Kirsi Rytkönen ponnisti yamk-pohjalta tohtoriksi. Väitöskirjassaan hän tutki, esiintyykö varhaiskasvatuksessa ihmislähtöistä palvelevaa johtajuutta.

 

 

Kesällä 2013 Kirsi Ryt­kö­nen istui soh­valla mie­hensä kanssa kat­so­massa tele­vi­siota. Aja­tuk­set oli­vat taas kier­ty­neet haa­vee­seen, jota hän oli hel­li­nyt mie­les­sään jo vuo­sia. Yhtäk­kiä kysy­mys kar­kasi huulilta.

– Miltä susta tun­tuisi, jos läh­ti­sin jatko-opis­ke­li­jaksi ja teki­sin väitöskirjan?

Puo­liso ei edes hät­käh­tä­nyt, koska oli niin tot­tu­nut vai­monsa opiskeluintoon.

– Ilman muuta, mah­tava ajatus!

Vielä samana iltana paris­kunta istahti yhdessä tie­to­ko­neelle. Mikä yli­opisto kel­puut­taisi jatko-opis­ke­li­jak­seen yamk-tut­kin­non suo­rit­ta­neen sosio­no­min, jonka unel­mien tut­ki­musai­hetta ei ollut Suo­messa pen­ko­nut vielä kukaan?

Palveleva johtajuus

Tänä syk­synä sei­nä­jo­ke­lai­nen Kirsi Ryt­kö­nen val­mis­tui filo­so­fian toh­to­riksi. Hänen väi­tös­kir­jansa käsit­teli – niin kuin piti­kin – pal­ve­le­vaa joh­ta­juutta varhaiskasvatuksessa.

Pal­ve­le­van joh­ta­juu­den käsite on Suo­messa vielä melko vie­ras. Kyse on ihmis­läh­töi­sestä joh­ta­mis­ta­vasta, jossa joh­taja ei käs­kytä tai pön­kitä omaa ase­maansa vaan haluaa vil­pit­tö­mästi aut­taa alai­si­aan onnis­tu­maan. Tavoit­teena ei ole niin­kään tuot­ta­vuu­den kasvu vaan työn­te­ki­jöi­den amma­til­li­nen kehittyminen.

Var­hais­kas­va­tuk­seen joh­ta­mis­tapa sopii Ryt­kö­sen mie­lestä eri­tyi­sen hyvin, koska hyvin­voiva hen­ki­löstö on päi­vä­ko­tien tär­kein voi­ma­vara. Myös lap­set saa­vat ihmis­suh­teista oival­li­sen mal­lin, kun aikui­set koh­te­le­vat toi­si­aan kunnioittavasti.

Ryt­kö­nen kiin­nos­tui aiheesta jo tois­ta­kym­mentä vuotta sit­ten, jol­loin hän näki filo­sofi Maija-Riitta Olli­lan tele­vi­sion keskusteluohjelmassa.

– Hän ker­toi hyvästä joh­ta­juu­desta ja työyh­tei­söstä. Yhtäk­kiä aloin kuun­nella, että het­ki­nen, hän­hän puhuu enti­sestä työ­pai­kas­tani. Kuvaus meni aivan yksi yhteen enti­sen joh­ta­jani kanssa.

Ryt­kö­nen oli ollut vuo­si­tu­han­nen alussa las­ten­tar­han­opet­ta­jana päi­vä­ko­dissa, jonka joh­taja korosti oikeu­den­mu­kai­suutta ja arvosti työn­te­ki­jöi­den osaa­mista. Hän vaali yhtei­söl­li­syyttä, koh­tasi alai­sensa kii­reet­tö­mästi ja osoitti myö­tä­tun­toa vai­keissa tilanteissa.

Opiskelu on valtavan innostavaa.

Vaikka pomo teki lujasti töitä saa­dak­seen tii­minsä onnis­tu­maan, hän ei kos­kaan nos­ta­nut itse­ään jalus­talle vaan antoi saa­vu­tuk­sista tun­nus­tusta koko porukalle.

– Hänen tavas­saan mah­dol­lis­taa työmme oli jotain aivan ilmiö­mäistä. Sil­loin en tien­nyt, että kyse oli pal­ve­le­vasta johtamisesta.

Syk­syllä 2014 Ryt­kö­nen työs­ken­teli Lapuan kau­pun­gin var­hais­kas­va­tus­pääl­lik­könä. Työ­nan­taja oli juuri toteut­ta­nut työ­hy­vin­voin­ti­ky­se­lyn, jonka tulos­ten perus­teella var­hais­kas­va­tuk­sen joh­ta­jat halusi­vat ryh­tyä kehit­tä­mään johtajuuttaan.

Kukaan ei vain vielä tien­nyt, mihin suun­taan. Sil­loin Ryt­kö­nen avasi suunsa. Hän ker­toi pal­ve­le­van joh­ta­juu­den peri­aat­teista ja väi­tös­työs­tään, jolta uupui tut­ki­mus­kohde. Hakusessa oli var­hais­kas­va­tuk­sen orga­ni­saa­tio, jossa voisi sel­vit­tää pal­ve­le­van joh­ta­juu­den ilme­ne­mistä ja kehit­ty­mistä. Mitä jos hän toteut­taisi toi­min­ta­tut­ki­muk­sen omassa työyh­tei­sös­sään? Mikä ettei, innos­tui­vat kollegat.

Tie tohtoriksi ei ole tavanomaisimmasta päästä

Lap­pa­jär­ve­läi­nen maa­ta­lon tyttö tiesi jo ylä­as­teella halua­vansa päi­vä­hoi­ta­jaksi. Amma­til­li­sen kou­lu­tuk­sen jäl­keen hän jat­koi luku­jaan las­ten ja nuor­ten kas­va­tuk­seen suun­tau­tu­neeksi sosio­no­miksi (AMK) ja sai kou­lu­tuk­sel­laan töitä las­ten­tar­han­opet­ta­jana ja per­he­päi­vä­hoi­don ohjaajana.

Koska Ryt­kö­sen tie­don­jano oli ehty­mä­tön, hän suo­ritti työn ohella ylem­män ammatti-kor­kea­kou­lu­tut­kin­non ja opet­ta­jan peda­go­gi­set opin­not. Lopulta hän tajusi unel­moi­vansa joh­ta­juu­den tutkimisesta.

Mie­hensä roh­kai­se­mana Ryt­kö­nen otti yhteyttä Tam­pe­reen yli­opis­toon. Hän kysyi pro­fes­so­rilta suo­raan, mil­lai­set mah­dol­li­suu­det hänellä olisi päästä jatko-opis­ke­li­jaksi ammattikorkeakoulupohjalta.

– On se mah­dol­lista, mutta har­vi­naista, kuu­lui vastaus.

Ryt­kö­sen ete­lä­poh­ja­lai­nen sisu nosti pää­tään. Pon­ti­mena ei ollut toh­to­rin tit­teli vaan silkka oppi­mi­sen halu.

– Opis­kelu on aina ollut minulle har­ras­tus, josta olen ammen­ta­nut voi­maa. On ollut val­ta­van pal­kit­se­vaa, kun olen pääs­syt sovel­ta­maan oppi­maani työ­hön, hän sanoo.

Väi­tös­kir­ja­työn ohjaa­jat suh­tau­tui­vat Ryt­kö­sen kun­nian­hi­moi­seen aihe­va­lin­taan kan­nus­ta­vasti, vaikka osa tie­deyh­tei­söstä kum­mek­sui­kin hänen näkö­kul­maansa joh­ta­juu­teen. Ryt­kö­nen otti sel­vit­tääk­seen, esiin­tyykö Lapuan var­hais­kas­va­tuk­sessa pal­ve­le­vaa joh­ta­juutta ja mil­lai­nen pro­sessi pal­ve­le­vaan joh­ta­juus­kult­tuu­riin siir­ty­mi­nen on.

Yhdessä tekemistä ei voi koskaan korostaa liikaa.

Tut­ki­muk­seen osal­lis­tui niin joh­ta­jia, työn­te­ki­jöitä kuin sivis­tys­lau­ta­kun­nan jäse­niä­kin. Aineis­tot Ryt­kö­nen hankki kyse­lyillä, ryh­mä­haas­tat­te­luilla ja teet­tä­mällä kirjoitustehtäviä.

Kak­sois­rooli tut­ki­jana ja tut­kit­ta­vien esi­mie­henä oli vaa­tiva. Ryt­kö­nen jou­tui poh­ti­maan, osaako hän tar­kas­tella aihet­taan tar­peeksi etäältä ja uskal­ta­vatko kaikki työn­te­ki­jät ker­toa näke­myk­si­ään omalle pomol­leen. Toi­saalta tupla­roo­lista oli hyötyä.

– Koska tut­kit­ta­vat tun­si­vat minut, meillä oli jo vuo­sien saa­tossa syn­ty­nyt luottamus.

Väi­tös­kir­jan teke­mi­nen työn ohessa kesti mil­tei viisi vuotta. Ryt­kö­nen on kii­tol­li­nen mie­hel­leen ja lap­sil­leen, jotka tuki­vat häntä ja antoi­vat hänelle opiskelurauhan.

Työn, per­heen ja jatko-opis­ke­lun yhdis­tä­mi­nen edel­lytti vank­kaa sisäistä moti­vaa­tiota, itse­ku­ria ja itsensä joh­ta­mista. Ras­kaalta yhtälö ei silti tuntunut.

– Totta kai muis­tan jumi­ti­lan­teet­kin, mutta enim­mäk­seen mie­leeni nousee ilah­dut­ta­via ahaa-elä­myk­siä ja opet­ta­vai­sia kohtaamisia.

Tutkimuksen tulokset  hienoinen yllätys

Kirsi Ryt­kö­nen ei ollut osan­nut odot­taa, että var­hais­kas­va­tuk­sessa esiin­tyisi niin vah­vasti peräti kolme pal­ve­le­van joh­ta­mi­sen tunnusmerkkiä.

Lapualla joh­ta­jat vas­tuut­ti­vat työn­te­ki­jöi­tään anta­malla teke­mi­selle raa­mit, joi­den puit­teissa kukin sai toi­mia par­haaksi kat­so­mal­laan tavalla. Voi­maan­nut­ta­mi­nen puo­les­taan ilmeni kou­lu­tus­myön­tei­syy­tenä ja kokei­lui­hin roh­kai­se­mi­sena. Peda­go­gi­nen suun­nan näyt­tä­mi­nen taas aut­toi työn­te­ki­jöitä ymmär­tä­mään, mihin toi­min­nalla tähdätään.

Pet­rat­ta­vaa var­hais­kas­va­tuk­sen joh­ta­jilla olisi vielä työn­te­ki­jöi­den yksi­löl­lis­ten vah­vuuk­sien tukemisessa.

– Jos joku on vaikka har­ras­ta­nut jal­ka­pal­loa koko elä­mänsä, sitä pys­tyisi hyö­dyn­tä­mään las­ten moto­rii­kan kehit­tä­mi­sessä. Näitä vah­vuuk­sia ei pysty löy­tä­mään, jos ei tunne työn­te­ki­jää eikä ole kiin­nos­tu­nut hänestä ihmi­senä, Ryt­kö­nen sanoo.

Lapua­lai­set pää­si­vät omassa kehi­tys­työs­sään hyvään alkuun paran­ta­malla tie­don­kul­kua, avaa­malla joh­don pala­ve­rit työn­te­ki­jöille ja perus­ta­malla joh­ta­jille vertaisryhmiä.

Ryt­kö­nen muis­tut­taa, että joh­ta­juus­kult­tuu­rin muu­tos on työyh­tei­sön yhtei­nen, käy­tän­nössä lop­pu­ma­ton, matka. Kehit­tä­mis­vi­rettä kan­nat­taa hänen mukaansa pitää yllä kysee­na­lais­ta­malla aika ajoin val­lit­se­via käytäntöjä.

Hän muis­tut­taa, että myös uusia esi­mie­hiä tai työn­te­ki­jöitä rek­ry­toi­taessa on tär­keää sel­vit­tää, mil­laista joh­ta­mista haki­jat arvostavat.

– Yhdessä teke­mistä ei voi kos­kaan koros­taa liikaa.

Kirsi Ryt­kö­sen oma ura esi­mies­työn kehit­tä­jänä jat­kuu tätä nykyä Kok­ko­lassa, jossa hän työs­ken­te­lee kau­pun­gin hen­ki­lös­tön kehit­tä­mis­pääl­lik­könä. Päi­vä­työnsä ohessa hän kou­lut­taa työyh­tei­söjä pal­ve­le­vasta johtajuudesta.

Väi­tös­kir­jan teke­mi­nen aut­toi kas­va­tuk­sen ammat­ti­laista ymmär­tä­mään, miten pal­jon joh­ta­mi­seen vai­kut­ta­vat ihmi­set, tilanne ja käsi­tel­tä­vät asiat. Joh­ta­jana hän uskal­taa nyt myös heit­täy­tyä roh­keam­min epä­var­moi­hin tilanteisiin.

– Minun ei tar­vitse aja­tella asioita val­miiksi, vaan niistä syn­tyy aivan lois­ta­via yhdessä.

Minna Hotokka