Vielä 1970-luvulla lasta ei nähty perheväkivallan erillisenä kokijana, vaan aikuisten jatkeena. Kun perheväkivaltaa kokeneita lapsia koskeva tutkimus laajeni 1980−1990-luvuilla, alkoivat asenteet muuttua.

 

Edel­leen per­he­vä­ki­val­lan vai­ku­tuk­sia lap­seen tar­kas­tel­tiin kui­ten­kin haas­tat­te­le­malla äitejä ja las­ten kanssa työs­ken­te­le­viä työn­te­ki­jöitä. Lap­set jätet­tiin aut­ta­mis­käy­tän­tö­jen ja per­he­vä­ki­val­ta­työn ulko­puo­lelle.

Ensi- ja tur­va­ko­tien liitto toteutti vuo­sina 1997−2001 RAY:n rahoit­ta­mana Lap­sen aika ‑pro­jek­tin, jossa kehi­tet­tiin per­he­vä­ki­val­taa koke­nei­den ja todis­ta­nei­den las­ten kanssa teh­tä­vää työtä ja nos­tet­tiin lapsi tasa­ver­tai­seksi asiak­kaaksi aikui­sen rin­nalle.

Per­he­kulma Puhu­rin lap­si­työn­te­ki­jät Anne Tiai­nen ja Tia Fors­man osal­lis­tui­vat pro­jek­tin aikana toteu­tet­tuun lap­si­työn kou­lu­tuk­seen. Hei­dän mukaansa las­ten kanssa teh­tävä työ on muut­tu­nut mer­kit­tä­västi parin viime vuo­si­kym­me­nen aikana muun muassa siten, että se on lap­selle tur­val­li­sem­paa ja lap­si­läh­töi­sem­pää.

− Lap­si­läh­töi­syys tar­koit­taa sitä, että työs­ken­nel­lään lap­sen tah­din mukaan. Ei niin, että aikui­set saa­vat halua­mi­aan vas­tauk­sia. Aikai­sem­min esi­mer­kiksi alet­tiin heti kysellä lap­selta, mitä kotona on tapah­tu­nut. Näin ei enää toi­mita. Kyse­le­mi­nen aloi­te­taan ihan muista asioista, ja vas­tauk­seksi hyväk­sy­tään kaikki, mitä lapsi vas­taa, sanoo Anne Tiai­nen.

− Olemme tul­leet tässä vii­saam­miksi. Puhumme vakaut­ta­vasta työ­ot­teesta, jonka tar­koi­tus on lisätä lap­sen tur­val­li­suutta, Tiai­nen ker­too.

Tär­keintä on lap­sen näke­mi­nen ja kuu­le­mi­nen. Jos­kus on parempi olla hil­jaa ja enem­män läsnä. Kaikki tapah­tuu sen kautta, kuinka pal­jon lapsi haluaa puhua.

Lapselle annetaan lupa kertoa perheen asioista

Tia Fors­man pai­not­taa, että työn­te­ki­jöillä ei ole ennakko-odo­tusta siitä, kuinka tapaa­mi­sen pitäisi mennä.

− Lap­sen teh­tävä ei ole tuoda tie­toa per­heestä, vaan hänelle anne­taan mah­dol­li­suus käsi­tellä tapah­tu­neita asioita omassa tah­dis­saan, jotta hän pys­tyisi jät­tä­mään ne taak­seen.

Puhu­rin asiak­kaat ovat 0−17-vuotiaita. Yli 3‑vuotiailla on viisi 45 minuu­tin mit­taista yksi­lö­ta­paa­mista ker­ran vii­kossa. Alle 3‑vuotiailla on kah­dek­san tapaa­mis­ker­taa, ja mukana työs­ken­te­lyssä on toi­nen tai molem­mat van­hem­mat. Tapaa­mis­jak­son jäl­keen pide­tään neu­vot­telu, jossa van­hem­pien ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kanssa pää­te­tään yhtei­sesti, jat­ke­taanko työs­ken­te­lyä Puhu­rissa vai siir­tyykö lapsi muun pal­ve­lun pii­riin.

Asiak­kaat tule­vat pää­asiassa sosi­aa­li­työn­te­ki­jän tai per­he­pal­ve­lui­den ohjaa­jien kautta. Myös ensi- ja tur­va­koti on lähei­nen yhteis­työ­kump­pani.

− Van­hem­mat voi­vat soit­taa meille myös suo­raan, jos heillä on huolta per­heen tai las­ten tilan­teesta, Tiai­nen lisää.

Tia Fors­man kävi vuonna 1997 alka­neen Ensi- ja tur­va­ko­tien lii­ton jär­jes­tä­män Lap­sen Aika ‑pro­jek­tin viisi vuotta kes­tä­neen lap­si­työn kou­lu­tuk­sen, joka antoi pal­jon työ­vä­li­neitä per­he­vä­ki­val­taa koke­nei­den las­ten kanssa työs­ken­te­lyyn. Kuva: Laura Vesa

Tutus­tu­mis­käynti pyri­tään jär­jes­tä­mään kah­den vii­kon sisällä yhtey­de­no­tosta. Sii­hen osal­lis­tu­vat van­hem­mat ja lap­set sekä yleensä myös hei­dät Puhu­riin ohjan­neet työn­te­ki­jät.

− Tutus­tu­mis­käynti on lap­selle tär­keä, koska siinä hän kuu­lee van­hem­milta, että hänellä on täällä lupa ker­toa asioista, joita on tapah­tu­nut kotona, Tiai­nen ker­too.

Puhu­rissa kar­toi­te­taan ensim­mäi­senä lap­sen tilanne, ja van­hem­pia moti­voi­daan omaan työs­ken­te­lyyn. Ensim­mäi­sellä tapaa­mis­ker­ralla lapsi saa tehdä per­he­ku­van joko piir­tä­mällä, eri­lai­silla kor­teilla tai iästä riip­puen nukeilla tai eläin­hah­moilla.

Tia Fors­ma­nin mukaan lapsi ei pysty aina ensim­mäi­sellä ker­ralla teke­mään per­he­ku­vaa tai ker­to­maan per­hees­tään mitään.

− Me toi­mimme lap­sen tah­don mukaan ja voimme raken­taa per­he­ku­vaa pikku hil­jaa lisää jokai­sella käyn­ti­ker­ralla. Lap­sen omaa tah­tia on tär­keä kun­nioit­taa.

Vanhemmat kuulevat lapsensa kokemuksen

Tär­kein tavoite ei ole Fors­ma­nin mukaan se, että lapsi puhuu ran­koista koke­muk­sis­taan. Tapah­tu­nei­den asioi­den sanoit­ta­mi­nen voi olla pie­nille lap­sille vai­keaa. Tär­keää lap­sen kanssa työs­ken­nel­lessä on kehon kie­len ja mui­den reak­tioi­den havain­nointi eri tilan­teissa, sillä sitä kautta lap­sen ääni tulee kuu­lu­viin.

Alle 3‑vuotiaiden kanssa lei­ki­tään pal­jon. Fors­man ker­too, että pupuilla tai nukeilla leik­kies­sään lapsi voi käydä kotona tapah­tu­neet asiat läpi. Sama leikki voi jat­kua myös seu­raa­vissa tapaa­mi­sissa. Jos asia on käsi­telty, siir­ry­tään mui­hin leik­kei­hin.

Anne Tiai­nen on työs­ken­nel­lyt ensi- ja tur­va­ko­dissa 30 vuotta, josta 15 vuotta lap­si­työssä. Hän on kir­joit­ta­nut yhdessä Reetta Hok­ka­sen kanssa vuonna 2010 jul­kais­tun rapor­tin Elävä päi­vä­kirja Tam­pe­reen ensi- ja tur­va­koti ry:n lap­si­työstä. Kuva: Laura Vesa

Pien­ten ja kou­lui­käis­ten kanssa muun muassa ongi­taan kaloja, joissa on jokin kysy­mys. Se voi kos­kea lem­pi­vä­riä tai ‑ruo­kaa, mutta myös sitä, onko jos­kus pelot­ta­nut ja miltä se on tun­tu­nut. Pie­nem­mät­kin lap­set osaa­vat ker­toa, miltä tun­tuu, kun van­hem­mat rii­te­le­vät. Mukana ole­vat van­hem­mat kuu­le­vat siten suo­raan lap­sen oman koke­muk­sen.

− Jos lapsi ei vas­taa kysy­myk­seen, sen anne­taan mennä ohi.

Fors­ma­nin mukaan lap­selle on ihana koke­mus se, että hän on het­ken aikaa pää­hen­kilö ja siinä puhu­taan vain hänen koke­muk­ses­taan.

− Se on arvo­kas myös siksi, jos van­hem­mat­kin tavoit­ta­vat lap­sen koke­muk­sen.

Anne Tiai­nen ker­too, että lap­si­työssä käy­te­tään las­ten kanssa muun muassa elä­män laby­rint­tia. Sii­hen mer­ki­tään kaikki kave­rit, suku­lai­set ja muut lähei­set, joita lap­sella on. Lisäksi mer­ki­tään ikä­vät ja kivat asiat, mutta tär­keim­mät ovat haa­veet, toi­veet ja unel­mat.

− On lap­sia, joilla vii­mei­seen koh­taan ”haa­veet, toi­veet, unel­mat” ei tule yhtään mitään.

Lapsityötä tulkin kanssa

Tiai­nen koros­taa, että lap­sen kanssa työs­ken­nel­lessä väline ei ole pää­asia, vaan se, että lapsi pys­tyy jol­la­kin kei­noin jäsen­tä­mään ja käsit­te­le­mään koke­maansa. Vaikka lap­sen kanssa työs­ken­te­lyn poh­jana voi olla van­hem­pien tai sosi­aa­li­työn­te­ki­jän ker­to­mus, se työn­ne­tään tie­toi­sesti syr­jään, kun lap­sen kanssa ale­taan työs­ken­nellä. Lapsi voi nimit­täin ker­toa ihan eri tavalla, mitä hän on näh­nyt ja koke­nut ja miltä hänestä on tun­tu­nut.

− Ja sitä lap­sen koke­musta ja tari­naa­han me nime­no­maan haemme, Tiai­nen pai­not­taa.

Anne Tiai­nen ker­too, että tär­keää on kar­toit­taa, onko lap­sen arjessa tur­val­li­sia ihmi­siä lähellä. Työn­te­kijä toi­mii neu­vot­te­luissa lap­sen äänenä ja saat­taa van­hem­pien tie­toon, kuinka haa­voit­ta­vaa lap­selle on, jos hän jou­tuu koko ajan ole­maan var­pail­laan siitä, mitä per­heessä tapah­tuu.

− Mei­dän on mie­tit­tävä, kuinka me ilmai­semme asiat van­hem­mille, että emme aseta lasta vaa­raan siitä, mitä hän on ker­to­nut meille, Tiai­nen lisää.

Anne Tiai­nen ja Tia Fors­man ovat huo­lis­saan maa­han­muut­taja-asiak­kai­den mää­rän nopeasta lisään­ty­mi­sestä sekä tur­va­ko­deissa että per­he­vä­ki­val­ta­työssä. Hei­dän aut­ta­mi­sensa on val­tava haaste jo kie­len ja kult­tuu­rin vuoksi. Lap­si­työtä on vai­kea tehdä tul­kin avulla, ja van­hem­milla on usein hyvin vaka­via trau­maat­ti­sia sota­ko­ke­muk­sia pit­kältä ajalta.

Yksi Puhu­rin työn tär­keim­mistä tavoit­teista on kat­kaista per­he­vä­ki­val­lan yli­su­ku­pol­vi­suus, joka on niin maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ten kuin kan­ta­suo­ma­lais­ten asiak­kai­den parissa yleistä. Lap­sen tur­val­li­suu­den koke­mista voi lisätä jo se, että hän tulee näky­väksi niille aikui­sille, jotka voi­vat viedä häntä tur­val­li­sesti eteen­päin.

− Ja kyl­lä­hän me kaikki tar­vit­semme sitä, että mei­dät näh­dään, Anne Tiai­nen huo­maut­taa.

Iita Ket­tu­nen

 

Lähde:

Elävä päi­vä­kirja. Anne Tiai­sen ja Reetta Hok­ka­sen vuonna 2010 kir­joit­tama raportti Tam­pe­reen ensi- ja tur­va­koti ry:n lap­si­työstä vuo­desta 1997 läh­tien. Luet­ta­vissa inter­ne­tissä osoit­teessa urly.fi/ZOK.