Tällaisessa ajassa sosiaalihuollon ammattihenkilöllä on erityisen tärkeä rooli.

 

 

Päätoimittaja Kaisa Yliruokanen.
Kuva: Veikko Somerpuro

Isäni oli sota­lapsi. Kun tan­kit vyö­ryi­vät Ukrainaan, minua loh­dutti surun kes­kellä se, että hänen ei enää tar­vin­nut olla näke­mässä tätä.

Repäisy äidistä Ruotsiin oli jät­tä­nyt jäl­kensä, mutta niin jätti myös paluu pol­tet­tuun koti­kau­pun­kiin Rovaniemelle ja ero uusista van­hem­mista. Kun Ukrainan sota alkoi, ymmär­sin, että isäni sota­lap­suus oli lyö­nyt lei­mansa myös minuun.

Juuri kun olimme toi­pu­massa ja otta­massa aske­lia koro­na­pe­lois­tamme, tilalle astui uusi pelko. Paljon koro­naa suu­rempi. Vaikka fyy­si­sesti olemme tur­vassa, monesta ei siltä tunnu. Epävarmuus jat­kuu entistä voimakkaampana.

Siitä huo­li­matta arjen on kul­jet­tava myös täällä meillä pit­kän rajan maassa. Pahimman sho­kin jäl­keen kaari eteni mal­lin mukaan reak­tio­vai­hee­seen, jossa tun­teet vaih­te­li­vat ja olo oli ahdis­tu­nut ja sit­ten käsit­te­ly­vai­hee­seen, jossa tun­toja puret­tiin ystä­vien kanssa ja soi­tet­tiin läpi kaikki sukulaiset.

Tällaisessa ajassa kannattaa keskittyä hyvään.

Monet meistä varus­tau­tui­vat vähin­tään kätei­sellä ja lait­ta­malla pas­si­uu­dis­tuk­sen vireille. Lopulta tulee uudel­leen suun­tau­tu­mi­sen vaihe, jossa tilanne ei enää hal­litse koko elä­mää, ja voi­ma­va­rat palau­tu­vat jopa vah­vem­pina kuin aikaisemmin.

Osa meistä on jo ehkä pääs­syt tähän. Monet eivät. Jotkut ovat sul­ke­neet silmänsä.

Vaikka jär­ky­tyk­semme Suomessa ei ole ver­ran­nol­li­nen sii­hen, mitä Ukrainassa on koettu pai­kan päällä, ovat tun­teemme todel­li­sia ja olemassa.

Koronaturvattomuuden haa­vat ovat vasta paran­tu­massa ja psyyk­ki­nen resi­lienssi, eli mie­len sel­viy­ty­mis- ja palau­tu­mis­kyky, ei vält­tä­mättä enää kanna, kuten ennen. Silti per­heestä ja lähei­sistä on huo­leh­dit­tava, työt on teh­tävä ja vas­tuut kannettava.

Osalle meistä se voi juuri nyt olla ylivoimaista.

Tällaisessa ajassa kan­nat­taa kes­kit­tyä hyvään. Nauttia siitä, että saa nuk­kua omassa kodissa ja omassa sän­gyssä. Olla läheis­ten kanssa het­keen kes­kit­tyen. Tehdä per­heelle ruo­kaa, koska se on mah­dol­lista ja tärkeää.

Tällaisessa ajassa sosi­aa­li­huol­lon ammat­ti­hen­ki­löllä on eri­tyi­sen tär­keä rooli. Tukea, kul­jet­taa eteen­päin ja luoda toivoa.

Voimia tär­ke­ään työ­hönne, sillä on val­tava merkitys!