Appelsiinilehto, Marjut Helminen.Marjut Helmisen esikoisromaani on kaunis ja hienosti rakennettu romaani pakolaisuudesta, politiikasta ja auttamisesta.

 

Libanon­i­in, palesti­inalaisalueille ja Suomeen sijoit­tu­va tari­na tapah­tuu 1980-luvul­la ja Gazan sodan aikana. Mar­jut Helmi­nen tun­tee per­in­po­hjin ympäristön ja tilanteen, johon päähenkilön­sä ja aiheen­sa sijoit­taa.

Kirurginen sairaan­hoita­ja Sini on tot­tunut kolu­a­maan maail­man kri­isipesäkkeitä ja aut­ta­maan. Kir­jan alus­sa hän läh­tee Ramal­lahi­in koulut­ta­maan, mut­ta pää­tyy kri­isi­työhön keskelle sotaa. Työ tuhon keskel­lä kär­jistää ris­tiri­idan vähäis­ten­voimien ja suuren velvol­lisu­u­den­tun­non välil­lä, ja Sinin todel­lisu­u­den­ta­ju ja lop­ul­ta myös Sini katoa­vat.

Suomes­ta Siniä läh­tee etsimään hänen tut­ta­vansa Fuad, joka on 80-luvul­la paen­nut tap­pouhkauk­sia Beirutista Suomeen. Fuadin per­heen avul­la Helmi­nen käsit­telee pako­laisu­ut­ta Suomes­sa ja leireil­lä.
Siniä odot­taa Saar­i­järvel­lä äiti, johon tyt­tären on vaikea saa­da luon­te­vaa kon­tak­tia. Lämpimäm­mät ovat Sinin suh­teet palesti­inalaiseen äiti­hah­moon Firasi­in, joka tukee Siniä kuin omia tyt­täriään. Van­han palesti­inalais­naisen ja Sinin kohtaamiset ovat kir­jan läm­min sydän.

Tari­nan edetessä Helmi­nen antaa luon­tev­asti tietoa siir­tokun­tapoli­ti­ikas­ta,  sodankäyn­nistä ja palesti­inalais­ten elämästä. Helmi­nen kir­joit­taa ais­tit auki: sal­vian, kahvin ja appel­si­ininkukkien tuok­sun yhtä lail­la kuin kranaat­tien ujel­luk­sen,  sokaisten leimah­ta­vat räjähdyk­set ja veren hajun. Sodan hirvit­tävyys, ihmisen kär­simys. Vain vähän mah­dol­lisuuk­sia lievit­tää tuskaa. Leikkauk­set ilman puudu­tus­ta. Yhtä vähän tun­tuu ole­van käytet­tävis­sä välineitä pysyvän rauhan aikaansaamisek­si.

Sinin aviomies Ali jak­soi amfe­tami­inin avul­la, kunnes silpou­tui jäl­jet­tömi­in  kranaat­ti-iskus­sa Beirutis­sa. Gazas­sa Sini alkaa uskoa käsis­sään ole­van paran­tavaa  voimaa, jol­la hän voi paran­taa kaiken. ”Menisin jokaisen luo yksitellen, tart­tuisin  hei­dän sairauk­si­in­sa, oli­si­vat­pa ne fyy­sisiä tai psyykkisiä. Kiskoisin heistä pelon, kaik­ki uhkaku­vat muista osa­puolista, riistäisin lahjot­tavu­u­den, laskel­moin­nin, uskon­nol­lisen ahdas­mielisyy­den, tuhoa tuot­ta­vat vahin­gol­liset per­in­teet, epälu­u­lon, pelku­ru­u­den, kau­nan, pikkusieluisu­u­den ja dik­taat­torisyn­d­rooman. Siirtäisin hei­hin rohkeu­den, pyy­teet­tömyy­den, myötä­tun­non mui­ta kohtaan ja kyvyn aset­tua tois­t­en ase­maan.

Oliko kukaan tul­lut ajatelleek­si, että ratkaisu olisi näin yksinker­tainen?

Kris­ti­ina Koskilu­o­ma

Mar­jut Helmi­nen: Appel­si­inile­hto. Min­er­va 2016.