Jokaisella sosiaalialan ammattihenkilöllä on oikeus tehdä eettisesti kestävää ja merkityksellistä työtä, joka ei kuluta loppuun.

 

 

Tutki­ja­toh­tori Maija Mänt­täri-van der Kuip tut­kii sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den eet­ti­siä toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sia ja työ­hy­vin­voin­tia Suo­men Aka­te­mian rahoit­ta­massa tut­ki­mus­hank­keessa.

Hank­keen tavoit­teena on tuot­taa tut­ki­mus­tie­toa, joka lisää ymmär­rystä las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jöi­den eet­ti­sistä toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sista ja työ­hy­vin­voin­nista sekä nii­den väli­sistä suh­teista.

Maija Mänt­täri-van der Kui­pilla on ollut sel­keä teema tut­ki­musu­ral­laan pro gra­dusta läh­tien. Hän on halun­nut tie­tää, mikä uuvut­taa sosi­aa­li­työssä ja miten sitä voisi estää. Pro gra­dus­taan hän sai Talen­tian etiik­ka­pal­kin­non vuonna 2009. Samaa aihe­pii­riä hän jat­koi väi­tös­kir­jas­saan, joka käsit­teli las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työn toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sia talou­del­li­sen kuri­po­li­tii­kan oloissa.

– Väi­tös­kir­jan jäl­keen tun­tui, että on syven­net­tävä lisää, miten moraa­lista stres­siä ja uupu­mista voi­daan käsi­tellä.

Syn­tyi hanke, jolla on kol­mi­vuo­ti­nen Suo­men Aka­te­mian rahoi­tus. Osana tut­ki­musta on osal­lis­tava toi­min­ta­tut­ki­mus, joka mene­tel­mänä on Maija Mänt­tä­rille uusi.

– Osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen aja­tus lähti tur­hau­tu­mi­sesta sii­hen, että mikään ei tunnu muut­tu­van las­ten­suo­je­lun työ­oloissa, vaikka asiasta puhu­taan pal­jon. Miksi on näin, vaikka sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­set ovat muu­tos­työn ammat­ti­lai­sia?

Osal­lis­ta­vassa toi­min­ta­tut­ki­muk­sessa on mukana kaksi kun­nal­lista orga­ni­saa­tiota ja niissä kolme tii­miä, joissa toi­mii sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä ja sosi­aa­lioh­jaa­jia. Tavoit­teena on sel­vit­tää, voi­daanko arjessa tehdä jota­kin toi­sin ja tavoilla, jotka eivät kuor­mita niin pal­jon. Työ­pa­ri­työ ja tii­miy­ty­mi­nen ovat kei­noja, joita muun muassa sel­vi­tel­lään.

Toi­min­ta­tut­ki­muk­sen lisäksi koo­taan kyse­ly­ai­neisto, jota täy­den­ne­tään sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den yksi­lö­haas­tat­te­luilla, joita teh­dään Suo­messa, Yhdys­val­loissa ja Isossa-Bri­tan­niassa. Par­hail­laan hae­taan haas­ta­tel­ta­via.

– Koe­tamme lisätä ymmär­rystä las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jöi­den eet­tis­ten toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sien ja työ­hy­vin­voin­nin väli­sistä suh­teista.

Koro­na­vi­ruk­sen aiheut­tama poik­keus­tila kat­kaisi osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen aineis­ton­ke­ruun kuin sei­nään.

– Alkuun se tun­tui kata­stro­filta, mutta nyt jo mah­dol­li­suu­delta saada uuden­laista tie­toa, kun­han työ taas käyn­nis­tyy.

Miten ihmiset tekevät valintoja?

Ihmis­ten tari­nat ja valin­nat ovat aina kiin­nos­ta­neet Maija Mänt­täri-van der Kui­pia. Miksi ihmi­set valit­se­vat, niin kuin valit­se­vat?  Antai­siko filo­so­fia vas­tauk­sia?

– Olin lap­sena ja nuo­rena näh­nyt monen­laista, en elä­nyt mis­sään suo­ja­tussa kuplassa. Muu­tin omil­leni jo yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen 18-vuo­ti­aana.

Opiskelijat tietävät opiskelevansa merkityksellistä työtä varten.

Mie­len­kiinto sosi­aa­lia­lan työ­hön heräsi, kun Maija Mänt­tä­rin sai­raan­hoi­ta­jaksi 90-luvulla opis­kel­lut äiti aloitti työt mata­lan kyn­nyk­sen mie­len­ter­veys- ja sosi­aa­li­pal­ve­luita tar­jon­neessa Mobi­lessa Jyväs­ky­lässä.

– Äidin teke­mi­set kiin­nos­ti­vat.

Ura­va­linta tapah­tui lopulta kah­den oppiai­neen välillä hyvin kon­kreet­ti­sesti. Jyväs­ky­län yli­opis­ton lii­kun­ta­tie­teen osas­tolla pide­tyssä valin­ta­ko­keessa filo­so­fian ja sosi­aa­li­työn valin­ta­teh­tä­vät oli­vat edessä yhtä aikaa. Mänt­täri vas­tasi lopulta vain sosi­aa­li­työn kysy­myk­siin.

– Kokeen jäl­keen lii­kun­ta­tie­teen lai­tos­ra­ken­nuk­sen nais­ten­huo­neessa kat­soin itseäni pei­listä ja olin varma, että olin valin­nut oikein.

Opis­ke­li­jae­lämä alkoi rik­ki­näi­sissä far­kuissa ja tar­ra­lenk­ka­reissa.

– Olin kes­ki­verto-opis­ke­lija, vähän lais­ka­kin. Mikko Män­ty­saari kui­ten­kin näki jota­kin jutuis­sani. Gra­dun koh­dalla hän kysyi, olinko aja­tel­lut jatko-opin­toja.

– Pidän Mik­koa aka­tee­mi­sena isä­hah­mo­nani.

Avoin ja rehellinen keskustelukulttuuri

Moraa­li­nen stressi on Maija Mänt­tä­rin tut­ki­muk­sen kes­kei­nen käsite. Hän toteaa, että sosi­aa­li­työ on perus­luon­teel­taan eet­ti­sesti haas­ta­vaa. Työn­te­kijä koh­taa han­ka­lia tilan­teita joka päivä, eikä hänellä ole var­maa tie­toa siitä, mikä olisi oikea tapa toi­mia. Epä­var­muutta on pakko oppia kes­tä­mään.

– Yksi haas­tat­te­le­mani sosi­aa­li­työn­te­kijä kuvasi asia­kas­ti­lan­tei­siin liit­ty­vää ahdis­tusta pis­te­mäi­seksi, ja siitä voi puhua kol­le­goi­den kanssa.

Kuor­mi­tus muut­tuu eri­lai­seksi, jos työn­te­kijä jou­tuu tin­ki­mään omasta tavasta tehdä työtä.

– Omista peri­aat­teista ja laa­dusta tin­ki­mi­nen kumu­loi­tuu ja tuot­taa moraa­lista stres­siä.

Mistä kuor­mi­tus sit­ten tulee, poh­tii Mänt­täri, ja löy­tää kolme seik­kaa. Ensinnä riit­tä­mät­tö­mät resurs­sit, jotka rea­li­soi­tu­vat työn­te­ki­jän arjessa kroo­ni­sena ajan­puut­teena. Toi­nen on lain­sää­däntö, jonka mää­rit­tä­mät aika­ra­jat lisää­vät pai­netta. Kol­mas on pal­ve­lu­jär­jes­tel­män seka­vuus. Kaikki suu­ria koko­nai­suuk­sia, jotka vielä kie­tou­tu­vat toi­siinsa. Nii­hin on vai­kea yksin vai­kut­taa.

– Yksi kriit­ti­nen riski uupu­mi­selle on siinä, että vas­ta­val­mis­tu­neet sosi­aa­li­työn­te­ki­jät näyt­tä­vät usein aloit­ta­van las­ten­suo­je­lun haas­teel­li­sella ken­tällä. Jos tuki­ra­ken­teet eivät ole kun­nossa, uupu­mus uhkaa nopeasti.

Tuki­ra­ken­teilla Maija Mänt­täri tar­koit­taa yli­pää­tään riit­tä­viä mah­dol­li­suuk­sia kes­kus­tella työstä ja reflek­toida yhdessä kol­le­goi­den kanssa.  Esi­mie­hen vahva tuki, men­to­rointi uran alku­vai­heessa ja sään­nöl­li­nen työ­noh­jaus aut­ta­vat.

– Ei pidä hyväk­syä sitä, että jokai­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä väis­tä­mättä lopulta uupuu. Näitä ongel­mia ei rat­kaista sai­raus­lo­milla. On vää­rin kulut­taa ihmi­siä ja osaa­mista lop­puun.

Mänt­täri uskoo, että työtä voi­daan orga­ni­soida niin, että on mah­dol­lista kes­kus­tella kol­le­goi­den kanssa, tehdä pari­työtä ja tii­mi­työtä.

– Toi­vee­nani on avoin ja rehel­li­nen toi­min­ta­kult­tuuri, jossa kes­kus­tel­laan haas­teet yhdessä, teh­dään ongel­mat näky­väksi ja mie­ti­tään, miten tilanne muu­te­taan.

Mitä voi tehdä arjen ahdistaville raameille?

Maija Mänt­täri-van der Kuip on yhdessä Mia Tam­me­li­nin kanssa kir­joit­ta­nut artik­ke­lia sote-uudis­tuk­sen ope­tuk­sista.

– Osa sosi­aa­lia­lan kor­kea­kou­lu­te­tuista ammat­ti­lai­sista koki, ettei­vät voi­neet vai­kut­taa uudis­tuk­sen suun­nit­te­luun. Osa uudis­tuk­sen tavoit­teista, kuten valin­nan­va­pau­den lisää­mi­nen tun­tui heistä vie­raalta.

– Kes­tä­viä rat­kai­suja ei voi tuoda ylhäältä eikä ulkoa, vaan työn­te­ki­jöi­den on voi­tava itse ne löy­tää ja kokeilla. Ongel­mana tun­tuu vain jäl­leen ker­ran ole­van aika ja arjen raa­mit.

– Vaikka työn­te­ki­jöillä olisi intoa, osaa­mista ja väli­neet osal­lis­tua, sii­hen ei kui­ten­kaan ole rea­lis­ti­sia mah­dol­li­suuk­sia.  Arjen raa­mit ahdis­ta­vat, kun joka­päi­väi­sistä vält­tä­mät­tö­mistä teh­tä­vistä sel­viä­mi­nen vie kai­ken ajan ja voi­mat.

Maija Mänt­tä­rille sosi­aa­li­työ ei ole kos­kaan ollut vir­ka­mies­työtä työ­pöy­dän takana. Sosi­aa­li­työn koh­taa­mi­set voi­si­vat tapah­tua asiak­kaalle mer­ki­tyk­sel­li­sissä pai­koissa ja toi­silla tavoilla kuin perin­tei­sesti.

Maija Mänt­täri aloitti työ­uransa yhtei­sö­hoi­dol­li­sessa nuo­ri­so­ko­dissa ohjaa­jana.

– Nuo­ri­so­ko­din toi­minta perus­tui avoi­meen ja tasa­ver­tai­seen yhdessä teke­mi­seen ja se miel­lytti minua. Ikävä kyllä talous­taan­tuma lopetti nuo­ri­so­ko­din toi­min­nan vuonna 2009.

Seu­raava työ­paikka oli las­ten­suo­je­lun avo­huol­lossa.

– Lyhyeksi jää­nyt työ­pätkä aut­toi näke­mään, miten mah­dot­to­man kiin­nos­ta­vasta ja mer­ki­tyk­sel­li­sestä työstä las­ten­suo­je­lussa on kyse ja vah­visti aja­tusta, että työn­te­ki­jöi­den pitää voida tehdä työtä kun­nolla ja hyvin­voi­vina. Vain sil­loin asiak­kaat­kin voi­vat saada sitä, mitä tar­vit­se­vat.

Moraalista rohkeutta voi oppia ja opettaa

Kun tut­ki­mus­hanke päät­tyy, palaa Maija Mänt­täri-van der Kuip taas leh­to­rin vir­kaansa opet­ta­maan tule­via sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä.

– Minulla on ikävä ope­tusta ja fik­suja opis­ke­li­joita, joi­den kanssa voi käydä hie­noja kes­kus­te­luita.

– Kou­lu­tuk­sella on suuri mer­ki­tys myös työssä jak­sa­mi­sen kan­nalta. Vaikka käy­tän­nön­ope­tuk­sen mah­dol­li­suu­det ovat eri­lai­set eri yli­opis­toissa, on sosi­aa­li­työn yli­opis­to­kou­lu­tuk­sen ver­kos­tossa Sos­ne­tissa pyritty kehit­tä­mään käy­tän­nön ope­tusta yhdessä.

Moni asia pyörii ajan puutteen ympärillä. Mikä avuksi?

Jos­kus kuu­lee kri­tiik­kiä, että yli­opis­toissa ope­tet­tai­siin idea­lis­tista sosi­aa­li­työtä. Mitä var­ten tut­ki­mus­val­mius­kou­lu­tus, kun sosi­aa­li­nen rapor­tointi on har­vassa ja raken­teel­li­nen sosi­aa­li­työ vähissä? Maija Mänt­täri vakuut­taa, että yli­opis­tossa pitää kou­lut­taa vai­kut­ta­maan yhtä lailla yhteis­kun­nal­li­siin olo­suh­tei­siin kuin asiak­kai­den ja työn­te­ki­jöi­den­kin tilan­tei­siin.

Maija Mänt­täri uskoo, että moraa­lista roh­keutta voi­daan har­joi­tella ja oppia.

– Emme kou­luta tämän päi­vän työ­hön, vaan näke­mään mah­dol­li­suuk­sia ja kehit­tää työtä, jonka tar­koi­tuk­sena on edis­tää ihmis­ten ja yhtei­sö­jen hyvin­voin­tia. Ei ole tar­koi­tus, että teh­dään aina vain kuten ennen­kin on tehty.

Tut­ki­jan tapa tehdä työtä on tar­peen teh­dessä las­ten­suo­je­lun­tar­peen arvioin­teja. Ne ovat tyy­pil­li­siä tut­ki­mus­teh­tä­viä, jossa pitää laa­jasti ja moni­puo­li­sesti sel­vit­tää, mistä on kyse ja miten huo­nolla tolalla ole­vat asiat voi­tai­siin muut­taa parem­miksi.

Mänt­tä­rin tut­ki­mus­hank­keessa ver­tail­laan myös Yhdys­val­to­jen ja Suo­men sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kou­lu­tusta ja työ­oloja. Mänt­täri pyr­kii tut­ki­muk­ses­saan sel­vit­tä­mään, mikä on kou­lu­tuk­sen rooli työ­hy­vin­voin­nille.

– Tark­ka­sil­mäi­sillä ammat­ti­lai­silla on parem­mat väli­neet, osaa­mi­nen ja luo­vuutta vas­tata haas­tei­siin, kuit­taa Mänt­täri.

Vedetään henkeä ja ennakoidaan tulevaa työruuhkaa

Päi­vät kulu­vat nyt etä­työssä kotona Säy­nät­sa­lon saa­ressa, 15 kilo­met­riä Jyväs­ky­lästä. Koti­kont­to­rilla etä­kou­lua käyvä toka­luok­ka­lai­nen ja juuri neljä vuotta täyt­tä­nyt vaa­ti­vat oman huo­mionsa. Maija pahoit­te­lee, että työn tehok­kuus ei ole aina toi­vo­tun­laista.

Per­heen sai­raan­hoi­ta­jaisä käy työssä Keski-Suo­men kes­kus­sai­raa­lassa. Puo­li­son työ ei per­heessä pahem­min pelota. Keski-Suo­messa koro­na­ti­lanne on melko rau­hal­li­nen ja Maija luot­taa sii­hen, että ter­vey­den­huol­lon työn­te­ki­jöillä on hyvät ohjeet ja suo­jau­tu­mi­nen työs­sään.

Lin­nut lau­la­vat Säy­nät­sa­lossa vim­ma­tusti ja aurinko pais­taa.

Maija Mänt­täri menee miet­te­li­ääksi, kun puhumme epi­de­mian jäl­kei­sestä ajasta. Eris­täy­ty­mi­nen, mah­dol­li­nen töi­den ja toi­meen­tu­lon lop­pu­mi­nen sekä yksi­näi­syys tuot­ta­vat sosi­aa­li­sia ongel­mia, jotka pur­kau­tu­vat krii­sin hel­pot­taessa. Sosi­aa­lia­lan ammat­ti­hen­ki­löi­den työt saat­ta­vat kasau­tua enti­ses­tään.

Sky­pen väli­tyk­sellä tehty haas­tat­telu talon teras­silla lähes­tyy lop­pu­aan. Kuin tai­ot­tuna Mai­jan eteen ilmes­tyy höy­ryävä lou­nas. Elä­män perus­asiat ovat kun­nossa.

Kris­tiina Kos­ki­luoma