Muuan maaseu­tupitäjässä työsken­televä sosi­aal­i­jo­hta­ja ker­toi saa­neen­sa kehut sem­i­naaris­sa, jos­sa käsitelti­in kun­tien välisiä tuot­tavu­usero­ja eri palvelu­alueil­la. Eri­ty­is­main­in­ta tuli kus­tan­nuste­hokkaasti jär­jeste­tys­tä päi­hde­huol­losta.

Tuot­tavu­ushuip­pu oli kuitenkin saavutet­tu ark­isin keinoin: kyseisessä kun­nas­sa ei ollut ain­ut­takaan päi­hde­huoltoon keskit­tyvää työn­tek­i­jää. Päi­hde­huolto eli omaa elämään­sä viral­lises­sa palvelu­rak­en­teessa, mut­tei ulot­tunut kun­ta­lais­ten elämään mil­lään taval­la.

Tuot­tavu­us ei ole pelkkää sem­i­naaripuhet­ta, vaan ulot­tuu sosi­aalialan työn­tek­i­jöi­den jokapäiväiseen arkeen. Vielä jokin vuosi sit­ten tuot­tavu­us ja vaikut­tavu­us mah­tu­i­v­at samaan keskustelu­un. Puheisi­in ja ajatuk­si­in mah­tui sel­l­ainen itses­tään­selvyys, että sosi­aali­palvelu­jen tarkoi­tus on saa­da aikaan laadullisia muu­tok­sia asi­akkaiden elämässä. Nyt­tem­min itses­tään­selvyyk­siäkin pitää erik­seen pain­ot­taa. Muuten käy niin, että kun­ta ostaa mah­dol­lisim­man hal­paan tun­ti­hin­taan van­hem­muut­ta ja vuorovaiku­tus­ta tuke­via palvelu­ja lap­siper­heelle, mut­tei kiin­nos­tu siitä, kuka per­heessä kul­loinkin käy.

Työn­tek­i­jän vai­htues­sa viikoit­tain voidaan tode­ta, että palve­lut on kyl­lä tuotet­tu asian­mukaises­ti, mut­ta vaikut­tavu­us­näkökul­mas­ta aika ja raha ovat kuluneet hukkaan.

Ammat­ti­laisen tuot­ta­man palvelun ja tehtaan tuot­ta­man kulu­tushyödyk­keen ero kun on tun­netusti se, että hyödyk­keen voi pudot­taa varpailleen, mut­ta palvelua ei. Muitakin ero­ja on, mut­ta jätet­täköön ne näinä yksinker­tais­tuk­sia suo­siv­ina aikoina sik­seen.

Sen sijaan kannattaa pohtia, minkä vuoksi poliittinen keskustelu korostaa tuottavuutta ja väistelee vaikuttavuus­ ja laatukysymyksiä.

Ajal­lis­es­ti täl­lainen puheta­pa osuu yksi­in ennakoidun työvoima­pu­lan kanssa. On ääneen todet­tu, että lähi­aikoina koit­ta­va työvoima­pu­la pakot­taa tekemään asi­at toisin tai kar­si­maan palvelu­ja.

Viimeisim­mät arviot anta­vat viit­teitä siitä, että sosi­aal­i­- ja ter­veysalan työvoiman tar­jon­ta ja tarve ovat lähimpi­en vuosikym­menten aikana kutakuinkin tas­apain­os­sa. Työvoiman saatavu­u­songel­mat ovat enem­män laadullisia kuin määräl­lisiä. Alan työ­nan­ta­jil­ta taan­noin koot­tu­jen koke­musten perus­teel­la rekry­toin­tion­gelmia ovat jo viime vuosi­na aiheut­ta­neet työn­hak­i­joiden puut­teelli­nen koulu­tus, työn tilapäisyys ja eri­ty­isosaamisen puute.

Kiin­nos­tavaa sinän­sä, että työ­markki­noiden pain­ot­taes­sa laatutek­i­jöitä ollaan poli­it­tisel­la ken­täl­lä valmi­ita tin­kimään juuri työvoiman ja työelämän laadulli­sista omi­naisuuk­sista. Ruot­sis­sa normin­purkutalkoot ja jous­tavoit­tamiset veivät tilanteeseen, jos­sa muun muas­sa opet­ta­jan tai poli­isin ammat­tiu­ralle ei riitä hak­i­joi­ta. Sosi­aalialalle vir­taa yhä väkeä, mut­ta huonon­tuneet työolot ja työe­hdot eivät riitä pitämään ammat­ti­laisia kovin pitkään oman alan töis­sä.