Lapin yliopiston tutkijan Tiina Qvistin mielestä poliisin tietoon tulleiden väkivaltarikosten osapuolet – usein myös yhteinen lapsi – tulisi ohjata sovittelun sijaan suoraan erilaisiin palveluihin, joista he saisivat apua ongelmiinsa ja tukea toipumiseensa.

 

Sovit­telu ei kykene kat­kai­se­maan pari­suh­teen väki­val­ta­kier­rettä, mikäli väki­val­tai­sesti käyt­täy­ty­vän ongel­mia ei tun­nis­teta eikä väki­val­lan koh­teeksi jou­tu­neen trau­ma­ti­soi­tu­mista estetä.

– Rikok­seen syyl­lis­ty­neen osalta oikeus­pro­sessi voisi taas kul­kea omaa pol­ku­aan irral­laan tuki­pal­ve­luista, Tiina Qvist korostaa.

Qvist val­mis­te­lee par­hail­laan väi­tös­kir­jaa lähi­suh­de­vä­ki­val­lasta suo­ma­lais­ten rikos- ja riita-asioi­den sovit­te­lu­kä­sit­te­lyn pii­rissa. Pari­suh­de­va­ki­val­lan sovit­te­lussa ei ole pal­ve­luoh­jauk­sesta ole­massa vakiin­tu­nutta käy­tän­töä. Kerä­tes­sään aineis­toa tut­kija muun muassa lähetti kyse­lyn vuo­sina 2008–2009 kai­kille Suo­men sovit­te­lu­toi­mis­toille ja väki­val­ta­työtä teke­ville jär­jes­töille. Jäl­kim­mäi­sille kysely uusit­tiin 2013. Väki­val­ta­työn­te­ki­jät toi­vat esiin, että pari­suh­de­va­ki­val­lan uhrit ja teki­jät tulisi ensi­si­jai­sesti ohjata väkivalta‑, mie­len­ter­veys- ja päih­de­työ­pal­ve­lui­den piiriin.

– Sovit­te­lu­han ei ole hoi­to­me­ne­telmä eikä tera­pia. Juuri sitä väki­val­lan osa­puo­let kui­ten­kin tar­vit­se­vat elä­män­hal­lin­taa vai­keut­ta­vien ongel­miensa, esi­mer­kiksi lii­al­li­sen alko­ho­lin­käy­tön takia.

Qvist kävi myös läpi lähes 150 sovit­te­lu­työssä vuo­sina 2006–2012 syn­ty­nyttä sopi­musta. Niissä osa­puo­let ilmai­se­vat halunsa ottaa apua vas­taan. Sovit­te­lun onnis­tu­mi­sen kan­nalta on olen­naista, joh­taako sovit­telu kon­kreet­ti­seen muutokseen.

– Osal­lis­tu­taanko tera­piaoh­jel­miin vai jää­vätkö ne vain sopi­muk­siin kir­ja­tuiksi lupauksiksi?

Parisuhdevakivallan uhrit ja tekijät tulisi ensisijaisesti ohjata väkivalta-, mielenterveys- ja päihdetyöpalveluiden piiriin.

Entä väki­val­lan uusiu­tu­mis­riski? Sopi­mus­ten toteu­tu­mi­sen pit­kä­jän­teistä seu­ran­taa ei tapahdu riittävästi.

Sovitteluideaalin ja käytännön välillä kuilu

Yhteis­kun­ta­tie­tei­den mais­te­rin Tiina Qvis­tin pro gradu vuo­delta 2005 käsit­teli pari­suh­de­vä­ki­val­taa koke­nei­den nais­ten iden­ti­tee­tin raken­tu­mista. Väi­tös­kir­jansa tii­moilta hän on työs­ken­nel­lyt muun muassa Sosi­aa­li­tie­tei­den val­ta­kun­nal­li­sen tut­ki­ja­kou­lun opis­ke­li­jana 2011–2013 sekä Koneen sää­tiön apu­ra­ha­tut­ki­jana vuo­sina 2010 ja 2014.

– Pari­suh­de­vä­ki­valta poik­keaa muusta väki­val­lasta osal­lis­ten luot­ta­muk­seen perus­tu­van suh­teen takia. Uhri on eri­tyi­sen haa­voit­tuva lähei­sessä tun­ne­suh­teessa ja tun­tee koke­mas­taan väki­val­lasta syyllisyyttä.

Väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­saan Qvist huo­masi ensim­mäi­seksi, kuinka suuri kuilu sovit­te­lui­de­aa­lin ja käy­tän­nön välillä on.

– Sovit­te­lu­teo­ria on koet­te­le­ma­ton ja todella vähän tut­kittu lähi­suh­de­vä­ki­val­lan yhteydessä.

Sovit­te­lua kui­ten­kin käy­te­tään Suo­messa laa­jasti näissä tapauk­sissa, vaikka käy­tän­nön toi­mi­vuu­desta on vahai­sesti tie­toa. Vuonna 2013 sovit­te­luun ohjat­tiin noin 1 900 lähi­suh­teessa tapah­tu­nutta hen­keen ja ter­vey­teen koh­dis­tu­nutta rikosta. Koko vuonna eri­lais­ten rikos­ten sovit­te­lua­loit­teita teh­tiin yhteensä 11 173.

Tut­ki­muk­sensa ede­tessä Qvist on pereh­ty­nyt eri­tyi­sesti uhrin näkö­kul­maan, mikä on koko ajan vah­vis­ta­nut hänen kriit­tistä suh­tau­tu­mis­taan lähi­suh­de­vä­ki­val­lan sovit­te­luun. Lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pauk­set päät­ty­vät lähes aina syyt­tä­mättä jät­tä­mi­seen. Uhrilla on har­voin vaa­teita teki­jälle. Sopi­muk­seen kir­ja­tut kor­vaus­muo­dot ovat yleensä aineet­to­mia kuten anteeksipyyntö.

– Uhrille sovit­te­lussa luotu toi­min­ta­oi­keus asias­saan on ongel­mal­li­nen, sillä väki­valta on lou­kan­nut hänen auto­no­mi­aansa ja itse­mää­rää­mi­soi­keut­taan. Sovit­te­lussa hänen tulisi osal­lis­tua ja sopia hyvi­tyk­sistä. Jär­jes­tel­män vel­vol­li­suus on suo­jella uhria, jotta hän saa toi­mi­juu­tensa takai­sin, Qvist selittää.

– Rikos­ten uhreja tut­kit­taessa on tul­lut esiin, että uhrit itse halua­vat usein jutun ete­ne­vän oikeus­kä­sit­te­lyyn. Oikeu­den­pää­tös on sinetti, jonka kautta he koke­vat saa­neensa oikeutta asiassa.

Sovitteluteoriaa on tutkittu vähän lähisuhdeväkivan yhteydessä.

Sopimus johtaa syytteen raukeamiseen

Lähi­suh­de­vä­ki­val­lassa vain poliisi- tai syyt­tä­jä­vi­ran­omai­sella on oikeus tehdä sovit­te­lua­loite. Sovit­te­lusta pää­te­tään sovel­tu­vuu­de­nar­vioin­nissa, jossa ovat mukana osal­lis­ten ja viran­omais­ten lisäksi sovit­te­lun ammat­ti­hen­ki­löstö. Tavoit­teena on, että tois­tu­via tai vaka­via pahoin­pi­te­lyjä ei läh­det­täisi sovittelemaan.

Luo­tet­ta­vaa tie­toa pari­suh­teen väki­val­ta­his­to­riasta on kui­ten­kin vai­kea saada joh­tuen uhrin pelok­kaasta tai suo­je­le­vasta asen­teesta. Pää­tös teh­dään­kin yleensä polii­sin asia­kir­jo­jen pohjalta.

– Sovit­te­lun mer­ki­tys toki ker­ro­taan sovit­te­luos­a­puo­lille, mutta miten se avau­tuu uhrille, jonka asema tai alis­tei­suus pari­suh­teessa ei ole tiedossa?

Sovit­te­luso­pi­muk­set ovat sito­via eikä niitä voi pur­kaa kuin eri­tyi­sin perus­tein. Syyt­täjä voi nos­taa syyt­teen sopi­muk­sen sol­mi­mi­sen jäl­keen­kin, mutta yleensä se rau­keaa. Jos tapaus menee tuo­miois­tui­meen, sopi­mus lie­ven­tää tuomiota.

Sopi­muk­sissa väki­valta ei ole itses­sään ongelma oikeas­taan kos­kaan. Teks­tissä hae­taan voi­mak­kaasti yhtei­sym­mär­rystä tapah­tu­main­ku­lusta ja sii­hen joh­ta­neista tekijöistä.

– Väki­valta on monesti luon­teel­taan vaka­vaa. Terä­aset­ta­kin käy­te­tään tai sillä uha­taan. Val­tao­sassa sopi­muk­sia rikok­selle on nimetty eri hen­ki­löinä sekä epäilty tekijä että asia­no­mis­taja. Mutta sopi­mus­ten kuvaus­osassa ne katoa­vat ja tapah­tu­nut muut­tuu ”yhtei­seksi ris­ti­rii­daksi, joka kärjistyi”.

Markku Tasala