Päiväkodinjohtaja Maritta Opas nauttii työstään niin, että arvelee eläkepäivien aloituksen siirtyvän kauas tulevaisuuteen. Työ varhaiskasvatuksessa on juuri nyt erityisen kiinnostavaa.

 

 

Piek­sä­mäen kas­vat­ta­jao­pis­tosta val­mis­tu­nut sosi­aa­li­kas­vat­taja Maritta Opas työs­ken­teli 1980-luvulla kou­lu­lais­ten päi­vä­ko­dissa, jonne oli sosi­aa­li­sista ja kas­va­tuk­sel­li­sista syistä valit­tuja lap­sia. Työssä oli usein vaa­ti­via tilan­teita.

– Muis­tan poh­ti­neeni, mitä lap­sille oli tapah­tu­nut ennen kuin he meni­vät kou­luun. Miksi las­ten tilanne oli vai­kea?

Maritta alkoi haa­veilla päi­vä­ko­dista, joka antaa lap­selle mah­dol­li­sim­man hyvät eväät kou­lu­tielle.

– Suun­nit­te­lin, että perus­tai­sin päi­vä­ko­din, josta lap­set jat­kai­si­vat kou­luun iloi­sina eikä heillä olisi mitään kiel­teistä mie­li­ku­vaa itses­tään eikä heitä ole lan­nis­tettu. Halusin, että van­hem­milla on luot­ta­musta kas­vat­ta­jiin ja työyh­teisö voi hyvin.

Tilai­suus tuli vuonna 1987. Maritta pääsi perus­ta­maan Met­sä­lin­nun päi­vä­ko­tia Van­taan Kor­soon. Lyhyitä vir­ka­va­pauk­sia lukuun otta­matta hän on toi­mi­nut talon joh­ta­jana siitä läh­tien. Hän on myös lähei­sen Kor­son päi­vä­ko­din joh­taja.

– Halusin alusta läh­tien, että päi­vä­ko­din työyh­teisö on moni­puo­li­nen. Niinpä tänne valit­tiin eri-ikäi­siä työn­te­ki­jöitä, joilla on moni­puo­li­nen kou­lu­tus­tausta ja myös eri­lai­nen tem­pe­ra­mentti.

Kun työyh­teisö oli valittu, kokoon­nut­tiin yhteen puhu­maan toi­veista. Mil­lai­nen olisi unel­mien päi­vä­koti? Mitä ovat ne kiel­tei­set koke­muk­set, joita van­hoista työ­pai­koista ei haluta kul­jet­taa uuteen taloon.

Ajat­te­lemme täällä aina, että meillä on iha­nia lap­sia ja yhteis­työ­ha­lui­sia van­hem­pia, sanoo Maritta.

– Lapsi on sel­lai­nen, mil­lai­seksi näemme hänet. Lapsi puo­les­taan näkee meistä, onko sil­mis­sämme peda­go­gista rak­kautta vai näkyykö kat­sees­tamme ja ole­muk­ses­tamme jotain muuta.

Vahvistetaan, kiitetään ja kehutaan

Met­sä­lin­nussa ryh­dyt­tiin toteut­ta­maan lap­sen vah­vuuk­siin perus­tu­vaa peda­go­giik­kaa heti toi­min­nan alkaessa vuonna 1987. Tänä päi­vänä posi­tii­vi­nen peda­go­giikka on laa­jasti levin­nyt, ja Kaisa Vuo­ri­sen sekä Lotta Uusi­ta­lon oppien mukaan var­hais­kas­va­tuk­sessa vir­hei­den sijasta etsi­tään lap­sen vah­vuuk­sia, kii­te­tään ja kehu­taan.

– Aloit­taessa sovimme, että täällä ei ole pak­koja. Ei ole pakko syödä, ei pakko nuk­kua. Sovimme myös, että mitään ei tehdä vain siksi, että näin on ennen­kin tehty. Kai­kelle pitää löy­tyä perus­telu.

Heti alusta läh­tien tavoit­teena oli myös, että päi­vä­ko­dissa on hyvä ilma­piiri. Lapsi kas­vaa tuossa ilma­pii­rissä ja sen luo­massa vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa.

– Sovimme työyh­tei­sön käyt­täy­ty­mi­seen ja tois­ten koh­te­luun liit­ty­viä peli­sään­töjä. Läh­tö­kohta oli ystä­väl­li­syys.

Lapsen pitää saada kokea, että hän kelpaa sellaisena kuin on.

Marit­tan päi­vä­ko­dissa kaikki tie­tä­vät, että kas­vat­ta­jien väli­set ris­ti­rii­dat ote­taan nopeasti puheeksi tii­missä. Jokai­nen jou­tuu miet­ti­mään, mitä on teh­nyt ja miten käyt­täy­ty­nyt.

– Kun ole­tamme, että las­ten on kyet­tävä tule­maan toi­meen tois­ten las­ten kanssa, eivät aikui­set­kaan voi mököt­tää. Yhden­kään lap­sen ei taritse kas­vaa ilma­pii­rissä, missä kas­vat­ta­jat eivät puhu toi­sil­leen.

Maritta sanoo, ettei heillä kui­ten­kaan työs­ken­nellä mis­sään lin­tu­ko­dossa. Kaikki tavan­omai­set työyh­tei­sö­jen ilmiöt on koh­dattu.

– Ongel­ma­ti­lan­tei­den pur­ka­mi­sessa minua joh­ta­jana on aut­ta­nut työ­noh­jaa­ja­kou­lu­tuk­seni. Olen pitä­nyt sisäistä työ­noh­jausta kai­kille ryh­mille vuo­desta 1990 läh­tien. Olen lisäksi psy­ko­te­ra­peutti.

Johtajaoppeja

Maritta haluaa olla joh­ta­jana sel­lai­nen kuin toi­voisi itsel­lään ole­van. Joh­taja ei ole käs­kyt­täjä, vaan hän on aut­ta­massa työn­te­ki­jöitä, jotta he voi­vat olla hyviä työs­sään.

– Oma arvoni ei vähene, vaikka menen inhi­mil­li­syys edellä. Päin­vas­toin. Olen saa­nut hyvää palau­tetta joh­ta­mis­työl­leni, että olen inhi­mil­li­nen ja silti kyke­nevä teke­mään pää­tök­siä. Tie­dän oman arvoni joh­ta­jana.

Joh­taja luo kult­tuu­rin ja tilan hyvälle työyh­tei­sölle – ja vas­tuut­taa työn­te­ki­jöitä.

– Kehi­tys­kes­kus­te­luissa kysyn jokai­selta, minkä kou­luar­vo­sa­nan hän antaa moti­vaa­tiol­leen, kun uutta toi­min­ta­kautta aloi­te­taan. Kuto­sel­la­kaan meillä ei tehdä työtä ryh­mässä, vaan mie­ti­tään, mitä tehdä. Vaih­de­taanko taloa, ryh­mää vai jää­däänkö vuo­rot­te­lu­va­paalle.

– Jos­tain se moti­vaa­tio on löy­dyt­tävä, sillä las­ten ei tar­vitse kas­vaa sel­lai­sessa ilma­pii­rissä, jossa kas­vat­ta­jat eivät ole innos­tu­neita omasta työs­tään. Se on vel­vol­li­suus tällä alalla.

Marit­tan joh­ta­missa päi­vä­ko­deissa on viih­dytty. Taloista on läh­detty yleensä vain joko eläk­keelle tai muu­tettu toi­selle paik­ka­kun­nalle. Tie­tysti nais­val­tai­selle alalle tyy­pil­li­sesti työn­te­ki­jöitä on äitiys- ja van­hem­pain­va­pailla.

– Meitä on usein ihailtu, että onpa hie­noa, kun on pysyvä hen­ki­lö­kunta. Sanon kui­ten­kin aina, että se on hie­noa vain sil­loin kun jokai­nen huo­leh­tii itsensä joh­ta­mi­sesta, kou­lu­tuk­ses­taan ja amma­til­li­sesta osaa­mi­ses­taan koko uransa ajan.

– Kas­va­tus­työssä pitää pys­tyä arvioi­maan, reflek­toi­maan ja ana­ly­soi­maan itse­ään kas­vat­ta­jana ja työyh­tei­sön jäse­nenä.

Eihän tätä malta jättää

Maritta naut­tii ilmi­sel­västi työs­tään. Hän olisi pääs­syt mar­ras­kuussa 2018 jo eläk­keelle, mutta ei vielä tahdo luo­pua.

– Tote­sin var­hais­kas­va­tus­joh­ta­jal­lemme, että en haluaisi mennä eläk­keelle ollen­kaan! Tämä yksikkö on ikään kuin kol­mas lap­seni. Olen ylpeä tästä toi­min­ta­kult­tuu­rista, joka tänne on raken­tu­nut: Tästä myön­tei­sestä ja valoi­sasta lap­si­kä­si­tyk­sestä, jossa lasta ei tur­mella syyl­lis­tä­mi­sellä eikä häpäi­syllä.

Maritta on innos­tu­nut työs­tään. Ala on hänen työ­vuo­siensa aikana men­nyt val­ta­vasti eteen­päin. On saatu uusi var­hais­kas­va­tus­laki, joka hen­ki­lös­tö­ra­ken­netta lukuun otta­matta on hyvä. Var­hais­kas­va­tuk­sen val­ta­kun­nal­li­set perus­teet on hieno, vel­voit­tava asia­kirja, joka yhden­mu­kais­taa var­hais­kas­va­tusta maan joka kol­kalla.

– Kun aloi­tin, käsi­tys lap­sesta oli beha­vio­ris­ti­nen. Lapsi aja­tel­tiin tyh­jäksi tau­luksi ja kou­lu­te­tut las­ten­tar­han­opet­ta­jat kaa­toi­vat vii­sau­tensa lap­selle ja muu hen­ki­lö­kunta oli apuna. Mikään ei ole tänä aikana men­nyt niin upeasti eteen­päin kuin lap­si­kä­si­tyk­semme.

Juuri nyt työssä haas­taa var­hais­kas­va­tus­lain lin­jauk­set työn­jaolle, var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jan uusi rooli, mutta myös las­ten­hoi­ta­jien pai­kan poh­dinta.

– Koska olen työs­ken­nel­lyt pit­kään var­hais­kas­va­tuk­sessa, muis­tan sen­kin ajan, jol­loin las­ten­tar­han­opet­taja oli ikään kuin omassa kas­tis­saan ja muu hen­ki­löstö oli avus­ta­vassa roo­lissa. Tätä hie­rar­kiaa en halua takai­sin.

Silti mei­dän pitää miet­tiä, että mitä var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jan vas­tuu var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­masta tar­koit­taa käy­tän­nössä, sanoo Maritta.

Johtaja luo kulttuurin ja tilan hyvälle työyhteisölle – ja vastuuttaa työntekijöitä.

– Van­taalla var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jat eivät ole vain vas­tuussa vasuista, vaan he myös laa­ti­vat ne.

– Nyt poh­din sitä, kuinka pal­jon tämä työl­lis­tää heitä ja kuinka las­ten­hoi­ta­jien huo­miot ja osaa­mi­nen ote­taan mukaan vasu­jen laa­ti­mi­seen. Tämä on oikeasti iso asia, koska esi­mer­kiksi meillä kas­vat­ta­ja­po­rukka on ollut tasa­ver­tai­nen siltä osin, että kaik­kien osaa­mi­nen on ollut las­ten käy­tössä.

Var­hais­kas­va­tuk­sen sosio­no­mien tuloon Marit­talla on aina­kin kaksi vah­vaa näke­mystä.

– Var­hais­kas­va­tuk­sessa ei voida mennä sel­lai­seen hen­ki­lös­tö­ra­ken­tee­seen, missä vain yksi ammat­ti­ryhmä pää­see lois­ta­maan, vaan hyvän peda­go­gi­sen laa­dun var­mis­ta­mi­seksi kaik­kien tulee saada lois­taa omalla osaa­mi­sel­laan. Jos tule­vai­suu­dessa var­hais­kas­va­tuk­sen sosio­nomi teh­tä­vät tule­vat, toi­von sydä­mes­täni, että liit­tomme pys­tyy tor­ju­maan kak­si­por­tai­sen palk­ka­ra­ken­teen.

Helena Jaak­kola