Lapin yliopiston tutkijan Tiina Qvistin mielestä poliisin tietoon tulleiden väkival­ta­ri­kosten osapuolet – usein myös yhteinen lapsi – tulisi ohjata sovit­telun sijaan suoraan erilaisiin palve­luihin, joista he saisivat apua ongel­miinsa ja tukea toipumiseensa.

 

Sovittelu ei kykene katkai­semaan parisuhteen väkival­ta­kier­rettä, mikäli väkival­tai­sesti käyttäy­tyvän ongelmia ei tunnisteta eikä väkivallan kohteeksi joutuneen trauma­ti­soi­tu­mista estetä.

– Rikokseen syyllis­tyneen osalta oikeus­pro­sessi voisi taas kulkea omaa polkuaan irrallaan tukipal­ve­luista, Tiina Qvist korostaa.

Qvist valmis­telee parhaillaan väitös­kirjaa lähisuh­de­vä­ki­val­lasta suoma­laisten rikos- ja riita-asioiden sovit­te­lu­kä­sit­telyn piirissa. Parisuh­de­va­ki­vallan sovit­te­lussa ei ole palve­luoh­jauk­sesta olemassa vakiin­tu­nutta käytäntöä. Kerätessään aineistoa tutkija muun muassa lähetti kyselyn vuosina 2008 – 2009 kaikille Suomen sovit­te­lu­toi­mis­toille ja väkival­ta­työtä tekeville järjes­töille. Jälkim­mäi­sille kysely uusittiin 2013. Väkival­ta­työn­te­kijät toivat esiin, että parisuh­de­va­ki­vallan uhrit ja tekijät tulisi ensisi­jai­sesti ohjata väkivalta-, mielen­terveys- ja päihde­työ­pal­ve­luiden piiriin.

– Sovit­te­luhan ei ole hoito­me­ne­telmä eikä terapia. Juuri sitä väkivallan osapuolet kuitenkin tarvit­sevat elämän­hal­lintaa vaikeut­tavien ongel­miensa, esimer­kiksi liial­lisen alkoho­lin­käytön takia.

Qvist kävi myös läpi lähes 150 sovit­te­lu­työssä vuosina 2006 – 2012 synty­nyttä sopimusta. Niissä osapuolet ilmai­sevat halunsa ottaa apua vastaan. Sovit­telun onnis­tu­misen kannalta on olennaista, johtaako sovittelu konkreet­tiseen muutokseen.

– Osallis­tu­taanko terapiaoh­jelmiin vai jäävätkö ne vain sopimuksiin kirja­tuiksi lupauksiksi?

Parisuhdevakivallan uhrit ja tekijät tulisi ensisijaisesti ohjata väkivalta-, mielenterveys- ja päihdetyöpalveluiden piiriin.

Entä väkivallan uusiu­tu­mis­riski? Sopimusten toteu­tu­misen pitkä­jän­teistä seurantaa ei tapahdu riittävästi.

Sovit­te­lui­de­aalin ja käytännön välillä kuilu

Yhteis­kun­ta­tie­teiden maisterin Tiina Qvistin pro gradu vuodelta 2005 käsitteli parisuh­de­vä­ki­valtaa kokeneiden naisten identi­teetin raken­tu­mista. Väitös­kir­jansa tiimoilta hän on työsken­nellyt muun muassa Sosiaa­li­tie­teiden valta­kun­nal­lisen tutki­ja­koulun opiske­lijana 2011 – 2013 sekä Koneen säätiön apura­ha­tut­kijana vuosina 2010 ja 2014.

– Parisuh­de­vä­ki­valta poikkeaa muusta väkival­lasta osallisten luotta­mukseen perus­tuvan suhteen takia. Uhri on erityisen haavoittuva lähei­sessä tunne­suh­teessa ja tuntee kokemastaan väkival­lasta syyllisyyttä.

Väitös­kir­ja­tut­ki­muk­sessaan Qvist huomasi ensim­mäi­seksi, kuinka suuri kuilu sovit­te­lui­de­aalin ja käytännön välillä on.

– Sovit­te­lu­teoria on koette­le­maton ja todella vähän tutkittu lähisuh­de­vä­ki­vallan yhteydessä.

Sovit­telua kuitenkin käytetään Suomessa laajasti näissä tapauk­sissa, vaikka käytännön toimi­vuu­desta on vahai­sesti tietoa. Vuonna 2013 sovit­teluun ohjattiin noin 1 900 lähisuh­teessa tapah­tu­nutta henkeen ja terveyteen kohdis­tu­nutta rikosta. Koko vuonna erilaisten rikosten sovit­te­lua­loit­teita tehtiin yhteensä 11 173.

Tutki­muk­sensa edetessä Qvist on pereh­tynyt erityi­sesti uhrin näkökulmaan, mikä on koko ajan vahvis­tanut hänen kriit­tistä suhtau­tu­mistaan lähisuh­de­vä­ki­vallan sovit­teluun. Lähisuh­de­vä­ki­val­ta­ta­paukset päättyvät lähes aina syyttä­mättä jättä­miseen. Uhrilla on harvoin vaateita tekijälle. Sopimukseen kirjatut korvaus­muodot ovat yleensä aineet­tomia kuten anteeksipyyntö.

– Uhrille sovit­te­lussa luotu toimin­ta­oikeus asiassaan on ongel­mal­linen, sillä väkivalta on loukannut hänen autono­mi­aansa ja itsemää­rää­mi­soi­keuttaan. Sovit­te­lussa hänen tulisi osallistua ja sopia hyvityk­sistä. Järjes­telmän velvol­lisuus on suojella uhria, jotta hän saa toimi­juu­tensa takaisin, Qvist selittää.

– Rikosten uhreja tutkit­taessa on tullut esiin, että uhrit itse haluavat usein jutun etenevän oikeus­kä­sit­telyyn. Oikeu­den­päätös on sinetti, jonka kautta he kokevat saaneensa oikeutta asiassa.

Sovitteluteoriaa on tutkittu vähän lähisuhdeväkivan yhteydessä.

Sopimus johtaa syytteen raukeamiseen

Lähisuh­de­vä­ki­val­lassa vain poliisi- tai syyttä­jä­vi­ran­omai­sella on oikeus tehdä sovit­te­lua­loite. Sovit­te­lusta päätetään sovel­tu­vuu­de­nar­vioin­nissa, jossa ovat mukana osallisten ja viran­omaisten lisäksi sovit­telun ammat­ti­hen­ki­löstö. Tavoit­teena on, että toistuvia tai vakavia pahoin­pi­telyjä ei lähdet­täisi sovittelemaan.

Luotet­tavaa tietoa parisuhteen väkival­ta­his­to­riasta on kuitenkin vaikea saada johtuen uhrin pelok­kaasta tai suoje­le­vasta asenteesta. Päätös tehdäänkin yleensä poliisin asiakir­jojen pohjalta.

– Sovit­telun merkitys toki kerrotaan sovit­te­luos­a­puo­lille, mutta miten se avautuu uhrille, jonka asema tai alisteisuus parisuh­teessa ei ole tiedossa?

Sovit­te­luso­pi­mukset ovat sitovia eikä niitä voi purkaa kuin erityisin perustein. Syyttäjä voi nostaa syytteen sopimuksen solmi­misen jälkeenkin, mutta yleensä se raukeaa. Jos tapaus menee tuomiois­tuimeen, sopimus lieventää tuomiota.

Sopimuk­sissa väkivalta ei ole itsessään ongelma oikeastaan koskaan. Tekstissä haetaan voimak­kaasti yhtei­sym­mär­rystä tapah­tu­main­ku­lusta ja siihen johta­neista tekijöistä.

– Väkivalta on monesti luonteeltaan vakavaa. Teräaset­takin käytetään tai sillä uhataan. Valtao­sassa sopimuksia rikok­selle on nimetty eri henki­löinä sekä epäilty tekijä että asiano­mistaja. Mutta sopimusten kuvaus­osassa ne katoavat ja tapah­tunut muuttuu ”yhtei­seksi risti­rii­daksi, joka kärjistyi”.

Markku Tasala