Katsaus neuvottelutoiminnan historiaan auttaa ymmärtämään ympäristöä, jossa työehtosopimusneuvotteluja käydään.

 

 

Työnan­ta­jat myön­si­vät vasta ns. tam­mi­kuun kih­lauk­sessa 1940 ay-liik­keen ole­mas­sao­lon oikeu­tuk­sen ja hyväk­syi­vät SAK:n sopi­mus­os­a­puo­leksi. Työnantajia ajoi neu­vot­te­lu­pöy­tään sota-ajan epä­var­muus ja tarve vakaa­seen talouspolitiikkaan.

Tulopolitiikan kausi alkoi vuonna 1968. Tulopolitiikalla halut­tiin edis­tää talou­del­lista kas­vua ja vakautta. Palkkojen ja työ­eh­to­jen lisäksi työ­mark­ki­na­jär­jes­tö­jen ja val­tio­val­lan kes­ken sovit­tiin veroista, maa­ta­lous­tuot­tei­den hin­noista ja sosi­aa­li­po­liit­ti­sista uudistuksista.

Työnantaja ei saa­nut sopi­muk­silla työ­rau­haa, sillä var­sin­kin lait­to­mat ns. kor­pi­la­kot oli­vat 1940- ja 50-luvuilla ylei­siä. Vuonna 1956 koet­tiin myös yleis­lakko. Vielä 70- ja 80-luvuilla lakot oli­vat usein käy­tet­tyjä painostuskeinoja.

Toimihenkilöiden asema on muuttunut

Toimihenkilöitä on aina mää­rit­tä­nyt ammatti-iden­ti­teetti ja kouluttautuminen.

– Toimihenkilöitä pidet­tiin työ­nan­ta­jan luot­to­hen­ki­löinä ja työn­te­ki­jöi­den työn­joh­ta­jina. He itse­kin kat­soi­vat ole­vansa lähem­pänä työ­nan­ta­jia kuin työn­te­ki­jöitä, ker­too toi­mi­hen­ki­lö­kes­kus­jär­jes­tö­jen neu­vot­te­lu­his­to­riaa tut­ki­nut Helsingin yli­opis­ton dosentti, his­to­rioit­sija Ilkka Levä.

Toimihenkilökeskusjärjestöt syn­tyi­vät myö­hem­min kuin työn­te­ki­jöi­den SAK, Henkisen Työn Keskusliitto 1944 (nimeksi TVK 1956), STTK 1946 ja vii­mei­senä Akava 1950. Ensimmäiset työ­nan­ta­jan ja toi­mi­hen­ki­löi­den kes­kus­jär­jes­tö­jen työ­eh­to­so­pi­muk­siksi tul­kit­ta­vat run­ko­so­pi­muk­set syn­tyi­vät 50-luvun lopulla STTK:n kanssa.

– 1960-luvulla toi­mi­hen­ki­löi­den pal­kat nousi­vat suh­teessa enem­män kuin työn­te­ki­jöi­den pal­kat. Syynä oli työ­nan­ta­jien halu pitää toi­mi­hen­ki­löt tyy­ty­väi­sinä ja jar­rut­taa näi­den jär­jes­täy­ty­mistä, Levä toteaa.

Tupojen myötä toi­mi­hen­ki­löt tun­si­vat jää­vänsä palk­ka­ke­hi­tyk­sessä jäl­keen ja akti­voi­tui­vat. Aktivoituminen johti myös lakkoiluun.

– Lakkoa ei pidetty toi­mi­hen­ki­lön ase­massa ole­ville sopi­vana, ja moraa­li­nen tuo­mio oli mediassa vahva, kuvaa Levä.

Tehyn lakko keväällä 1983 oli menes­tyk­sel­li­nen. Akavan kunta-alan lakko vuotta myö­hem­min ei onnis­tu­nut yhtä hyvin kaik­kien lak­koon osal­lis­tu­nei­den osalta. Lakko venyi las­ten­tar­han­opet­ta­jien ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den koh­dalla seit­se­mäksi viikoksi.

– Voidaan jopa spe­ku­loida sillä, että nais­val­tai­sia liit­toja halut­tiin ran­kaista ja antaa ope­tus lak­koi­lun vaa­ral­li­suu­desta, Levä toteaa.

2000-luvulla toi­mi­hen­ki­löi­den asema on muut­tu­nut. Yleinen kou­lu­tus­taso on nous­sut, työ on yksilöllistynyt.

– Työmarkkinat ovat pola­ri­soi­tu­neet: kor­kea­palk­kai­set ja mata­la­palk­kai­set työt ovat lisään­ty­neet, kes­ki­luokka pie­nen­ty­nyt. Alustatalous ja pre­kaa­rit työ­suh­teet ovat yleis­ty­neet myös toi­mi­hen­ki­löi­den koh­dalla, ja suuri joukko kes­ki­luok­kaa pel­kää ase­miensa puo­lesta, luon­neh­tii Ilkka Levä.

Poliittiset voimasuhteet vaikuttavat

Vuonna 2008 Elinkeinoelämän kes­kus­liitto EK ilmoitti, ettei se tee enää tupoja. Silti neu­vo­tel­tiin vielä kolme kes­ki­tet­tyä sopi­musta, joista tosin ei saa­nut käyt­tää tulo­po­liit­ti­sen sopi­muk­sen nimeä: raa­mi­so­pi­mus 2011, työl­li­syys- ja kas­vuso­pi­mus 2013 ja kiky-sopi­mus vuonna 2015. Jotta sopi­mi­nen ei voisi jat­kua, teki EK 2015 sään­tö­muu­tok­sen, jonka perus­teella se ei voi olla sopi­mus­os­a­puoli työehtosopimuksissa.

– Työnantajajärjestöjen pää­töstä ei voi pitää yllät­tä­vänä. Ne piti­vät alun alkaen­kin tupoja krii­sia­jan poik­keus­rat­kai­suna ja yrit­ti­vät pyris­tellä niistä irti. Mutta kun talou­den epä­va­kai­suus vain jat­kui, jat­kui myös kes­ki­tetty sopi­mi­nen, sanoo työ­nan­ta­ja­lei­rin sopi­mus­toi­min­taa tut­ki­nut his­to­rian­tut­kija Maiju Wuokko.

Poliittiset voi­ma­suh­teet ovat aina vai­kut­ta­neet työ­nan­ta­jien työ­mark­ki­na­po­li­tiik­kaan: kom­mu­nis­min pelko 40- ja 50-luvuilla, vasem­mis­to­ra­di­ka­lis­min pelko 60- ja 70-luvuilla, sosi­aa­li­de­mo­kraat­ti­sen hyvin­voin­ti­val­tion laa­je­ne­mi­nen 80-luvulla. Työnantajat osti­vat yhteis­kun­ta­rau­haa sopimalla.

Neuvostoliiton romah­ta­mi­sen myötä tapah­tui suuri poliit­ti­nen käänne kan­sain­vä­li­sesti ja Suomessa.

– Kyse ei ollut yksit­täis­ten puo­luei­den voi­ma­suh­teista, vaan laa­jem­masta vir­rasta vasem­malta oikealle. Hyvinvointivaltioista teh­tiin kil­pai­lu­ky­ky­val­tioita, joita mark­ki­na­voi­mat kil­pai­lut­ta­vat, luon­neh­tii Maiju Wuokko.

Poliittinen muu­tos yhdis­tet­tynä syvään lamaan roh­kaisi työ­nan­ta­ja­puo­len jul­kai­se­maan vuonna 1991 laa­jan tavoi­teoh­jel­man, jonka työn­te­ki­jä­puoli nimitti saa­ta­nal­li­siksi säkeiksi. Tavoitteena oli palk­ko­jen jää­dyt­tä­mi­nen, mah­dol­li­suus sopia sopi­musta pie­nem­mistä pal­koista pai­kal­li­sesti, työ­nan­ta­jan sosi­aa­li­tur­va­mak­su­jen vähen­tä­mi­nen työn­te­ki­jöi­den ja val­tion kustannuksella.

Puheet kovenevat

Keväällä 2021 työ­nan­ta­jan puheet kove­ni­vat. Tähtäimessä on hei­ken­tää ay-lii­kettä, viedä vuo­den 1991 ohjelma lop­puun. Esiin nos­tet­tiin ay-jäsen­mak­su­jen työ­nan­ta­ja­pe­rin­nästä ja vero­va­pau­desta luo­pu­mi­nen, yleis­si­to­vuu­den pur­ka­mi­nen ja pai­kal­li­nen sopiminen.

Onko kes­ki­tet­ty­jen sopi­mus­ten aika todella ohi?

– Tämän ja viime vuo­den kehi­tys­ku­lut tun­tu­vat peruut­ta­mat­to­mam­milta aske­lilta pois kes­ki­te­tystä sopi­mi­sesta. Irtiotot ovat mää­rä­tie­toi­sem­pia kuin kos­kaan aikai­sem­min, mutta jos tulee talou­del­li­sesti paha paikka, saat­taa olla, että kes­ki­tetty linja kai­ve­taan naf­ta­lii­nista. Ei kui­ten­kaan lähi­vuo­sina, uskoo his­to­rian­tut­kija Maiju Wuokko.

Jukon toi­min­nan­joh­taja Maria Löfgren pitää työ­nan­ta­ja­lei­rin vii­me­ke­väi­siä ulos­tu­loja ylimielisinä.

– Vaikuttaa siltä, että elin­kei­noe­lä­män jär­jes­töissä ei osattu odot­taa näin nopeaa talous­kas­vua ja työ­voi­ma­pu­laa. Monella yri­tyk­sellä menee niin hyvin, että pai­kal­li­set neu­vot­te­lut eivät ensi­si­jai­sena vaih­toeh­tona kiin­nosta. Moni työ­nan­ta­ja­liitto haluaa val­ta­kun­nal­li­sen sopi­muk­sen ja saat­taa olla, että pian toi­vo­taan kes­ki­te­tyn sopi­muk­sen raa­meja pal­kan­ko­ro­tus­vaa­teille, Löfgren uumoilee.

Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja oli Sosiaalityöntekijäin lii­ton puheen­joh­taja lakon aikaan. Kuva: Talentian arkisto

Julkinen sek­tori solmi kesällä sote-sopi­muk­sen, josta on tulossa laaja-alai­nen sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­toa­lan sopimus.

– Jukolle laaja-alai­suus oli kyn­nys­ky­sy­mys, samoin se, että myös esi­hen­ki­löi­den työ­eh­dot taa­taan sopi­muk­sella, vaikka he muu­toin oli­si­vat palk­ka­hin­noit­te­lun ulko­puo­lel­la­kin. Kolmas Jukolle tär­keä seikka on saada sosi­aa­li­työn eri­tyis­osaa­mi­nen näky­viin, Löfgren kertoo.

Nyt sopi­muk­sen pii­rissä on hoito- ja hoi­va­hen­ki­löstö, sosiaali­alan hen­ki­löstö, toi­minta- ja puhe­te­ra­peu­tit, fysio­te­ra­peu­tit, sai­raa­loi­den tut­ki­mus- ja far­m­asian hen­ki­löstö. Joiltakin osin sopi­musa­lue on vielä avoin.

Maria Löfgren uskoo, että sote-sopi­muk­sessa on hel­pompi rat­kaista eri­kois­tu­neen sote-hen­ki­lös­tön eri­tyis­ky­sy­myk­siä kuin KVTESin puitteissa.

Pelkkä sopi­mus­mal­lin muu­tos ei kui­ten­kaan takaa, että saa­daan suu­ret pal­kan­ko­ro­tuk­set, Löfgren top­puut­taa. Paljon riip­puu siitä, miten hyvin­voin­tia­luei­den rahoi­tus rat­kais­taan. Tiukan talous­ku­rin poli­tiikka ei tue juko­lais­ten palkkakehitystä.

Maria Löfgren koros­taa, että on poliit­ti­nen kysy­mys, kuinka laa­jana jul­ki­nen sek­tori halu­taan pitää.

– Meidän kan­nat­taisi tut­ki­mus­hank­kei­den kautta sel­vit­tää, mikä on jul­ki­sen sek­to­rin pal­ve­lui­den vai­ku­tus talou­teen ja kil­pai­lu­ky­kyyn, läh­tien neu­vo­lasta ja var­hais­kas­va­tuk­sesta pää­tyen lupa­me­net­te­lyi­hin, hän ehdottaa.

– Työnantajien puheissa jul­ki­nen sek­tori on kuluerä, eikä kos­kaan ole sopiva aika jul­ki­sen sek­to­rin pal­kan­ko­ro­tuk­siin. Meidän int­res­sissä on huo­leh­tia, että hyvin­voin­tia­lu­eet saa­vat riit­tä­västi hen­ki­lös­töä ja riit­tä­vät palk­ka­re­surs­sit, jotta ala voi­daan pitää veto­voi­mai­sena, vakuut­taa Löfgren.

Palkkaharmonisoinnin toteutus haastavaa

Miesten ja nais­ten palk­kaero on pysy­nyt vuo­si­kym­me­niä var­sin saman­lai­sena. Palkkasäännöstelyn oloissa 1945 mää­ri­tel­tiin nais­ten palkka noin 80 pro­sen­tiksi mies­ten pal­koista. Nyt nai­sen euro on 84 senttiä.

Löfgreniä huo­let­taa pal­kan­saa­jien kes­ki­näi­nen tilanne neu­vot­te­lu­kier­rok­sella. Palkkasuhteiden pitäisi muut­tua, mutta yksi­kään ryhmä ei halua luo­pua omasta palkkakehityksestään.

Juko esit­tää useam­pi­vuo­tista palk­kaoh­jel­maa, jolla kor­ja­taan vinou­tu­neita rakenteita.

– On sel­vää, ettei yhdellä tai kah­della sopi­mus­kier­rok­sella saada kaik­kia alan ansio­ta­son mata­luu­teen liit­ty­viä epä­koh­tia korjatuksi.

Oma eri­tyis­ky­sy­myk­sensä on hyvin­voin­tia­luei­den palk­ka­har­mo­ni­sointi. On arvioitu, että har­mo­ni­sointi tulee mak­sa­maan jota­kin 70 mil­joo­nan ja mil­jar­din euron välillä.

Harmonisoinnin toteu­tus on haas­teel­li­nen. Kaikki kun­tien ja kun­tayh­ty­mien teh­tä­vät eivät ole suo­raan ver­rat­ta­vissa ja vaa­tii pal­jon käsi­työtä sel­vit­tää palkkaeroja.

– Olisi tär­keää sopia ajoissa yhtei­sistä peri­aat­teista, miten palk­ka­har­mo­ni­sointi toteu­te­taan. Toistaiseksi KT on lakais­sut ongel­man maton alle, Löfgren pahoittelee.

Löfgren toteaa, että har­mo­ni­soin­ti­kus­tan­nuk­siin tul­laan tar­vit­se­maan val­tiolta eril­lis­ra­hoi­tus, mutta tästä ei näy mai­nin­toja sotea kos­ke­vissa hal­li­tuk­sen sel­vi­tyk­sissä ja edus­kun­nan päätöksissä.

Artikkelissa on käy­tetty aineis­tona Maiju Wuokko, Niklas Jensen-Eriksen, Henrik Tala, Elina Kuorelahti ja Aaro Sahari, Loputtomat kih­la­jai­set. Yritykset ja kol­mi­kan­ta­kor­po­ra­tismi Suomessa 1940–2020 ‚Siltala 2020 ja Ilkka Levä: Toimihenkilöt neu­vot­te­lu­pöy­dässä. Järjestöt työ­mark­ki­noi­den tai­te­koh­dissa 1945–2015, Gaudeamus 2021.

Kristiina Koskiluoma