Vielä 1970-luvulla lasta ei nähty perheväkivallan erillisenä kokijana, vaan aikuisten jatkeena. Kun perheväkivaltaa kokeneita lapsia koskeva tutkimus laajeni 1980−1990-luvuilla, alkoivat asenteet muuttua.

 

Edelleen perhe­vä­ki­vallan vaiku­tuksia lapseen tarkas­teltiin kuitenkin haastat­te­le­malla äitejä ja lasten kanssa työsken­te­leviä työnte­ki­jöitä. Lapset jätettiin autta­mis­käy­tän­töjen ja perhe­vä­ki­val­tatyön ulkopuo­lelle.

Ensi- ja turva­kotien liitto toteutti vuosina 1997−2001 RAY:n rahoit­tamana Lapsen aika -projektin, jossa kehitettiin perhe­vä­ki­valtaa kokeneiden ja todis­ta­neiden lasten kanssa tehtävää työtä ja nostettiin lapsi tasaver­tai­seksi asiak­kaaksi aikuisen rinnalle.

Perhe­kulma Puhurin lapsi­työn­te­kijät Anne Tiainen ja Tia Forsman osallis­tuivat projektin aikana toteu­tettuun lapsityön koulu­tukseen. Heidän mukaansa lasten kanssa tehtävä työ on muuttunut merkit­tä­västi parin viime vuosi­kym­menen aikana muun muassa siten, että se on lapselle turval­li­sempaa ja lapsi­läh­töi­sempää.

− Lapsi­läh­töisyys tarkoittaa sitä, että työsken­nellään lapsen tahdin mukaan. Ei niin, että aikuiset saavat halua­miaan vastauksia. Aikai­semmin esimer­kiksi alettiin heti kysellä lapselta, mitä kotona on tapah­tunut. Näin ei enää toimita. Kysele­minen aloitetaan ihan muista asioista, ja vastauk­seksi hyväk­sytään kaikki, mitä lapsi vastaa, sanoo Anne Tiainen.

− Olemme tulleet tässä viisaam­miksi. Puhumme vakaut­ta­vasta työot­teesta, jonka tarkoitus on lisätä lapsen turval­li­suutta, Tiainen kertoo.

Tärkeintä on lapsen näkeminen ja kuule­minen. Joskus on parempi olla hiljaa ja enemmän läsnä. Kaikki tapahtuu sen kautta, kuinka paljon lapsi haluaa puhua.

Lapselle annetaan lupa kertoa perheen asioista

Tia Forsman painottaa, että työnte­ki­jöillä ei ole ennakko-odotusta siitä, kuinka tapaa­misen pitäisi mennä.

− Lapsen tehtävä ei ole tuoda tietoa perheestä, vaan hänelle annetaan mahdol­lisuus käsitellä tapah­tu­neita asioita omassa tahdissaan, jotta hän pystyisi jättämään ne taakseen.

Puhurin asiakkaat ovat 0−17-vuotiaita. Yli 3-vuotiailla on viisi 45 minuutin mittaista yksilö­ta­paa­mista kerran viikossa. Alle 3-vuotiailla on kahdeksan tapaa­mis­kertaa, ja mukana työsken­te­lyssä on toinen tai molemmat vanhemmat. Tapaa­mis­jakson jälkeen pidetään neuvottelu, jossa vanhempien ja sosiaa­li­työn­te­kijän kanssa päätetään yhtei­sesti, jatke­taanko työsken­telyä Puhurissa vai siirtyykö lapsi muun palvelun piiriin.

Asiakkaat tulevat pääasiassa sosiaa­li­työn­te­kijän tai perhe­pal­ve­luiden ohjaajien kautta. Myös ensi- ja turvakoti on läheinen yhteis­työ­kumppani.

− Vanhemmat voivat soittaa meille myös suoraan, jos heillä on huolta perheen tai lasten tilan­teesta, Tiainen lisää.

Tia Forsman kävi vuonna 1997 alkaneen Ensi- ja turva­kotien liiton järjes­tämän Lapsen Aika -projektin viisi vuotta kestäneen lapsityön koulu­tuksen, joka antoi paljon työvä­li­neitä perhe­vä­ki­valtaa kokeneiden lasten kanssa työsken­telyyn. Kuva: Laura Vesa

Tutus­tu­mis­käynti pyritään järjes­tämään kahden viikon sisällä yhtey­de­no­tosta. Siihen osallis­tuvat vanhemmat ja lapset sekä yleensä myös heidät Puhuriin ohjanneet työnte­kijät.

− Tutus­tu­mis­käynti on lapselle tärkeä, koska siinä hän kuulee vanhem­milta, että hänellä on täällä lupa kertoa asioista, joita on tapah­tunut kotona, Tiainen kertoo.

Puhurissa kartoi­tetaan ensim­mäisenä lapsen tilanne, ja vanhempia motivoidaan omaan työsken­telyyn. Ensim­mäi­sellä tapaa­mis­ker­ralla lapsi saa tehdä perhe­kuvan joko piirtä­mällä, erilai­silla korteilla tai iästä riippuen nukeilla tai eläin­hah­moilla.

Tia Forsmanin mukaan lapsi ei pysty aina ensim­mäi­sellä kerralla tekemään perhe­kuvaa tai kertomaan perheestään mitään.

− Me toimimme lapsen tahdon mukaan ja voimme rakentaa perhe­kuvaa pikku hiljaa lisää jokai­sella käynti­ker­ralla. Lapsen omaa tahtia on tärkeä kunnioittaa.

Vanhemmat kuulevat lapsensa kokemuksen

Tärkein tavoite ei ole Forsmanin mukaan se, että lapsi puhuu rankoista kokemuk­sistaan. Tapah­tu­neiden asioiden sanoit­ta­minen voi olla pienille lapsille vaikeaa. Tärkeää lapsen kanssa työsken­nel­lessä on kehon kielen ja muiden reaktioiden havain­nointi eri tilan­teissa, sillä sitä kautta lapsen ääni tulee kuuluviin.

Alle 3-vuotiaiden kanssa leikitään paljon. Forsman kertoo, että pupuilla tai nukeilla leikkiessään lapsi voi käydä kotona tapah­tuneet asiat läpi. Sama leikki voi jatkua myös seuraa­vissa tapaa­mi­sissa. Jos asia on käsitelty, siirrytään muihin leikkeihin.

Anne Tiainen on työsken­nellyt ensi- ja turva­ko­dissa 30 vuotta, josta 15 vuotta lapsi­työssä. Hän on kirjoit­tanut yhdessä Reetta Hokkasen kanssa vuonna 2010 julkaistun raportin Elävä päivä­kirja Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsi­työstä. Kuva: Laura Vesa

Pienten ja koului­käisten kanssa muun muassa ongitaan kaloja, joissa on jokin kysymys. Se voi koskea lempi­väriä tai -ruokaa, mutta myös sitä, onko joskus pelot­tanut ja miltä se on tuntunut. Pienem­mätkin lapset osaavat kertoa, miltä tuntuu, kun vanhemmat riite­levät. Mukana olevat vanhemmat kuulevat siten suoraan lapsen oman kokemuksen.

− Jos lapsi ei vastaa kysymykseen, sen annetaan mennä ohi.

Forsmanin mukaan lapselle on ihana kokemus se, että hän on hetken aikaa päähenkilö ja siinä puhutaan vain hänen kokemuk­sestaan.

− Se on arvokas myös siksi, jos vanhem­matkin tavoit­tavat lapsen kokemuksen.

Anne Tiainen kertoo, että lapsi­työssä käytetään lasten kanssa muun muassa elämän labyrinttia. Siihen merkitään kaikki kaverit, sukulaiset ja muut läheiset, joita lapsella on. Lisäksi merkitään ikävät ja kivat asiat, mutta tärkeimmät ovat haaveet, toiveet ja unelmat.

− On lapsia, joilla viimeiseen kohtaan ”haaveet, toiveet, unelmat” ei tule yhtään mitään.

Lapsityötä tulkin kanssa

Tiainen korostaa, että lapsen kanssa työsken­nel­lessä väline ei ole pääasia, vaan se, että lapsi pystyy jollakin keinoin jäsen­tämään ja käsit­te­lemään kokemaansa. Vaikka lapsen kanssa työsken­telyn pohjana voi olla vanhempien tai sosiaa­li­työn­te­kijän kertomus, se työnnetään tietoi­sesti syrjään, kun lapsen kanssa aletaan työsken­nellä. Lapsi voi nimittäin kertoa ihan eri tavalla, mitä hän on nähnyt ja kokenut ja miltä hänestä on tuntunut.

− Ja sitä lapsen kokemusta ja tarinaahan me nimenomaan haemme, Tiainen painottaa.

Anne Tiainen kertoo, että tärkeää on kartoittaa, onko lapsen arjessa turval­lisia ihmisiä lähellä. Työntekijä toimii neuvot­te­luissa lapsen äänenä ja saattaa vanhempien tietoon, kuinka haavoit­tavaa lapselle on, jos hän joutuu koko ajan olemaan varpaillaan siitä, mitä perheessä tapahtuu.

− Meidän on mietittävä, kuinka me ilmai­semme asiat vanhem­mille, että emme aseta lasta vaaraan siitä, mitä hän on kertonut meille, Tiainen lisää.

Anne Tiainen ja Tia Forsman ovat huolissaan maahan­muuttaja-asiak­kaiden määrän nopeasta lisään­ty­mi­sestä sekä turva­ko­deissa että perhe­vä­ki­val­ta­työssä. Heidän autta­mi­sensa on valtava haaste jo kielen ja kulttuurin vuoksi. Lapsi­työtä on vaikea tehdä tulkin avulla, ja vanhem­milla on usein hyvin vakavia traumaat­tisia sotako­ke­muksia pitkältä ajalta.

Yksi Puhurin työn tärkeim­mistä tavoit­teista on katkaista perhe­vä­ki­vallan ylisu­ku­pol­visuus, joka on niin maahan­muut­ta­ja­taus­taisten kuin kanta­suo­ma­laisten asiak­kaiden parissa yleistä. Lapsen turval­li­suuden kokemista voi lisätä jo se, että hän tulee näkyväksi niille aikui­sille, jotka voivat viedä häntä turval­li­sesti eteenpäin.

− Ja kyllähän me kaikki tarvit­semme sitä, että meidät nähdään, Anne Tiainen huomauttaa.

Iita Kettunen

 

Lähde:

Elävä päivä­kirja. Anne Tiaisen ja Reetta Hokkasen vuonna 2010 kirjoittama raportti Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsi­työstä vuodesta 1997 lähtien. Luetta­vissa inter­ne­tissä osoit­teessa urly.fi/ZOK.