Appelsiinilehto, Marjut Helminen.Marjut Helmisen esikoisromaani on kaunis ja hienosti rakennettu romaani pakolaisuudesta, politiikasta ja auttamisesta.

 

Liba­no­niin, pales­tii­na­lai­sa­lueille ja Suo­meen sijoit­tuva tarina tapah­tuu 1980-luvulla ja Gazan sodan aikana. Mar­jut Hel­mi­nen tun­tee perin­poh­jin ympä­ris­tön ja tilan­teen, johon pää­hen­ki­lönsä ja aiheensa sijoit­taa.

Kirur­gi­nen sai­raan­hoi­taja Sini on tot­tu­nut kolua­maan maa­il­man krii­si­pe­säk­keitä ja aut­ta­maan. Kir­jan alussa hän läh­tee Ramal­la­hiin kou­lut­ta­maan, mutta pää­tyy krii­si­työ­hön kes­kelle sotaa. Työ tuhon kes­kellä kär­jis­tää ris­ti­rii­dan vähäis­ten­voi­mien ja suu­ren vel­vol­li­suu­den­tun­non välillä, ja Sinin todel­li­suu­den­taju ja lopulta myös Sini katoa­vat.

Suo­mesta Siniä läh­tee etsi­mään hänen tut­ta­vansa Fuad, joka on 80-luvulla paen­nut tap­pouh­kauk­sia Bei­ru­tista Suo­meen. Fua­din per­heen avulla Hel­mi­nen käsit­te­lee pako­lai­suutta Suo­messa ja lei­reillä.
Siniä odot­taa Saa­ri­jär­vellä äiti, johon tyt­tä­ren on vai­kea saada luon­te­vaa kon­tak­tia. Läm­pi­mäm­mät ovat Sinin suh­teet pales­tii­na­lai­seen äiti­hah­moon Fira­siin, joka tukee Siniä kuin omia tyt­tä­ri­ään. Van­han pales­tii­na­lais­nai­sen ja Sinin koh­taa­mi­set ovat kir­jan läm­min sydän.

Tari­nan ede­tessä Hel­mi­nen antaa luon­te­vasti tie­toa siir­to­kun­ta­po­li­tii­kasta,  sodan­käyn­nistä ja pales­tii­na­lais­ten elä­mästä. Hel­mi­nen kir­joit­taa ais­tit auki: sal­vian, kah­vin ja appel­sii­nin­kuk­kien tuok­sun yhtä lailla kuin kra­naat­tien ujel­luk­sen,  sokais­ten lei­mah­ta­vat räjäh­dyk­set ja veren hajun. Sodan hir­vit­tä­vyys, ihmi­sen kär­si­mys. Vain vähän mah­dol­li­suuk­sia lie­vit­tää tus­kaa. Leik­kauk­set ilman puu­du­tusta. Yhtä vähän tun­tuu ole­van käy­tet­tä­vissä väli­neitä pysy­vän rau­han aikaan­saa­mi­seksi.

Sinin avio­mies Ali jak­soi amfe­ta­mii­nin avulla, kun­nes sil­pou­tui jäl­jet­tö­miin  kra­naatti-iskussa Bei­ru­tissa. Gazassa Sini alkaa uskoa käsis­sään ole­van paran­ta­vaa  voi­maa, jolla hän voi paran­taa kai­ken. ”Meni­sin jokai­sen luo yksi­tel­len, tart­tui­sin  hei­dän sai­rauk­siinsa, oli­si­vatpa ne fyy­si­siä tai psyyk­ki­siä. Kis­koi­sin heistä pelon, kaikki uhka­ku­vat muista osa­puo­lista, riis­täi­sin lah­jot­ta­vuu­den, las­kel­moin­nin, uskon­nol­li­sen ahdas­mie­li­syy­den, tuhoa tuot­ta­vat vahin­gol­li­set perin­teet, epä­luu­lon, pel­ku­ruu­den, kau­nan, pik­kusie­lui­suu­den ja dik­taat­to­ri­syndroo­man. Siir­täi­sin hei­hin roh­keu­den, pyy­teet­tö­myy­den, myö­tä­tun­non muita koh­taan ja kyvyn aset­tua tois­ten ase­maan.

Oliko kukaan tul­lut aja­tel­leeksi, että rat­kaisu olisi näin yksin­ker­tai­nen?

Kris­tiina Kos­ki­luoma

Mar­jut Hel­mi­nen: Appel­sii­ni­lehto. Minerva 2016.