Automaatio, algoritmit ja riskimallit avaavat hyvinvointipolitiikalle mahdollisuuksia. Yhdysvaltalainen tutkija ja aktivisti Virginia Eubanks kävi Suomessa kertomassa kirjastaan, jossa hän kuitenkin varoittaa teknologian lisäävän epätasa-arvoa.

 

 

Köyhiä vihataan, väittää Virginia Eubanks. Heitä valvotaan, rangaistaan ja syrjäy­tetään. Köyhien sijasta vihan kohteena pitäisi olla köyhyys ilmiönä. Jotta tähän päästään, haluaa Eubanks politi­soida köyhyyden ja kertoa siitä uuden­laisia tarinoita.

– On tärkeää puhua ihmisten kanssa köyhyyden mekanis­meista. Moni edelleen uskoo olevansa ainoa, joka tekee rehel­listä työtä ja käyttää sosiaa­li­turvaa oikein, kun kaikki muut ovat hyväk­si­käyt­täjiä, Eubanks selittää.

– Enemmistö amerik­ka­lai­sista on ollut jossakin elämänsä vaiheessa köyhyys­rajan alapuo­lella. Kaksi kolmesta on saanut sosiaa­li­turvaa. He ymmär­tävät omasta kokemuk­sestaan, että ei ole tarpeen analy­soida yksilöä ja etsiä hänestä syitä avuntar­peelle, sillä köyhyys on raken­teissa.

Eubanks kuvaa kirjassaan köyhäin­hoidon käänteitä 1800-luvulta nykyaikaan.

– Kun köyhät lähtevät liikkeelle puolus­tamaan oikeuk­siaan, tapahtuu järjes­tel­mässä aina jokin käänne.

Uusin käänne on digita­li­saatio.

Näennäi­sesti neutraali tekno­logia on luonut digitaa­lisen vaivais­talon, kun ideolo­gi­sessa talous­kurin politii­kassa halutaan tekno­logian avulla päättää, ketkä ansait­sevat tulla autetuiksi ja ketkä voidaan jättää ilman, väittää Eubanks.

Hän perus­telee väitteitään kolmella esimer­killä Yhdys­val­loista. Kehitys ja trendit ovat kuitenkin globaaleja, ja jotakin kotoista näistä esimer­keistä tulee etsimättä mieleen.

Kolme tapausta: Indiana

Indianan osavaltio tilasi tietokone­jätti IBM:ltä tieto­so­vel­luksen, jonka avulla automa­ti­soitiin sosiaa­liavun myöntä­minen. Julki­lausuttuna tavoit­teena oli tasa-arvoinen, helposti saavu­tettava ja työtä säästävä järjes­telmä.

Teknologia on hyvä ymmärtää välineenä, ei toimijana.

– Taustalla oli ajatus huijaa­vista avunha­ki­joista, ja myös epäluot­tamus sosiaa­li­työn­te­ki­jöihin, jotka saattoivat tuntea liikaa myötä­tuntoa tai olla syrjiviä. Indianan kuver­nööri jopa väitti sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden ja asiak­kaiden yhdessä huijaavan osaval­tiota, kertoo Virginia Eubanks.

Tukien hakeminen siirtyi sähköi­seksi, ja sen käsittely keskittyi kauas hakijasta.

Järjes­telmä tuotti huomat­tavan paljon aiempaa enemmän hylkäys­pää­töksiä, joiden syyksi ilmoi­tettiin hakijan kieltäy­ty­minen yhteis­työstä.

Käytän­nössä kieltäy­ty­minen yhteis­työstä tarkoitti puutteita hakemuk­sessa. Järjes­telmä ei kuitenkaan yksilöinyt hakijalle, mitä puuttui. Se saattoi olla allekir­joitus tai joku liite, joka oli jäänyt järjes­telmän uumeniin tai jäänyt lähet­tä­mättä. Tai se, ettei hakija vastannut puheli­meensa tiettynä aikana.

Avunhakija ei tavannut sosiaa­li­työn­te­kijää, eikä kenel­läkään toimi­jalla ollut kokonais­val­taista vastuuta tai mahdol­li­suutta korjata virheitä.

Usein asiakas ohjeis­tettiin tekemään uusi hakemus, koska valit­ta­minen oli tehty vaikeaksi ja oikaisun saaminen kesti. Monet jäivät täysin ilman tukia, joihin olisivat olleet oikeu­tettuja.

Kolme tapausta: Family Screen Tool

Toinen esimerkki epäon­nis­tu­neesta tekno­lo­gia­so­vel­luk­sesta on Family Screen Tool. Eubanks kertoo, että sen tarkoi­tuksena oli luoda järjes­telmä, joka varoittaa tilan­teista, joissa lasta saattaa uhata kaltoin­kohtelu. Varoi­tus­jär­jes­telmä perustui tieto­va­rastoon, johon oli kerätty kaikki terveys- ja sosiaa­li­tiedot, jotka saattai­sivat nostaa riski­tasoa.

Tieto­va­rastoon kertyivät kuitenkin vain julkiseen palve­lu­jär­jes­telmään merkityt tiedot. Yksityisiä kouluja käyvien tai yksityisiä sosiaali- ja terveys­pal­ve­luita käyttävien tiedot eivät tulleet mukaan.

– Järjes­telmä tuotti tuloksen, jonka mukaan köyhät vanhemmat ovat riski lapsille ja köyhyys merkitsee heiken­ty­nyttä vanhem­muutta, Eubanks kärjistää.

Mustien osuus oli yliko­ros­tunut jopa niin, että kun heidän osuutensa väestöstä oli 19 prosenttia, oli osuus riski­hä­lyy­tyk­sissä kaksin­ker­tainen, 38 prosenttia.

Käytän­nössä köyhien ja mustien perheiden tilan­teisiin puututtiin herkästi, ja usein vahin­goittaen.

Kolme tapausta: Los Angeles

Los Angele­sissa kehitetty pistey­tys­jär­jes­telmä asunn­ot­tomien palve­lun­tarpeen prio­risoimiseksi on Eubanksin kolmas esimerkki. Asunn­ot­tomuus on suuri ongelma, ja kaupun­gissa on 58 000 ihmistä vailla asuntoa. Monet asuvat kadulla. Asuntolat tarjoavat suojaa yöksi. Halpoja vuokra-asuntoja ei ole tarpeeksi.

Parhaimmillaan tieto­järjestelmä auttaa kehittämään ammatti­laisten välistä yhteis­työtä.

VI-SPDAT (Vulne­ra­bility Index-Serivice Priori­tization Decision Assis­tance Tool) tiedostoa varten kysyttiin asiak­kailta arkaluon­teis­takin tietoa, kuten kuinka usein viimeisen puolen vuoden aikana olet käyttänyt päivys­tys­luon­teisia terveys­pal­ve­luita, mielen­ter­veys­pal­ve­luita liittyen lähisuh­de­vä­ki­valtaan tai itsemurhan ehkäisyyn tai oletko ottanut riskejä esimer­kiksi myymällä seksi­pal­ve­luita, huumeita tai olemalla suojaa­mat­to­massa sukupuo­liyh­tey­dessä tunte­mat­toman kanssa.

Asiak­kaalle kerrottiin, että tietoja jaetaan lukui­sille toimi­joille mukaan lukien sairaalat, poliisi ja monet järjestöt, jotka tuottavat palve­luita. Tietojen antaminen oli ehto palve­luiden saami­selle.

Pelkästään tällaisten tietojen kerää­minen ja tallen­ta­minen ties kenen saata­ville oli monelle este tulla palve­luiden piiriin. Yhdis­tettynä vähäisiin resurs­seihin pisteytys toimi epäoi­keu­den­mu­kai­sesti.

– Korkeim­milla pisteillä – siis kun olit hyvin huono-osainen – oli mahdol­lista saada asunto ja jotakin tukea. Jos ongelmasi olivat vähäisiä, sait myös tukea, sillä se ei maksanut kaupun­gille kovinkaan paljon. Väliin­pu­toajien osa oli jäädä kokonaan ilman. Jos et ollut tarpeeksi tarvitseva tai tarpeeksi kykenevä, jäit ilman, Eubanks selittää.

Teknologia ei ole vihollinen

Virginia Eubanks ei ole sosiaa­li­työn­tekijä. Hän on opiskellut tieto­tek­no­logiaa, naistut­ki­musta ja journa­lismia.

– Aloitin aktivismini 1990-luvulla yhtei­söl­lisenä kommu­ni­kaatio- ja media­va­paa­eh­toisena työläis­naisten asunto­lassa San Fransiscossa. Luulin, että ongelma oli siinä, etteivät ihmiset päässeet tieto­tek­no­logian äärelle. Olin väärässä. Ongelma olikin riistävä tekno­logia. Uusi tekno­logia tuotti huonosti palkattuja hantti­hommia, Eubanks kertoo.

Myöhemmin 2000-luvulla Eubanks on toiminut New Yorkissa ihmisoi­keus­työssä varmis­ta­massa, että talou­del­linen oikeu­den­mu­kaisuus toteu­tuisi ja hyvin­vointi olisi kaikkien saata­villa.

– Kolme vuotta sitten totesin, että voisin olla hyödyksi kirjoit­ta­malla kirjan kokemuk­sistani hyvin­voin­ti­tek­no­logian kanssa.

Tekno­logia ei ole vihol­linen, vakuuttaa Eubanks, mutta sen kanssa on oltava huolel­linen. Vasaraa voi käyttää monella tavoin hyvään ja pahaan, samoin tekno­logiaa.

Kirja Automating Inequality: How High-Tech Tools Profile, Police, and Punish the Poor on tehty järjes­telmien kehit­tä­jille ja ihmisille, joiden palve­luihin niitä käytetään. Journa­lis­ti­sella otteella kirjoi­tettu kirja perustuu ihmisten kokemuksiin.

Kiertäessään maail­malla puhumassa kirjastaan Virginia Eubanks kertoo löytä­neensä kolman­nenkin yleisön: sosiaa­li­työn­te­kijät ja kansa­lais­liikkeet, jotka toimivat ruohon­juu­ri­ta­solla.

Tieto­järjestelmät ja algoritmit eivät korvaa ­ammattilaista.

– Haluan auttaa kysymään oikeita kysymyksiä, kun järjes­telmiä luodaan ja käytetään. Onko järjes­telmä reilu, onko se relevantti, ratkooko se ongelmia.

Eubanksin mielestä hyviä testi­ky­sy­myksiä ovat, voiko tieto­jär­jes­telmää käyttää kaikkiin ihmis­ryhmiin, ja lisääkö se ihmisten itsemää­rää­mi­soi­keutta.

Sosiaa­lialan ammat­ti­laisia tarvitaan mukaan kehit­tämään tieto­tek­no­logiaa ja kysymään kysymyksiä oman työnsä ja asiak­kai­densa oikeuksien vuoksi.

Tiedä, missä mennään

Pohjois­mai­silla sosiaa­lityön tutki­muksen päivillä Helsin­gissä Virginia Eubanks herätteli sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä.

Vaikka tekno­lo­gia­työ­kaluja raken­netaan neutraa­leiksi ja objek­tii­vi­siksi, ne näyttävät semen­toivan vallit­sevat olosuhteet.

Välineet myös ohjaavat työnte­ki­jöiden työtä ja pahim­millaan vähen­tävät ammatil­lisen harkinnan käyttöä. Ne myös tuovat poliit­tisen päätök­senteon työhön, kun järjes­telmä on ruuvattu toteut­tamaan talous­kurin politiikkaa.

– Ei kannata ihmetellä, jos järjes­telmä lisää syrjäy­ty­mistä, Eubanks sanoo.

– Pitäisi rakentaa järjes­telmiä takaamaan sosiaa­linen oikeu­den­mu­kaisuus ja tasa-arvo ja ennen kaikkea osallis­tamaan.

Tiedon kerää­minen on helppoa, varsinkin jos kansa­lai­silla on luottamus viran­omaisiin, kuten Suomessa. Luottamus on tietenkin hieno asia, mutta Eubanksia pelottaa naiivius, jolla tieto­jär­jes­telmiin suhtau­dutaan.

– Valta voi vaihtua, joku voi halutakin käyttää tietoja toisin kuin on tarkoi­tettu ja tietoja voi myydä.

Kristiina Koski­luoma

Sosiaalityön tieto teknologian kielelle

Sosiaalihuollon tietojärjestelmiä ei voi kehittää onnistuneesti, ellei mukana ole sosiaalityön asiantuntemusta.

 

Työssään lasten­suojelun ohjaajana ja sosiaa­li­työn­te­kijänä Susi Salovaara huomasi, kuinka vanhan­ai­kaisia ja hankalia tieto­jär­jes­telmät ovat.

– Niistä oli vaikea löytää tietoa, eivätkä ne oikein tukeneet työntekoa, Salovaara sanoo.

eSosi­aa­lityön maiste­rio­pinnot antoivat mahdol­li­suuden perehtyä tieto­tek­no­lo­giaan. Viime marras­kuussa Susi Salovaara sai infor­maa­tio­tek­no­logian ja yhteis­kun­nal­lisen tutki­muksen Rajapinta-yhdis­tyksen pro gradu ‑palkinnon työstään tieto­jär­jes­tel­mistä osana lasten­suojelun tiedon­muo­dos­tusta.

Palkittu tutkielma on kirjal­li­suus­katsaus lasten­suojelun tieto­jär­jes­telmien kehit­tä­mi­sestä ja niiden ongel­mista.

Iso-Britan­niassa yritykset kehittää tieto­jär­jes­telmiä lasten­suojelun riskien löytä­mi­seksi on hyvä esimerkki pieleen menneestä hankkeesta.

Lähtö­kohtana tieto­tek­no­logian kehit­tä­mi­selle oli poliit­tinen paine, joka syntyi, kun lasten­suojelun asiak­kaana olleita lapsia kuoli kaltoin­koh­telun tuloksena. Ratkai­suksi ajateltiin kerätä mahdol­li­simman paljon tietoa ja kehittää ohjelma, joka etsii riskissä olevat perheet ja lapset tieto­jär­jes­telmien avulla.

– Tässä Iso-Britannian hankkeessa käytännön sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä ei ollut mukana kehit­tä­mässä järjes­telmää. Järjes­telmän kehit­täjien ymmärrys jäi puutteel­li­seksi tarvit­tavien lasten­suojelun prosessien ja työnkul­kujen osalta.

Lasten­suo­je­lutyön päälle luotiin pakol­linen tieto­jen­ke­ruu­jär­jes­telmä, jossa työntekijä joutui käymään asiakas­per­heiden kanssa läpi 28-sivuisen lomakkeen. Asiakkaan vaihtoeh­toina oli vastata kyllä tai ei.

– Työnte­kijät eivät ymmär­ret­tä­västi kokeneet lomakkeen käyttöä mielek­kääksi. Sosiaali¬työssä on tärkeää rakentaa luotta­muk­sel­linen suhde asiakkaan ja työnte­kijän välille. Lomakkeen käyttö ei tukenut tämän suhteen kehit­ty­mistä. Tämä johti siihen, että työnte­kijät eivät käyttäneet lomaketta suunni­tel­lulla tavalla.

Työnte­kijät täyttivät lomakkeen kysymyksiä vain osittain, jättivät täyttä­mättä tai täyttivät toisin kuin ole tarkoi­tettu.
– Kerätty data ei ollut enää luotet­tavaa. Ei siis ihme, että surul­lisia epäon­nis­tu­misia tapahtui edelleen.

Data ei ole vielä tietoa

Susi Salovaara sanoo, että tieto muodostuu vasta kun työntekijä arvioi tieto­jär­jes­telmän tarjoamaa infor­maa­tiota ja yhdistää sen muuhun tietoon ja keskus­te­luihin asiakkaan ja kolle­goiden kanssa.

– Monelle tieto­tek­niikan ammat­ti­lai­selle tällainen tiedon­muo­dos­tuksen näkökulma on vieras, hän toteaa.
Algoritmit yhdis­te­levät asioita ja tuottavat infor­maa­tiota datan perus­teella.

– Algoritmejä on ihan yksin­ker­tai­sim­mis­sakin laitteissa. Ilman niitä tieto­jär­jes­telmä ei tuottaisi mitään. Ennus­tavien ja mallin­tavien algoritmien käyttöön voi liittyä eettisiä ongelmia ja riskejä.
Mitä tarkoi­tusta varten data on kerätty, miten työntekijä on sen sisällön ymmär­tänyt ja kirjannut, minkä­laisia ennus­teita ja arvioita datasta on mahdol­lista luotet­ta­vasti tehdä. Luotet­tavan tiedon saami­seksi on tärkeää, että järjes­telmän luoja ja käyttäjä ymmär­tävät käsitteet samalla tavalla.

Vaikka pohjatyö olisi kuinka hyvin tehty, ja data luotet­tavaa, ei algoritmeja siltikään saa päästää tekemään suoraan toimen­pi­teisiin johtavia analyysejä.

– Esimer­kiksi sosiaa­li­työssä lopul­lisen arvion ja päätöksen teossa pitää aina olla ihminen mukana, painottaa Salovaara.
Ihminenkin tekee virheitä, mutta lasten¬suojelutyössä käytetään kriit­tistä reflek­tiota ja päätökset tehdään aina parityönä, mikä vähentää yksipuo­listen tulkin­tojen mahdol­li­suutta.

Tietojärjestelmässä on oleellista, ketä varten tietoja kerätään

Pro gradussaan Susi Salovaara jakaa tiedon­muo­dos­tuksen orien­taatiot neljään osaan: hallin­nol­lisiin, tehtä­vä­koh­taisiin, tapaus­koh­taisiin ja teoreet­tisiin. Jaottelu selventää tiedon keruun tarkoi­tusta, ketä tiedon on tarkoitus palvella ja antaa paremmat lähtö­kohdat tieto­jär­jes­telmien kehit­tä­miseen.

Useimmin järjes­telmät on suunni­teltu palve­lemaan hallintoa. Kunta tai palvelun tuottaja haluaa tietää, paljonko aikaa työn tekemiseen menee, mitä palve­luita käytetään, kuinka monta asiakasta hoidetaan, mitä se maksaa. Tehokkuus ja säästöt ovat tavoit­teena.
Jos huonosti käy, hallin­nol­li­sista tarpeista lähtevä tiedon­keruu saattaa alkaa ohjata työn kulkua niin, että työn tavoitteet ja sisältö kärsivät. Sosiaa­lityö syrjäytyy ja työnte­ki­jästä tulee datan­syöttäjä.

Joskus taas työntekijä soveltaa järjes­telmää asiakkaan ja omiin tarpei­siinsa niin luovasti, että tieto ei enää ole luotet­tavaa.

– Pahim­millaan tämä on johtanut siihen, että – tiedolla – johta­miseen on käytetty infor­maa­tiota, jonka taustalla on virheel­linen data.

Tapaus- ja tehtä­vä­koh­tainen tieto on erityisen tärkeää sosiaa­lialan ammat­ti­lai­selle työn tekemi­sessä, arvioi­mi­sessa ja priori­soi­mi­sessa. Tapaus­koh­tainen tieto syntyy yhdessä asiakkaan kanssa. Tässä proses­sissa sekä asiakas että työntekijä luovat käsitystä asiakkaan tilan­teesta.

Paperisia kansioita ei mones­sakaan työpai­kassa enää ole käytössä, mutta kovin kaukana paperista ei vielä olla.

– Monesti käytössä on yksin­ker­tainen word-dokumentin kaltainen kirjaa­mis­pohja, johon asioita kirjataan. Kehit­ty­neem­missä järjes­tel­missä on käytössä raken­teisen kirjaa­misen elementtejä, jossa ei tyydytä vain kirjal­liseen kuvaa­miseen vaan käytetään esimer­kiksi valmiita valikoita, joista valitaan haluttua tieto­si­sältöä, Susi Salovaara kertoo.

Näiden tietojen avulla voidaan luoda graafisia kuvaajia asiakkaan tilan­teesta, sen muutok­sista ja miten tavoi­tetta kohti on menty.

– Visuaa­linen esitystapa on hyvä kirjal­lisen tekstin rinnalla. Se auttaa hahmot­tamaan tietoa palve­lu­his­to­riasta, läheis­ver­kos­tosta ja muista mukana olevista asian­tun­ti­joista. Varsinkin sosiaa­li­päi­vys­tyk­sessä yhdellä silmäyk­sellä saatava käsitys on kulla­nar­voista, kun ei tarvitse etsiä tietoja pitkästä tekstistä.

Salovaara näkee asiakkaan osalli­suuden tärkeänä ja toivoo, että asiakas voisi nähdä omat tietonsa ja tuottaa niitä itse.

– Parhaim­millaan käytössä onkin asiakas­por­taaleja, joihin asiakas voi kirjata omia näkemyksiä tilan­teesta. Tämä voisi tukea työnte­kijän ja asiakkaan yhteis­do­ku­men­taation kehitystä.

Tehtä­vä­koh­tainen tieto liittyy oman työn hallintaan. Työnte­ki­jällä on esimer­kiksi tarve arvioida, kenen asiakkaan asiat vaativat kiirei­simmin työpa­nosta, pohtia ajankäyt­töään tai reflek­toida edellisiä työteh­täviä.

– Nyt nämä tiedot saattavat olla keltai­silla post-it ‑lapuilla pitkin työpöytää tai koros­tus­ky­nällä merkittynä asiakir­joissa, mutta ne olisi mahdol­lista myös luoda tieto­jär­jes­telmään esimer­kiksi siten, että määrä­päivän lähes­ty­minen näkyisi huomio­vä­rillä.

Tietoarkkitehtuuria rakentamaan

Kehit­tyvät tieto­jär­jes­telmät tarjoavat suuria mahdol­li­suuksia sosiaa­lityön kehit­tä­mi­selle ja työssä tapah­tu­valle tutki­muk­selle, arvioi Susi Salovaara.

Ammatil­lisen tiedon muodos­tu­minen lasten­suo­je­lu­työssä on monimut­kainen prosessi. Jotta tekno­logia voisi tukea päätök­sen­tekoa, täytyy osata kertoa järjes­telmien kehit­tä­jille, mihin tietoon päätök­senteko perustuu ja sanoittaa prosesseja, joissa päätös syntyy.

Edelly­tyksenä on myös, että järjes­telmiin kirjataan enemmän ja yhden­mu­kai­sesti tietoa asiakas­pro­ses­seista, tuen tarpeista ja toimen­pi­teistä. Tiedoista voitaisiin seurata tuen tarpeen vähene­mistä tai lisään­ty­mistä ja louhia esiin tietoa, mitkä asiat missäkin ympäris­töissä auttavat asiakasta parhaiten.

– Nyt tällaisia asioita tutkitaan tieteel­li­sissä tutki­muk­sissa, joissa raken­netaan tutki­mus­a­se­telmat. Tulosten saaminen kestää pitkään. Tieto­jär­jes­telmien ja sosiaa­lityön dokumen­taation kehit­tyessä olisi mahdol­lista hyödyntää entistä paremmin data-analy­tiikan keinoja sosiaa­lityön tutki­muksen tukena, Salovaara selittää.

Tämä edellyttää valta­kun­nal­lisen tietoark­ki­teh­tuurin luomista ja yhteisiä kirjaa­mis­käy­täntöjä, jonka pohjalta saadaan isoa dataa.

Salovaara on optimis­tinen. Tietoark­ki­teh­tuuria kehitetään paraikaa THL:ssa ja raken­teinen kirjaa­minen ja Kansa-koulu­hanke etenevät.

WHO:ssa on kehitetty tervey­den­huoltoon jo pitkään käytössä olleet tauti- ja sairaus­luo­ki­tuksia määrit­tävät ICD-koodit. Lisäksi on luotu toiminta¬kyky- ja inter­ven­tio­luo­ki­tuksia, joita voitaisiin liittää yhä enemmän osaksi tieto­jär­jes­telmiä. Yhteiset luoki­tukset ja käsitteet tukisivat tutki­muksen lisäksi yhteis­työtä sosiaali- ja tervey­den­huollon ammat­ti­laisten välillä.

Salovaara muistuttaa myös, että Suomessa on jo melkoinen joukko sosiaa­lityön ammat­ti­laisia, joilla on tekno­lo­giaym­mär­rystä. Esimer­kiksi kolme vuosi­kurssia on valmis­tunut Lapin yliopiston eSosi­aa­lityön koulu­tus­oh­jel­masta ja Itä-Suomen yliopis­tossa on sosiaali- ja tervey­den­huollon tiedon­hal­linnan koulu­tusta.

Tarvitaan vain, että yritykset, joilla on resursseja kehittää tekno­logiaa, palkkaavat sosiaa­li­huollon asian­tun­ti­joita kehitys­työhön. Apotissa näin onkin tehty.

Kristiina Koski­luoma