Appelsiinilehto, Marjut Helminen.Marjut Helmisen esikois­ro­maani on kaunis ja hienosti raken­nettu romaani pakolai­suu­desta, politii­kasta ja autta­mi­sesta.

 

Libanoniin, pales­tii­na­lai­sa­lueille ja Suomeen sijoittuva tarina tapahtuu 1980-luvulla ja Gazan sodan aikana. Marjut Helminen tuntee perin­pohjin ympäristön ja tilanteen, johon päähen­ki­lönsä ja aiheensa sijoittaa.

Kirur­ginen sairaan­hoitaja Sini on tottunut koluamaan maailman kriisi­pe­säk­keitä ja auttamaan. Kirjan alussa hän lähtee Ramal­lahiin koulut­tamaan, mutta päätyy kriisi­työhön keskelle sotaa. Työ tuhon keskellä kärjistää risti­riidan vähäis­ten­voimien ja suuren velvol­li­suu­den­tunnon välillä, ja Sinin todel­li­suu­dentaju ja lopulta myös Sini katoavat.

Suomesta Siniä lähtee etsimään hänen tutta­vansa Fuad, joka on 80-luvulla paennut tappouh­kauksia Beiru­tista Suomeen. Fuadin perheen avulla Helminen käsit­telee pakolai­suutta Suomessa ja leireillä.
Siniä odottaa Saari­jär­vellä äiti, johon tyttären on vaikea saada luontevaa kontaktia. Lämpi­mämmät ovat Sinin suhteet pales­tii­na­laiseen äitihahmoon Firasiin, joka tukee Siniä kuin omia tyttä­riään. Vanhan pales­tii­na­lais­naisen ja Sinin kohtaa­miset ovat kirjan lämmin sydän.

Tarinan edetessä Helminen antaa luonte­vasti tietoa siirto­kun­ta­po­li­tii­kasta,  sodan­käyn­nistä ja pales­tii­na­laisten elämästä. Helminen kirjoittaa aistit auki: salvian, kahvin ja appel­sii­nin­kukkien tuoksun yhtä lailla kuin kranaattien ujelluksen,  sokaisten leimah­tavat räjäh­dykset ja veren hajun. Sodan hirvit­tävyys, ihmisen kärsimys. Vain vähän mahdol­li­suuksia lievittää tuskaa. Leikkaukset ilman puudu­tusta. Yhtä vähän tuntuu olevan käytet­tä­vissä välineitä pysyvän rauhan aikaan­saa­mi­seksi.

Sinin aviomies Ali jaksoi amfeta­miinin avulla, kunnes silpoutui jäljet­tömiin  kranaatti-iskussa Beiru­tissa. Gazassa Sini alkaa uskoa käsissään olevan paran­tavaa  voimaa, jolla hän voi parantaa kaiken. ”Menisin jokaisen luo yksitellen, tarttuisin  heidän sairauk­siinsa, olisi­vatpa ne fyysisiä tai psyyk­kisiä. Kiskoisin heistä pelon, kaikki uhkakuvat muista osapuo­lista, riistäisin lahjot­ta­vuuden, laskel­moinnin, uskon­nol­lisen ahdas­mie­li­syyden, tuhoa tuottavat vahin­gol­liset perinteet, epäluulon, pelku­ruuden, kaunan, pikkusie­lui­suuden ja diktaat­to­ri­syndrooman. Siirtäisin heihin rohkeuden, pyyteet­tö­myyden, myötä­tunnon muita kohtaan ja kyvyn asettua toisten asemaan.

Oliko kukaan tullut ajatel­leeksi, että ratkaisu olisi näin yksin­ker­tainen?

Kristiina Koski­luoma

Marjut Helminen: Appel­sii­ni­lehto. Minerva 2016.