Päiväkodinjohtaja Maritta Opas nauttii työstään niin, että arvelee eläkepäivien aloituksen siirtyvän kauas tulevaisuuteen. Työ varhaiskasvatuksessa on juuri nyt erityisen kiinnostavaa.

 

 

Pieksämäen kasvat­ta­jao­pis­tosta valmis­tunut sosiaa­li­kas­vattaja Maritta Opas työskenteli 1980-luvulla koulu­laisten päivä­ko­dissa, jonne oli sosiaa­li­sista ja kasva­tuk­sel­li­sista syistä valittuja lapsia. Työssä oli usein vaativia tilan­teita.

– Muistan pohti­neeni, mitä lapsille oli tapah­tunut ennen kuin he menivät kouluun. Miksi lasten tilanne oli vaikea?

Maritta alkoi haaveilla päivä­ko­dista, joka antaa lapselle mahdol­li­simman hyvät eväät koulu­tielle.

– Suunnit­telin, että perus­taisin päivä­kodin, josta lapset jatkai­sivat kouluun iloisina eikä heillä olisi mitään kielteistä mieli­kuvaa itsestään eikä heitä ole lannis­tettu. Halusin, että vanhem­milla on luotta­musta kasvat­tajiin ja työyh­teisö voi hyvin.

Tilaisuus tuli vuonna 1987. Maritta pääsi perus­tamaan Metsä­linnun päivä­kotia Vantaan Korsoon. Lyhyitä virka­va­pauksia lukuun ottamatta hän on toiminut talon johtajana siitä lähtien. Hän on myös läheisen Korson päivä­kodin johtaja.

– Halusin alusta lähtien, että päivä­kodin työyh­teisö on monipuo­linen. Niinpä tänne valittiin eri-ikäisiä työnte­ki­jöitä, joilla on monipuo­linen koulu­tus­tausta ja myös erilainen tempe­ra­mentti.

Kun työyh­teisö oli valittu, kokoon­nuttiin yhteen puhumaan toiveista. Millainen olisi unelmien päiväkoti? Mitä ovat ne kielteiset kokemukset, joita vanhoista työpai­koista ei haluta kuljettaa uuteen taloon.

Ajatte­lemme täällä aina, että meillä on ihania lapsia ja yhteis­työ­ha­luisia vanhempia, sanoo Maritta.

– Lapsi on sellainen, millai­seksi näemme hänet. Lapsi puolestaan näkee meistä, onko silmis­sämme pedago­gista rakkautta vai näkyykö katsees­tamme ja olemuk­ses­tamme jotain muuta.

Vahvistetaan, kiitetään ja kehutaan

Metsä­lin­nussa ryhdyttiin toteut­tamaan lapsen vahvuuksiin perus­tuvaa pedago­giikkaa heti toiminnan alkaessa vuonna 1987. Tänä päivänä positii­vinen pedago­giikka on laajasti levinnyt, ja Kaisa Vuorisen sekä Lotta Uusitalon oppien mukaan varhais­kas­va­tuk­sessa virheiden sijasta etsitään lapsen vahvuuksia, kiitetään ja kehutaan.

– Aloit­taessa sovimme, että täällä ei ole pakkoja. Ei ole pakko syödä, ei pakko nukkua. Sovimme myös, että mitään ei tehdä vain siksi, että näin on ennenkin tehty. Kaikelle pitää löytyä perustelu.

Heti alusta lähtien tavoit­teena oli myös, että päivä­ko­dissa on hyvä ilmapiiri. Lapsi kasvaa tuossa ilmapii­rissä ja sen luomassa vuoro­vai­ku­tuk­sessa.

– Sovimme työyh­teisön käyttäy­ty­miseen ja toisten kohteluun liittyviä pelisääntöjä. Lähtö­kohta oli ystäväl­lisyys.

Lapsen pitää saada kokea, että hän kelpaa sellaisena kuin on.

Marittan päivä­ko­dissa kaikki tietävät, että kasvat­tajien väliset risti­riidat otetaan nopeasti puheeksi tiimissä. Jokainen joutuu miettimään, mitä on tehnyt ja miten käyttäy­tynyt.

– Kun oletamme, että lasten on kyettävä tulemaan toimeen toisten lasten kanssa, eivät aikui­setkaan voi mököttää. Yhdenkään lapsen ei taritse kasvaa ilmapii­rissä, missä kasvat­tajat eivät puhu toisilleen.

Maritta sanoo, ettei heillä kuitenkaan työsken­nellä missään lintu­ko­dossa. Kaikki tavan­omaiset työyh­tei­söjen ilmiöt on kohdattu.

– Ongel­ma­ti­lan­teiden purka­mi­sessa minua johtajana on auttanut työnoh­jaa­ja­kou­lu­tukseni. Olen pitänyt sisäistä työnoh­jausta kaikille ryhmille vuodesta 1990 lähtien. Olen lisäksi psyko­te­ra­peutti.

Johtajaoppeja

Maritta haluaa olla johtajana sellainen kuin toivoisi itsellään olevan. Johtaja ei ole käskyttäjä, vaan hän on autta­massa työnte­ki­jöitä, jotta he voivat olla hyviä työssään.

– Oma arvoni ei vähene, vaikka menen inhimil­lisyys edellä. Päinvastoin. Olen saanut hyvää palau­tetta johta­mis­työlleni, että olen inhimil­linen ja silti kykenevä tekemään päätöksiä. Tiedän oman arvoni johtajana.

Johtaja luo kulttuurin ja tilan hyvälle työyh­tei­sölle – ja vastuuttaa työnte­ki­jöitä.

– Kehitys­kes­kus­te­luissa kysyn jokai­selta, minkä kouluar­vo­sanan hän antaa motivaa­tiolleen, kun uutta toimin­ta­kautta aloitetaan. Kutosel­lakaan meillä ei tehdä työtä ryhmässä, vaan mietitään, mitä tehdä. Vaihde­taanko taloa, ryhmää vai jäädäänkö vuorot­te­lu­va­paalle.

– Jostain se motivaatio on löydyttävä, sillä lasten ei tarvitse kasvaa sellai­sessa ilmapii­rissä, jossa kasvat­tajat eivät ole innos­tu­neita omasta työstään. Se on velvol­lisuus tällä alalla.

Marittan johta­missa päivä­ko­deissa on viihdytty. Taloista on lähdetty yleensä vain joko eläkkeelle tai muutettu toiselle paikka­kun­nalle. Tietysti naisval­tai­selle alalle tyypil­li­sesti työnte­ki­jöitä on äitiys- ja vanhem­pain­va­pailla.

– Meitä on usein ihailtu, että onpa hienoa, kun on pysyvä henki­lö­kunta. Sanon kuitenkin aina, että se on hienoa vain silloin kun jokainen huolehtii itsensä johta­mi­sesta, koulu­tuk­sestaan ja ammatil­li­sesta osaami­sestaan koko uransa ajan.

– Kasva­tus­työssä pitää pystyä arvioimaan, reflek­toimaan ja analy­soimaan itseään kasvat­tajana ja työyh­teisön jäsenenä.

Eihän tätä malta jättää

Maritta nauttii ilmisel­västi työstään. Hän olisi päässyt marras­kuussa 2018 jo eläkkeelle, mutta ei vielä tahdo luopua.

– Totesin varhais­kas­va­tus­joh­ta­jal­lemme, että en haluaisi mennä eläkkeelle ollenkaan! Tämä yksikkö on ikään kuin kolmas lapseni. Olen ylpeä tästä toimin­ta­kult­tuu­rista, joka tänne on raken­tunut: Tästä myöntei­sestä ja valoi­sasta lapsi­kä­si­tyk­sestä, jossa lasta ei turmella syyllis­tä­mi­sellä eikä häpäi­syllä.

Maritta on innos­tunut työstään. Ala on hänen työvuo­siensa aikana mennyt valta­vasti eteenpäin. On saatu uusi varhais­kas­va­tuslaki, joka henki­lös­tö­ra­ken­netta lukuun ottamatta on hyvä. Varhais­kas­va­tuksen valta­kun­nal­liset perusteet on hieno, velvoittava asiakirja, joka yhden­mu­kaistaa varhais­kas­va­tusta maan joka kolkalla.

– Kun aloitin, käsitys lapsesta oli behavio­ris­tinen. Lapsi ajateltiin tyhjäksi tauluksi ja koulu­tetut lasten­tar­han­opet­tajat kaatoivat viisau­tensa lapselle ja muu henki­lö­kunta oli apuna. Mikään ei ole tänä aikana mennyt niin upeasti eteenpäin kuin lapsi­kä­si­tyk­semme.

Juuri nyt työssä haastaa varhais­kas­va­tuslain linjaukset työnjaolle, varhais­kas­va­tuksen opettajan uusi rooli, mutta myös lasten­hoi­tajien paikan pohdinta.

– Koska olen työsken­nellyt pitkään varhais­kas­va­tuk­sessa, muistan senkin ajan, jolloin lasten­tar­han­opettaja oli ikään kuin omassa kastissaan ja muu henki­löstö oli avusta­vassa roolissa. Tätä hierarkiaa en halua takaisin.

Silti meidän pitää miettiä, että mitä varhais­kas­va­tuksen opettajan vastuu varhais­kas­va­tus­suun­ni­tel­masta tarkoittaa käytän­nössä, sanoo Maritta.

Johtaja luo kulttuurin ja tilan hyvälle työyhteisölle – ja vastuuttaa työntekijöitä.

– Vantaalla varhais­kas­va­tuksen opettajat eivät ole vain vastuussa vasuista, vaan he myös laativat ne.

– Nyt pohdin sitä, kuinka paljon tämä työllistää heitä ja kuinka lasten­hoi­tajien huomiot ja osaaminen otetaan mukaan vasujen laati­miseen. Tämä on oikeasti iso asia, koska esimer­kiksi meillä kasvat­ta­ja­po­rukka on ollut tasaver­tainen siltä osin, että kaikkien osaaminen on ollut lasten käytössä.

Varhais­kas­va­tuksen sosio­nomien tuloon Marit­talla on ainakin kaksi vahvaa näkemystä.

– Varhais­kas­va­tuk­sessa ei voida mennä sellaiseen henki­lös­tö­ra­ken­teeseen, missä vain yksi ammat­ti­ryhmä pääsee loistamaan, vaan hyvän pedago­gisen laadun varmis­ta­mi­seksi kaikkien tulee saada loistaa omalla osaami­sellaan. Jos tulevai­suu­dessa varhais­kas­va­tuksen sosionomi tehtävät tulevat, toivon sydämestäni, että liittomme pystyy torjumaan kaksi­por­taisen palkka­ra­kenteen.

Helena Jaakkola