Tek­sti: Tapio Ollikainen | Kuvat: Veikko Antti­la

Porttiteatterissa rikostaustaiset ihmiset luovat taidetta hyvässä hengessä.

On tiis­tai-iltapäivä Helsin­gin Alp­pi­las­sa. Port­titeat­terin treen­it ovat alka­mas­sa. Kahvi porisee keit­timessä, teat­ter­i­laisia kerään­tyy paikalle.

Kun kaik­ki ovat kool­la, istu­taan ympyrään ja käy­dään läpi ”fiiliskier­ros”. Jokainen ker­too vuorol­laan kuu­lu­misen­sa: kiristääkö pin­na, onko surua tai ilon aihet­ta elämässä. Surua on, iloa on. Jokainen puhuu avoimesti ja tot­tuneesti tun­teis­taan.

Sit­ten ryhdytään teat­ter­i­hom­mi­in. Ammat­ti­laiset, ohjaa­ja Tui­ja Minkki­nen ja säveltäjä-ohjaa­ja San­na Salmenkallio ryhtyvät vetämään mie­lenki­in­toisia, inspiroivia har­joit­tei­ta.

Yhdessä näistä näyt­telijä ottaa mieli­v­al­taisen asen­non ja toinen saa tulki­ta, mitä asen­to esit­tää. Näemme muun muas­sa sak­salaisen jump­pa­pal­lon ja suo­ma­laisen vapau­den­pat­saan, joka lyö kär­pästä. Ryh­män sisäi­nen huumori kukkii.

Seu­raa lisää impro­vi­soin­tia, ja myös omaa musi­ikkikap­palet­ta työstetään tänään. Välil­lä teat­ter­i­laiset saa­vat tehtäväk­seen kir­joit­taa lyhy­itä tek­ste­jä eri teemoista kuten Kelan ves­san peili ja Ensi-illan jäl­keen.

Teat­ter­i­laiset tekevät vaiku­tuk­sen avoimuudel­laan: kaikesta puhutaan ja kaikkea tutk­i­taan, tilanteisi­in ja tun­teisi­in uskalletaan heit­täy­tyä.

Täl­lais­ten treenipäivien poh­jal­ta ohjaa­japari sekä dra­matur­gi  Tit­ta Minkki­nen koost­a­vat lop­ul­ta Port­titeat­terin seu­raa­van esi­tyk­sen Harha-askel. Se saa ensi-iltansa toukoku­us­sa.

Rikollisen stigmaa vähentämässä

Treen­it etenevät kuin mis­sä tahansa teat­teriryh­mässä. Port­titeat­terin oma­leimaisu­us on siinä, että sen kaikil­la näyt­telijöil­lä on rikostaus­ta.

Idea rikostaus­tais­ten omaan teat­teri­in syn­tyi vuon­na 2015 toteutetus­ta Kansal­listeat­terin kiertuenäyt­tämön ja Kias­man yhteis­es­tä Vapau­den kauhu ‑doku­ment­titeat­teripro­jek­tista.

Siinä teat­ter­iesi­tyk­siä tehti­in yhdessä vankien kanssa ja hei­dän koke­muk­si­in­sa perustuen.

– Kansal­listeat­terin kiertuenäyt­tämön taiteelli­nen suun­nit­teli­ja Jus­si Lehto­nen esit­ti sil­loin idean, että vanki­lateat­te­rien lisäk­si myös vas­tava­pau­tuneille vangeille olisi hienoa saa­da teat­ter­i­toim­intaa. Siitä teat­teriy­hdis­tyk­semme sai alkun­sa, Tui­ja Minkki­nen ker­too.

Jouko Karjalainen

– Me emme ole vanki­lateat­teri vaan vapausteat­teri. Tääl­lä ollaan vapau­tu­misen ja sivi­ilis­sä selviämisen kanssa tekemi­sis­sä, Jouko Kar­jalainen sanoo.

Kansal­listeat­terin lisäk­si Port­titeat­te­ria oli aloit­ta­mas­sa ja edelleen vaikut­taa taus­tay­hteisöinä lukuisa joukko sosi­aali- ja krim­i­naal­i­huol­lon jär­jestöjä.

Vankilo­iden sisäl­lä toimivia teat­teriryh­miä on jonkin ver­ran. Suomes­sa tätä työtä tekee monil­la paikkakun­nil­la toimi­va Tait­tuu ry. Sen sijaan vapau­tu­misen kyn­nyk­sel­lä toimivia ryh­miä on maail­man­laa­juis­es­tikin erit­täin vähän. Tässä Port­titeat­teri on uranu­ur­ta­ja.

Kol­men toim­intavuoten­sa aikana Port­titeat­teris­sa on ollut mukana 50–60 rikostaus­taista ihmistä.

– Konkreet­ti­nen tavoit­teemme on tar­jo­ta ihmisille hyvä, päi­h­teetön yhteisö ja mielekästä tekemistä, yhdis­tyk­sen puheen­jo­hta­ja, köy­hyys­tutk­i­ja Jouko Kar­jalainen sanoo.

Porttiteatterissa treenataan samoilla teatterinteon metodeilla kuin ammattiryhmissä.

Port­titeat­teris­sa treenataan samoil­la teat­ter­in­teon metodeil­la kuin ammat­tiryh­mis­sä.

Tommi

 

TommiTalous­rikok­sista istunut Tom­mi on ollut Port­titeat­teris­sa yhden tuotan­tokau­den.

– Teat­terin tekem­i­nen on lisän­nyt itse­tun­te­mus­tani, Tom­mi sanoo.

– Osaan ilmaista itseäni selkeäm­min ja ker­toa tun­te­muk­sis­tani. Kaiken­laisia min­u­u­teen ja kehit­tymiseen liit­tyviä tun­nelukko­ja on avat­tu.

– Monel­la ei vält­tämät­tä koskaan aiem­min ole elämässä ollut täl­laiseen mah­dol­lisu­ut­ta tai uskallus­ta. Itsekin olen ensim­mäistä ker­taa ker­tonut omista tun­te­muk­sis­tani tääl­lä muille avoimesti ja rehellis­es­ti.

Tom­mi uskoo vakaasti, että teat­ter­i­toim­inta aut­taa vapau­tu­via vanke­ja selviy­tymään yhteiskun­nas­sa.

– Vanki­laosas­toille olisi tärkeää tuo­da täl­laista toim­intaa, jos­sa voi tutkia itseään ja käy­dä läpi asioi­ta taiteen avul­la. Se olisi hienoa, ennakoivaa sosi­aal­i­työtä.

Surullista on se, että van­gin, rikol­lisen tai päi­hdekäyt­täy­tyjän stig­ma yhteiskun­nas­samme on niin sitkeä, Tom­mi miet­tii.

– Vapau­tu­misen jäl­keen kuluu hel­posti todel­la paljon aikaa ja ener­giaa muiden silmis­sä hyväksy­tyk­si tulemisen kanssa.

– Täl­laisel­la ”jälki­ran­gais­tuk­sel­la” yhteiskun­ta menet­tää paljon poten­ti­aalia ja lah­jakku­ut­ta, koke­mus­ta ja tietoa, mitä meil­lä vanki­las­sa istuneil­lakin on eri asioista.

Musiikkikappaletta harjoitellaan myös.

Musi­ikkikap­palet­ta har­joitel­laan myös.

– Laa­jem­pi tavoit­teemme on vähen­tää rikostaus­taisi­in kohdis­tu­vaa stig­maa yhteiskun­nas­sa. Foucault’laisittain tode­ten lain-rikko­jaa ei luon­neh­di niinkään hänen tekon­sa, vaan syr­jäytet­ty ase­ma, johon hän tekon­sa vuok­si joutuu yhteiskun­nas­sa. Tätä yritämme pieneltä osaltamme muut­taa.

Nimi Port­titeat­teri syn­tyi ideas­ta olla ihmistä vanki­lan por­tilla vas­tas­sa.

– Me emme ole kauhean lev­eä port­ti mut­ta kuitenkin port­ti, jos­ta voi olla apua sivi­ilis­sä olemises­sa, johon liit­tyy mon­ta muu­ta avat­tavaa ja sul­jet­tavaa port­tia, Kar­jalainen luon­nehtii.

– Normikansalaisille taas esi­tyk­semme toimi­vat port­ti­na rikostaus­tais­ten ihmis­ten tapaan nähdä maail­maa, ja tuos­sa maail­mas­sa olemisen koke­muk­si­in. Näil­lä teat­ter­in­tek­i­jöil­lä on merk­i­tyk­sel­listä san­ot­tavaa ihan taval­lis­es­ta ihmisenä olemis­es­ta ja olen var­ma, että tutus­tu­mal­la toisi­imme me saamme van­gin stig­maa yhteiskun­nas­sa vähen­emään.

Nähty, kuultu ja hyväksytty

Sitou­tu­misen aste toim­intaan on Port­titeat­teris­sa häikäi­sevän korkea. Ani har­va on jät­tänyt esi­tyskau­den kesken. Teat­ter­i­toim­inta on myös häm­mästyt­täväl­lä pros­en­til­la saanut osal­lis­tu­jien­sa päi­hde- tai rikoskierteitä katkaistua.

Eräskin 12 vuot­ta lin­nas­sa istunut katkaisi ammat­tirikol­lisen uransa tyystin Port­titeat­teri­in liityt­tyään ja sai uud­estaan luo­tua suh­teen lap­si­in­sa ja lapsen­lap­si­in­sa – eikä täl­lainen elämän­muu­tos ole ryh­mässä poikkeus.

Mikä Port­titeat­teris­sa oikein toimii? Ainakin se on tasa-arvoinen paik­ka, jos­sa kaikkia kun­nioite­taan ja dial­o­gisu­us ote­taan tosis­saan, Tui­ja Minkki­nen aloit­taa.

– Me opimme toisil­tamme jotain ja yhdessä kek­simme jotain uut­ta. Emme kohtaa toisi­amme roolien kaut­ta, vaan ihmis­inä: kuun­telemme koke­muk­si­amme ja tun­teita­mme ja otamme ne tosis­samme.

Minkki­nen korostaa, ettei hänel­lä eikä muil­la vetäjil­lä ole ter­apeutin pätevyyk­siä. Taide edel­lä men­nään.

Hanna

HannaMin­ul­la oli jokin aika sit­ten elämän­vai­he, että tarvitsin fik­sua tekemistä. Oli vaikei­ta tun­netilo­ja. KRIS:issä vinkat­ti­in, että Port­titeat­teri hakee uusia tyyppe­jä. Lähdin kat­so­maan ja jäin mukaan, Han­na ker­too.

Aiem­paa teat­ter­i­taus­taa Han­nal­la ei ole.

– Ei todel­lakaan ollut tul­lut mieleeni, että joskus laulaisin tai näyt­telisin julkises­ti. Nyt sitä sit­ten olen tehnyt vaik­ka mitä… olen men­nyt sel­l­ais­ten kyn­nys­ten yli, mitä en olisi ikinä uskonut ylit­täväni. Aivan taju­ton­ta voit­taa omat pelkon­sa.

Han­nalle teat­terin tekem­i­nen on ter­apeut­tista ja eheyt­tävää. Treeneis­sä syn­tyy syvä luot­ta­mus, ja hän on saanut Port­titeat­ter­ista uusia ystäviä.

– Kaik­ki luot­taa toisi­in­sa ja treeneis­sä tulee niin läm­min fiilis, että uskaltaa tehdä mitä vaan.

– Kun olemme kaik­ki rikostaus­taisia ihmisiä, vaikeitakin jut­tu­ja pääsee käsit­telemään tur­val­lises­sa ympäristössä. Kaik­ki ovat samal­la aal­to­pitu­udel­la. Ja sit­ten siitä tehdään taidet­ta, se on jän­nit­tävää. Elämän­sä kol­huko­htia pros­es­soi ihan eri lail­la taiteen kaut­ta.

Varsinkin ver­tais­tu­ki on saanut Han­nan avau­tu­maan.

– Kävin melkein vuo­den keskustelu­ja psyki­a­trisen sairaan­hoita­jan kanssa. Ne eivät oikein johta­neet mihinkään. En jotenkin luot­tanut häneen, en uskonut, että ammat­ti­lainen ymmärtää min­ua. Tun­tui, että en pysty käsit­telemään asioi­tani sel­l­aisen kanssa, jol­la ei ole mitään käsi­tys­tä mun koke­muk­sis­tani ja maail­mas­tani.

– Tääl­lä kun kir­joita­mme omia jut­tu­ja, sitä saat­taa itkeä paljonkin ja se on vain hyvä. Tämä on hieno tapa käsitel­lä rankko­ja asioi­ta. Me tykätään toi­sis­tamme ja tun­netaan tois­temme tuskaa. Hyväksymme tois­temme virheet. Siitä syn­tyy yhteinen avoimuus, luot­ta­mus ja tuki.

Kahdet treen­it viikos­sa ja lisätreen­it ennen esi­tys­tä on iso uhraus Han­nalle, sil­lä hän on yksin­huolta­ja.

– Tree­nien ajan äiti­ni hoitaa tytärtäni. Kun hän on huo­man­nut, miten hyvää tämä min­ulle tekee, hän kat­soo, että pääsee aina tarvit­taes­sa aut­ta­maan lapsen­hoi­dos­sa.

Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

Ryh­män sisäi­nen huumori kukkii.

– Tavoit­teemme on aina tehdä kau­den päät­teek­si hyvä esi­tys. Sosi­aalisen kuntou­tu­misen ja voimau­tu­misen kaltainen hyvä tulee taiteen tekemisen upeana bonuk­se­na.

Vaik­ka ter­apeutin pätevyyk­siä vetäjil­lä ei olekaan, taiteen tekemis­es­tä ja taideped­a­gogi­ikas­ta heiltä löy­tyy hur­jasti taitoa, tietoa ja koke­mus­ta.

– Ryh­mäy­tymiseen ja tasa-arvoon kiin­nitämme aina paljon huomio­ta. Kaikkien tulee kokea tehtävä esi­tys omak­seen, Minkki­nen sanoo.

– Yhteisöteat­teris­sa esi­tys tehdään jonkin yhteisön omien koke­musten poh­jal­ta. Sil­loin on erit­täin tärkeää, ettei esi­tys ken­estäkään tun­nu ulkop­uolelta tulleelta tuot­teelta, jota men­nään päälle liima­tusti esit­tämään. Oikeaa ja aitoa osal­lisu­ut­ta tarvi­taan.

Kos­ka vai­h­tu­vu­ut­takin Port­titeat­terin näyt­telijäkaar­tis­sa on etenkin yleen­sä syksy­isin, uusi kokoon­pano lop­ul­ta itse aina muo­vaa tekemisen­sä hie­man oman­näköisek­seen.

– Rikostaus­ta­han antaa näyt­telijöille sen tur­van, että he kaik­ki tietävät muiden hyväksyvän tuomit­se­mat­ta toisen­sa ja tau­s­tat. Se antaa todel­la paljon lisää uskallus­ta esi­in­tyä ja ava­ta itseään.

Toimi­vaa kon­sep­tia voisi laa­jen­taakin. Tämän estää van­ha tut­tu ongel­ma, rahoi­tus. Port­titeat­teri toimii sat­un­naisil­la taidea­pu­ra­hoil­la. Kun­non rahoituk­sel­la Port­titeat­teris­sa voisi vetää paria kolmeakin ryh­mää, Minkki­nen arvioi.

– Joka tapauk­ses­sa henkilöko­htais­es­ti min­ulle hienoin mit­tari tässä on aina se, kun näen jonkun, jol­la nousee toi­vo esi­in elämässä. Sil­loin tässä hom­mas­sa on onnis­tut­tu.

Ola

OlaOla on ollut Port­titeat­teris­sa läh­es alus­ta alka­en. Hän vapau­tui jo vuo­den 1990 syksyl­lä, joten mis­tään akuutista sivi­ili­in palu­us­ta hänen tilanteessaan ei ole kyse.

Port­titeat­teri­in Olan veti mukaan halu esi­in­tyä ja tehdä taidet­ta. Miehel­lä on rock­bändikin.

– Tot­ta kai myös hyvähenkiseen yhteisöön kuu­lu­mi­nen on tärkeää. Omien asioiden käsit­te­ly ei min­ulle ole niin keskeistä, sil­lä niitä olen erinäis­ten päi­hde­jut­tu­jeni tiimoil­ta saanut vei­va­ta paljon jo aiem­min, ker­too Ola.

Vuosikym­menten var­rel­la Ola on näh­nyt paljon vanki­las­ta vapau­tu­misia. Hän arvostaa vaiku­tus­ta, mikä Port­titeat­ter­il­la on vapau­tu­vien iden­ti­teet­ti­in.

– Kun jen­gi pääsee tuol­ta mök­istä tänne, on niin lois­tavaa nähdä, miten ne muut­tuu taas ihmisek­si. Läh­tee se lin­na kaverista pois.

– Moni on aluk­si showmies, kova jätkä ‑syn­d­rooma pääl­lä tai muuten vaan pin­na kireäl­lä koko ajan. Hil­jalleen tääl­lä ne sit­ten ei enää ajat­telekaan itseään ensisi­jais­es­ti rois­tona.

Mikä muu­tok­sen aiheut­taa? Se, että vanki­las­sa kehite­ty­istä suo­ja­muureista pääsee yli ja uskaltaa tuo­da esi­in oikei­ta tun­tei­ta, Ola arvioi.

– Sil­lä on vaiku­tuk­sen­sa muuallekin elämään. Sitä on rohkeampi vaik­ka hake­maan töitä. Pri­or­i­teetit muut­tuu.

– Kun suo­ja­muu­rit karisee, syn­tyy tähän yhteisöön se luot­ta­mus ja liima, mikä sit­ten pitää niin tehokkaasti kim­pas­sa. Viime kesänä min­ul­lakin oli omia han­kaluuk­sia elämässäni, mut­ta tein kaikkeni, että olin mukana, kun syksyl­lä toim­inta jatkui.