Sosiaa­lialan ammatit perus­tuvat – arvojen ohella – koulu­tuksen antamaan tieto­pohjaan: teoreet­tiseen, tutkittuun, yhteis­kuntaa ja palveluja koskevaan sekä kokemuk­sesta nousevaan tietoon. Pätevyys­vaa­ti­muk­silla varmis­tetaan, että ammat­ti­lai­silla on riittävä ja tehtävään soveltuva koulutus.

 

 

Tiedon ja käytännön suhde nähtiin aikai­semmin yhden­suun­taisena: käytäntö on tiedon soveltaja. Kovin harvi­naista ei ollut sellai­nenkaan ajattelu, että käytäntö on vähemmän vaativaa kuin tiedon tuotta­minen.

Tieto ja käytäntö ovat kuitenkin sosiaa­lialla yhteen kietou­tu­neita. ”Mikään ei ole niin käytän­nöl­listä kuin hyvä teoria”, kirjoitti jo aikanaan sosiaa­lip­sy­kologi Kurt Lewin.

Sosiaalialan ammattien työ ei asetu minkään yksittäisen tieteenalan sisään.

Sosiaa­li­työlle ominainen ”ihminen elämän­ti­lan­teessa” ‑lähes­ty­mistapa edellyttää moniu­lot­teista tiede­pe­rustaa ja monen­laa­tuista tietoa. Miten siis rakentaa alan työhön riittävää ja relevanttia tiedol­lista kivijalkaa?

Alan käytäntö tuottaa itse massii­visen määrän tilas­tojen ulkopuo­lelle jääviä havaintoja ja kokemuksia ”ihmisistä elämän­ti­lan­teissa”. Yhtä lailla kokemusta kertyy työn sisäl­löstä ja sen jännit­teistä. Tämän­laa­tuinen tieto on hajallaan asiakas­asia­kir­joissa, ammat­ti­laisten ”pään sisällä” ja asiak­kaiden kokemuk­sissa. Sieltä se ei pääse siirtymään alan koulu­tukseen eikä sitä kautta uusille ammat­ti­lai­sille muuta kuin käytännön opetuksen yhtey­dessä.

Tarvitsemme uudenlaista tiedonmuodostuksen lähestymistapaa. 

Ammatil­linen käytäntö on syytä ymmärtää myös tiedon tuotta­jaksi, eikä vain sen sovel­ta­jaksi. Kehittyvä sosiaa­lityön käytän­tö­tut­kimus – sellaisena kuin minä sen ymmärrän – ei ole vain käytännön tutki­mista, vaan uuden tutki­muso­rien­taation raken­ta­mista. Tällä alueella tapahtuu paljon innos­tavaa ja rohkai­sevaa kehitystä.

Tiedon­tuot­tajien piiri laajenee sekä alan ammat­ti­laisiin että tulevai­suu­dessa toivot­ta­vasti uusin tavoin myös palve­lujen käyttäjiin. Sosiaa­lityön käytän­tö­tut­ki­muksen on raivattava oma tilansa vallit­sevien tutki­muso­rien­taa­tioiden rinnalle, joita niitäkin tarvitaan esimer­kiksi työn vaikut­ta­vuuden tutki­mi­sessa. Kansain­vä­linen kiinnostus sosiaa­lityön käytän­tö­tut­ki­mukseen kasvaa, ja siitä voimme ottaa pinnoja myös itsel­lemme.

Lukija voi kysyä, auttaako tämä abstrak­tilta kuulostava tutki­muspuhe työpaineen kanssa kamppai­levaa sosiaa­lialan työnte­kijää. Ei heti.

Itsekään en ehkä ole todis­ta­massa sen vaiku­tuksia sosiaa­lialan ammatil­lisen työn tulevaan suuntaan, sisältöön ja vaiku­tuksiin. Kansa­laisten elämän­ti­lan­teita ja tarpeita vastaavan tieto­pohjan raken­ta­minen ei ole ”kiven hakkaa­mista, vaan katedraalin raken­ta­mista”, kuten oman työn ydinteh­tävän ymmär­tä­mistä on osuvasti kuvattu.