SOS-Lapsikylän kehitysjohtaja Kati Palsanen omaksui isoäidiltään arvokseen kaikkein heikoimpien auttamisen.

 

 

Kati Pal­sa­nen oli koko lap­suu­tensa ahkera par­tio­lai­nen. Siellä hän myös sai kokea yhteis­kun­nal­li­sen heräämisen.

–  Jos­kus 10–11-vuotiaina mei­dät lai­tet­tiin kir­joit­ta­maan ylös las­ten oikeuk­sien artikloja, Kati Pal­sa­nen muistelee.

– Olin niistä aivan toh­keis­sani! Oival­sin, että kai­killa lap­silla pitäisi olla yhden­mu­kai­set oikeu­det ja että täl­lai­sen tavoit­teen eteen voi taistella.

Tasa-arvoa ja aut­ta­mis­ha­lua Pal­sa­nen omak­sui myös iso­äi­dil­tään Eila Pals­a­selta. Tämä kor­keasti kou­lu­tettu nai­nen päätti käyt­tää elä­ke­päi­vänsä lähe­tys­työssä ja lähti kier­tä­mään maa­il­maa aut­taak­seen hei­koim­massa ase­massa olevia.

Nuori Kati sai kokea mum­mon ilon, kun jos­sa­kin Etio­piassa tämän tut­ta­va­per­heen tyttö oli pääs­syt kou­luun. Hän koki myös mum­mon surun, kun tuttu nuori afga­nis­ta­ni­lai­nen yksin­huol­ta­ja­nai­nen, joka oli saa­nut yksin lap­sen, kivi­tet­tiin sen vuoksi kuoliaaksi.

Partiosta nuoriso-ohjaajaksi

Lukion jäl­keen Pal­sa­nen kou­lut­tau­tui nuo­riso-ohjaa­jaksi. Par­tiossa hän jo oli huo­man­nut tule­vansa jut­tuun itse­ään nuo­rem­pien kanssa ja saa­nut itse­var­muutta ohjaa­jan kyvyistään.

Liian usein nuoria pidetään jo menetettyinä tapauksina.

– Par­tio on siitä lois­tava har­ras­tus, että siellä anne­taan vähän lii­kaa vas­tuuta vähän liian nuo­rena, Pal­sa­nen sanoo.

– Minä­kin joh­din 14-vuo­ti­aana kym­men­vuo­tiaita säh­köt­tö­mällä met­sä­käm­pällä, ilman juok­se­vaa vettä ja puu­hel­lan varassa. Opin luot­ta­maan kykyi­hini sel­viy­tyä ja johtaa.

Muu­ta­man nuo­riso-ohjaa­ja­vuo­den jäl­keen Pal­sa­nen halusi syven­tää alan osaa­mis­taan yli­opis­tolla. Nuo­ri­so­tut­ki­musta ei kui­ten­kaan voi­nut lukea pää­ai­neena, ja Pal­sa­nen pää­tyi sosi­aa­li­työn opis­ke­li­jaksi Helsinkiin.

– En aluksi tark­kaan tien­nyt, mitä sosi­aa­li­työ on. Halusin vain saada lisää tie­toa nuor­ten kanssa työs­ken­te­lystä. Kun sit­ten löy­sin las­ten­suo­je­lun, innos­tuin siitä niin, että suun­tau­duin sii­hen kai­kissa har­joit­te­luis­sani ja opiskelutehtävissäni.

Lastensuojelun kehittäjäksi

Sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä Pal­sa­nen aloitti Länsi-Hel­sin­gin las­ten­suo­je­lussa vuonna 2007. Pari vuotta myö­hem­min hän pääsi asia­kas­työn lisäksi vetä­mään eri­tyis­so­si­aa­li­työn­te­ki­jänä las­ten­suo­je­lun kehittämistyötä.

– Kiin­ni­tin huo­miota ammat­ti­lais­ten tur­hau­tu­mi­seen siitä, että las­ten­suo­jelu oli hyvin huos­taan­ot­to­kes­keistä. Hei­dän mie­les­tään apu tuli liian myöhään.

Moni työn­te­kijä näki nuo­rissa poten­ti­aa­lia, mutta liian usein nuo­ria tavat­tiin pitää jo mene­tet­tyinä tapauksina.

Pal­sa­nen uskoi, ettei vika ei ollut vain nuo­rissa. Myös sosi­aa­li­työn teke­mi­sen tavoista saat­toi löy­tyä korjattavaa.

– Nor­mi­ta­pauk­sessa sosi­aa­li­työn­te­kijä antoi nuo­relle ajan, oletti tämän tule­van pai­kalle ja totesi sit­ten, että ei se tul­lut. Annet­tiin uusi aika ja kat­sot­tiin, tuleeko se nyt.

– Mis­sään vai­heessa nuo­relta ei vält­tä­mättä kysytty, miksi et tul­lut, missä sinä haluai­sit tavata tai miten tätä työtä pitäisi tehdä, jotta tämä hyö­dyt­täisi sinua.

Nuoret kehittäjät

Pals­a­sesta alkoi tun­tua, että las­ten­suo­jelu oli kadot­ta­nut jotain juu­ris­taan: pai­kan päällä ihmi­sen aut­ta­mi­sesta ja tämän elä­mään tutustumisesta.

– On totta kai erin­omaista, ettei sosi­aa­li­työ ole mitään puos­ka­roin­tia vaan perus­tuu tut­ki­muk­seen ja vaa­tii yli­opis­to­kou­lu­tuk­sen. Silti jotain hyvää­kin on ehkä pudon­nut mat­kan var­rella pois pro­fes­sion ottaessa mal­lia vää­rän­lai­sesta virastoitumisesta.

Pal­sa­nen alkoi miet­tiä, ketä var­ten oikein sosi­aa­li­työtä teh­dään. Hän halusi kuulla enem­män asia­kas­nuo­ria itseään.

– Nuo­ret oli­vat ter­veen epä­luu­loi­sia, mutta lopulta saimme hyvän poru­kan kasaan tutus­tu­maan mei­hin ja kehit­tä­mään kans­samme lastensuojelua.

Tästä Nuo­ret kehit­tä­jät ‑ryh­mästä tuli menes­tys. Heitä halusi­vat kuulla kaikki pre­si­den­tistä, perus­pal­ve­lu­mi­nis­te­ristä ja kau­pun­gin joh­dosta alkaen.

Nuorten mielestä hyvä sosiaalityöntekijä haluaa tutustua, osaa kuunnella ja pyrkii ymmärtämään.

– Oli upeaa, että asiamme kiin­nosti. Eri­tyi­sen upeaa oli huo­mata, miten nuor­ten itse­tunto koheni viikko vii­kolta. He huo­ma­si­vat ole­vansa arvok­kaita ihmi­siä tasa­ver­tai­sessa ryh­mäs­sämme. Heillä oli koke­mus­tie­toa, meillä ammat­ti­lai­silla ammat­ti­lais­ten tie­toa ja me tar­vit­simme toisiamme.

Yksi ryh­män suo­sik­kiaihe oli miet­tiä, mil­lai­nen on hyvä sosiaalityöntekijä.

– Nuo­rista hän oli sel­lai­nen, joka ei muo­dosta ennak­ko­luu­loja tai käsi­tyk­siä asiak­kaas­taan etu­kä­teen, vaan haluaa tutus­tua, osaa aidosti kuun­nella ja pyr­kii ymmär­tä­mään, ennen kuin esit­tää tilan­teesta oman arvionsa nuorelle.

SOS-Lapsikylään

Pal­sa­nen ei sit­tem­min ole pääs­tä­nyt irti kehit­tä­mis- ja tut­ki­mus­työn imusta.

– Huo­ma­sin ole­vani hyvä täl­lai­sessa työssä ja nau­tin sun­nat­to­masti asioi­den yhdessä ideoimisesta.

Heikki Waris ‑ins­ti­tuu­tissa vie­te­tyn rei­lun kah­den tut­ki­mus- ja kehit­tä­mis­työ­vuo­den jäl­keen Pal­sa­nen haki ja pääsi SOS-Lap­si­kylä ‑sää­tiön kehit­tä­mis­pääl­li­köksi vuonna 2014. Tätä nykyä hän toi­mii sää­tiön kehitysjohtajana.

SOS-Lap­si­ky­lässä Pal­sa­nen on tut­ki­nut koko sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen kenttää.

– Tavoit­teeni on ollut kat­soa pal­ve­lu­jen koko­nai­suutta asiak­kai­den näkö­kul­masta ja etsiä kei­noja ohjata sosi­aa­li­työtä kor­jaa­vista toi­mista ennalta ehkäi­se­vään suuntaan.

Nyky­jär­jes­tel­män kes­kei­sim­mäksi ongel­maksi hän näkee siiloutumisen.

– Jokai­nen ammat­ti­ryhmä kat­soo lasta ja per­hettä lii­aksi vain omasta näkö­kul­mas­taan, Pal­sa­nen aloittaa.

– Asia­kas­perhe saat­taa olla mukana kym­me­nessä eri pal­ve­lussa siinä vai­heessa, kun he ovat hei­koim­mil­laan ja heillä on vähi­ten voi­ma­va­roja. Tuossa tilan­teessa hei­dän siis pitäisi kyetä mie­let­tö­mään pro­jek­tin­joh­ta­mi­sen tai­toon eri pal­ve­lu­jen kanssa.

– Äidin pal­ve­lut, isän pal­ve­lut, las­ten pal­ve­lut… samalla pitäisi käydä kou­lua ja on hir­veät pai­neet työl­lis­tyä. Moi­nen hen­gäs­tyt­täisi nor­maa­leilla voi­ma­va­roil­la­kin varus­tet­tua ihmistä.

Pal­sa­nen uskoo monien pal­ve­lui­den yhtä­ai­kai­sen käy­tön venyt­tä­vän asiak­kuuk­sia. Pääl­lek­käi­sistä avuista ei myös­kään saada täyttä hyö­tyä irti.

– Yksi­kään ihmi­nen ei pysty ker­ta­hei­tolla omak­su­maan ja otta­maan vas­taan monen­laista tukea.

Nyky­mal­lista puut­tuu eten­kin koko­nais­joh­ta­mi­nen ja ‑arviointi siitä, mikä kul­le­kin per­heelle olisi parasta apua juuri hei­dän tilanteessaan.

– Kun kun­tien kaik­kea nykyistä osaa­mista ja resurs­seja opi­taan joh­ta­maan fik­sum­min, pääs­tään jo pal­jon eteen­päin. Uusi per­he­kes­kus­malli ja eri ammat­ti­ryh­mien hal­lin­nol­li­nen lähen­ty­mi­nen toi­vot­ta­vasti hel­pot­taa tilannetta.

Kunnat maksavat vain tuloksista

Sää­tiössä havait­tiin, että monet per­heet haluai­si­vat rin­nal­leen yhden ja saman luo­tet­ta­van ammat­ti­lai­sen, joka koor­di­noisi koko tukitoimintaa.

Tähän tar­pee­seen SOS-Lap­si­kylä kehitti perhekumppanipalvelun.

– Per­he­kump­pani kul­kee arjessa mukana ja toi­mii yhteys­hen­ki­lönä joka pal­ve­luun. Hän myös näkee par­hai­ten, mikä per­heessä poh­jim­mil­taan aiheut­taa tuen tar­vetta ja osaa prio­ri­soida tuen tarpeita.

Kun­tien on mah­dol­lista hank­kia per­he­kump­pa­neita joko suo­raan sää­tiöltä tai liit­ty­mällä Lap­set SIB ‑hank­kee­seen. Tässä hank­keessa pal­ve­lun mak­saa ensin FIM-sijoi­tus­yh­tiö ja kunta mak­saa heille vasta, jos pal­velu tuot­taa vai­kut­ta­vaa tulosta.

– Tästä vai­kut­ta­vuu­teen perus­tu­vasta rahoi­tus­mal­lista olen eri­tyi­sen iloi­nen ja ylpeä, Pal­sa­nen iloitsee.

– Olen pit­kään perään­kuu­lut­ta­nut las­ten­suo­je­lu­työssä sen vai­kut­ta­vuu­den huo­mioi­mista. Mei­dän pitää pys­tyä nykyistä täs­mäl­li­sem­min osoit­ta­maan, mitä las­ten­suo­je­lulla aidosti saa­daan aikaan.

Per­he­kump­pa­ni­mal­lin tulok­sek­kuus on todis­tettu run­saa­seen kerät­tyyn dataan poh­jau­tu­neissa ulko­puo­li­sissa arvioissa.

Korona toi Apuu-chatin

Koro­na­ke­väänä tur­va­ko­dit täyt­tyi­vät ja polii­sien koti­hä­ly­tyk­set kas­voi­vat. SOS-Lap­si­ky­läs­sä­kin mie­tit­tiin, miten aut­taa lap­sia tilan­teessa, jossa lap­set oli­vat aikuis­ten armoilla kotona, eikä sinne kukaan ulko­puo­li­nen nähnyt.

Syn­tyi 7–12-vuotiaille koh­dis­tettu Apuu-chat ikään kuin Seka­sin-cha­tin pikkusisarukseksi.

Pienikin lapsi pystyy toimimaan omissa asioissaan.

– Olen aina usko­nut, että pie­ni­kin lapsi pys­tyy toi­mi­maan omissa asiois­saan. Jo ennen koro­naa pidin pal­ve­lu­jär­jes­tel­mäs­sämme vikana sitä, ettei lapsi voi itse hakea apua, vaan jon­kun aikui­sen täy­tyy toimia.

Apuu-chat tuli jää­däk­seen. Ensim­mäis­ten nel­jän vii­kon aikana pal­ve­lussa käy­tiin 1800 kes­kus­te­lua ja chat­tiin pyrki lähes neljä tuhatta lasta.

Suu­rin osa las­ten huo­lista on ollut autet­ta­vissa etänä.

– He ovat tar­vin­neet jär­ke­vän aikui­sen, joka kuun­te­lee. Ykkös­a­puna cha­tissa olemme ohjan­neet lap­sia puhu­maan asiasta omille van­hem­mil­leen ja miet­ti­neet hei­dän kans­saan yhdessä, miten ottaa vai­vaava asia puheeksi.

Kiusaa­mi­nen on ollut niin iso aihe cha­tissa, että siitä pitäisi Pals­a­sen mie­lestä julis­taa kan­sal­li­nen hätätila.

– Kiusaa­mista ei todel­la­kaan ole saatu Suo­messa hal­lin­taan. Tähän asi­aan Suo­messa täy­tyy tart­tua entistä vahvemmin.

Ken­ties kiusaa­mi­sen vähen­tä­mi­seen­kin löy­tyy vielä rat­kai­suja Pals­a­sen idea­ha­tusta. Ener­giaa, hyvän­tuu­li­suutta ja uut­te­ruutta häneltä tun­tuu löy­ty­vän yllin kyllin.

– Luo­tan sii­hen, että uusia aja­tuk­sia aina tulee, ja yhdessä ideoi­malla saa­daan hie­noja asioita aikai­seksi. Opti­mis­tina uskon, että koko ajan parem­paan päin men­nään ja kai­kesta sel­vi­tään. Yhdessä.

Tapio Olli­kai­nen