Sosi­aalialan ammatit perus­tu­vat – arvo­jen ohel­la – koulu­tuk­sen anta­maan tietopo­h­jaan: teo­reet­tiseen, tutkit­tuun, yhteiskun­taa ja palvelu­ja koske­vaan sekä koke­muk­ses­ta nou­se­vaan tietoon. Pätevyys­vaa­timuk­sil­la varmis­te­taan, että ammat­ti­laisil­la on riit­tävä ja tehtävään sovel­tu­va koulu­tus.

 

 

Tiedon ja käytän­nön suhde nähti­in aikaisem­min yhden­su­un­taise­na: käytän­tö on tiedon sovelta­ja. Kovin harv­inaista ei ollut sel­l­ainenkaan ajat­telu, että käytän­tö on vähem­män vaa­ti­vaa kuin tiedon tuot­ta­mi­nen.

Tieto ja käytän­tö ovat kuitenkin sosi­aalial­la yhteen kietoutunei­ta. ”Mikään ei ole niin käytän­nöl­listä kuin hyvä teo­ria”, kir­joit­ti jo aikanaan sosi­aalip­sykolo­gi Kurt Lewin.

Sosiaalialan ammattien työ ei asetu minkään yksittäisen tieteenalan sisään.

Sosi­aal­i­työlle omi­nainen ”ihmi­nen elämän­ti­lanteessa” ‑läh­estymistapa edel­lyt­tää moni­u­lot­teista tiede­pe­rus­taa ja mon­en­laa­tu­ista tietoa. Miten siis rak­en­taa alan työhön riit­tävää ja rel­e­vant­tia tiedol­lista kivi­jalkaa?

Alan käytän­tö tuot­taa itse mas­si­ivisen määrän tilas­to­jen ulkop­uolelle jääviä havain­to­ja ja koke­muk­sia ”ihmi­sistä elämän­ti­lanteis­sa”. Yhtä lail­la koke­mus­ta ker­tyy työn sisäl­löstä ja sen jän­nit­teistä. Tämän­laa­tu­inen tieto on hajal­laan asi­akasasi­akir­jois­sa, ammat­ti­lais­ten ”pään sisäl­lä” ja asi­akkaiden koke­muk­sis­sa. Sieltä se ei pääse siir­tymään alan koulu­tuk­seen eikä sitä kaut­ta uusille ammat­ti­laisille muu­ta kuin käytän­nön opetuk­sen yhtey­dessä.

Tarvitsemme uudenlaista tiedonmuodostuksen lähestymistapaa. 

Ammatill­i­nen käytän­tö on syytä ymmärtää myös tiedon tuot­ta­jak­si, eikä vain sen sovelta­jak­si. Kehit­tyvä sosi­aal­i­työn käytän­tö­tutkimus – sel­l­aise­na kuin minä sen ymmär­rän – ei ole vain käytän­nön tutkimista, vaan uuden tutkimu­sori­en­taa­tion rak­en­tamista. Täl­lä alueel­la tapah­tuu paljon innos­tavaa ja rohkai­se­vaa kehi­tys­tä.

Tiedontuot­ta­jien piiri laa­je­nee sekä alan ammat­ti­laisi­in että tule­vaisu­udessa toiv­ot­tavasti uusin tavoin myös palvelu­jen käyt­täji­in. Sosi­aal­i­työn käytän­tö­tutkimuk­sen on rai­vat­ta­va oma tilansa val­lit­se­vien tutkimu­sori­en­taa­tioiden rin­nalle, joi­ta niitäkin tarvi­taan esimerkik­si työn vaikut­tavu­u­den tutkimises­sa. Kan­sain­vä­li­nen kiin­nos­tus sosi­aal­i­työn käytän­tö­tutkimuk­seen kas­vaa, ja siitä voimme ottaa pin­no­ja myös itsellemme.

Luk­i­ja voi kysyä, aut­taako tämä abstrak­til­ta kuu­losta­va tutkimus­puhe työ­paineen kanssa kamp­pail­e­vaa sosi­aalialan työn­tek­i­jää. Ei heti.

Itsekään en ehkä ole todis­ta­mas­sa sen vaiku­tuk­sia sosi­aalialan ammatil­lisen työn tule­vaan suun­taan, sisältöön ja vaiku­tuk­si­in. Kansalais­ten elämän­ti­lantei­ta ja tarpei­ta vas­taa­van tietopo­h­jan rak­en­t­a­mi­nen ei ole ”kiv­en hakkaamista, vaan kat­e­draalin rak­en­tamista”, kuten oman työn ydin­te­htävän ymmärtämistä on osu­vasti kuvat­tu.