Kari Matela on ammattijärjestö Talentian sopimusasiantuntija, joka lukee Karl ja Groucho Marxia ja matkustaa mieluiten pohjoisessa. Kuva: Veikko Somerpuro
Jokunen vuosi sitten kahdella nuorella karhulla sattui tulemaan mieleen lähteä katsomaan maailmaa vähän laajemmasta näkökulmasta.
Otsokaksikko suunnisti erään ei ihan pienenkään asutustaajaman tuntumaan ja tuli tietysti havaituksi melkein heti.
Valveutuneet kansalaiset hälyttivät poliisin, riistanhoitopiirin ja lähimmän varuskunnan torjumaan petoeläinten aiheuttamaa hengenvaaraa, ja vaaratiedote kulki nauhana televisiolähetyksissä aamuseitsemästä alkaen.
Olisi luullut, että kun tiesulut oli pystytetty ja poliisi eristänyt alueen, jolla karhuhavainnot oli paikannettu, kukaan hengestään piittaava kansalainen ei olisi mennyt lähellekään.
Viranomaiset joutuivat kuitenkin lähettämään uuden tiedotteen jo samana aamupäivänä – tiesuluista ja varoituksista huolimatta tienoolla oli enemmän väkeä ja liikettä kuin koskaan. Pitihän karhuista saada vähintään näköhavainto ja mieluiten kuva, joka kelpaisi sosiaaliseen mediaan jaettavaksi.
Paikalle hälytettyjen viranomaisten päätehtäväksi muodostui väkijoukkojen häätäminen loitolle vaara-alueelta.
Karhut olivat omaksi onnekseen sen verran introvertteja yksilöitä, että päättivät tarjolla olleen medianäkyvyyden sijasta paeta uimalla joen yli metsäisemmille alueille.
Tapahtumaa jälkikäteen selviteltäessä todettiin, että ennen sosiaalisen median maihinnousua ihmisiä ei todennäköisesti olisi tarvinnut häätää karhuja vainoamasta. Korkeintaan muutama yli-innokas metsästäjä olisi käännytetty takaisin.
Väline on viesti
Marshall mcluhanin klassikkoteesin mukaan väline on itsessään viesti. Teesi tarkoittaa suunnilleen sitä, että viestintävälineiden sisällöt eivät ole kovinkaan merkittäviä verrattuna siihen, miten välineet itse vaikuttavat ihmisen yksilölliseen ja ryhmäkäyttäytymiseen. Sosiaalinen mediakaan ei ole tuonut mullistavaa uutta viestinnän sisältöihin.
Reaaliaikaisuuden tavoittelu on vaarallista tietyissä tilanteissa.
Uutta on informaation kasautumisen tahti. Jos joku on sitä mieltä, ettei kukaan pysy sosiaalisessa mediassa ajan tasalla, on täsmälleen oikeassa – eikä se ole tarkoituskaan.
Kymmenen vuotta sitten Youtubeen ladattiin minuutissa 35 tuntia uutta aineistoa.
Nykyään määrä on 300 tuntia minuutissa. Facebookissa (nuoret, kysykää isovanhemmiltanne, mikä se on) on liki kaksi miljardia päivittäistä käyttäjää, mutta keskiverto käyttäjä lisää tykkäysmerkin tai kommenttitekstin vain kerran viikossa.
Suurin osa menee ohi
Olipa kysymyksessä mikä somekanava hyvänsä, valtavirta aineistosta menee kaikilta ohi. Television kohdalla sama on tapahtunut jo kauan sitten. Jos kaksikymmentä vuotta sitten saattoi ihmetellä, ettei ole kuullutkaan tietystä ohjelmasta tai sarjasta, nyt ei välttämättä ole kuullut edes kanavasta, jolla sitä esitetään.
Sosiaalinen media ei välttämättä vie ihmiskuntaa sen suuremmin hunningolle kuin muutkaan mediat. Disinformaatio, propaganda ja vihapuhe keksittiin viimeistään kirjoitustaidon yleistyttyä.
Reaaliaikaisuuden tavoittelu on vaarallista tietyissä tilanteissa.
Yhdysvalloissa on jouduttu laittamaan hotellien käytäville näyttäviä infotauluja, joissa kehotetaan asiakkaita tulipalon sattuessa poistumaan ensin rakennuksesta ja twiittaamaan vasta ulkona.
