatutkimuksessaan 20 lastensuojelun sosiaalityöntekijää, joista 14 kirjoitti kuvauksen haastavasta asiakastilanteesta ja siihen liittyvästä oppimisesta. Uusitalon tutkimus on luonteeltaan poikkitieteellistä käytäntötutkimusta, joka yhdistelee kasvatustieteiden ja sosiaalityön teorioita ja näkökulmia.
Väitöskirja tarkastelee oppimista juuri vaativissa asiakastilanteissa, sillä niihin sisältyy Uusitalon mukaan paljon potentiaalia uuden oppimiseen. Tilanteet haastavat arvaamattomuudessaan sosiaalityöntekijän asiantuntijuutta. Tätä väitettä tukevat myös aikaisemmat työssä oppimisen tutkimukset.
Kertomusaineiston perusteella haastaviksi tilanteiksi sosiaalityöntekijät kokivat erilaiset vuorovaikutus- ja neuvottelutilanteet lasten vanhempien ja huoltajien kanssa. Vaativaksi koettiin se, millä tavalla viranomaispäätöksestä voi kertoa ja miten kohdata ilmoituksesta syntyvää vanhempien ahdistusta ja hätää. Tilanteiden kompleksisuutta lisäävänä tekijänä oli usein toisen vanhemman päihdeongelma, perheväkivalta tai eri syistä johtuva psyykkinen kuormitus.
Tällaisissa tilanteissa ei usein ole valmiita ratkaisuja saatavilla, mikä sysää oppimista liikkeelle ja haastaa työntekijän asiantuntijuutta monella tapaa, Uusitalo sanoo.
Miten teoriaa sovelletaan käytäntöön?
Sosiaalialan opettajana Uusitaloa on aina kiinnostanut työpaikalla tapahtuva oppiminen ja asiantuntijuuden kehittyminen. Uusitalo on ohjannut uransa aikana eri koulutusasteiden opiskelijoita työharjoitteluissa ja tutkinut aihetta lisensiaattityössä. Näiden kokemusten pohjalta hän päätyi tutkimaan väitöskirjassaan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä työssä tarvittavasta asiantuntijuudesta ja asiantuntijaksi kehittymisestä.
Kun valmiita ratkaisuja ei ole saatavilla, on opittava uutta.
Tutkittavat pitivät yliopistokoulutuksen tuottamaa ammatti-identiteettiä ja yhteiskunnallista laaja-alaisuutta tärkeänä, mutta varsin monen sosiaalityöntekijän mielestä koulutuksesta saatua teoriaa on vaikea soveltaa käytäntöön, Uusitalo sanoo.
Uusitalo analysoi sosiaalityöntekijöiltä kerättyä, kertomustyyppistä aineistoa ja havaitsi, millaista oppimista vaativiin tilanteisiin liittyi. Uusitalon tarkastelemissa tilannekuvauksissa esiintyi ennen kaikkea tiedostamatonta ja reaktiivista eli suoraa, tilanteisiin liittyvää oppimista. Organisatorista oppimista liittyi vain pariin asiakastilanteeseen ja asiantuntijuuden kehittymisen kannalta tärkeää tavoitteellista työssä oppimista ei aineistosta tullut esille.
Uusitalo ryhmitteli tilanteisiin liittyvän oppimisen neljään sosiaalityöntekijän asiantuntija-alueeseen: reflektiiviseen osaamiseen, vuorovaikutusosaamiseen, toimintatapaosaamiseen ja yhteiskuntatieteelliseen osaamiseen. Vuorovaikutusosaamista edusti esimerkiksi lasten kuulemiseen ja asiakaskeskustelun rajaamiseen liittyvät taidot. Kyseisiin tilanteisiin liittyy tuen ja kontrollin rajapinnoilla tasapainottelua sekä voimakkaita tunnekokemuksia. Toimintatapaosaamiseen liittyy tarkoituksenmukainen tilannesidonnainen kyky toimia.
Itsetuntemukseen liittyvä oppiminen ja omaan harkintakykyyn luottaminen liittyivät reflektiiviseen oppimiseen. Lisäksi omaan etiikkaan ja yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin kohdistui kriittistä reflektiota, Uusitalo sanoo.
Kiire esteenä tavoitteelliselle oppimiselle työssä
Ilkka Uusitalon mukaan sosiaalityössä esiintyvä kiire voi olla este tavoitteelliselle työssä oppimiselle ja asiantuntijuuden kehittämiselle. Jotta vaativista tilanteista on mahdollista kerryttää uutta tietoa ja osaamista, on oppimisen oltava tietoista ja suunnitelmallista. Perehdyttäminen on hyvä esimerkki myös suunnitelmallisesta työssä oppimisesta. Hyvän johtamisen merkitys ja johdon tuki korostuvat työssä oppimisen kehittämisessä, mutta vastuuta jää myös yksilölle. Yksilön on tunnistettava osaamisvajeitaan ja hankittava lisäosaamista.
Sosiaalityöntekijät kuvaavat tilanteisiin liittyvää ja organisatorista oppimista, mutta ei tavoitteellista oppimista.
Nykyinen tilanne sosiaalityössä ei tue työssä oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ei ole aikaa analysoida tilanteita ja työyhteisöiltä puuttuu tavoitteellinen kehittämisen ajatus, voi kokemuksista kerätty tieto jäädä ohueksi ja irralliseksi.
Myös työntekijöiden vaihtuvuus voi Uusitalon mukaan olla työssä oppimista hankaloittava tekijä. Kun organisaatio on jatkuvassa liikkeessä, voi reflektiivisyys kärsiä. Uusitalo kokee, että tulevaisuuden monialaisessa sosiaalityössä suunnitelmallisen oppimisen merkitys korostuu.
Reflektiivisten keskustelujen tärkeys
Systeeminen tiimityöskentely sosiaalityössä korostaa työkavereiden reflektiivisten keskusteluiden tärkeyttä, ja tämä suuntaus edistää onneksi myös työssä oppimista, sanoo Uusitalo.
Kokemuksellista oppimista voi tapahtua myös poissulkemisen avulla. Niin kutsuttu negatiivinen oppiminen tarkoittaa sitä, miten jossakin tietyntyyppisessä vaativassa asiakastilanteessa ei ainakaan pidä toimia.
Työyhteisöt tarvitsevat tavoitteellisen oppimisen ajatuksen.
Tällöin henkilö tunnistaa kontekstuaaliset tekijät ja mahdolliset tilanteen kehityssuunnat ja vertailee niitä kokemustietoonsa. Vaihtoehtojen poissulkemisen kautta työntekijä tiedostaa, että näin ei ainakaan kannata tässä tilanteessa toimia, Uusitalo kertoo.
Myös tässä tarvitaan kriittistä, tutkivaa reflektiota ja usein myös intuitiota. Ilkka Uusitalon mukaan työkokemus ei automaattisesti opeta uutta, vaan työntekijän on pysähdyttävä tutkimaan kokemuksia ja tunnistettava se, millaista hyödyllistä tietoa niistä on mahdollista ammentaa itselle. Kokemuksia on myös hyvä tarkastella teorian valossa. Kun kokemustiedon suhteuttaa uusimpaan tutkimustietoon, asiantuntijuus kehittyy.
Teoria- ja käytäntötiedon integrointia voisi työelämässä tehostaa esimerkiksi simulaatioharjoituksilla ja työssä kohdattuja tilanteita ja tapahtumia yhdessä tutkimalla, reflektoimalla. Tämän tyyppinen täydennyskoulutus tosin vaatisi työnantajilta lisää aikaresursseja ja suunnitelmallisempaa osaamisen kehittämistä ja johtamista.
Ella Rantanen
Turun ammattikorkeakoulussa lehtorina työskentelevä kasvatustieteiden tohtori Ilkka Uusitalon väitöskirjassa käsittelee sosiaalityön työssä oppimista vaativissa asiakastilanteissa. Väitöskirja ”Työssä oppiminen lastensuojelun sosiaalityössä ‑reunaehtoja ja mahdollisuuksia ammatillisen asiantuntijuuden kehittymiselle” tarkastettiin Turun yliopistossa 14.12.2019.
