Teksti: Tapio Ollikainen | Kuvat: Veikko Anttila

Porttiteatterissa rikostaustaiset ihmiset luovat taidetta hyvässä hengessä.

On tiis­tai-ilta­päivä Helsingin Alppilassa. Porttiteatterin tree­nit ovat alka­massa. Kahvi pori­see keit­ti­messä, teat­te­ri­lai­sia kerään­tyy paikalle.

Kun kaikki ovat koolla, istu­taan ympy­rään ja käy­dään läpi ”fii­lis­kier­ros”. Jokainen ker­too vuo­rol­laan kuu­lu­mi­sensa: kiris­tääkö pinna, onko surua tai ilon aihetta elä­mässä. Surua on, iloa on. Jokainen puhuu avoi­mesti ja tot­tu­neesti tunteistaan.

Sitten ryh­dy­tään teat­te­ri­hom­miin. Ammattilaiset, ohjaaja Tuija Minkkinen ja sävel­täjä-ohjaaja Sanna Salmenkallio ryh­ty­vät vetä­mään mie­len­kiin­toi­sia, ins­pi­roi­via harjoitteita.

Yhdessä näistä näyt­te­lijä ottaa mie­li­val­tai­sen asen­non ja toi­nen saa tul­kita, mitä asento esit­tää. Näemme muun muassa sak­sa­lai­sen jump­pa­pal­lon ja suo­ma­lai­sen vapau­den­pat­saan, joka lyö kär­pästä. Ryhmän sisäi­nen huu­mori kukkii.

Seuraa lisää impro­vi­soin­tia, ja myös omaa musiik­ki­kap­pa­letta työs­te­tään tänään. Välillä teat­te­ri­lai­set saa­vat teh­tä­väk­seen kir­joit­taa lyhyitä teks­tejä eri tee­moista kuten Kelan ves­san peili ja Ensi-illan jälkeen.

Teatterilaiset teke­vät vai­ku­tuk­sen avoi­muu­del­laan: kai­kesta puhu­taan ja kaik­kea tut­ki­taan, tilan­tei­siin ja tun­tei­siin uskal­le­taan heittäytyä.

Tällaisten tree­ni­päi­vien poh­jalta ohjaa­ja­pari sekä dra­ma­turgi  Titta Minkkinen koos­ta­vat lopulta Porttiteatterin seu­raa­van esi­tyk­sen Harha-askel. Se saa ensi-iltansa toukokuussa.

Rikollisen stigmaa vähentämässä

Treenit ete­ne­vät kuin missä tahansa teat­te­ri­ryh­mässä. Porttiteatterin oma­lei­mai­suus on siinä, että sen kai­killa näyt­te­li­jöillä on rikostausta.

Idea rikos­taus­tais­ten omaan teat­te­riin syn­tyi vuonna 2015 toteu­te­tusta Kansallisteatterin kier­tue­näyt­tä­mön ja Kiasman yhtei­sestä Vapauden kauhu ‑doku­ment­ti­teat­te­ri­pro­jek­tista.

Siinä teat­te­rie­si­tyk­siä teh­tiin yhdessä van­kien kanssa ja hei­dän koke­muk­siinsa perustuen.

– Kansallisteatterin kier­tue­näyt­tä­mön tai­teel­li­nen suun­nit­te­lija Jussi Lehtonen esitti sil­loin idean, että van­ki­la­teat­te­rien lisäksi myös vas­ta­va­pau­tu­neille van­geille olisi hie­noa saada teat­te­ri­toi­min­taa. Siitä teat­te­riyh­dis­tyk­semme sai alkunsa, Tuija Minkkinen kertoo.

Jouko Karjalainen

– Me emme ole van­ki­la­teat­teri vaan vapaus­teat­teri. Täällä ollaan vapau­tu­mi­sen ja sivii­lissä sel­viä­mi­sen kanssa teke­mi­sissä, Jouko Karjalainen sanoo.

Kansallisteatterin lisäksi Porttiteatteria oli aloit­ta­massa ja edel­leen vai­kut­taa taus­tayh­tei­söinä lukuisa joukko sosi­aali- ja kri­mi­naa­li­huol­lon järjestöjä.

Vankiloiden sisällä toi­mi­via teat­te­ri­ryh­miä on jon­kin ver­ran. Suomessa tätä työtä tekee monilla paik­ka­kun­nilla toi­miva Taittuu ry. Sen sijaan vapau­tu­mi­sen kyn­nyk­sellä toi­mi­via ryh­miä on maa­il­man­laa­jui­ses­ti­kin erit­täin vähän. Tässä Porttiteatteri on uranuurtaja.

Kolmen toi­min­ta­vuo­tensa aikana Porttiteatterissa on ollut mukana 50–60 rikos­taus­taista ihmistä.

– Konkreettinen tavoit­teemme on tar­jota ihmi­sille hyvä, päih­tee­tön yhteisö ja mie­le­kästä teke­mistä, yhdis­tyk­sen puheen­joh­taja, köy­hyys­tut­kija Jouko Karjalainen sanoo.

Porttiteatterissa treenataan samoilla teatterinteon metodeilla kuin ammattiryhmissä.

Porttiteatterissa tree­na­taan samoilla teat­te­rin­teon meto­deilla kuin ammattiryhmissä.

Tommi

 

TommiTalousrikoksista istu­nut Tommi on ollut Porttiteatterissa yhden tuotantokauden.

– Teatterin teke­mi­nen on lisän­nyt itse­tun­te­mus­tani, Tommi sanoo.

– Osaan ilmaista itseäni sel­keäm­min ja ker­toa tun­te­muk­sis­tani. Kaikenlaisia minuu­teen ja kehit­ty­mi­seen liit­ty­viä tun­ne­luk­koja on avattu.

– Monella ei vält­tä­mättä kos­kaan aiem­min ole elä­mässä ollut täl­lai­seen mah­dol­li­suutta tai uskal­lusta. Itsekin olen ensim­mäistä ker­taa ker­to­nut omista tun­te­muk­sis­tani täällä muille avoi­mesti ja rehellisesti.

Tommi uskoo vakaasti, että teat­te­ri­toi­minta aut­taa vapau­tu­via van­keja sel­viy­ty­mään yhteiskunnassa.

– Vankilaosastoille olisi tär­keää tuoda täl­laista toi­min­taa, jossa voi tut­kia itse­ään ja käydä läpi asioita tai­teen avulla. Se olisi hie­noa, enna­koi­vaa sosiaalityötä.

Surullista on se, että van­gin, rikol­li­sen tai päih­de­käyt­täy­ty­jän stigma yhteis­kun­nas­samme on niin sit­keä, Tommi miettii.

– Vapautumisen jäl­keen kuluu hel­posti todella pal­jon aikaa ja ener­giaa mui­den sil­missä hyväk­sy­tyksi tule­mi­sen kanssa.

– Tällaisella ”jäl­ki­ran­gais­tuk­sella” yhteis­kunta menet­tää pal­jon poten­ti­aa­lia ja lah­jak­kuutta, koke­musta ja tie­toa, mitä meillä van­ki­lassa istu­neil­la­kin on eri asioista.

Musiikkikappaletta harjoitellaan myös.

Musiikkikappaletta har­joi­tel­laan myös.

– Laajempi tavoit­teemme on vähen­tää rikos­taus­tai­siin koh­dis­tu­vaa stig­maa yhteis­kun­nassa. Foucault’laisittain tode­ten lain-rik­ko­jaa ei luon­nehdi niin­kään hänen tekonsa, vaan syr­jäy­tetty asema, johon hän tekonsa vuoksi jou­tuu yhteis­kun­nassa. Tätä yri­tämme pie­neltä osal­tamme muuttaa.

Nimi Porttiteatteri syn­tyi ideasta olla ihmistä van­ki­lan por­tilla vastassa.

– Me emme ole kau­hean leveä portti mutta kui­ten­kin portti, josta voi olla apua sivii­lissä ole­mi­sessa, johon liit­tyy monta muuta avat­ta­vaa ja sul­jet­ta­vaa port­tia, Karjalainen luonnehtii.

– Normikansalaisille taas esi­tyk­semme toi­mi­vat port­tina rikos­taus­tais­ten ihmis­ten tapaan nähdä maa­il­maa, ja tuossa maa­il­massa ole­mi­sen koke­muk­siin. Näillä teat­te­rin­te­ki­jöillä on mer­ki­tyk­sel­listä sanot­ta­vaa ihan taval­li­sesta ihmi­senä ole­mi­sesta ja olen varma, että tutus­tu­malla toi­siimme me saamme van­gin stig­maa yhteis­kun­nassa vähenemään.

Nähty, kuultu ja hyväksytty

Sitoutumisen aste toi­min­taan on Porttiteatterissa häi­käi­se­vän kor­kea. Ani harva on jät­tä­nyt esi­tys­kau­den kes­ken. Teatteritoiminta on myös häm­mäs­tyt­tä­vällä pro­sen­tilla saa­nut osal­lis­tu­jiensa päihde- tai rikos­kier­teitä katkaistua.

Eräskin 12 vuotta lin­nassa istu­nut kat­kaisi ammat­ti­ri­kol­li­sen uransa tyys­tin Porttiteatteriin lii­tyt­ty­ään ja sai uudes­taan luo­tua suh­teen lap­siinsa ja lap­sen­lap­siinsa – eikä täl­lai­nen elä­män­muu­tos ole ryh­mässä poikkeus.

Mikä Porttiteatterissa oikein toi­mii? Ainakin se on tasa-arvoi­nen paikka, jossa kaik­kia kun­nioi­te­taan ja dia­lo­gi­suus ote­taan tosis­saan, Tuija Minkkinen aloittaa.

– Me opimme toi­sil­tamme jotain ja yhdessä kek­simme jotain uutta. Emme koh­taa toi­siamme roo­lien kautta, vaan ihmi­sinä: kuun­te­lemme koke­muk­siamme ja tun­tei­tamme ja otamme ne tosissamme.

Minkkinen koros­taa, ettei hänellä eikä muilla vetä­jillä ole tera­peu­tin päte­vyyk­siä. Taide edellä mennään.

Hanna

HannaMinulla oli jokin aika sit­ten elä­män­vaihe, että tar­vit­sin fik­sua teke­mistä. Oli vai­keita tun­ne­ti­loja. KRIS:issä vin­kat­tiin, että Porttiteatteri hakee uusia tyyp­pejä. Lähdin kat­so­maan ja jäin mukaan, Hanna kertoo.

Aiempaa teat­te­ri­taus­taa Hannalla ei ole.

– Ei todel­la­kaan ollut tul­lut mie­leeni, että jos­kus lau­lai­sin tai näyt­te­li­sin jul­ki­sesti. Nyt sitä sit­ten olen teh­nyt vaikka mitä… olen men­nyt sel­lais­ten kyn­nys­ten yli, mitä en olisi ikinä usko­nut ylit­tä­väni. Aivan taju­tonta voit­taa omat pelkonsa.

Hannalle teat­te­rin teke­mi­nen on tera­peut­tista ja eheyt­tä­vää. Treeneissä syn­tyy syvä luot­ta­mus, ja hän on saa­nut Porttiteatterista uusia ystäviä.

– Kaikki luot­taa toi­siinsa ja tree­neissä tulee niin läm­min fii­lis, että uskal­taa tehdä mitä vaan.

– Kun olemme kaikki rikos­taus­tai­sia ihmi­siä, vai­kei­ta­kin jut­tuja pää­see käsit­te­le­mään tur­val­li­sessa ympä­ris­tössä. Kaikki ovat samalla aal­to­pi­tuu­della. Ja sit­ten siitä teh­dään tai­detta, se on jän­nit­tä­vää. Elämänsä kol­hu­koh­tia pro­ses­soi ihan eri lailla tai­teen kautta.

Varsinkin ver­tais­tuki on saa­nut Hannan avautumaan.

– Kävin mel­kein vuo­den kes­kus­te­luja psy­kiat­ri­sen sai­raan­hoi­ta­jan kanssa. Ne eivät oikein joh­ta­neet mihin­kään. En joten­kin luot­ta­nut häneen, en usko­nut, että ammat­ti­lai­nen ymmär­tää minua. Tuntui, että en pysty käsit­te­le­mään asioi­tani sel­lai­sen kanssa, jolla ei ole mitään käsi­tystä mun koke­muk­sis­tani ja maailmastani.

– Täällä kun kir­joi­tamme omia jut­tuja, sitä saat­taa itkeä pal­jon­kin ja se on vain hyvä. Tämä on hieno tapa käsi­tellä rank­koja asioita. Me tykä­tään toi­sis­tamme ja tun­ne­taan tois­temme tus­kaa. Hyväksymme tois­temme vir­heet. Siitä syn­tyy yhtei­nen avoi­muus, luot­ta­mus ja tuki.

Kahdet tree­nit vii­kossa ja lisät­ree­nit ennen esi­tystä on iso uhraus Hannalle, sillä hän on yksinhuoltaja.

– Treenien ajan äitini hoi­taa tytär­täni. Kun hän on huo­man­nut, miten hyvää tämä minulle tekee, hän kat­soo, että pää­see aina tar­vit­taessa aut­ta­maan lapsenhoidossa.

Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

Ryhmän sisäi­nen huu­mori kukkii.

– Tavoitteemme on aina tehdä kau­den päät­teeksi hyvä esi­tys. Sosiaalisen kun­tou­tu­mi­sen ja voi­mau­tu­mi­sen kal­tai­nen hyvä tulee tai­teen teke­mi­sen upeana bonuksena.

Vaikka tera­peu­tin päte­vyyk­siä vetä­jillä ei ole­kaan, tai­teen teke­mi­sestä ja tai­de­pe­da­go­gii­kasta heiltä löy­tyy hur­jasti tai­toa, tie­toa ja kokemusta.

– Ryhmäytymiseen ja tasa-arvoon kiin­ni­tämme aina pal­jon huo­miota. Kaikkien tulee kokea teh­tävä esi­tys omak­seen, Minkkinen sanoo.

– Yhteisöteatterissa esi­tys teh­dään jon­kin yhtei­sön omien koke­mus­ten poh­jalta. Silloin on erit­täin tär­keää, ettei esi­tys kenes­tä­kään tunnu ulko­puo­lelta tul­leelta tuot­teelta, jota men­nään päälle lii­ma­tusti esit­tä­mään. Oikeaa ja aitoa osal­li­suutta tarvitaan.

Koska vaih­tu­vuut­ta­kin Porttiteatterin näyt­te­li­jä­kaar­tissa on eten­kin yleensä syk­syi­sin, uusi kokoon­pano lopulta itse aina muo­vaa teke­mi­sensä hie­man omannäköisekseen.

– Rikostaustahan antaa näyt­te­li­jöille sen tur­van, että he kaikki tie­tä­vät mui­den hyväk­sy­vän tuo­mit­se­matta toi­sensa ja taus­tat. Se antaa todella pal­jon lisää uskal­lusta esiin­tyä ja avata itseään.

Toimivaa kon­sep­tia voisi laa­jen­taa­kin. Tämän estää vanha tuttu ongelma, rahoi­tus. Porttiteatteri toi­mii satun­nai­silla tai­dea­pu­ra­hoilla. Kunnon rahoi­tuk­sella Porttiteatterissa voisi vetää paria kol­mea­kin ryh­mää, Minkkinen arvioi.

– Joka tapauk­sessa hen­ki­lö­koh­tai­sesti minulle hie­noin mit­tari tässä on aina se, kun näen jon­kun, jolla nousee toivo esiin elä­mässä. Silloin tässä hom­massa on onnistuttu.

Ola

OlaOla on ollut Porttiteatterissa lähes alusta alkaen. Hän vapau­tui jo vuo­den 1990 syk­syllä, joten mis­tään akuu­tista sivii­liin paluusta hänen tilan­tees­saan ei ole kyse.

Porttiteatteriin Olan veti mukaan halu esiin­tyä ja tehdä tai­detta. Miehellä on rockbändikin.

– Totta kai myös hyvä­hen­ki­seen yhtei­söön kuu­lu­mi­nen on tär­keää. Omien asioi­den käsit­tely ei minulle ole niin kes­keistä, sillä niitä olen eri­näis­ten päih­de­jut­tu­jeni tii­moilta saa­nut vei­vata pal­jon jo aiem­min, ker­too Ola.

Vuosikymmenten var­rella Ola on näh­nyt pal­jon van­ki­lasta vapau­tu­mi­sia. Hän arvos­taa vai­ku­tusta, mikä Porttiteatterilla on vapau­tu­vien identiteettiin.

– Kun jengi pää­see tuolta mökistä tänne, on niin lois­ta­vaa nähdä, miten ne muut­tuu taas ihmi­seksi. Lähtee se linna kave­rista pois.

– Moni on aluksi show­mies, kova jätkä ‑syndrooma päällä tai muu­ten vaan pinna kireällä koko ajan. Hiljalleen täällä ne sit­ten ei enää ajat­te­le­kaan itse­ään ensi­si­jai­sesti roistona.

Mikä muu­tok­sen aiheut­taa? Se, että van­ki­lassa kehi­te­tyistä suo­ja­muu­reista pää­see yli ja uskal­taa tuoda esiin oikeita tun­teita, Ola arvioi.

– Sillä on vai­ku­tuk­sensa muu­al­le­kin elä­mään. Sitä on roh­keampi vaikka hake­maan töitä. Prioriteetit muuttuu.

– Kun suo­ja­muu­rit kari­see, syn­tyy tähän yhtei­söön se luot­ta­mus ja liima, mikä sit­ten pitää niin tehok­kaasti kim­passa. Viime kesänä minul­la­kin oli omia han­ka­luuk­sia elä­mäs­säni, mutta tein kaik­keni, että olin mukana, kun syk­syllä toi­minta jatkui.