Onko sosiaa­lityö tämän hetken merkit­tävin maail­man­laa­juinen sosiaa­linen liike? Näin vakuut­tavat monet sosiaa­lialan tutkijat ja kentän työntekijät.

 

Euroopan sosiaa­li­työn­te­kijät kokoon­tuivat alkuke­sästä Islantiin pohtimaan sosiaa­lialan työn merki­tystä tilan­teessa, jossa talous­ku­ri­po­li­tiikka, rajojen sulke­minen ja populis­tiset natio­na­lis­tiset liikkeet muuttavat yhteis­kuntia epäsuotuisasti.

Laaja konfe­rens­si­ma­te­riaali on kuin kalei­dos­kooppi, joka tarjoaa monta erilaista näkymää. Nostan esille toiseuden ja osalli­suuden teemoja kolmen esimerkin valossa. Ne ovat kehity­syh­teistyö, pakolaistyö ja työ syrjäy­ty­mi­silmiön parissa.

Sillan­ra­ken­tajana konflik­teissa ja kriiseissä

Islan­ti­lainen sosiaa­li­työn­tekijä Helga Thorolfs­dottir on tehnyt työtä katastrofi­- ja sota-­alueilla parin­kym­menen vuoden ajan.

– Sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä ei näy paljon humani­taa­ri­sessa työssä. Mutta kun heitä kohtaa, heidät erottaa työot­teesta ja asemasta. Heitä pidetään sisäpii­ri­läisinä, sillä he tekevät työtään yhteisön sisällä, ei ulkopuo­lisina avuntuojina, kertoo Helga Thorolfsdottir.

Ennakkoluuloja vastaan on taisteltava lujasti. Yhteiskunnan vähäosaiset pelkäävät, että pakolaiset asetetaan heidän edelleen.

– Perin­tei­sessä kehity­syh­teis­työssä toiseus ja toiseut­ta­minen tapah­tuvat herkästi. Auttajat nähdään usein modernin sivili­saation ratio­naa­lisina toimi­joina. Autettava – se toinen – nähdään auttajan vasta­kohtana: takapa­juisena, epära­tio­naa­lisena ja passiivisena.

Helga Thorolfs­dottir kehottaa muistamaan neljä seikkaa, kun ammat­ti­laisena auttaa vierasta ihmistä. Ensik­sikin pitää ymmärtää ihmisten tarpeita. Toiseksi on osattava kohdata arvos­ta­vasti. Kolman­neksi on ymmär­rettävä omat motiivit toimia. Ja neljän­neksi, on toimittava vastavuoroisesti.

– Avustus­työssä on aivan liikaa uskomuksia. Työnte­kijät glori­fioidaan, unohdetaan yhteis­työ­kump­panin olemassa olevat selviy­ty­mis­keinot, ihmisten omat voima­varat. Keski­tytään siihen, mikä puuttuu, ei siihen, mitä on olemassa.

Thorolfs­dottir muistuttaa, että sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi kasva­minen edellyttää, että jaksaa kysee­na­laistaa asioita jatku­vasti opin­ noista lähtien. Mitä sosiaa­li­työn­te­kijyys on, paran­nammeko systeemiä vai opetammeko elämään systee­missä? Kenelle työtä tehdään, ovatko he saman­laisia vai erilaisia kuin me? Mikä on valta-­asema, kenellä se on? Millaista kieltä käytämme?

– Olet itse oman ammattisi työkalu. Ammatil­lisuus ei ole vain menetelmien oppimista, vaan tietoa siitä, miten menetelmiä käytetään. Ja vielä, työ ei ole pelkästään ratio­naa­lista, vaan se vaatii mielikuvitusta.

Pakolaiset haastavat sosiaalityön

Euraasian ja Amerikan manner­laatat kohtaavat Islan­nissa, ja ovat jatku­vassa erkaan­tu­misen liikkeessä. Se näkyy maise­massa vajoamana, joka on joissakin paikoissa vain muutaman metrin, joissakin parin kilometrin levyinen. Vaikka Islanti on pieni maa kaukana kaikesta, sen kautta kulkee reitti Euroo­pasta Amerikkaan. Reittiä ovat käyttäneet myös turva­paikkaa hakevat pakolaiset, joista osa on pysäy­tetty Islantiin.

Hätä ja kurjuus ovat tulleet Euroopan rajoille. Väkivaltaa pakenevia tai parempaa elä­ mää etsiviä turva­pai­kan­ha­ki­joita ja pakolaisia kuolee ja kaupataan, lapsia erotetaan vanhem­mistaan, läheisiä toisistaan.

– Hätää kärsiviä demoni­soidaan, pidetään avuttomina, käytetään hyväksi, muistutti Helga Thorolfsdottir.

Kokemukset pakolai­sista ja turva­pai­kan­ha­ki­joista olivat Islan­nissa varsin vähäisiä ennen Syyrian kriisiä. Unkarin kriisiä pakenevat asutettiin eristys­lei­rille vuonna 1956. Vietna­mi­laiset tulivat 1990-­luvulla ja myös heidät sijoi­tettiin eristys­lei­reihin. Nyt Reykjavik ja sen lähei­syy­dessä olevat kunnat asuttavat pakolaiset ja turvapaikanhakijat.

Islanti, jossa on 338 349 asukasta, ottaa vuosittain 605 kiintiö­pa­ko­laista. Vuonna 2015 alkanut liikeh­dintä näkyy myös Islan­nissa, jonne tuli 350 turva­pai­kan­ha­kijaa vuonna 2016 ja tänä vuonna jo 1 150.

Pakolais­so­si­aa­lityön pioneerit

– Ennak­ko­luuloja vastaan on taisteltava lujasti. Yhteis­kunnan vähäosaiset pelkäävät, että pakolaiset asetetaan heidän edelleen. Vastak­kai­na­settelu ”me – ne” on vahva. Turva­pai­kan­ha­ki­joiden parissa on taisteltava toivot­to­muutta vastaan, purettava nälkä­lakkoja, estettävä itsemur­hay­ri­tyksiä, kertoo Edda Ólafsdóttir.

Tee vain sosiaalityötä, ei tarvita mitään erityistä, sillä sosiaalityössä on jo kaikki elementit, joita tarvitaan.

Islannin pakolaistyön pioneerisosiaali­työntekijät alkoivat osallistua proses­seihin vasta 2000-­luvulla. Reykja­vikin kaupungin sosiaa­li­työn­te­ki­jöistä ja yliopiston opetta­jista ja tutki­joista koostuvat pionee­ri­ryhmä kuvasi, että sosiaa­li­työn­te­kijän roolina on olla sillan­rakentaja, jakaa tietoa, rohkaista, kuunnella, koota resursseja ja viedä kunnille ja valtiolle tietoa ja ehdotuksia, miten voitaisiin toimia paremmin.

– Me olemme ”sosiaa­li­työn­te­kijät ilman rajoja” ja etsimme tukea toisiltamme.

– On tärkeä tiedostaa, että turva­pai­kan­ha­kijat eivät ole uhreja ja avuttomia, vaan heillä on omat voima­varat. He ovat taiste­li­joita ja selviäjiä, Edda Ólafsdóttir korostaa.

Erityisen haavoit­tu­vassa asemassa ovat ilman vanhempia saapuvat alaikäiset turva­ paikan­ha­kijat. Myös Islantiin heitä on tullut, joskin määrät ovat pieniä. Tänä vuonna on saapunut 17 alaikäistä, viime vuonna 23, sitä edellisenä 12.

Vastuu alaikäi­sistä on hajau­tunut monelle taholle: oikeus­mi­nis­te­riölle, sosiaa­li­mi­nis­te­riölle, maahan­muut­to­vi­ras­tolle, kunnille ja lasten­suo­je­lu­vi­ras­tolle, joskin lasten­suojelu on avainroolissa.

– Periaat­teessa kunta on vastuussa jokai­sesta alueensa lapsesta, niin siis myös turva­pai­kan­ha­ki­jasta. Lasten­suo­je­lulain velvoite huolehtia lapsen edusta ja hyvin­voin­nista koskee kaikkia lapsia, toteaa Ólafsdóttir.

Alaikäisten turva­paik­ka­haas­tat­telut tehdään Reykja­vikin Lasten talossa, jossa on vankka tietämys työstä lasten kanssa. Lasten talo on erikois­tunut lapsen seksu­aa­lisen riiston ja hyväk­si­käytön tutki­miseen. Talon psyko­logit haastat­te­levat alaikäiset turva­pai­kan­ha­kijat, punaisen ristin työntekijä ja sosiaa­li­työn­tekijä tarkkai­levat haastat­telua ja osallis­tuvat tarvit­taessa. Lapset sijoi­tetaan poikkeuk­setta perheisiin.

Haasteena on kuitenkin se, että yhteisöt ovat pieniä ja tapaukset kullekin sosiaa­li­työn­te­ki­jälle harvi­naisia. Kokemusta ei kerry, eikä konsul­taa­tioapua spesia­lis­teilta ole saatavissa.

– Tee vain sosiaa­li­työtä, ei tarvita mitään erityistä, sillä sosiaa­li­työssä on jo kaikki elementit, joita tarvitaan, rohkaisee Edda kun­ tien sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä toimimaan lasten ja turva­pai­kan­ha­ki­joiden kanssa.

Tosin työssä tarvit­taisiin lisää koulu­tusta, miten raken­netaan luotta­musta asiakkaan ja työnte­kijän välille, kun mukana on tulkki, johon myös pitää rakentaa luotta­mus­suhde. Tukholman Karolii­nis­sessa yliopis­to­sai­raa­lassa järjes­tetään trauma­kou­lu­tusta, jota myös pidetään tärkeänä pakolais­työssä. Sinne islan­ti­laiset aikovat hakeutua.

Pionee­ri­so­si­aa­li­työn­te­kijät iloit­sevat siitä, että Islan­nissa on helpo­tettu perhee­nyh­dis­tä­mistä. Työ on raastavaa silloin, kun turva­paikka evätään ja pitää saatella ihminen paluumatkalle.

– Sosiaa­li­työn­te­kijän tehtävänä on huolehtia, että ihminen saa edes tärkeät asiat mukaansa. Esimer­kiksi maksa­mat­tomat palkkansa, lasten koulussa tekemät piirus­tukset, asiakirjat. Aina emme ikävä kyllä saa tietoa ajoissa.

Osalli­suutta vai teeskentelyä

Brian Littlechild on sosiaa­lityön professori Hertfords­hiren yliopis­tossa. Hän on edelleen myös rekis­te­röity sosiaa­li­työn­tekijä. Käytännön sosiaa­li­työn­te­kijänä hän on työsken­nellyt mielen­ter­veys­työssä. Britannian sosiaa­li­työn­te­ki­jä­jär­jestö käyttää häntä paljon asiantuntijana.

Hän väittää, että toiseut­ta­mista tapahtuu jatku­vasti ja hyvin epärei­lusti. Myös sosiaa­lialan ammat­ti­laisten toimin­nassa, ei vain mediassa.

– Kuitenkin tiedämme, että syrjäy­ty­misen ehkäi­syssä osallisuus on avainasia. Sosiaa­lialan ammat­ti­laisen tehtävänä on varmistaa, että heikossa asemassa oleva, joka ei usko omiin mahdol­li­suuk­siinsa osallistua, saa osalli­suuden kokemuksen.

Myös Durhamin yliopiston sosiaa­lityön professori Lena Dominelli varoittaa toiseut­ta­masta. Hän väittää, että sosiaa­li­työn­te­kijät kohtaavat yhdessä ja tasa­-arvoisina asiak­kai­densa kanssa järjes­telmän, joka ei ole suotuisa. Järjes­tel­mällä hän tarkoittaa talous­ku­ri­po­li­tiikan Eurooppaa, jossa köyhyys on endemia.

– Preka­ri­saatio koskee yhä useampia ihmisiä, Lena Dominelli totesi.

– Myös valkoisia työväen­luokan miehiä on kohdannut syrjäy­ty­minen. Se näkyy nyt populis­tisten liikkeiden nousuna, joskaan yhteys ei ole aivan yksinkertainen.

Hän varoitti asetta­masta ihmisiä vastakkain ja käsit­te­le­mästä heitä blokkeina. Kukaan ei ole numero, jokainen on yksilö omine histo­rioineen, tarpeineen, unelmineen kuten eloku­vassa I, Daniel Blake kosket­ta­vasti kuvataan.

Palve­luiden kehit­tä­minen yhdessä asiak­kaiden kanssa on yksi tapa pienentää demokra­tia­va­jetta ja lisätä osallisuutta.

Sosiaalialan ammattilaisen tehtävänä on varmistaa, että heikossa asemassa oleva, joka ei usko omiin mahdollisuuksiinsa osallistua, saa osallisuuden kokemuksen.

Brian Littlechild viittaa yhdys­val­ta­laisen tutkijan Sherry Arnsteinin jo kuusikymmen­luvun lopulla esitte­lemiin osalli­suuden tikapuihin. Alimmalla portaalla on manipu­lointi ja terapia, keskellä infor­mointi ja konsultoin­ ti ja ylimpänä täydel­linen kansa­lais­kont­rolli, jossa kansa­laiset itse päättävät mitä ja miten käsitellään. Se on tavoite.

Littlechild ei pidä sumutuk­sesta, teesken­nel­lystä osalli­suu­desta, jossa esim. poimitaan joku edustamaan palvelun käyttäjiä, mutta ei varmisteta näiden osallis­tu­mis­mah­dol­li­suuksia, eikä anneta osallistua päätöksentekoon.

– Näyttää hyvältä kokouksen osallis­tu­ja­lis­tassa, ei muuta, Littlechild kritisoi.

– Sosiaa­lityön etiikka edellyttää, että asia­ kas saa osallistua palvelun suunnit­teluun ja arviointiin: palvelua ei tehdä asiak­kaalle vaan asiakkaan kanssa. Sosiaa­li­työn­te­kijän tehtävänä on varmistaa, että asiakkaan oikeus tehdä valintoja ja päätöksiä toteutuu.

Kristiina Koski­luoma

Yhteis­tuo­tannon resepti ammattilaiselle

Osoita, että sinä ja toimi­paikkasi arvos­tatte asiakasta.
Kuuntele asiakasta aidosti.
Valmistele tapaa­miset niin, että ne sopivat asiakkaalle.
Käytä osallis­tavia menetelmiä.
Huolehdi palaut­teesta: kerro miten tapaa­misen tuloksia käytetään ja miten ne vaikut­tavat asiak­kaaseen tai asiakasryhmään.
Käytä tukihenkilöitä.
Asetu asiakkaan asemaan.
Rakenna palve­lun­käyt­täjien vetämät palautejärjestelmät.