Sosiaalialan ammatit perustuvat – arvojen ohella – koulutuksen antamaan tietopohjaan: teoreettiseen, tutkittuun, yhteiskuntaa ja palveluja koskevaan sekä kokemuksesta nousevaan tietoon. Pätevyysvaatimuksilla varmistetaan, että ammattilaisilla on riittävä ja tehtävään soveltuva koulutus.

 

 

Tiedon ja käy­tän­nön suhde näh­tiin aikai­sem­min yhden­suun­tai­sena: käy­täntö on tie­don sovel­taja. Kovin har­vi­naista ei ollut sel­lai­nen­kaan ajat­telu, että käy­täntö on vähem­män vaa­ti­vaa kuin tie­don tuot­ta­mi­nen.

Tieto ja käy­täntö ovat kui­ten­kin sosi­aa­lialla yhteen kie­tou­tu­neita. ”Mikään ei ole niin käy­tän­nöl­listä kuin hyvä teo­ria”, kir­joitti jo aika­naan sosi­aa­lip­sy­ko­logi Kurt Lewin.

Sosiaalialan ammattien työ ei asetu minkään yksittäisen tieteenalan sisään.

Sosi­aa­li­työlle omi­nai­nen ”ihmi­nen elä­män­ti­lan­teessa” ‑lähes­ty­mis­tapa edel­lyt­tää moniu­lot­teista tie­de­pe­rus­taa ja monen­laa­tuista tie­toa. Miten siis raken­taa alan työ­hön riit­tä­vää ja rele­vant­tia tie­dol­lista kivi­jal­kaa?

Alan käy­täntö tuot­taa itse mas­sii­vi­sen mää­rän tilas­to­jen ulko­puo­lelle jää­viä havain­toja ja koke­muk­sia ”ihmi­sistä elä­män­ti­lan­teissa”. Yhtä lailla koke­musta ker­tyy työn sisäl­löstä ja sen jän­nit­teistä. Tämän­laa­tui­nen tieto on hajal­laan asia­kas­asia­kir­joissa, ammat­ti­lais­ten ”pään sisällä” ja asiak­kai­den koke­muk­sissa. Sieltä se ei pääse siir­ty­mään alan kou­lu­tuk­seen eikä sitä kautta uusille ammat­ti­lai­sille muuta kuin käy­tän­nön ope­tuk­sen yhtey­dessä.

Tarvitsemme uudenlaista tiedonmuodostuksen lähestymistapaa.

Amma­til­li­nen käy­täntö on syytä ymmär­tää myös tie­don tuot­ta­jaksi, eikä vain sen sovel­ta­jaksi. Kehit­tyvä sosi­aa­li­työn käy­tän­tö­tut­ki­mus – sel­lai­sena kuin minä sen ymmär­rän – ei ole vain käy­tän­nön tut­ki­mista, vaan uuden tut­ki­muso­rien­taa­tion raken­ta­mista. Tällä alu­eella tapah­tuu pal­jon innos­ta­vaa ja roh­kai­se­vaa kehi­tystä.

Tie­don­tuot­ta­jien piiri laa­je­nee sekä alan ammat­ti­lai­siin että tule­vai­suu­dessa toi­vot­ta­vasti uusin tavoin myös pal­ve­lu­jen käyt­tä­jiin. Sosi­aa­li­työn käy­tän­tö­tut­ki­muk­sen on rai­vat­tava oma tilansa val­lit­se­vien tut­ki­muso­rien­taa­tioi­den rin­nalle, joita nii­tä­kin tar­vi­taan esi­mer­kiksi työn vai­kut­ta­vuu­den tut­ki­mi­sessa. Kan­sain­vä­li­nen kiin­nos­tus sosi­aa­li­työn käy­tän­tö­tut­ki­muk­seen kas­vaa, ja siitä voimme ottaa pin­noja myös itsel­lemme.

Lukija voi kysyä, aut­taako tämä abstrak­tilta kuu­los­tava tut­ki­mus­puhe työ­pai­neen kanssa kamp­pai­le­vaa sosi­aa­lia­lan työn­te­ki­jää. Ei heti.

Itse­kään en ehkä ole todis­ta­massa sen vai­ku­tuk­sia sosi­aa­lia­lan amma­til­li­sen työn tule­vaan suun­taan, sisäl­töön ja vai­ku­tuk­siin. Kan­sa­lais­ten elä­män­ti­lan­teita ja tar­peita vas­taa­van tie­to­poh­jan raken­ta­mi­nen ei ole ”kiven hak­kaa­mista, vaan kate­draa­lin raken­ta­mista”, kuten oman työn ydin­teh­tä­vän ymmär­tä­mistä on osu­vasti kuvattu.