Juuri 90 vuotta täyttänyt Silja Kettunen ihailee lasitetulta parvekkeeltaan kadun toisella puolella sijaitsevan ortodoksisen pappisseminaarin pientä kirkkoa. Hänestä elämä Senioripihalla on aivan mallillaan.

 

Silja Kettusen par­vek­keella on pieni pöytä ja kaksi tuo­lia. Siinä voi naut­tia vaikka kah­vit vie­raan­kanssa. Huoneisto on valoisa ja kodi­kas. Se sijait­see Joensuun Senioripihan pien­ryh­mä­ko­dissa ja käsit­tää tupa­keit­tiön, makuu­huo­neen, kyl­py­huo­neen ja etei­sen. Tupakeittiössä on sohva, jossa pitem­pi­mat­ka­lai­set vie­raat voi­vat nuk­kua – ja lähi-omai­set usein yöpy­vät­kin Siljalla kun tule­vat häntä tervehtimään.

Keittiön hella on moderni ja varus­tettu tur­va­lu­kolla. Silja on aina rakas­ta­nut ruo­an­lait­toa. Vanhasta tot­tu­muk­sesta hänellä on nyt­kin pöy­dällä aloi­tettu kaup­pa­lista: sokeri, jau­hoja, sipu­lia, hii­vaa. Silja on teh­nyt elä­mänsä työ­uran raja-var­tios­ton ruo­ka­lassa ja muis­taa­kin usein mai­nita, että on ruok­ki­nut koko  Suomen armeijan.
Hän kerää edel­leen ruo­kaoh­jeita, joita hänellä on satoja laa­ti­koissa ja kan­sioissa. Nykyisin hän ei kui­ten­kaan laita enää itse ruo­kaa, sillä sen Silja saa ”talon puo­lesta”. Pienryhmäkodin asuk­kaat saa­vat naut­tia yhteis­ti­lassa aamiai­sen, lou­naan, päi­vä­kah­vin, päi­väl­li­sen ja iltapalan.
Silja muutti Senioripihaan puo­li­toista vuotta sit­ten. Hän sanoo, että Senioripihalla on hyvä asua. Ei tule yksi­näi­nen olo, ja talon sijain­ti­kin on niin hyvä, että ystä­vät voi­vat pis­täy­tyä hel­posti kylässä.
− Hoitajien kanssa ollaan ihan ystä­viä. Eikä ole rii­taa mui­den­kaan asuk­kai­den kanssa, vaan ollaan kaikki tasa­ver­tai­sia, Silja tuumii.
Asuntoja kaikille
Senioripiha on Joensuun kau­pun­gin raken­nut­tama ikäih­mis­ten hyvin­voin­ti­kes­kus. Se sijait­see vii­den minuu­tin käve­ly­mat­kan päässä torilta kort­te­lissa, jota ympä­röi­vät vuo­laana vir­taava Pielisjoki, hau­taus­maa ja orto­dok­si­nen kulttuurikeskus.
Toimitusjohtaja Jukka Masalin ker­too, että kau­punki halusi raken­taa kam­puk­sen,  jossa olisi mah­dol­li­sim­man monen­lai­sia asu­mis­muo­toja ikäih­mi­siä varten.
Nyt Senioripihaan on nous­sut jo kaksi ARA-rahoit­teista raken­nusta. Seitsemänkerroksisessa Maija-talossa on vuo­kra-asun­toja itse­näi­seen asu­mi­seen ja lisäksi vii­dessä ker­rok­sessa pien­ryh­mä­ko­dit, joissa kus­sa­kin neljä asun­toa. Matti-talossa on tehos­tet­tua pal­ve­lua­su­mista, vapaa­eh­tois-toi­min­nan kes­kus sekä ravintola.

Jo alusta lähtien oli selvää, että Senioripihasta kehitetään ikäihmisten yhteisöllinen asuinkortteli.

Lisäksi siellä on tilat päi­vä­kun­tou­tuk­selle ja koti­hoi­dolle, ja talossa toi­mi­vat myös kau­pun­gin Seniorineuvonta Ankkuri, ikä­neu­vola ja pal­ve­luoh­jaus. Koska  ARA-rahoit­tei­siin asun­toi­hin on tulo- ja varal­li­suus­ra­jat, on raken­teilla vielä vapaa­ra­hoit­tei­nen Martta-talo. Siihen tulee vuo­kra- ja omis­tusa­sun­toja niille, joille ARA:n rajat tule­vat vastaan.
− Tämä lie­nee koko Suomen mit­ta­kaa­vassa har­vi­naista ja ainut­laa­tuista, että samassa kort­te­lissa on näin monia eri­lai­sia asu­mis­muo­toja ikäih­mi­sille, Masalin sanoo.
Masalinin mukaan Senioripihan idean ydin on siinä, että asuk­kaan ei tar­vitse muut
taa pois tutusta ympä­ris­töstä kun­non hei­ken­tyes­sä­kään, sillä apua ja tukea voi­daan tar­vit­taessa tehostaa.
− Parhaassa tapauk­sessa pien­ryh­mä­ko­dis­sa­kin voi asua pit­kään, eikä ehkä tar­vitse siir­tyä ollen­kaan tehos­tet­tuun pal­ve­lua­su­mi­seen tai lai­tos­hoi­toon, Masalin sanoo.
Isäntä–emäntä-malli
Jo alusta läh­tien oli sel­vää, että Senioripihasta kehi­te­tään oikeasti ikäih­mis­ten yhtei­söl­li­nen asuin­kort­teli. Kun asuk­kaat oli­vat muut­ta­neet Maija-taloon keväällä 2014, kut­sut­tiin heitä ja hei­dän omai­si­aan suun­nit­te­le­maan talon akti­vi­teet­teja ja ympäristöä.
Erityisesti omais­ten mukaan saanti oli tär­keää, jotta nämä voi­si­vat osal­lis­tua van­hem­pien suku­lais­tensa elä­mään muu­ten­kin kuin vie­rai­li­joina. Yhteistyökumppaneiksi kut­sut­tiin kau­pun­gissa toi­mi­via jär­jes­töjä ja oppilaitoksia.
Jaana Huohvanainen työs­ken­teli talon asut­ta­mi­sen alku­vai­heessa mää­rä­ai­kai­sena pro­jek­ti­pääl­lik­könä ja vas­tasi Senioripihan toi­min­to­jen  suun­nit­te­lusta ja aloit­ta­mi­sesta. Suunnittelun yti­menä toimi Huohvanaisen kehit­te­lemä isäntä–emäntä-malli, jossa kau­pun­gin palk­kaama työn­te­kijä osallistuu
asu­kas­va­lin­toi­hin, uuden asuk­kaan pereh­dyt­tä­mi­seen sekä tar­vit­taessa arjessa aut­ta­mi­seen ja palveluohjaukseen.
Isäntä–emäntä myös koor­di­noi ja kehit­tää yhteis­työtä asuk­kai­den, hei­dän omais­tensa sekä oppi­lai­tos­ten, seu­ra­kun­tien ja jär­jes­tö­jen kanssa sekä huo­leh­tii sisäi­sestä ja ulkoi­sesta tie­do­tuk­sesta. Senioripiha onkin saa­nut kii­tet­tä­vän pal­jon yhteis­työ­kump­pa­neita sekä vapaa­eh­toi­sia ja omai­sia vetä­mään harrastuspiirejä.
− Yhteisöllisyys ja naa­pu­ri­henki ovat jo nyt toteu­tu­neet Maija-talossa hie­nosti. Talon ilma­pii­ris­tä­kin ais­tii, että täällä huo­leh­di­taan mui­den­kin hyvin­voin­nista kuin  omasta, sanoo Huohvanainen.
Huohvanaisen mie­lestä pien­ryh­mä­ko­deissa teh­tä­vän koti­hoi­don hoi­va­työn käy­tän­töjä voisi kui­ten­kin kehit­tää vielä enem­män vas­taa­maan Senioripihan yhtei­söi­deaa. Pienryhmäkotien asuk­kaita voisi kan­nus­taa osal­lis­tu­maan kyky­jensä mukaan useam­min yhtei­siin arjen puu­hiin, kuten vaik­kapa ruo­ka­pöy­dän kat­ta­mi­seen, mikä tukisi hei­dän omatoimisuuttaan.

Osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta ei aina ole helppo saada arjen-

käytäntöihin.

− Hyvä elämä sisäl­tää pal­jon muu­ta­kin kuin hoi­vaa. Moni var­maan haluaisi itse olla
arjessa mukana, eikä kat­sella sivusta kun kaikki teh­dään valmiiksi.
Kotihoitoon voisi Huohvanaisen mie­lestä pal­kata myös sosio­no­meja ja toi­min­ta­te­ra­peut­teja, jol­loin työ­ote olisi kun­tout­ta­vampi ja akti­voi­vampi. Huohvanainen toi­voo lisäksi, että itse­näi­sen asu­mi­sen puo­lella asu­vat ja pien­ryh­mä­ko­din asuk­kaat voi­si­vat olla enem­män teke­mi­sissä keskenään.
Nyt vii­den­nen ker­rok­sen pien­ryh­mä­ko­din ovi saman ker­rok­sen itse­näi­sen asu­mi­sen puo­lelle on lukossa, koska jot­kut itse­näi­set asuk­kaat ovat valit­ta­neet käy­tä­villä har­hai­le­vista pien­ryh­mä­ko­ti­lai­sista. Muissa ker­rok­sissa ovet ovat auki.
Kotihoito huolehtii kokonaisuudesta
Silja raot­taa ovea ja kurk­kaa käy­tä­vään, jossa tuok­suu jo yhteis­ti­lassa tar­joil­tava lou­nas. Yhteistila on kodik­kaasti sisus­tettu: ruo­ka­pöy­dän lisäksi on kaksi soh­vaa, noja­tuoli ja kei­nu­tuoli. Huoneessa on myös tv, jota asuk­kaat jää­vät jos­kus kat­so­maan yhdessä ate­rian jäl­keen. Parvekkeella kas­vaa kir­sik­ka­to­maat­teja kor­keissa pen­saissa ja pul­leita papri­koita ruu­kuissa. Pelargonia heh­kuu punai­sena veh­rey­den keskellä.

Silja istuu pöy­dän ääreen, jossa istu­vat jo kolme muuta asu­kasta. Tänään on tarjolla

uuni­ka­laa ja peru­na­muusia. Ruoka tuo­daan vie­rei­sessä Matti-talossa sijait­se­vasta ravin­to­lasta, jossa sen voi käydä halu­tes­saan syö­mässä itse. Lähihoitaja Pirjo
Elia annos­te­lee ruoan lautasille.
Kotihoidon hen­ki­lö­kunta työs­ken­te­lee kah­dessa vuo­rossa, kus­sa­kin kolme ja sauna
päi­vinä neljä lähi­hoi­ta­jaa. Lisäksi päi­vä­vuo­rossa työs­ken­te­lee yksi sairaanhoitaja.
Kotihoidon työn­te­ki­jät huo­leh­ti­vat Elian mukaan lähes kai­kista pien­ryh­mä­ko­din asuk­kai­den elä­mään liit­ty­vistä asioista.
Apua tar­vit­se­vat aute­taan ate­rioi­maan yhteis­ti­laan, kate­taan pöytä ja jae­taan ate­riat, jär­jes­te­tään yhteis­ti­loja kodik­kaiksi. Iltaisin ja aamui­sin aute­taan pesussa ja anne­taan lääk­keet aptee­kin jaka­mista annos­pus­seista. Hoitajat myös suun­nit­te­le­vat ja toteut­ta­vat eri­lai­sia tapah­tu­mia pien­ryh­mä­ko­din asuk­kaille: pitä­vät laulu- ja jump­pa­tuo­kioita, jär­jes­tä­vät ret­kiä ja muita tapahtumia.
− Nyt meille on tulossa päi­vä­ko­din lap­set lau­la­maan ja vapaa­eh­toi­set ulkoiluttamaan,Elia kertoo.
Elian mukaan kenel­lä­kään koti­hoi­don työn­te­ki­jöistä ei ole aiem­paa koke­musta työ-
pai­kasta, jossa on samassa ker­rok­sessa itse­näi­siä asuk­kaita ja pienryhmäkoteja.
− Tällainen yhtei­selo on ihan uutta, joten onhan tässä vähän opet­te­lua puo­lin toi­sin, Elia sanoo.
Uudessa pai­kassa on Elian mukaan se etu, että kenel­le­kään ei ole ehti­nyt muodostua
urau­tu­neita työ­käy­tän­teitä, ja työtä voi­daan kehit­tää jous­ta­vasti. Kun joku kek­sii suju­van tavan hoi­taa jokin teh­tävä, hän ker­too ideas­taan muille. Jos se tode­taan yhdessä toi­mi­vaksi, siitä teh­dään uusi käytäntö.
Hoito- ja pal­ve­lusuun­ni­tel­mat ovat sito­via, sillä ne ovat asia­kas­koh­tai­set. Niiden lisäksi hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan teh­tä­vänä on virike- ja vir­kis­tys­toi­min­nan suun­nit­telu ja toteutus.
− Siinä meitä sitoo ainoas­taan käy­tet­tä­vissä oleva aika ja se, että asiak­kais­tamme useim­mat ovat muis­ti­sai­raita ja vaa­ti­vat ohjausta ja valvontaa.
Yhteisöllisyyteen opitaan
Maija-talon ylim­mässä ker­rok­sessa on talon sydän, sauna ja sau­na­tupa. Saunatupa on kaik­kien asuk­kai­den yhtei­nen tila, jossa on keit­tiö kah­vin­keit­to­tar­vik­kei­neen,  leh­tiä ja kirjo- ja lai­nat­ta­vaksi ja pari tie­to­ko­net­ta­kin. Saunaosaston molem­min puo­lin on isot teras­sit, joista avau­tu­vat upeat näky­mät yli Joensuun kaupungin.
Saunatuvan vie­ressä on pyyk­ki­tupa, jonka kaksi pesu­ko­netta sekä kui­vaus­huone ovat vapaasti talon asuk­kai­den käy­tet­tä­vissä. Lauantai-aamuna sau­na­tu­vassa on menossa  tuo­li­jumppa. Sitä vetää Hilja Kanninen, joka asuu mie­hensä kanssa itse­näi­sellä puolella.
− Enimmäkseen jump­paan osal­lis­tu­vat itse­näi­set asuk­kaat, mutta jos­kus mukana on
myös pien­ryh­mä­ko­din asuk­kaita, jos hoi­ta­jat saat­ta­vat hei­dät tänne, Kanninen kertoo.
Tuolijumpan lisäksi Kanninen vetää sau­na­tu­vassa lau­lu­tuo­kioita, joita var­ten opiske-
lijat ovat tuo­neet lau­lu­mo­nis­teita. Kanninen kehuu, että sau­na­tu­vasta voi löy­tää rupat­te­lu­ka­ve­rin vaikka kes­kellä päivää.
− Sunnuntai-ilta­päi­vi­sin meillä on täällä asuk­kai­den yhtei­nen kah­vi­hetki, jonne kah-
vilei­vät tuo­daan nyyttäriperiaatteella.
Taannoin pihalla jär­jes­te­tyssä gril­li­juh­lassa Kanninen totesi, että Senioripihassa asuu pal­jon lah­jak­kaita ihmi­siä: hai­ta­ris­teja, runon­lausu­jia, tarinankertojia.

Täällähän olisi mahdollista järjestää vaikka kuinka hienoja ohjelmallisia iltoja.

Kanninen kiit­te­lee senio­ri­pi­ha­lais­ten aktii­vi­suutta. Jotkut tule­vat yhtei­siin tilai­suuk­siin ensin vähän aras­tel­len, mutta kysy­vät heti tilai­suu­den jäl­keen, mil­loin seu­raa­van ker­ran tavataan.
− Yhteisöllisyys on asia, johon hil­jaa kas­ve­taan, mutta sen voi oppia vaikka sata­vuo­ti­aana, Kanninen sanoo.
Vanhuspalvelulaki ohjenuorana
Tarja Parviainen on Joensuun kau­pun­gin ikäih­mis­ten vapaa­eh­tois­toi­min­nan koor­di­naat­tori. Isäntä–emäntä-mallin mukai­sesti hän kehit­tää Senioripihan toi­min­taa ja hank­kii yhteis­työ­kump­pa­neita sekä vapaaehtoisia.
Parviaisen rekis­te­rissä on tällä het­kellä 75 vapaa­eh­toista, mutta lisää mah­tuisi vaikka vie­rai­li­joiksi tai ulkoiluttajiksi.
− Senioripihan Matti-talon tapah­tu­mat ja tilai­suu­det­han on tar­koi­tettu kai­kille joen
suu­lai­sille ikäih­mi­sille, ei vain talossa asu­ville, Parviainen muistuttaa.
Senioripihasta on Parviaisen mukaan tar­koi­tus tehdä kai­kille asuk­kaille, hei­dän lähei­sil­leen, muille ikäih­mi­sille, vapaa­eh­toi­sille sekä toi­mi­joille viih­tyisä kort­teli, jossa olisi pal­jon koke­mista ja teke­mistä. Sen toteut­ta­mi­seksi tar­vi­taan avointa mieltä ja val­miutta jär­jes­tää akti­vi­teet­teja eri toi­mi­joi­den voimin.
− On tär­keää huo­leh­tia, että voimme toi­mia yli rajo­jen ilman, että raken­teet olisivat
sille esteenä. Senioripihassa onkin jo nyt pal­jon vapaa­eh­tois­ten jär­jes­tä­mää  toi­min­taa: erään asuk­kaan omai­nen vetää yhteis­lau­lu­tuo­kioita, on käsi­työ­ker­hoa, äijä­ker­hoa omana toi­min­tana, ret­kiä, jump­paa ja pien­ryh­mä­ko­ti­lai­sille ulkoilutusta.

Hyvä elämä sisältää paljon muutakin kuin hoivaa.

Parviaisen mukaan eri­tyi­sesti elä­ke­läis­jär­jes­töistä löy­tyy monen eri alan tai­ta­jia ja asiantuntijoita.
− Olisi hie­noa, jos ihmi­set voi­si­vat har­ras­taa ikään­tyes­sään sitä, mitä ovat ikänsä har­ras­ta­neet. Sen toteut­ta­mi­nen vaa­tii meiltä muilta vain vähän mielikuvitusta.
Parviainen kiit­te­lee Senioripihan koti­hoi­don työn­te­ki­jöitä, jotka oman hoi­to­työnsä ohessa ehti­vät jär­jes­tää pien­ryh­mä­ko­tien asuk­kaille monen­laista virkistystoimintaa.
Senioripihan työn­te­ki­jöi­den teh­tä­vänä on Parviaisen mie­lestä myös jär­jes­tää mah­dol­li­suuk­sia yhtei­söl­li­syy­den toteu­tu­mi­seksi. Siinä on muis­tet­tava, että kaikki eivät ole yhtä aktii­vi­sia osal­lis­tu­maan yhtei­siin tapahtumiin.
Ja jos ikänsä met­su­rina työs­ken­nel­lyt mies ei halua näprätä ruusuja silk­ki­pa­pe­rista, on sitä­kin kunnioitettava.
Tässä on Parviaisen mie­lestä syytä pitää mie­lessä, mitä uusi van­hus­pal­ve­lu­laki sanoo
ikäih­mis­ten itsemääräämisoikeudesta.
− Se ja laa­tusuo­si­tuk­set riit­tä­vät hyvin mei­dän ohjenuoraksemme.
Yhteisöllisyys on Parviaisen mie­lestä alka­nut hyvin toteu­tua, mutta tois­tai­seksi se vaa­tii vähän ulko­puo­lis­ten tukea, ettei kaikki kaadu samo­jen asuk­kai­den harteille.
− Meidän työn­te­ki­jöi­den teh­tä­vänä on aut­taa näky­mät­tö­mien kyn­nys­ten yli niitä, joilla on vai­keuk­sia läh­teä koto­aan mukaan yhtei­sön tapah­tu­miin, Parviainen sanoo.
Hyvä työilmapiiri
Kettusen Silja istuu kat­se­le­massa tele­vi­siota, kun ovi­kello soi. Lähihoitaja Vuokko Kuronen kut­suu Siljan päi­väl­li­selle. Kurosen mukaan pien­ryh­mä­ko­din asuk­kaat viet­tä­vät pal­jon aikaa yksin omissa kodeis­saan, vaikka hoi­ta­jat kan­nus­ta­vat­kin heitä yhteis­ti­laan, vaik­kapa vain kat­se­le­maan tele­vi­siota yhdessä.
− Kanssakäyminen olisi var­maan vilk­kaam­paa, jos ryh­mä­ko­dissa asuisi mie­hiä ja nai­sia sekai­sin ja kus­sa­kin enem­män kuin neljä ihmistä. Nyt seu­rus­telu jää mei­dän hoi­ta­jien kan­nus­tuk­sen varaan.
Kotihoidon hen­ki­lö­kunta huo­mioi Kurosen mukaan kii­tet­tä­vän hyvin pien­ryh­mä­ko­din asuk­kai­den tar­peita ja varaa aikaa hen­ki­lö­koh­tai­seen yhdessä oloon ja myös ulkoiluttamiseen.
Henkilökunnalla on hyvä henki, ja se ottaa mie­luusti vas­taan vink­kejä omai­silta toi­min­nan kehit­tä­mi­seksi. Kun uusi asia­kas on tulossa taloon, tava­taan hänen omais­ten­sa­kanssa ensin.
− Yhteistyö omais­ten kanssa on kai­ken a ja o, Vuokko Kuronen sanoo.
Päivällisen jäl­keen Silja nousee pöy­dästä ja alkaa rai­vata likai­sia astioita tis­ki­pöy­dälle. Hän nos­te­lee tot­tu­neesti mai­dot ja voit jää­kaap­piin. Kuronen ker­too, että asuk­kaita kan­nus­te­taan osal­lis­tu­maan arjen pikku aska­rei­siin kyky­jensä mukaan. Jotkut vie­vät mie­lel­lään ros­kik­sen­kin, vaikka se vaa­tii­kin hoi­ta­jan mukana olon.
Leipominen on monelle pien­ryh­mä­ko­din asuk­kaalle mie­luista puu­haa, ja nyt on
kin suun­nit­teilla kut­sua mart­toja teke­mään lant­tu­kuk­koja yhdessä pien­ryh­mä­ko­ti­lais­ten kanssa. Keväällä täältä men­tiin teke­mään kar­ja­lan­pii­ra­koita naa­pu­riin, orto­dok­si­seen kulttuurikeskukseen.
Siljakin pyö­ritti puli­kalla pii­ra­kan­poh­jia aivan yhtä vauh­dik­kaasti kuin ennen van­haan. Hän ei tar­vin­nut sii­hen ketään ohjaa­maan, sillä hän­hän on sen­tään pais
tanut elä­mänsä aikana tuhan­sia karjalanpiirakoita.
Iita Kettunen