Kesällä Ylen radio­ka­na­valla vietettiin toivon heinä­kuuta. Monissa ohjel­missa pohdittiin toivon olemusta ja sen merki­tystä ihmiselle. Usein toivon tärkeys tulee ilmi vasta silloin, kun se on vaarassa hävitä, kun toivot­tomuus tai epätoivo astuu esiin.

Toivoon liittyy aika, tulevaisuus. Siihen yleensä liittyy myös muutos. Siksi toivo kuuluu olennai­sesti sosiaa­lialan työhön. Sitä koetaan asiakas­työssä. Toivo on siis kokemus. Se on ammat­ti­lai­selle myös työväline. Työnte­kijän tehtävä on herättää ja ylläpitää asiak­kaassa toivoa. Joskus myös säilyttää sitä asiakasta varten vaikeimpien aikojen yli ja palauttaa, kun asiakas pystyy jälleen siitä ammentamaan.

Toivo on sosiaalialan ammattilaisen työväline.

Päätoimittaja Kristiina Koskiluoma.

Kristiina Koski­luoma. Kuva: Veikko Somerpuro

Toivon voi myös menettää. Törmäsin loppu­ke­sästä sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden netti­kes­kus­teluun toivosta ja toivot­to­muu­desta. Keskustelu lähti turva­pai­kan­ha­ki­joiden parissa työtä tekevän lomal­ta­pa­luu­kom­men­tista, jossa hän epäili työnsä merki­tystä. Synkkyys kumpusi maan halli­tuksen turva­paik­ka­po­li­tii­kasta, monista kieltei­sistä päätök­sistä, epäoi­keu­den­mu­kai­suuden tunte­muk­sista. Onko oikein ylläpitää toivoa, kun toden­nä­köisyys myöntei­sestä päätök­sestä on häviävän pieni ja asiak­kaalla vain huonoja vaihtoehtoja edessä?

Sosiaa­lityön ja toivon suhdetta tutkineet ovat todenneet, että kiire ja ulkoiset paineet ovat toivon tuho. Hallit­se­mat­to­muuden tunne tuo toivot­to­muutta, ja tuo tunnehan on usein läsnä, kun asiak­kaita on enemmän kuin ehtisi ja ympäristö vahvassa muutok­sessa. Toivot­to­muutta lisää se, että sosiaa­li­työlle delegoidaan mahdot­tomia tehtäviä, joissa epäon­nis­tu­minen on todennäköistä.

Ole siis armol­linen itsellesi. Epätoivon kokemuskin pitää hyväksyä. Älä kuitenkaan jää yksin tunteinesi, vaan jaa se kolle­goiden kanssa. Yhdessä voitte kanna­tella toivoa ja poistaa toivon esteitä. Toivoon liittyy nimittäin oleel­li­sesti myös toiminta. Sanois­sakin on jo jotakin samaa.

Kristiina Koski­luoma