Miia Markkanen-Romon paraneminen lähti liikkeelle runoista ja sienimetsästä, Minna Vehviläistä auttoi rajojen asettaminen.

 

 

Suomessa on arvioitu joka nel­jän­nen työssä käy­vän koke­van uupu­mi­soi­reita. Vakavammin uupu­neet saa­vat useim­mi­ten masen­nus­diag­noo­sin. Mielenterveys on tänä päi­vänä suu­rin sai­raus­pois­sao­lon syy, entis­ten tuki- ja lii­kun­tae­lin­sai­rauk­sien sijaan.

Jyväskyläläisen Miia Markkanen-Romon tie nousi pys­tyyn puoli vuotta sen jäl­keen, kun hän oli saa­nut ensim­mäi­sen vaki­tui­sen työ­paik­kansa tam­mi­kuussa 2017. Pienessä maa­lais­kun­nassa sosi­aa­lioh­jaa­jan virassa aloit­ta­nut Markkanen-Romo oli työ­pai­kasta innoissaan.

– Työnkuvaani kuu­lui työl­li­syy­den pal­ve­luoh­jaus ja aikuis­so­si­aa­li­työ. Minun oli tar­koi­tus työs­ken­nellä sosi­aa­li­työn­te­ki­jän työ­pa­rina, hän muistelee.

Nopeasti kävi kui­ten­kin ilmi, että työn­kuva oli laa­jempi. Sosiaalityöntekijän virka oli täyt­tä­mättä, ja Markkanen-Romon työ­pöy­dälle ker­tyi niin las­ten­suo­je­lun kuin päihde- ja mie­len­ter­veys­työn tehtäviä.

– Työkenttä oli todella laaja vau­vasta vaa­riin. Perehdytystä ei ollut ja työ­pa­rit vaih­tui­vat. Työpäiväni täyt­tyi­vät las­ten­suo­je­lu­tar­peen arvioin­neista. Työaika ei riittänyt.

Koin syyllisyyttä, että olin pettänyt asiakkaani ja työkaverini.

Työt kasaan­tui­vat var­sin­kin sen jäl­keen, kun Markkanen- Romon vas­tuulle lai­tet­tiin kun­nan myö­hässä olleen hyvin­voin­ti­ker­to­muk­sen laa­ti­mi­nen ja toi­mis­ton las­ku­tuk­sesta huo­leh­ti­mi­nen kesä­lo­mien ajaksi. Samaan aikaan hän vii­meis­teli yhtei­sö­pe­da­go­gin opin­to­jaan ammattikorkeakoulussa.

Hälytysmerkeille tulee sokeaksi

Markkanen-romo alkoi olla hyvin kuor­mit­tu­nut: unet­to­muus vai­vasi ja pinna oli kireällä. Väsynyt kroppa huusi nopeaa ener­giaa her­kuista. Kotona per­hee­näiti ei jak­sa­nut tehdä mitään.

– Olisi pitä­nyt ymmär­tää häly­tys­mer­kit. Mutta niille tulee sokeaksi. Olen aina ollut hyvin tun­nol­li­nen. Halusin tehdä työni hyvin ja aut­taa ihmisiä.

Lopulta Markkanen-Romon puo­liso patisti hänet lää­kä­riin. Sairaslomaa annet­tiin ensi viikko, ja sit­ten kuukausia.

– Sairastuin työ­uu­pu­muk­seen pahim­paan mah­dol­li­seen aikaan, kes­kellä kesää. Sain ensim­mäi­sen ajan työp­sy­ko­lo­gille vasta elo­kuussa. Olin puo­li­toista kuu­kautta ihan yksin, enkä ymmär­tä­nyt mitä oli tapahtunut.

Häpeä ja syyl­li­syys oli valtava.

– Inhosin itseäni. Koin syyl­li­syyttä, että olin pet­tä­nyt asiak­kaani ja työkaverini.

Edes sai­ras­loma ei alkuun helpottanut.

– Unettomuus jat­kui. En pys­ty­nyt rau­hoit­tu­maan, Markkanen-Romo kertoo.

Ensimmäinen työp­sy­ko­lo­gin käynti elo­kuussa meni itkien. Saatu masen­nus­diag­noosi järkytti.

– Epäonnistumisen koke­muk­sesta oli vai­kea päästä irti.

Runot ja sienet auttoivat

Toipuminen lähti käyn­tiin metsässä.

– Sienestäminen oli parasta tera­piaa. Sienten löy­tä­mi­sestä aiheu­tu­nut ilo on mah­ta­vaa pään nollaamista.

Markkanen-Romo sai apua myös runo­jen kir­joit­ta­mi­sesta ja kir­joitti pahaa olo­aan ulos.

Vanhoihin työ­teh­tä­viin hän palasi syk­syllä puo­lik­kaalla työ­ajalla, mutta irti­sa­nou­tui työ­teh­tä­vien kasau­tuessa uudelleen.

Paikkakunnan ja työ­pai­kan vaih­dos aut­toi­vat. Uusissa työ­teh­tä­vissä työ­voi­ma­toi­mis­tossa ja nuo­ri­so­pal­ve­luissa omista rajoista oli hel­pompi pitää kiinni.

– Työpäivät saat­toi­vat olla kuor­mit­ta­via mutta työ­asiat jäi­vät työpaikoille.

Katsoessaan nyt taak­se­päin Markkanen-Romo tun­nis­taa vauh­ti­so­keu­den. Liian iso työ­määrä yhdis­tet­tynä opin­toi­hin ja suu­ri­töi­seen lop­pu­työ­hön oli mah­do­ton yhtälö.

– Taustalla on var­masti pal­jon opit­tua tun­nol­li­suutta, ja suo­ri­tus­kes­kei­syyttä. Ja kil­tin tytön ‑syndroo­maa. Ylimääräisistä, minulle kuu­lu­mat­to­mista töistä, olisi pitä­nyt osata kieltäytyä.

Tänä päi­vänä Romo-Markkanen työs­ken­te­lee Nuotti-val­men­ta­jana Kelan amma­til­li­sen kun­tou­tuk­sen parissa.

– Kuuntelen itseäni koko ajan her­källä kor­valla, jotta osaan tar­vit­taessa rea­goida tar­peeksi ajoissa, hän kertoo.

Minna Vehviläinen ei enää pohdi alan vaih­toa. Hän naut­tii työs­tään ja tie­tää ole­vansa omalla alalla. Hän muis­tut­taa, että työ­päi­vän jäl­keen pitäisi miet­tiä mitä on saa­nut aikai­seksi, eikä sitä mitä on jää­nyt teke­mättä. Kuva: Matias Honkamaa

Epäonnistumisen tunne vaivasi

Varkaudessa työs­ken­te­levä sosi­aa­li­työn­te­kijä Minna Vehviläinen oli opin­to­jensa lop­pu­vai­heessa ensim­mäi­sessä työ­pai­kassa lap­si­per­hei­den pal­ve­luissa, kun työ­ka­veri huo­masi, että kaikki ei ole ok.

– Itkeskelin töissä ja kotona sul­keu­duin työ­päi­vän jäl­keen suo­raan makuu­huo­nee­seen, Vehviläinen muis­te­lee vuo­den 2017 tapahtumia.

Hän myös val­voi kaikki yöt, ja mietti työasioita.

– Etsin tie­toa netistä pit­kin öitä ja mie­tin pääni puhki, miten pys­tyi­sin aut­ta­maan asiakkaitani.

Etsin tietoa netistä pitkin öitä ja mietin pääni puhki, miten pystyisin auttamaan asiakkaitani.

Esihenkilö pas­sitti Vehviläisen lää­kä­rille ja hän sai kuu­kau­den sai­ras­lo­maa sekä masennuslääkityksen.

Sairaslomalle jäänti ei ollut help­poa. Vehviläinen mietti, että ei ehkä ole­kaan sove­lias työs­ken­te­le­mään sosiaalialla.

– Koin, että olin epä­on­nis­tu­nut, kun en ehti­nyt tehdä pal­ve­lu­tar­peen arvioita mää­rä­ajassa. Pohdin myös val­ta­vasti olinko teh­nyt oikeita toimeentulotukipäätöksiä.

Uupuminen ei ollut oma vika

Työterveyspsykologin kanssa jut­telu aut­toi Vehviläistä ymmär­tä­mään, että uupu­mi­nen ei ollut hänen vikansa eikä hän ollut huono työn­te­kijä. Töitä oli yksin­ker­tai­sesti liikaa.

– Jokaisella sosi­aa­li­työn­te­ki­jällä oli 80–90 asia­kas­per­hettä, jos­kus jopa enem­män. Teimme myös pal­ve­lu­tar­peen arvioin­nin mel­kein jokai­sesta las­ten­suo­je­luil­moi­tuk­sesta. Meillä sama työn­te­kijä hoi­taa per­heen kaikki asiat, oli sit­ten kyse akti­voin­ti­suun­ni­tel­masta, toi­meen­tu­lo­tuesta tai kun­tout­ta­vasta työtoiminnasta.

Ero opin­toi­hin oli iso.

– Ristiriita siitä mitä sosi­aa­li­työn oli aja­tel­lut ole­van ja mitä se käy­tän­nössä oli­kin, oli suuri.

Kun uupu­mi­soi­reet pala­si­vat työ­hön paluun jäl­keen, mietti Vehviläinen jopa alan vaih­toa. Työntekijöiden vaih­tu­mi­nen verotti jaksamista.

Hyvä työyh­teisö, esi­hen­ki­löi­den tuki ja toi­miva työ­noh­jaus on kui­ten­kin pitä­nyt Vehviläistä pin­nalla. Jaksamista aut­toi myös puo­len­toista vuo­den työ­ru­peama aikuis­so­si­aa­li­työn puolella

– Nyt osaan pitää itses­täni huolta. Olen myös kas­va­nut amma­til­li­sesti. Osaan aset­taa rajat, ja olen yhtey­dessä esi­hen­ki­lööni, jos työ­kuorma kas­vaa liian suu­reksi. Tiedän, että olen teh­nyt par­haani, eikä se ole minun vikani, jos aika­ra­jat ylittyvät.

Ihmisen kokoinen työtaakka

Uupumisessa on kyse kuor­mi­tuk­sen ja palau­tu­mi­sen pit­kä­ai­kai­sesta epä­ta­sa­pai­nosta, ker­too työ­ter­veysp­sy­ko­logi, psy­ko­te­ra­peutti Liisa Uusitalo-Arola.
– Se on ikään kuin ihmi­sen veny­mis­ky­vyn riis­to­vil­je­lyä. Kavalinta siinä on, että ihmi­sen eli­mistö sopeu­tuu jat­ku­vasti kas­va­vaan ja pit­kään kes­tä­vään yli­kuor­mi­tuk­seen. Se alkaa pitää yhä kovem­paa kuor­mi­tuk­sen tasoa normaalina.
Uusitalo-Arola on kir­joit­ta­nut kir­jan uupu­mi­sen meka­nis­meista ja siitä toi­pu­mi­sesta ja jär­jes­tää aiheesta val­men­nuk­sia. Yksi uupu­muk­selle eri­tyi­sen alt­tiista ryh­mistä on sosiaali­alalla työskentelevät.
– Empatiakyky ja ihmi­sen luon­tai­nen halu kan­taa vas­tuuta hei­koim­mista lisää ris­kiä ylit­tää omia voimavaroja.
Uupumisesta toi­pu­mi­sessa tär­keää on levon lisäksi kuntoutus.
Ongelmalliseksi asian tekee, että uupu­musta ei Suomessa kat­sota lää­ke­tie­teel­li­sessä mie­lessä sai­rau­deksi. Käytännössä tämä tar­koit­taa, että uupu­neet saa­vat esi­mer­kiksi masen­nus- tai ahdistuneisuushäiriödiagnoosin.
– Tästä seu­raa, että meillä ei ole myös­kään yhte­näi­siä hoito- ja kun­tou­tus­mal­leja eikä käypä hoito ‑suo­si­tusta.
Uusitalo-Arola kan­nat­taa Ruotsin mal­lia, missä uupu­mus on otettu tau­ti­luo­ki­tuk­siin, eikä sitä ole sidottu työhön.
– Kun ihmi­nen on oikein uupu­nut, vai­kut­taa sii­hen moni asia. Työperäisyyttä on vai­kea seu­loa esiin.
Myös sai­raus­lo­man pituu­dessa on eroja.
– Ruotsissa suo­si­tus on suo­raan puoli vuotta. Jos kog­ni­tii­vi­sia oireita tämän jäl­keen vielä on, lomaa jat­ke­taan. Suomessa sai­raus­lo­maa anne­taan usein muu­ta­man viik­ko­jen pät­kissä, mikä voi han­ka­loit­taa toi­pu­mista, Uusitalo-Arola kertoo.

Työyhteisöllä iso rooli

Vaikka ihmi­sen omak­su­mat toi­min­ta­ta­vat, mal­lit ja arvot vai­kut­ta­vat uupu­mis­herk­kyy­teen, tär­keä rooli on työyh­tei­söllä ja sen vaatimuksilla.
Uusitalo-Arolan mie­lestä työ­elä­män vaa­ti­muk­set ovat tänä päi­vänä usein liian suuria.
– Me ihmi­set olemme yhtä kes­ki­ver­toja kuin ennen­kin. Hyvin monelle hyväl­le­kin työn­te­ki­jälle vaa­ti­muk­set ovat ihan ylä­kant­tiin koko ajan. Työ pitäisi mitoit­taa ihmi­sen mukaan, hän painottaa.
Suuri mer­ki­tys on työyhteisöllä.
– Jos työssä on raken­teet kun­nossa ja työyh­tei­sössä arvot ja kun­nioi­tus koh­dal­laan, siellä har­vem­min uuvu­taan. Tässä on esi­hen­ki­löillä iso rooli.

Hanna-Mari Järvinen