Ruotsin rikollisjengeistä on tänä vuonna lähtenyt ennätysmäärä ihmisiä. Tukholman alueella ainakin 150 ihmistä on ilmoittautunut ohjelmaan, jossa tavoitteena on päästä irti rikollisuudesta ja jengeistä. Sosiaalialan työntekijät kertovat, millaista työ on.

 

 

Jengi­ri­kol­li­sen vaih­toeh­toina on joko mur­hata tai tulla mur­ha­tuksi. Jos ei pääse rikol­li­sesta elä­mästä irti.

Näin ker­too tuk­hol­ma­lai­nen Peter Svensson, joka aut­taa rikol­li­sia läh­te­mään jen­geistä nuo­ri­so­jär­jestö Fryshusetin Passus-ohjel­massa. Kymmenen vuotta sit­ten hän itse aloitti uuden elä­män vapau­dut­tu­aan vankilasta.

Kaikki alkoi jo ala­kou­lussa. Peter Svensson oli 9‑vuotias, kun hänen äitinsä tapasi uuden mie­hen. Mies oli alko­ho­listi, ja äiti alkoi suo­jella häntä – Svensson tunsi jää­vänsä syr­jään. Koulussa alkoi mennä huo­nosti, oli vai­kea kes­kit­tyä. Hän löysi kui­ten­kin tavan saada huo­miota kou­lussa: sil­loin kun hän teki jotain kiel­let­tyä. Vaikka opet­taja torui, aina­kin hän tuli nähdyksi.

Alakoulun lopulla Svensson teki ensim­mäi­sen rikok­sen, varasti pyö­rän. Vanhemmat mopo­po­jat osta­rilla kehui­vat, ja Svensson sai kai­paa­mansa hyväksyntää.

– Tuntui, että olin löy­tä­nyt paik­kani maa­il­massa. Että oli sit­ten­kin jotain, missä olin hyvä. Mutta sit­ten halusin olla siinä paras, ja kaikki eskaloitui.

Ensimmäisen ker­ran van­ki­laan Peter Svensson jou­tui 17-vuo­ti­aana, luok­ka­ka­ve­rin pahoin­pi­te­lystä. Seuraava tuo­mio tuli huu­meista. Vankilassa hän oli seu­raa­vina vuo­sina use­aan ottee­seen, lyhyem­piä ja pidem­piä tuo­mioita. Neljä kuu­kautta, puoli vuotta, puo­li­toista vuotta, neljä vuotta…

Vuonna 2009 hän vapau­tui van­ki­lasta eikä ole sen jäl­keen palan­nut. Apuna oli Passus-ohjel­man sil­loi­nen pilot­ti­hanke, jonka avulla hän pääsi kiinni elä­mään, johon rikok­set eivät enää kuu­lu­neet. Passus-hank­keesta tuli Svenssonille työ­paikka, jossa hän on tänä päi­vänä vas­tuussa kan­sal­li­sesta toiminnasta.

Passus-ohjelmaan otetaan yhä useammin yhteyttä

Jengirikollisuuden suh­teen Ruotsissa eri­tyi­sen vai­kea tilanne on monissa lähiöissä, jotka poliisi on mää­ri­tel­lyt ”eri­tyi­sen haa­voit­tu­vai­siksi”. Suomessa näistä kir­joi­te­taan usein ongel­ma­lä­hiöinä. Näissä lähiöissä, kuten esi­mer­kiksi Tukholman Rinkebyssä tai Malmön Rosengårdissa, enem­mistö on maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia ja sekä työt­tö­myy­saste että rikos­ta­paus­ten määrä on korkea.

– Näissä lähiöissä on pal­jon köy­hyyttä ja tule­vai­suu­den näky­mät puut­tu­vat. Lähiöiden nuo­ret eivät näe juuri posi­tii­vi­sia esi­ku­via. Jengit ovat oire yhteis­kun­nal­li­sesta ongel­masta, sanoo Svensson.

Jokaisella on omanlaisena polku ulos rikollisuudesta.

Kun joku ottaa yhteyttä Passus-ohjel­maan ja haluaa irrot­tau­tua jen­gie­lä­mästä, alkaa pit­kä­kes­toi­nen pro­sessi. Ensin arvioi­daan mah­dol­li­set uhat sekä yksi­löl­li­set tar­peet. Suurin osa sijoi­te­taan uuteen paik­kaan, uudella tai suo­ja­tulla iden­ti­tee­tillä. Moni tulee ohjel­maan suo­raan van­ki­lasta, kuten Svensson itse­kin aikoinaan.

– Lähes kaikki halua­vat vain ihan taval­li­sen elä­män, mutta eivät tiedä miten sel­lai­sen voisi saada. Ja jokai­sella tie sii­hen näyt­tää erilaiselta.

Tänä vuonna poik­keuk­sel­li­sen pal­jon ihmi­siä on otta­nut yhteyttä Passus-ohjel­maan ja halun­nut päästä eroon rikol­li­suu­desta. Vuoden ensim­mäi­sen puo­lis­kon aikana ilmoit­tau­tu­neita oli 46, kun koko viime vuonna heitä oli 55.

– Tälläkin vii­kolla tuli kolme uutta. Tilanne ei näytä hil­je­ne­vän, Svensson sanoo.

Syy tähän ei ole suo­raan tie­dossa, mutta Svensson epäi­lee koro­na­ti­lan­teen vai­kut­ta­van aina­kin välillisesti:

– Huumeita tulee maa­han vähem­män, niitä on vai­keampi sala­kul­jet­taa, saa­daan vähem­män rahaa. Toisaalta myös maine toi­min­nas­tamme kul­keu­tuu: että on todella mah­dol­lista jät­tää jen­git, Svensson sanoo.

 SIG-ryhmät (sociala insatsgrupper) toimivat paikallisesti

Samankaltaista työtä tekee myös sosio­nomi Maria Andersson, joka työs­ken­te­lee Tukholman lähiöissä Rinkebyssä ja Kistassa. Hän on avus­tava yksi­kön­pääl­likkö kau­pun­gin omassa SIG-ohjel­massa (sociala insatsgrup­per, sosi­aa­lis­ten panos­tus­ten ryh­mät), jonka kautta nuo­ria aikui­sia pyri­tään saa­maan pois rikol­lis­jen­geistä. Andersson ker­too, että suu­rin osa lähiöi­den rikol­lis­jen­geissä ole­vista on Ruotsissa syn­ty­neitä poi­kia tai nuo­ria miehiä.

Maria Andersson

Sosionomiksi kou­lut­tau­tu­nut Maria Andersson on teh­nyt sosiaali­alan töitä 20 vuo­den ajan. Kuva: Anni Emilia Alentola

– He ovat usein haus­koja, sosi­aa­li­sesti tai­ta­via ja char­mik­kaita, luo­via ihmi­siä. Mutta saman­ai­kai­sesti kukaan ei odota heistä tule­van yhtään mitään. Toivottomuus yhdis­tää heitä eniten.

Andersson ker­too, että juuri nyt tilanne rikol­lis­jen­geissä hänen toi­minta-alu­eel­laan on tulenarka.

–  Meidän käsi­tyk­semme mukaan jen­gien väli­set enti­set liit­tou­tu­mat ovat sekoit­tu­neet ja muut­tu­neet ja tilanne on tur­va­ton. Riski hen­ki­ri­kok­siin nousee tilan­teessa, jossa ei olla var­moja, kuka on kenen­kin puo­lella, hän kuvailee.

Tukholman kau­pun­gin SIG-ohjel­maan on tämän vuo­den alku­puo­lis­kolla kir­jau­tu­nut yli sata ihmistä. Muuttuneet val­ta­suh­teet jen­geissä voi­vat olla yksi syy sii­hen, Andersson arvelee.

Toivottomuus on yleinen syy liittyä jengiin.

SIG-ohjel­man ryh­mät toi­mi­vat pai­kal­li­sesti – ryh­mään ote­taan itse yhteyttä ja tär­keää on ihmi­sen oma moti­vaa­tio. Suurin osa ohjel­massa ole­vista jää asu­maan samaan asuin­paik­kaan. Noin joka kuu­des muut­taa toi­seen lää­niin Ruotsissa. Osa heistä tar­vit­see suo­ja­tun tai koko­naan uuden iden­ti­tee­tin. Vaikka uudessa iden­ti­tee­tissä ja asuin­pai­kassa onkin etunsa, näkee Andersson pal­jon posi­tii­vista siinä, että elä­mää voi jat­kaa tutussa pai­kassa. Ei tar­vitse aloit­taa kaik­kea alusta.

Anderssonin ryhmä tekee tii­vistä yhteis­työtä pai­kal­lis­po­lii­sin kanssa. Poliisin kanssa käy­dään läpi vii­koit­tain, onko esi­mer­kiksi joku ohjel­massa oleva nähty rikol­li­sen seu­rassa. Poliisi saat­taa myös vin­kata ihmi­sestä, josta on huo­lis­saan. Sosiaaliviranomaiset otta­vat yhteyttä ja sel­vit­tä­vät missä mennään.

– Silloin me voimme tukea ja tar­jota toi­sen tien elä­mälle, Andersson sanoo.

Ehkä siksi näitä Anderssonin kanssa samoissa työ­teh­tä­vissä ole­via ihmi­siä kut­su­taan luotseiksi.

Uhkauksia Maria Andersson ei ole työs­sään saa­nut. Hän arve­lee, että syynä on sel­keä työrooli:

– Me emme vie lap­sia pois, emmekä lak­kauta tukia. Tietysti teemme tar­vit­taessa esi­mer­kiksi las­ten­suo­je­luil­moi­tuk­sen, olemme kui­ten­kin viran­omai­nen. Mutta luot­sien rooli on aika sel­keä ihmi­sille, ehkä siksi uhkauk­sia ei ole tul­lut. Meihin ote­taan yhteyttä aina vapaaehtoisesti.

Jengirikollisuus Ruotsissa

Jengirikollisuudella voi­daan tar­koit­taa esi­mer­kiksi kau­pun­gin­osassa tai lähiössä toi­mi­vaa jen­giä, ideo­lo­gi­aan tai suku­lai­suu­teen perus­tu­vaa ryh­mit­ty­mää tai moottoripyöräjengejä.
Poliisin mukaan Ruotsin lähiöissä on jopa 5 000 rikol­lis­jen­gien jäsentä.
Jengirikollisuuteen liit­tyy usein esi­mer­kiksi huu­me­kauppa, sala­kul­je­tus, väki­valta, lait­to­mat aseet ja prostituutio.
Vahvistettuja ampu­mis­ta­pauk­sia tänä vuonna loka­kuun alkuun men­nessä oli Ruotsissa 270 – kes­ki­mää­rin yksi per päivä. Ampumisissa on kuol­lut tänä vuonna 32, louk­kaan­tu­neita liki 100.
Aseiden käyttö yleis­ty­nyt. Ruotsissa hen­ki­ri­kok­sissa käy­tet­tiin ampuma-asetta 41 pro­sen­tissa tapauk­sista vuonna 2019. Luku on tuplaan­tu­nut alle kym­me­nessä vuodessa.
Henkirikoksia Ruotsissa oli viime vuonna 111. Henkirikosten määrä on ollut viime vuo­sina melko tasai­nen. Suomessa teh­dään väki­lu­kuun suh­teu­tet­tuna enem­män hen­ki­ri­kok­sia kuin Ruotsissa.

Lähteet: Ruotsin ja Suomen polii­sit, Ruotsin ja Suomen rikoksentorjuntaneuvostot.

Anni Emilia Alentola