Teksti: Tapio Ollikainen | Kuvat: Veikko Anttila

Portti­teat­te­rissa rikos­taus­taiset ihmiset luovat taidetta hyvässä hengessä.

On tiistai-iltapäivä Helsingin Alppi­lassa. Portti­teat­terin treenit ovat alkamassa. Kahvi porisee keitti­messä, teatte­ri­laisia kerääntyy paikalle.

Kun kaikki ovat koolla, istutaan ympyrään ja käydään läpi ”fiilis­kierros”. Jokainen kertoo vuorollaan kuulu­mi­sensa: kiris­tääkö pinna, onko surua tai ilon aihetta elämässä. Surua on, iloa on. Jokainen puhuu avoimesti ja tottu­neesti tunteistaan.

Sitten ryhdytään teatte­ri­hommiin. Ammat­ti­laiset, ohjaaja Tuija Minkkinen ja säveltäjä-ohjaaja Sanna Salmen­kallio ryhtyvät vetämään mielen­kiin­toisia, inspi­roivia harjoit­teita.

Yhdessä näistä näyttelijä ottaa mieli­val­taisen asennon ja toinen saa tulkita, mitä asento esittää. Näemme muun muassa saksa­laisen jumppa­pallon ja suoma­laisen vapau­den­patsaan, joka lyö kärpästä. Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

Seuraa lisää impro­vi­sointia, ja myös omaa musiik­ki­kap­pa­letta työstetään tänään. Välillä teatte­ri­laiset saavat tehtä­väkseen kirjoittaa lyhyitä tekstejä eri teemoista kuten Kelan vessan peili ja Ensi-illan jälkeen.

Teatte­ri­laiset tekevät vaiku­tuksen avoimuu­dellaan: kaikesta puhutaan ja kaikkea tutkitaan, tilan­teisiin ja tunteisiin uskal­letaan heittäytyä.

Tällaisten treeni­päivien pohjalta ohjaa­japari sekä drama­turgi  Titta Minkkinen koostavat lopulta Portti­teat­terin seuraavan esityksen Harha-askel. Se saa ensi-iltansa touko­kuussa.

Rikol­lisen stigmaa vähen­tä­mässä

Treenit etenevät kuin missä tahansa teatte­ri­ryh­mässä. Portti­teat­terin omalei­maisuus on siinä, että sen kaikilla näytte­li­jöillä on rikos­tausta.

Idea rikos­taus­taisten omaan teatteriin syntyi vuonna 2015 toteu­te­tusta Kansal­lis­teat­terin kiertue­näyt­tämön ja Kiasman yhtei­sestä Vapauden kauhu -dokument­ti­teat­te­ri­pro­jek­tista.

Siinä teatte­rie­si­tyksiä tehtiin yhdessä vankien kanssa ja heidän kokemuk­siinsa perustuen.

– Kansal­lis­teat­terin kiertue­näyt­tämön taiteel­linen suunnit­telija Jussi Lehtonen esitti silloin idean, että vanki­la­teat­terien lisäksi myös vasta­va­pau­tu­neille vangeille olisi hienoa saada teatte­ri­toi­mintaa. Siitä teatte­riyh­dis­tyk­semme sai alkunsa, Tuija Minkkinen kertoo.

Jouko Karjalainen

– Me emme ole vanki­la­teatteri vaan vapaus­teatteri. Täällä ollaan vapau­tu­misen ja sivii­lissä selviä­misen kanssa tekemi­sissä, Jouko Karja­lainen sanoo.

Kansal­lis­teat­terin lisäksi Portti­teat­teria oli aloit­ta­massa ja edelleen vaikuttaa taustayh­tei­söinä lukuisa joukko sosiaali- ja krimi­naa­li­huollon järjestöjä.

Vanki­loiden sisällä toimivia teatte­ri­ryhmiä on jonkin verran. Suomessa tätä työtä tekee monilla paikka­kun­nilla toimiva Taittuu ry. Sen sijaan vapau­tu­misen kynnyk­sellä toimivia ryhmiä on maail­man­laa­jui­ses­tikin erittäin vähän. Tässä Portti­teatteri on uranuurtaja.

Kolmen toimin­ta­vuo­tensa aikana Portti­teat­te­rissa on ollut mukana 50 – 60 rikos­taus­taista ihmistä.

– Konkreet­tinen tavoit­teemme on tarjota ihmisille hyvä, päihteetön yhteisö ja miele­kästä tekemistä, yhdis­tyksen puheen­johtaja, köyhyys­tutkija Jouko Karja­lainen sanoo.

Porttiteatterissa treenataan samoilla teatterinteon metodeilla kuin ammattiryhmissä.

Portti­teat­te­rissa treenataan samoilla teatte­rinteon metodeilla kuin ammat­ti­ryh­missä.

Tommi

 

TommiTalous­ri­kok­sista istunut Tommi on ollut Portti­teat­te­rissa yhden tuotan­to­kauden.

– Teatterin tekeminen on lisännyt itsetun­te­mustani, Tommi sanoo.

– Osaan ilmaista itseäni selkeämmin ja kertoa tunte­muk­sistani. Kaiken­laisia minuuteen ja kehit­ty­miseen liittyviä tunne­lukkoja on avattu.

– Monella ei välttä­mättä koskaan aiemmin ole elämässä ollut tällaiseen mahdol­li­suutta tai uskal­lusta. Itsekin olen ensim­mäistä kertaa kertonut omista tunte­muk­sistani täällä muille avoimesti ja rehel­li­sesti.

Tommi uskoo vakaasti, että teatte­ri­toi­minta auttaa vapau­tuvia vankeja selviy­tymään yhteis­kun­nassa.

– Vanki­lao­sas­toille olisi tärkeää tuoda tällaista toimintaa, jossa voi tutkia itseään ja käydä läpi asioita taiteen avulla. Se olisi hienoa, ennakoivaa sosiaa­li­työtä.

Surul­lista on se, että vangin, rikol­lisen tai päihde­käyt­täy­tyjän stigma yhteis­kun­nas­samme on niin sitkeä, Tommi miettii.

– Vapau­tu­misen jälkeen kuluu helposti todella paljon aikaa ja energiaa muiden silmissä hyväk­sy­tyksi tulemisen kanssa.

– Tällai­sella ”jälki­ran­gais­tuk­sella” yhteis­kunta menettää paljon poten­ti­aalia ja lahjak­kuutta, kokemusta ja tietoa, mitä meillä vanki­lassa istuneil­lakin on eri asioista.

Musiikkikappaletta harjoitellaan myös.

Musiik­ki­kap­pa­letta harjoi­tellaan myös.

– Laajempi tavoit­teemme on vähentää rikos­taus­taisiin kohdis­tuvaa stigmaa yhteis­kun­nassa. Foucault’laisittain todeten lain-rikkojaa ei luonnehdi niinkään hänen tekonsa, vaan syrjäy­tetty asema, johon hän tekonsa vuoksi joutuu yhteis­kun­nassa. Tätä yritämme pieneltä osaltamme muuttaa.

Nimi Portti­teatteri syntyi ideasta olla ihmistä vankilan portilla vastassa.

– Me emme ole kauhean leveä portti mutta kuitenkin portti, josta voi olla apua sivii­lissä olemi­sessa, johon liittyy monta muuta avattavaa ja suljet­tavaa porttia, Karja­lainen luonnehtii.

– Normi­kan­sa­lai­sille taas esityk­semme toimivat porttina rikos­taus­taisten ihmisten tapaan nähdä maailmaa, ja tuossa maail­massa olemisen kokemuksiin. Näillä teatte­rin­te­ki­jöillä on merki­tyk­sel­listä sanot­tavaa ihan taval­li­sesta ihmisenä olemi­sesta ja olen varma, että tutus­tu­malla toisiimme me saamme vangin stigmaa yhteis­kun­nassa vähenemään.

Nähty, kuultu ja hyväk­sytty

Sitou­tu­misen aste toimintaan on Portti­teat­te­rissa häikäi­sevän korkea. Ani harva on jättänyt esitys­kauden kesken. Teatte­ri­toi­minta on myös hämmäs­tyt­tä­vällä prosen­tilla saanut osallis­tu­jiensa päihde- tai rikos­kier­teitä katkaistua.

Eräskin 12 vuotta linnassa istunut katkaisi ammat­ti­ri­kol­lisen uransa tyystin Portti­teat­teriin liityt­tyään ja sai uudestaan luotua suhteen lapsiinsa ja lapsen­lap­siinsa – eikä tällainen elämän­muutos ole ryhmässä poikkeus.

Mikä Portti­teat­te­rissa oikein toimii? Ainakin se on tasa-arvoinen paikka, jossa kaikkia kunnioi­tetaan ja dialo­gisuus otetaan tosissaan, Tuija Minkkinen aloittaa.

– Me opimme toisil­tamme jotain ja yhdessä keksimme jotain uutta. Emme kohtaa toisiamme roolien kautta, vaan ihmisinä: kuunte­lemme kokemuk­siamme ja tuntei­tamme ja otamme ne tosis­samme.

Minkkinen korostaa, ettei hänellä eikä muilla vetäjillä ole terapeutin pätevyyksiä. Taide edellä mennään.

Hanna

HannaMinulla oli jokin aika sitten elämän­vaihe, että tarvitsin fiksua tekemistä. Oli vaikeita tunne­tiloja. KRIS:issä vinkattiin, että Portti­teatteri hakee uusia tyyppejä. Lähdin katsomaan ja jäin mukaan, Hanna kertoo.

Aiempaa teatte­ri­taustaa Hannalla ei ole.

– Ei todel­lakaan ollut tullut mieleeni, että joskus laulaisin tai näytte­lisin julki­sesti. Nyt sitä sitten olen tehnyt vaikka mitä… olen mennyt sellaisten kynnysten yli, mitä en olisi ikinä uskonut ylittäväni. Aivan tajutonta voittaa omat pelkonsa.

Hannalle teatterin tekeminen on terapeut­tista ja eheyt­tävää. Treeneissä syntyy syvä luottamus, ja hän on saanut Portti­teat­te­rista uusia ystäviä.

– Kaikki luottaa toisiinsa ja treeneissä tulee niin lämmin fiilis, että uskaltaa tehdä mitä vaan.

– Kun olemme kaikki rikos­taus­taisia ihmisiä, vaikei­takin juttuja pääsee käsit­te­lemään turval­li­sessa ympäris­tössä. Kaikki ovat samalla aalto­pi­tuu­della. Ja sitten siitä tehdään taidetta, se on jännit­tävää. Elämänsä kolhu­kohtia prosessoi ihan eri lailla taiteen kautta.

Varsinkin vertaistuki on saanut Hannan avautumaan.

– Kävin melkein vuoden keskus­teluja psykiat­risen sairaan­hoi­tajan kanssa. Ne eivät oikein johtaneet mihinkään. En jotenkin luottanut häneen, en uskonut, että ammat­ti­lainen ymmärtää minua. Tuntui, että en pysty käsit­te­lemään asioitani sellaisen kanssa, jolla ei ole mitään käsitystä mun kokemuk­sistani ja maail­mastani.

– Täällä kun kirjoi­tamme omia juttuja, sitä saattaa itkeä paljonkin ja se on vain hyvä. Tämä on hieno tapa käsitellä rankkoja asioita. Me tykätään toisis­tamme ja tunnetaan toistemme tuskaa. Hyväk­symme toistemme virheet. Siitä syntyy yhteinen avoimuus, luottamus ja tuki.

Kahdet treenit viikossa ja lisät­reenit ennen esitystä on iso uhraus Hannalle, sillä hän on yksin­huoltaja.

– Treenien ajan äitini hoitaa tytärtäni. Kun hän on huomannut, miten hyvää tämä minulle tekee, hän katsoo, että pääsee aina tarvit­taessa auttamaan lapsen­hoi­dossa.

Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

– Tavoit­teemme on aina tehdä kauden päätteeksi hyvä esitys. Sosiaa­lisen kuntou­tu­misen ja voimau­tu­misen kaltainen hyvä tulee taiteen tekemisen upeana bonuksena.

Vaikka terapeutin pätevyyksiä vetäjillä ei olekaan, taiteen tekemi­sestä ja taide­pe­da­go­gii­kasta heiltä löytyy hurjasti taitoa, tietoa ja kokemusta.

– Ryhmäy­ty­miseen ja tasa-arvoon kiinni­tämme aina paljon huomiota. Kaikkien tulee kokea tehtävä esitys omakseen, Minkkinen sanoo.

– Yhtei­sö­teat­te­rissa esitys tehdään jonkin yhteisön omien kokemusten pohjalta. Silloin on erittäin tärkeää, ettei esitys kenes­täkään tunnu ulkopuo­lelta tulleelta tuotteelta, jota mennään päälle liima­tusti esittämään. Oikeaa ja aitoa osalli­suutta tarvitaan.

Koska vaihtu­vuut­takin Portti­teat­terin näytte­li­jä­kaar­tissa on etenkin yleensä syksyisin, uusi kokoonpano lopulta itse aina muovaa tekemi­sensä hieman omannä­köi­sekseen.

– Rikos­taus­tahan antaa näytte­li­jöille sen turvan, että he kaikki tietävät muiden hyväk­syvän tuomit­se­matta toisensa ja taustat. Se antaa todella paljon lisää uskal­lusta esiintyä ja avata itseään.

Toimivaa konseptia voisi laajen­taakin. Tämän estää vanha tuttu ongelma, rahoitus. Portti­teatteri toimii satun­nai­silla taidea­pu­ra­hoilla. Kunnon rahoi­tuk­sella Portti­teat­te­rissa voisi vetää paria kolmeakin ryhmää, Minkkinen arvioi.

– Joka tapauk­sessa henki­lö­koh­tai­sesti minulle hienoin mittari tässä on aina se, kun näen jonkun, jolla nousee toivo esiin elämässä. Silloin tässä hommassa on onnis­tuttu.

Ola

OlaOla on ollut Portti­teat­te­rissa lähes alusta alkaen. Hän vapautui jo vuoden 1990 syksyllä, joten mistään akuutista siviiliin paluusta hänen tilan­teessaan ei ole kyse.

Portti­teat­teriin Olan veti mukaan halu esiintyä ja tehdä taidetta. Miehellä on rockbän­dikin.

– Totta kai myös hyvähen­kiseen yhteisöön kuulu­minen on tärkeää. Omien asioiden käsittely ei minulle ole niin keskeistä, sillä niitä olen erinäisten päihde­jut­tujeni tiimoilta saanut veivata paljon jo aiemmin, kertoo Ola.

Vuosi­kym­menten varrella Ola on nähnyt paljon vanki­lasta vapau­tu­misia. Hän arvostaa vaiku­tusta, mikä Portti­teat­te­rilla on vapau­tuvien identi­teettiin.

– Kun jengi pääsee tuolta mökistä tänne, on niin loistavaa nähdä, miten ne muuttuu taas ihmiseksi. Lähtee se linna kaverista pois.

– Moni on aluksi showmies, kova jätkä -syndrooma päällä tai muuten vaan pinna kireällä koko ajan. Hiljalleen täällä ne sitten ei enää ajatte­lekaan itseään ensisi­jai­sesti roistona.

Mikä muutoksen aiheuttaa? Se, että vanki­lassa kehite­tyistä suoja­muu­reista pääsee yli ja uskaltaa tuoda esiin oikeita tunteita, Ola arvioi.

– Sillä on vaiku­tuk­sensa muual­lekin elämään. Sitä on rohkeampi vaikka hakemaan töitä. Priori­teetit muuttuu.

– Kun suoja­muurit karisee, syntyy tähän yhteisöön se luottamus ja liima, mikä sitten pitää niin tehok­kaasti kimpassa. Viime kesänä minul­lakin oli omia hanka­luuksia elämässäni, mutta tein kaikkeni, että olin mukana, kun syksyllä toiminta jatkui.