Jokunen vuosi sitten kahdella nuorella karhulla sattui tulemaan mieleen lähteä katsomaan maailmaa vähän laajemmasta näkökulmasta.

 

 

 

Otso­kak­sikko suun­nisti erään ei ihan pie­nen­kään asu­tus­taa­ja­man tun­tu­maan ja tuli tie­tysti havai­tuksi mel­kein heti.

Valveutuneet kan­sa­lai­set hälyt­ti­vät polii­sin, riis­tan­hoi­to­pii­rin ja lähim­män varus­kun­nan tor­ju­maan petoe­läin­ten aiheut­ta­maa hen­gen­vaa­raa, ja vaa­ra­tie­dote kulki nau­hana tele­vi­sio­lä­he­tyk­sissä aamuseit­se­mästä alkaen.

Olisi luul­lut, että kun tie­su­lut oli pys­ty­tetty ja poliisi eris­tä­nyt alu­een, jolla kar­hu­ha­vain­not oli pai­kan­nettu, kukaan hen­ges­tään piit­taava kan­sa­lai­nen ei olisi men­nyt lähellekään.

Viranomaiset jou­tui­vat kui­ten­kin lähet­tä­mään uuden tie­dot­teen jo samana aamu­päi­vänä – tie­su­luista ja varoi­tuk­sista huo­li­matta tie­noolla oli enem­män väkeä ja lii­kettä kuin kos­kaan. Pitihän kar­huista saada vähin­tään näkö­ha­vainto ja mie­lui­ten kuva, joka kel­paisi sosi­aa­li­seen medi­aan jaettavaksi.

Paikalle häly­tet­ty­jen viran­omais­ten pää­teh­tä­väksi muo­dos­tui väki­jouk­ko­jen hää­tä­mi­nen loi­tolle vaara-alueelta.

Karhut oli­vat omaksi onnek­seen sen ver­ran int­ro­vert­teja yksi­löitä, että päät­ti­vät tar­jolla olleen media­nä­ky­vyy­den sijasta paeta uimalla joen yli met­säi­sem­mille alueille.

Tapahtumaa jäl­ki­kä­teen sel­vi­tel­täessä todet­tiin, että ennen sosi­aa­li­sen median mai­hin­nousua ihmi­siä ei toden­nä­köi­sesti olisi tar­vin­nut hää­tää kar­huja vai­noa­masta. Korkeintaan muu­tama yli-inno­kas met­säs­täjä olisi kään­ny­tetty takaisin.

Väline on viesti

Marshall mclu­ha­nin klas­sik­ko­tee­sin mukaan väline on itses­sään viesti. Teesi tar­koit­taa suun­nil­leen sitä, että vies­tin­tä­vä­li­nei­den sisäl­löt eivät ole kovin­kaan mer­kit­tä­viä ver­rat­tuna sii­hen, miten väli­neet itse vai­kut­ta­vat ihmi­sen yksi­löl­li­seen ja ryh­mä­käyt­täy­ty­mi­seen. Sosiaalinen media­kaan ei ole tuo­nut mul­lis­ta­vaa uutta vies­tin­nän sisältöihin.

Reaaliaikaisuuden tavoittelu on vaarallista tietyissä tilanteissa.

Uutta on infor­maa­tion kasau­tu­mi­sen tahti. Jos joku on sitä mieltä, ettei kukaan pysy sosi­aa­li­sessa mediassa ajan tasalla, on täs­mäl­leen oikeassa – eikä se ole tarkoituskaan.

Kymmenen vuotta sit­ten Youtubeen ladat­tiin minuu­tissa 35 tun­tia uutta aineistoa.

Nykyään määrä on 300 tun­tia minuu­tissa. Facebookissa (nuo­ret, kysy­kää iso­van­hem­mil­tanne, mikä se on) on liki kaksi mil­jar­dia päi­vit­täistä käyt­tä­jää, mutta kes­ki­verto käyt­täjä lisää tyk­käys­mer­kin tai kom­ment­ti­teks­tin vain ker­ran viikossa.

Suurin osa menee ohi

Olipa kysy­myk­sessä mikä some­ka­nava hyvänsä, val­ta­virta aineis­tosta menee kai­kilta ohi. Television koh­dalla sama on tapah­tu­nut jo kauan sit­ten. Jos kak­si­kym­mentä vuotta sit­ten saat­toi ihme­tellä, ettei ole kuul­lut­kaan tie­tystä ohjel­masta tai sar­jasta, nyt ei vält­tä­mättä ole kuul­lut edes kana­vasta, jolla sitä esitetään.

Sosiaalinen media ei vält­tä­mättä vie ihmis­kun­taa sen suu­rem­min hun­nin­golle kuin muut­kaan mediat. Disinformaatio, pro­pa­ganda ja viha­puhe kek­sit­tiin vii­meis­tään kir­joi­tus­tai­don yleistyttyä.

Reaaliaikaisuuden tavoit­telu on vaa­ral­lista tie­tyissä tilanteissa.

Yhdysvalloissa on jou­duttu lait­ta­maan hotel­lien käy­tä­ville näyt­tä­viä info­tau­luja, joissa keho­te­taan asiak­kaita tuli­pa­lon sat­tuessa pois­tu­maan ensin raken­nuk­sesta ja twiit­taa­maan vasta ulkona.

Kari Matela