Lapsella on päiväkodissa ongelmia, jotka ammattilaisten mielestä ratkeaisivat tukitoimilla. Mitä tehdä, jos vanhemmat eivät jaa samaa näkemystä?

 

 

Ainolla on vai­keuk­sia sopeu­tua päi­vä­ko­din sään­töi­hin. Aamupiirissä hän nousee pai­kal­taan ja läh­tee seik­kai­le­maan ympäri huo­netta. Päiväuniaikaan tyttö taas kar­kaa sän­gys­tään ja häi­rit­see muita puhumalla.

Henkilökunta on tois­tu­vasti yrit­tä­nyt ker­toa Ainon haas­teista van­hem­mille, mutta nämä suh­tau­tu­vat nui­vasti. Vasu-kes­kus­te­luis­sa­kin he vain tois­te­le­vat, että kotona kaikki kyllä sujuu. Ongelmia ei ole päästy tehok­kaasti rat­ko­maan, koska huol­ta­jat eivät näe lap­sensa toi­min­nassa mitään korjattavaa.

Mikä neu­voksi, jos var­hais­kas­vat­ta­jat ja van­hem­mat ovat eri mieltä lap­sen tuen tarpeista?

– Ihan ensim­mäi­seksi kan­nat­taa lakata pitä­mästä eriä­viä näke­myk­siä uhkana, sanoo yli­opis­to­tut­kija ja var­hais­kas­va­tuk­sen eri­tyi­so­pet­taja Noora Heiskanen Itä-Suomen yliopistosta.

Hän sel­vitti toissa syk­synä val­mis­tu­neessa väi­tös­kir­jas­saan, miten las­ten tuen tar­peista ja tuki­toi­mien jär­jes­tä­mi­sestä kir­joi­te­taan peda­go­gi­sissa asia­kir­joissa, kuten varhaiskasvatussuunnitelmissa.

Kannattaa lakata pitämästä eriäviä näkemyksiä uhkana.

Heiskasen mukaan on hyö­dy­töntä juut­tua miet­ti­mään, kuka on oikeassa ja kuka vää­rässä. Hedelmällisempää on aja­tella, että kaikki kat­so­vat asiaa omasta näkö­kul­mas­taan ja tuo­vat kes­kus­te­luun arvo­kasta tietoa.

Heiskanen kehot­taa muis­ta­maan, että lap­sen käyt­täy­ty­mi­sestä teh­tä­viin havain­toi­hin vai­kut­ta­vat aina lukui­sat seikat.

Tehtiinkö havainto kotona vai päi­vä­ko­din ryh­mä­ti­lan­teessa? Mitä lapsi oli teke­mässä – oliko kyse siir­ty­mästä, vapaasta lei­kistä vai ohja­tusta toi­min­nasta? Tekikö havain­non vie­ras asian­tun­tija, tuttu opet­taja vai oma van­hempi? Entä mil­lai­set sään­nöt tapah­tu­ma­het­kellä oli­vat voimassa?

On ihan taval­lista, että lapsi käyt­täy­tyy eri kon­teks­teissa eri tavoin.

– Onhan meillä aikui­sil­la­kin eri­lai­nen rooli töissä kuin jos­sain muualla.

 Vanhemmat tuntevat lapsensa

Viisas var­hais­kas­vat­taja ymmär­tää, että jopa toi­sil­leen vas­tak­kai­set havain­not voi­vat tukea toisiaan.

Varhaiskasvatuksen ammat­ti­lai­sen teke­mien havain­to­jen vah­vuuk­sia ovat eit­tä­mättä tieto ylei­sestä lap­sen kehi­tyk­sestä ja koke­muk­set lukui­sista sama­ni­käi­sistä lap­sista. Usein hän on myös pääs­syt seu­raa­maan lasta ver­tais­ryh­män sosi­aa­li­sissa tilan­teissa jo pitkään.

Vanhemmat puo­les­taan tun­te­vat oman lap­sensa syväl­li­sem­min kuin kukaan muu. He tie­tä­vät, mil­laista on per­heen arki, miten lapsi toi­mii vapaa-ajal­laan ja millä tolalla lap­sen lähei­set ihmis­suh­teet ovat.

Kaikki nämä tie­dot yhdis­tä­mällä on hel­pompi huo­mata asiat, jotka aut­ta­vat lasta toi­mi­maan toi­vo­tulla tavalla.

Väitöstutkimuksessaan Heiskanen kui­ten­kin havaitsi, että var­hais­kas­va­tuk­sen peda­go­gi­sissa asia­kir­joissa kodin ja päi­vä­ko­din näke­myk­set eivät ole tasa­ve­roi­sessa asemassa.

Ryhmän käytäntöjen tulisi aina auttaa lasta onnistumaan.

Asiakirjoissa pai­not­tui­vat ammat­ti­lais­ten kuvauk­set lap­sen tuen tar­peista. Tyypillisessä var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­massa lapsi ase­moi­tiin haas­ta­vaksi ja huol­ta­jat tie­don­läh­teiksi, joilla ei ole todel­lista val­taa vai­kut­taa lap­sen tuen suunnitteluun.

Näin ei saisi olla, huo­maut­taa Heiskanen.

– Pienten las­ten elämä nivou­tuu niin vah­vasti van­hem­piin ja kotiin, että van­hem­pien on tosi tär­keää olla tuki­toi­mien suun­nit­te­lussa mukana.

Kriittistä tarkastelua

Miten van­hem­mat sit­ten saisi tii­viim­min yhteis­työ­hön mukaan?

Otetaan esi­mer­kiksi Ainon tapaus, jossa van­hem­mat eivät ole koke­neet lap­sensa käy­töstä pul­mal­li­seksi. Varhaiskasvattajan kan­nat­taa ensin­nä­kin poh­tia, miksi kes­kus­te­lu­yh­teys on jää­nyt ohueksi.

Onko van­hem­mille muis­tettu ker­toa sään­nöl­li­sesti myös Ainon onnis­tu­mi­sista? Toisinaan palaut­teissa koros­tu­vat kiel­tei­set asiat, koska palaut­tee­nan­taja itse kokee ne päi­vän tär­keim­miksi uuti­siksi. Tällainen vies­tin­tä­tapa suo­ras­taan kut­suu huol­ta­jaa vetäy­ty­mään puolustuskannalle.

Palautteiden sävyä kan­nat­taa siis moni­puo­lis­taa. Voisiko ikä­vien asioi­den ker­to­mi­sesta jopa pidät­täy­tyä vähäksi aikaa kokonaan?

Ennen suun avaa­mista on hyvä pysäh­tyä poh­ti­maan myös syitä lap­sen käytökseen.

Ymmärtääkö Aino var­masti ohjeet? Tietääkö hän, mitä häneltä odo­te­taan? Jos lasta kehot­taa vaik­kapa rau­hoit­tu­maan, hänelle on seli­tet­tävä, mitä se päi­vä­ko­dissa tarkoittaa.

Erityisen tär­keää on roh­jeta tar­kas­tella omia ja päi­vä­ko­din toi­min­ta­ta­poja kriit­ti­sesti. Ryhmän käy­tän­tö­jen tulisi aina aut­taa lasta onnistumaan.

Onko mah­dol­lista, että lap­selta vaa­di­taan lii­koja? Mitähän Ainon käy­tök­selle tapah­tuisi, jos aamu­pii­rin siir­täisi ulos ja aloil­laan tar­vit­sisi kököt­tää vain kym­me­nen minuut­tia? Entä jos Aino ei yksin­ker­tai­sesti saa unta päi­vä­uniai­kaan – millä muulla tavoin hän voisi lepo­het­kensä käyttää?

Tiimissä on syytä käydä läpi, mihin val­lalla ole­vat toi­min­ta­ta­vat perustuvat.

– Ovatko lap­sen käy­tök­selle aset­ta­mamme odo­tuk­set perua siitä, mikä on meille aikui­sille help­poa ja muka­vaa – vai siitä, mil­laista käyt­täy­ty­mistä lap­sen on hyvä oppia? Heiskanen kysyy.

Vanhempien kanssa yhteistä säveltä voi etsiä yksin­ker­tai­silla kei­noilla. Kysy, mitä huol­taja ajat­te­lee. Käytä kieltä, joka var­masti avau­tuu hänelle, eli karta kog­ni­tii­vi­sen kehi­tyk­sen kal­tai­sia ammattitermejä.

Tukea on tarjottava huoltajien mielipiteestä riippumatta.

Mikäli van­hempi ei tun­nista omaa las­taan var­hais­kas­vat­ta­jan kuvai­luista, on hyvä siir­tyä arvioi­vasta puheesta havain­to­jen tasolle. Jos lasta on lupa videoida, huol­ta­jalle voi näyt­tää video­pät­kän lap­sen toiminnasta.

Vaikeissa aiheissa on kiin­ni­tet­tävä huo­miota sii­hen, mil­laista ilma­pii­riä luo. Voivottelu vetää syn­käksi, joten jär­ke­väm­pää on kes­kit­tyä mah­dol­li­suuk­siin: on hyvä, että lap­sen haas­teet on huo­mattu – nyt me voimme aut­taa häntä.

Pelkkä kirjaaminen ei riitä

Varhaiskasvatussuunnitelman laa­ti­mi­sessa on oleel­lista muis­taa, että pelkkä havain­to­jen ja tuen tar­pei­den kir­jaa­mi­nen ei riitä. Asiakirjasta tulee peda­go­gi­nen työ­kalu vasta kun sii­hen kir­joi­te­taan yksi­tyis­koh­tai­sesti suun­ni­tel­lut tuki­kei­not ja arviot aiem­pien tuki­toi­mien vaikuttavuudesta.

Kysy huol­ta­jilta, mil­lai­sia ideoita heillä on lap­sen tuke­mi­sesta. Kirjaa aja­tuk­set vasuun ja hyö­dynnä niitä ryh­män käy­tän­tö­jen suunnittelussa.

Vasun laa­ti­mi­sessa pitää muis­taa kuulla myös lasta. Kun pro­ses­sissa sovel­taa lap­sen maa­il­maan sopi­via kei­noja, pie­ni­kin lapsi pys­tyy ilmai­se­maan mielipiteensä.

Jos lapsi esi­mer­kiksi käyt­täy­tyy levot­to­masti aamu­pii­rissä, aikui­nen voi lait­taa käden hänen olal­leen ja kysyä het­ken päästä, huo­ma­siko lapsi tätä ja aut­toiko ele rau­hat­to­muu­teen. Tällöin lapsi voi sanoa vaikka: ”Ei, mutta rap­sut­ta­mi­nen olisi hyvä.”

Tukitoimien toi­mi­vuutta arvioi­des­saan var­hais­kas­vat­ta­jan on kir­kas­tet­tava itsel­leen, ettei kyse ole pel­käs­tään lap­sen tai­to­jen arvioin­nista. Oleellisempaa on tar­kas­tella peda­go­gi­sia toi­min­toja eli sitä, miten päi­vä­ko­din aikui­set ovat onnis­tu­neet tuki­toi­mien järjestämisessä.

Jos val­miissa asia­kir­jassa on van­hem­man mie­lestä puut­teita tai vir­heitä, muu­tok­sia täy­tyy Heiskasen mukaan olla val­mis tekemään.

– Pedagogisemman vasun kir­joit­ta­mi­nen vie enem­män aikaa, mutta kun siitä tulee tapa, se ei vält­tä­mättä viekään.

Tukea on tarjottava

Oletetaan, että päi­vä­ko­din tiimi on tar­kas­tel­lut omaa toi­min­taansa kriit­ti­sesti ja akti­voi­nut van­hem­pia yhteis­työ­hön. Näyttää silti ilmei­seltä, että lapsi hyö­tyisi tie­tyistä tukitoimista.

Mitä tehdä, jos van­hem­mat edel­leen haraa­vat vastaan?

Lain mukaan tukea on tar­jot­tava huol­ta­jien mie­li­pi­teestä riip­pu­matta. Kyse on lap­sen oikeuksista.

– Tällaisessa tilan­teessa kes­kus­te­lu­yh­teyttä täy­tyy vain yrit­tää yllä­pi­tää. Se voi tar­koit­taa uusien taho­jen, esi­mer­kiksi eri­tyi­so­pet­ta­jan, otta­mista kes­kus­te­luun mukaan, Heiskanen sanoo.

Samalla pitää tehdä lap­sen kanssa niitä asioita, jotka hyväksi näkee.

– Missään tilan­teessa ei saa vain jäädä odot­ta­maan asian­tun­ti­joi­den lausun­toja tai van­hem­pien hyväksyntää.

 

Iita Kettunen