Kirsi Rytkönen ponnisti yamk-pohjalta tohtoriksi. Väitöskirjassaan hän tutki, esiintyykö varhaiskasvatuksessa ihmislähtöistä palvelevaa johtajuutta.

 

 

Kesäl­lä 2013 Kir­si Rytkö­nen istui sohval­la miehen­sä kanssa kat­so­mas­sa tele­vi­sio­ta. Ajatuk­set oli­vat taas kier­tyneet haaveeseen, jota hän oli hellinyt mielessään jo vuosia. Yhtäkkiä kysymys karkasi huulil­ta.

– Miltä sus­ta tun­tu­isi, jos lähtisin jatko-opiske­li­jak­si ja tek­isin väitöskir­jan?

Puoliso ei edes hätkähtänyt, kos­ka oli niin tot­tunut vai­mon­sa opiskeluin­toon.

– Ilman muu­ta, mah­ta­va aja­tus!

Vielä samana iltana pariskun­ta istahti yhdessä tietokoneelle. Mikä yliopis­to kelpu­ut­taisi jatko-opiske­li­jak­seen yamk-tutkin­non suorit­ta­neen sosionomin, jon­ka unelmien tutkimu­sai­het­ta ei ollut Suomes­sa penkonut vielä kukaan?

Palveleva johtajuus

Tänä syksynä seinäjoke­lainen Kir­si Rytkö­nen valmis­tui filosofi­an tohtorik­si. Hänen väitöskir­jansa käsit­teli – niin kuin pitikin – palvel­e­vaa johta­ju­ut­ta varhaiskas­vatuk­ses­sa.

Palvel­e­van johta­ju­u­den käsite on Suomes­sa vielä melko vieras. Kyse on ihmis­lähtöis­es­tä johtamis­tavas­ta, jos­sa johta­ja ei käskytä tai pönkitä omaa ase­maansa vaan halu­aa vil­pit­tömästi aut­taa alaisi­aan onnis­tu­maan. Tavoit­teena ei ole niinkään tuot­tavu­u­den kasvu vaan työn­tek­i­jöi­den ammatill­i­nen kehit­tymi­nen.

Varhaiskas­vatuk­seen johtamistapa sopii Rytkösen mielestä eri­tyisen hyvin, kos­ka hyv­in­voi­va henkilöstö on päiväko­tien tärkein voimavara. Myös lapset saa­vat ihmis­suhteista oival­lisen mallin, kun aikuiset kohtel­e­vat toisi­aan kun­nioit­tavasti.

Rytkö­nen kiin­nos­tui aiheesta jo tois­takym­men­tä vuot­ta sit­ten, jol­loin hän näki filosofi Mai­ja-Riit­ta Ollilan tele­vi­sion keskustelu­o­hjel­mas­sa.

– Hän ker­toi hyvästä johta­ju­ud­es­ta ja työy­hteisöstä. Yhtäkkiä aloin kuun­nel­la, että het­ki­nen, hän­hän puhuu entis­es­tä työ­paikas­tani. Kuvaus meni aivan yksi yhteen entisen johta­jani kanssa.

Rytkö­nen oli ollut vuosi­tuhan­nen alus­sa las­ten­tarhanopet­ta­jana päiväkodis­sa, jon­ka johta­ja korosti oikeu­den­mukaisu­ut­ta ja arvosti työn­tek­i­jöi­den osaamista. Hän vaali yhteisöl­lisyyt­tä, kohtasi alaisen­sa kiireet­tömästi ja osoit­ti myötä­tun­toa vaikeis­sa tilanteis­sa.

Opiskelu on valtavan innostavaa.

Vaik­ka pomo teki lujasti töitä saadak­seen tiimin­sä onnis­tu­maan, hän ei koskaan nos­tanut itseään jalustalle vaan antoi saavu­tuk­sista tun­nus­tus­ta koko porukalle.

– Hänen tavas­saan mah­dol­lis­taa työmme oli jotain aivan ilmiömäistä. Sil­loin en tien­nyt, että kyse oli palvel­ev­as­ta johtamis­es­ta.

Syksyl­lä 2014 Rytkö­nen työsken­teli Lapuan kaupun­gin varhaiskas­va­tus­pääl­likkönä. Työ­nan­ta­ja oli juuri toteut­tanut työhyv­in­voin­tiky­se­lyn, jon­ka tulosten perus­teel­la varhaiskas­vatuk­sen johta­jat halu­si­vat ryhtyä kehit­tämään johta­ju­ut­taan.

Kukaan ei vain vielä tien­nyt, mihin suun­taan. Sil­loin Rytkö­nen avasi suun­sa. Hän ker­toi palvel­e­van johta­ju­u­den peri­aat­teista ja väitöstyöstään, jol­ta uupui tutkimusko­hde. Hakuses­sa oli varhaiskas­vatuk­sen organ­isaa­tio, jos­sa voisi selvit­tää palvel­e­van johta­ju­u­den ilmen­e­mistä ja kehit­tymistä. Mitä jos hän toteut­taisi toim­intatutkimuk­sen omas­sa työy­hteisössään? Mikä ettei, innos­tu­i­v­at kol­le­gat.

Tie tohtoriksi ei ole tavanomaisimmasta päästä

Lap­pa­järveläi­nen maat­alon tyt­tö tiesi jo yläas­teel­la halu­a­vansa päivähoita­jak­si. Ammatil­lisen koulu­tuk­sen jäl­keen hän jatkoi luku­jaan las­ten ja nuorten kas­vatuk­seen suun­tau­tuneek­si sosionomik­si (AMK) ja sai koulu­tuk­sel­laan töitä las­ten­tarhanopet­ta­jana ja per­hep­äivähoidon ohjaa­jana.

Kos­ka Rytkösen tiedon­jano oli ehtymätön, hän suorit­ti työn ohel­la ylem­män ammat­ti-korkeak­oulu­tutkin­non ja opet­ta­jan ped­a­gogiset opin­not. Lop­ul­ta hän tajusi unel­moivansa johta­ju­u­den tutkimis­es­ta.

Miehen­sä rohkaise­m­ana Rytkö­nen otti yhteyt­tä Tam­pereen yliopis­toon. Hän kysyi pro­fes­so­ril­ta suo­raan, mil­laiset mah­dol­lisu­udet hänel­lä olisi päästä jatko-opiske­li­jak­si ammat­tiko­rkeak­oulupo­h­jal­ta.

– On se mah­dol­lista, mut­ta harv­inaista, kuu­lui vas­taus.

Rytkösen eteläpo­h­jalainen sisu nos­ti päätään. Pon­ti­me­na ei ollut tohtorin tit­teli vaan silk­ka oppimisen halu.

– Opiskelu on aina ollut min­ulle har­ras­tus, jos­ta olen ammen­tanut voimaa. On ollut val­ta­van palk­it­se­vaa, kun olen päässyt sovelta­maan oppi­maani työhön, hän sanoo.

Väitöskir­jatyön ohjaa­jat suh­tau­tu­i­v­at Rytkösen kun­ni­an­hi­moi­seen aihe­val­in­taan kan­nus­tavasti, vaik­ka osa tiedey­hteisöstä kum­mek­suikin hänen näkökul­maansa johta­ju­u­teen. Rytkö­nen otti selvit­tääk­seen, esi­in­tyykö Lapuan varhaiskas­vatuk­ses­sa palvel­e­vaa johta­ju­ut­ta ja mil­lainen pros­es­si palvel­e­vaan johta­ju­uskult­tuuri­in siir­tymi­nen on.

Yhdessä tekemistä ei voi koskaan korostaa liikaa.

Tutkimuk­seen osal­lis­tui niin johta­jia, työn­tek­i­jöitä kuin sivistys­lau­takun­nan jäseniäkin. Aineis­tot Rytkö­nen han­k­ki kyse­ly­il­lä, ryh­mähaas­tat­teluil­la ja teet­tämäl­lä kir­joi­tuste­htäviä.

Kak­sois­rooli tutk­i­jana ja tutkit­tavien esimiehenä oli vaa­ti­va. Rytkö­nen jou­tui pohti­maan, osaako hän tarkastel­la aihet­taan tarpeek­si etäältä ja uskalta­vatko kaik­ki työn­tek­i­jät ker­toa näke­myk­siään oma­lle pomolleen. Toisaal­ta tupla­roolista oli hyö­tyä.

– Kos­ka tutkit­ta­vat tun­si­vat min­ut, meil­lä oli jo vuosien saatossa syn­tynyt luot­ta­mus.

Väitöskir­jan tekem­i­nen työn ohes­sa kesti mil­tei viisi vuot­ta. Rytkö­nen on kiitolli­nen miehelleen ja lap­silleen, jot­ka tuki­vat hän­tä ja antoi­vat hänelle opiskelu­rauhan.

Työn, per­heen ja jatko-opiskelun yhdis­tämi­nen edel­lyt­ti vankkaa sisäistä moti­vaa­tio­ta, itsekuria ja itsen­sä johtamista. Raskaal­ta yhtälö ei silti tun­tunut.

– Tot­ta kai muis­tan jumi­ti­lanteetkin, mut­ta enim­mäk­seen mieleeni nousee ilah­dut­tavia ahaa-elämyk­siä ja opet­tavaisia kohtaamisia.

Tutkimuksen tulokset  hienoinen yllätys

Kir­si Rytkö­nen ei ollut osan­nut odot­taa, että varhaiskas­vatuk­ses­sa esi­in­ty­isi niin vah­vasti peräti kolme palvel­e­van johtamisen tun­nus­merkkiä.

Lapual­la johta­jat vas­tu­ut­ti­vat työn­tek­i­jöitään anta­mal­la tekemiselle raamit, joiden puit­teis­sa kukin sai toimia parhaak­si kat­so­ma­l­laan taval­la. Voimaan­nut­ta­mi­nen puolestaan ilmeni koulu­tus­myön­teisyytenä ja kokeilui­hin rohkaisemise­na. Ped­a­gogi­nen suun­nan näyt­tämi­nen taas aut­toi työn­tek­i­jöitä ymmärtämään, mihin toimin­nal­la tähdätään.

Petrat­tavaa varhaiskas­vatuk­sen johta­jil­la olisi vielä työn­tek­i­jöi­den yksilöl­lis­ten vahvuuk­sien tukemises­sa.

– Jos joku on vaik­ka har­ras­tanut jalka­pal­loa koko elämän­sä, sitä pysty­isi hyö­dyn­tämään las­ten motori­ikan kehit­tämisessä. Näitä vahvuuk­sia ei pysty löytämään, jos ei tunne työn­tek­i­jää eikä ole kiin­nos­tunut hänestä ihmisenä, Rytkö­nen sanoo.

Lapualaiset pää­sivät omas­sa kehi­tystyössään hyvään alku­un paran­ta­mal­la tiedonkulkua, avaa­mal­la johdon palaver­it työn­tek­i­jöille ja perus­ta­mal­la johta­jille ver­tais­ryh­miä.

Rytkö­nen muis­tut­taa, että johta­ju­uskult­tuurin muu­tos on työy­hteisön yhteinen, käytän­nössä lop­puma­ton, mat­ka. Kehit­tämisviret­tä kan­nat­taa hänen mukaansa pitää yllä kyseenalais­ta­mal­la aika ajoin val­lit­se­via käytän­töjä.

Hän muis­tut­taa, että myös uusia esimiehiä tai työn­tek­i­jöitä rekry­toitaes­sa on tärkeää selvit­tää, mil­laista johtamista hak­i­jat arvosta­vat.

– Yhdessä tekemistä ei voi koskaan korostaa liikaa.

Kir­si Rytkösen oma ura esimi­estyön kehit­täjänä jatkuu tätä nykyä Kokko­las­sa, jos­sa hän työsken­telee kaupun­gin henkilöstön kehit­tämis­pääl­likkönä. Päivä­työn­sä ohes­sa hän koulut­taa työy­hteisöjä palvel­ev­as­ta johta­ju­ud­es­ta.

Väitöskir­jan tekem­i­nen aut­toi kas­vatuk­sen ammat­ti­laista ymmärtämään, miten paljon johtamiseen vaikut­ta­vat ihmiset, tilanne ja käsiteltävät asi­at. Johta­jana hän uskaltaa nyt myös heit­täy­tyä rohkeam­min epä­var­moi­hin tilanteisi­in.

– Min­un ei tarvitse ajatel­la asioi­ta valmi­ik­si, vaan niistä syn­tyy aivan lois­tavia yhdessä.

Min­na Hotok­ka