Heidi Schrooten

Kuva: Veikko Somer­puro

Istuimme eska­rio­pet­ta­jan kanssa tal­vi­ta­kit päällä kyl­mässä, tyh­jässä luo­kassa eska­ri­ryh­män väis­tö­ti­lo­jen väis­tö­ti­loissa. Kävimme kes­kus­te­lua lap­seni sosi­aa­li­sista tai­doista sekä oppi­mis­ta­voit­teista ja ‑val­miuk­sista kou­lun aloi­tuk­sen lähes­tyessä. Kes­ken kai­ken tuli itku. Sillä lailla!

Pyy­te­lin anteeksi ja opet­taja ojensi nes­suja. Takana oli elä­män­vaihe, johon liit­tyi pal­jon riit­tä­mät­tö­myy­den ja epä­on­nis­tu­mi­sen tun­teita – eri­tyi­sesti äitinä. Väsy­mys pai­noi, ja siinä minä sit­ten itkeä til­li­tin.

Tun­sin kii­tol­li­suutta. Koska het­kenä, jona minä koin, että olisi pitä­nyt hoi­taa lei­vis­käni äitinä vähän vii­saam­min, oli lap­sen kas­vun tukena upeat ammat­ti­lai­set. Ja olin hel­pot­tu­nut, sillä palaut­teen perus­teella lapsi oli sel­vin­nyt tästä vai­heesta var­sin hie­nosti.

Empatiakyvystä puhutaan tulevaisuuden menestystekijänä työelämässä.

Edes­säni istui valoisa ja läm­min ihmi­nen, joka otti tun­teeni vas­taan ja kiitti siitä, että näy­tän rehel­li­sesti, miltä tun­tuu. Hän ker­toi, että sama avoi­muus välit­tyy myös lap­ses­tani ja se on hyvä asia.

Hän ker­toi, että oli tovi sit­ten itse­kin lähei­sensä vai­kean tilan­teen vuoksi purs­kah­ta­nut itkuun töissä. Tilanne herätti tie­ten­kin lap­sissa kysy­myk­siä, joten se hyö­dyn­net­tiin koko ryh­män kanssa tun­ne­tai­to­jen opet­te­le­mi­seen.

Puhut­tiin, mistä opet­ta­jalle tuli suru. Missä suru tun­tuu ja miltä se tun­tuu. Miltä las­ten mie­lestä toi­sen suru näyt­tää, mistä itselle tai kave­rille tulee surul­li­nen olo. Mitä voi tehdä, jos näkee, että toi­nen on surul­li­nen. Ihan mah­ta­vaa, ajat­te­lin.

Näin sen pitää­kin mennä. Ammat­ti­lais­pii­reissä puhu­taan kai tun­ne­re­hel­li­syy­destä, tun­ne­kas­va­tuk­sesta ja empa­tia­tai­doista.

Empa­tia­ky­vystä ja vah­voista tun­ne­tai­doista puhu­taan tule­vai­suu­den menes­tys­te­ki­jänä työ­elä­mässä. Nii­den mer­ki­tys koros­tuu yhteis­kun­nassa, jonka tule­vai­suus­ku­via muok­kaa yhä vah­vem­min digi­ta­li­saa­tio ja robo­ti­saa­tio. Lap­semme kas­va­vat maa­il­maan, jossa tek­no­lo­gia arjessa ja ihmis­ten vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa on itses­tään­sel­vyys.

Arki­ha­vain­to­jen perus­teella lap­set osaa­vat käyt­täy­tyä jos­kus jopa fik­sum­min esi­mer­kiksi sosi­aa­li­sessa mediassa kuin me aikui­set. Ei ole silti tur­haa täh­den­tää lap­sille, että sosi­aa­li­sesti hyväk­sy­tyt tavat ilmaista tun­tei­taan, olla tois­ten kanssa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa ja ottaa muut huo­mioon, päte­vät myös digi­taa­li­sissa ympä­ris­töissä.

Tun­ne­tai­dot ja kyky tar­kas­tella asioita eri näkö­kul­mista on kir­jattu var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­man perus­tei­siin sekä esio­pe­tuk­sen ja perus­o­pe­tuk­sen ope­tus­suun­ni­tel­mien perus­tei­siin. Meille on toi­vot­ta­vasti kas­va­massa suku­pol­via, jotka toi­mi­vat vii­saasti ja ajat­te­le­vat paitsi jär­jellä myös sydä­mel­lään. Tun­ne­tai­to­jen ja empa­tian opet­te­lussa tar­vi­taan meitä van­hem­pia sekä teitä tai­ta­via kas­va­tuk­sen ammat­ti­lai­sia.

Heidi Schroo­ten