Muuan maa­seu­tu­pi­tä­jässä työs­ken­te­levä sosi­aa­li­joh­taja ker­toi saa­neensa kehut semi­naa­rissa, jossa käsi­tel­tiin kun­tien väli­siä tuot­ta­vuuse­roja eri pal­ve­lua­lueilla. Eri­tyis­mai­ninta tuli kus­tan­nus­te­hok­kaasti jär­jes­te­tystä päih­de­huol­losta.

Tuot­ta­vuus­huippu oli kui­ten­kin saa­vu­tettu arki­sin kei­noin: kysei­sessä kun­nassa ei ollut ainut­ta­kaan päih­de­huol­toon kes­kit­ty­vää työn­te­ki­jää. Päih­de­huolto eli omaa elä­määnsä viral­li­sessa pal­ve­lu­ra­ken­teessa, mut­tei ulot­tu­nut kun­ta­lais­ten elä­mään mil­lään tavalla.

Tuot­ta­vuus ei ole pelk­kää semi­naa­ri­pu­hetta, vaan ulot­tuu sosi­aa­lia­lan työn­te­ki­jöi­den joka­päi­väi­seen arkeen. Vielä jokin vuosi sit­ten tuot­ta­vuus ja vai­kut­ta­vuus mah­tui­vat samaan kes­kus­te­luun. Puhei­siin ja aja­tuk­siin mah­tui sel­lai­nen itses­tään­sel­vyys, että sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen tar­koi­tus on saada aikaan laa­dul­li­sia muu­tok­sia asiak­kai­den elä­mässä. Nyt­tem­min itses­tään­sel­vyyk­siä­kin pitää erik­seen pai­not­taa. Muu­ten käy niin, että kunta ostaa mah­dol­li­sim­man hal­paan tun­ti­hin­taan van­hem­muutta ja vuo­ro­vai­ku­tusta tuke­via pal­ve­luja lap­si­per­heelle, mut­tei kiin­nostu siitä, kuka per­heessä kul­loin­kin käy.

Työn­te­ki­jän vaih­tuessa vii­koit­tain voi­daan todeta, että pal­ve­lut on kyllä tuo­tettu asian­mu­kai­sesti, mutta vai­kut­ta­vuus­nä­kö­kul­masta aika ja raha ovat kulu­neet huk­kaan.

Ammat­ti­lai­sen tuot­ta­man pal­ve­lun ja teh­taan tuot­ta­man kulu­tus­hyö­dyk­keen ero kun on tun­ne­tusti se, että hyö­dyk­keen voi pudot­taa var­pail­leen, mutta pal­ve­lua ei. Mui­ta­kin eroja on, mutta jätet­tä­köön ne näinä yksin­ker­tais­tuk­sia suo­si­vina aikoina sik­seen.

Sen sijaan kannattaa pohtia, minkä vuoksi poliittinen keskustelu korostaa tuottavuutta ja väistelee vaikuttavuus­ ja laatukysymyksiä.

Ajal­li­sesti täl­lai­nen puhe­tapa osuu yksiin enna­koi­dun työ­voi­ma­pu­lan kanssa. On ääneen todettu, että lähiai­koina koit­tava työ­voi­ma­pula pakot­taa teke­mään asiat toi­sin tai kar­si­maan pal­ve­luja.

Vii­mei­sim­mät arviot anta­vat viit­teitä siitä, että sosi­aa­li­- ja ter­vey­sa­lan työ­voi­man tar­jonta ja tarve ovat lähim­pien vuo­si­kym­men­ten aikana kuta­kuin­kin tasa­pai­nossa. Työ­voi­man saa­ta­vuuson­gel­mat ovat enem­män laa­dul­li­sia kuin mää­räl­li­siä. Alan työ­nan­ta­jilta taan­noin koot­tu­jen koke­mus­ten perus­teella rek­ry­toin­tion­gel­mia ovat jo viime vuo­sina aiheut­ta­neet työn­ha­ki­joi­den puut­teel­li­nen kou­lu­tus, työn tila­päi­syys ja eri­tyis­osaa­mi­sen puute.

Kiin­nos­ta­vaa sinänsä, että työ­mark­ki­noi­den pai­not­taessa laa­tu­te­ki­jöitä ollaan poliit­ti­sella ken­tällä val­miita tin­ki­mään juuri työ­voi­man ja työ­elä­män laa­dul­li­sista omi­nai­suuk­sista. Ruot­sissa nor­min­pur­ku­tal­koot ja jous­ta­voit­ta­mi­set vei­vät tilan­tee­seen, jossa muun muassa opet­ta­jan tai polii­sin ammat­tiu­ralle ei riitä haki­joita. Sosi­aa­lia­lalle vir­taa yhä väkeä, mutta huo­non­tu­neet työ­olot ja työ­eh­dot eivät riitä pitä­mään ammat­ti­lai­sia kovin pit­kään oman alan töissä.