Juuri 90 vuotta täyttänyt Silja Kettunen ihailee lasite­tulta parvek­keeltaan kadun toisella puolella sijait­sevan ortodok­sisen pappis­se­mi­naarin pientä kirkkoa. Hänestä elämä Senio­ri­pi­halla on aivan mallillaan.

 

Silja Kettusen parvek­keella on pieni pöytä ja kaksi tuolia. Siinä voi nauttia vaikka kahvit vieraan­kanssa. Huoneisto on valoisa ja kodikas. Se sijaitsee Joensuun Senio­ri­pihan pienryh­mä­ko­dissa ja käsittää tupakeittiön, makuu­huoneen, kylpy­huoneen ja eteisen. Tupakeit­tiössä on sohva, jossa pitem­pi­mat­ka­laiset vieraat voivat nukkua – ja lähi-omaiset usein yöpyvätkin Siljalla kun tulevat häntä tervehtimään.

Keittiön hella on moderni ja varus­tettu turva­lu­kolla. Silja on aina rakas­tanut ruoan­laittoa. Vanhasta tottu­muk­sesta hänellä on nytkin pöydällä aloitettu kauppa­lista: sokeri, jauhoja, sipulia, hiivaa. Silja on tehnyt elämänsä työuran raja-vartioston ruoka­lassa ja muistaakin usein mainita, että on ruokkinut koko  Suomen armeijan.
Hän kerää edelleen ruokaoh­jeita, joita hänellä on satoja laati­koissa ja kansioissa. Nykyisin hän ei kuitenkaan laita enää itse ruokaa, sillä sen Silja saa ”talon puolesta”. Pienryh­mä­kodin asukkaat saavat nauttia yhteis­ti­lassa aamiaisen, lounaan, päivä­kahvin, päiväl­lisen ja iltapalan.
Silja muutti Senio­ri­pihaan puoli­toista vuotta sitten. Hän sanoo, että Senio­ri­pi­halla on hyvä asua. Ei tule yksinäinen olo, ja talon sijain­tikin on niin hyvä, että ystävät voivat pistäytyä helposti kylässä.
− Hoitajien kanssa ollaan ihan ystäviä. Eikä ole riitaa muidenkaan asukkaiden kanssa, vaan ollaan kaikki tasaver­taisia, Silja tuumii.
Asuntoja kaikille
Senio­ripiha on Joensuun kaupungin raken­nuttama ikäih­misten hyvin­voin­ti­keskus. Se sijaitsee viiden minuutin kävely­matkan päässä torilta kortte­lissa, jota ympäröivät vuolaana virtaava Pielisjoki, hautausmaa ja ortodok­sinen kulttuurikeskus.
Toimi­tus­johtaja Jukka Masalin kertoo, että kaupunki halusi rakentaa kampuksen,  jossa olisi mahdol­li­simman monen­laisia asumis­muotoja ikäih­misiä varten.
Nyt Senio­ri­pihaan on noussut jo kaksi ARA-rahoit­teista raken­nusta. Seitse­män­ker­rok­si­sessa Maija-talossa on vuokra-asuntoja itsenäiseen asumiseen ja lisäksi viidessä kerrok­sessa pienryh­mä­kodit, joissa kussakin neljä asuntoa. Matti-talossa on tehos­tettua palve­lua­su­mista, vapaa­ehtois-toiminnan keskus sekä ravintola.

Jo alusta lähtien oli selvää, että Senioripihasta kehitetään ikäihmisten yhteisöllinen asuinkortteli.

Lisäksi siellä on tilat päivä­kun­tou­tuk­selle ja kotihoi­dolle, ja talossa toimivat myös kaupungin Senio­ri­neu­vonta Ankkuri, ikäneuvola ja palve­luohjaus. Koska  ARA-rahoit­teisiin asuntoihin on tulo- ja varal­li­suus­rajat, on raken­teilla vielä vapaa­ra­hoit­teinen Martta-talo. Siihen tulee vuokra- ja omistusa­suntoja niille, joille ARA:n rajat tulevat vastaan.
− Tämä lienee koko Suomen mitta­kaa­vassa harvi­naista ja ainut­laa­tuista, että samassa kortte­lissa on näin monia erilaisia asumis­muotoja ikäih­mi­sille, Masalin sanoo.
Masalinin mukaan Senio­ri­pihan idean ydin on siinä, että asukkaan ei tarvitse muut
taa pois tutusta ympäris­töstä kunnon heiken­tyes­säkään, sillä apua ja tukea voidaan tarvit­taessa tehostaa.
− Parhaassa tapauk­sessa pienryh­mä­ko­dis­sakin voi asua pitkään, eikä ehkä tarvitse siirtyä ollenkaan tehos­tettuun palve­lua­su­miseen tai laitos­hoitoon, Masalin sanoo.
Isäntä – emäntä-malli
Jo alusta lähtien oli selvää, että Senio­ri­pi­hasta kehitetään oikeasti ikäih­misten yhtei­söl­linen asuin­kortteli. Kun asukkaat olivat muuttaneet Maija-taloon keväällä 2014, kutsuttiin heitä ja heidän omaisiaan suunnit­te­lemaan talon aktivi­teetteja ja ympäristöä.
Erityi­sesti omaisten mukaan saanti oli tärkeää, jotta nämä voisivat osallistua vanhempien sukulais­tensa elämään muutenkin kuin vierai­li­joina. Yhteis­työ­kump­pa­neiksi kutsuttiin kaupun­gissa toimivia järjestöjä ja oppilaitoksia.
Jaana Huohva­nainen työskenteli talon asutta­misen alkuvai­heessa määrä­ai­kaisena projek­ti­pääl­likkönä ja vastasi Senio­ri­pihan toimin­tojen  suunnit­te­lusta ja aloit­ta­mi­sesta. Suunnit­telun ytimenä toimi Huohva­naisen kehit­telemä isäntä – emäntä-malli, jossa kaupungin palkkaama työntekijä osallistuu
asukas­va­lin­toihin, uuden asukkaan pereh­dyt­tä­miseen sekä tarvit­taessa arjessa autta­miseen ja palveluohjaukseen.
Isäntä – emäntä myös koordinoi ja kehittää yhteis­työtä asukkaiden, heidän omais­tensa sekä oppilai­tosten, seura­kuntien ja järjes­töjen kanssa sekä huolehtii sisäi­sestä ja ulkoi­sesta tiedo­tuk­sesta. Senio­ripiha onkin saanut kiitet­tävän paljon yhteis­työ­kump­pa­neita sekä vapaa­eh­toisia ja omaisia vetämään harrastuspiirejä.
− Yhtei­söl­lisyys ja naapu­ri­henki ovat jo nyt toteu­tuneet Maija-talossa hienosti. Talon ilmapii­ris­täkin aistii, että täällä huoleh­ditaan muidenkin hyvin­voin­nista kuin  omasta, sanoo Huohvanainen.
Huohva­naisen mielestä pienryh­mä­ko­deissa tehtävän kotihoidon hoivatyön käytäntöjä voisi kuitenkin kehittää vielä enemmän vastaamaan Senio­ri­pihan yhtei­söideaa. Pienryh­mä­kotien asukkaita voisi kannustaa osallis­tumaan kykyjensä mukaan useammin yhteisiin arjen puuhiin, kuten vaikkapa ruoka­pöydän katta­miseen, mikä tukisi heidän omatoimisuuttaan.

Osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta ei aina ole helppo saada arjen-

käytäntöihin.

− Hyvä elämä sisältää paljon muutakin kuin hoivaa. Moni varmaan haluaisi itse olla
arjessa mukana, eikä katsella sivusta kun kaikki tehdään valmiiksi.
Kotihoitoon voisi Huohva­naisen mielestä palkata myös sosio­nomeja ja toimin­ta­te­ra­peutteja, jolloin työote olisi kuntout­ta­vampi ja aktivoi­vampi. Huohva­nainen toivoo lisäksi, että itsenäisen asumisen puolella asuvat ja pienryh­mä­kodin asukkaat voisivat olla enemmän tekemi­sissä keskenään.
Nyt viidennen kerroksen pienryh­mä­kodin ovi saman kerroksen itsenäisen asumisen puolelle on lukossa, koska jotkut itsenäiset asukkaat ovat valit­taneet käytä­villä harhai­le­vista pienryh­mä­ko­ti­lai­sista. Muissa kerrok­sissa ovet ovat auki.
Kotihoito huolehtii kokonaisuudesta
Silja raottaa ovea ja kurkkaa käytävään, jossa tuoksuu jo yhteis­ti­lassa tarjoiltava lounas. Yhteistila on kodik­kaasti sisus­tettu: ruoka­pöydän lisäksi on kaksi sohvaa, nojatuoli ja keinu­tuoli. Huoneessa on myös tv, jota asukkaat jäävät joskus katsomaan yhdessä aterian jälkeen. Parvek­keella kasvaa kirsik­ka­to­maatteja korkeissa pensaissa ja pulleita papri­koita ruukuissa. Pelar­gonia hehkuu punaisena vehreyden keskellä.

Silja istuu pöydän ääreen, jossa istuvat jo kolme muuta asukasta. Tänään on tarjolla

uunikalaa ja peruna­muusia. Ruoka tuodaan vierei­sessä Matti-talossa sijait­se­vasta ravin­to­lasta, jossa sen voi käydä halutessaan syömässä itse. Lähihoitaja Pirjo
Elia annos­telee ruoan lautasille.
Kotihoidon henki­lö­kunta työsken­telee kahdessa vuorossa, kussakin kolme ja sauna
päivinä neljä lähihoi­tajaa. Lisäksi päivä­vuo­rossa työsken­telee yksi sairaanhoitaja.
Kotihoidon työnte­kijät huoleh­tivat Elian mukaan lähes kaikista pienryh­mä­kodin asukkaiden elämään liitty­vistä asioista.
Apua tarvit­sevat autetaan aterioimaan yhteis­tilaan, katetaan pöytä ja jaetaan ateriat, järjes­tetään yhteis­tiloja kodik­kaiksi. Iltaisin ja aamuisin autetaan pesussa ja annetaan lääkkeet apteekin jakamista annos­pus­seista. Hoitajat myös suunnit­te­levat ja toteut­tavat erilaisia tapah­tumia pienryh­mä­kodin asukkaille: pitävät laulu- ja jumppa­tuo­kioita, järjes­tävät retkiä ja muita tapahtumia.
− Nyt meille on tulossa päivä­kodin lapset laulamaan ja vapaa­eh­toiset ulkoiluttamaan,Elia kertoo.
Elian mukaan kenel­läkään kotihoidon työnte­ki­jöistä ei ole aiempaa kokemusta työ-
paikasta, jossa on samassa kerrok­sessa itsenäisiä asukkaita ja pienryhmäkoteja.
− Tällainen yhteiselo on ihan uutta, joten onhan tässä vähän opettelua puolin toisin, Elia sanoo.
Uudessa paikassa on Elian mukaan se etu, että kenel­lekään ei ole ehtinyt muodostua
urautu­neita työkäy­tän­teitä, ja työtä voidaan kehittää jousta­vasti. Kun joku keksii sujuvan tavan hoitaa jokin tehtävä, hän kertoo ideastaan muille. Jos se todetaan yhdessä toimi­vaksi, siitä tehdään uusi käytäntö.
Hoito- ja palve­lusuun­ni­telmat ovat sitovia, sillä ne ovat asiakas­koh­taiset. Niiden lisäksi hoito­hen­ki­lö­kunnan tehtävänä on virike- ja virkis­tys­toi­minnan suunnittelu ja toteutus.
− Siinä meitä sitoo ainoastaan käytet­tä­vissä oleva aika ja se, että asiak­kais­tamme useimmat ovat muisti­sai­raita ja vaativat ohjausta ja valvontaa.
Yhtei­söl­li­syyteen opitaan
Maija-talon ylimmässä kerrok­sessa on talon sydän, sauna ja saunatupa. Saunatupa on kaikkien asukkaiden yhteinen tila, jossa on keittiö kahvin­keit­to­tar­vik­keineen,  lehtiä ja kirjo- ja lainat­ta­vaksi ja pari tieto­ko­net­takin. Saunao­saston molemmin puolin on isot terassit, joista avautuvat upeat näkymät yli Joensuun kaupungin.
Sauna­tuvan vieressä on pyykkitupa, jonka kaksi pesuko­netta sekä kuivaus­huone ovat vapaasti talon asukkaiden käytet­tä­vissä. Lauantai-aamuna sauna­tu­vassa on menossa  tuoli­jumppa. Sitä vetää Hilja Kanninen, joka asuu miehensä kanssa itsenäi­sellä puolella.
− Enimmäkseen jumppaan osallis­tuvat itsenäiset asukkaat, mutta joskus mukana on
myös pienryh­mä­kodin asukkaita, jos hoitajat saattavat heidät tänne, Kanninen kertoo.
Tuoli­jumpan lisäksi Kanninen vetää sauna­tu­vassa laulu­tuo­kioita, joita varten opiske-
lijat ovat tuoneet laulu­mo­nis­teita. Kanninen kehuu, että sauna­tu­vasta voi löytää rupat­te­lu­ka­verin vaikka keskellä päivää.
− Sunnuntai-iltapäi­visin meillä on täällä asukkaiden yhteinen kahvi­hetki, jonne kah-
vileivät tuodaan nyyttäriperiaatteella.
Taannoin pihalla järjes­te­tyssä grilli­juh­lassa Kanninen totesi, että Senio­ri­pi­hassa asuu paljon lahjak­kaita ihmisiä: haita­risteja, runon­lausujia, tarinankertojia.

Täällähän olisi mahdollista järjestää vaikka kuinka hienoja ohjelmallisia iltoja.

Kanninen kiittelee senio­ri­pi­ha­laisten aktii­vi­suutta. Jotkut tulevat yhteisiin tilai­suuksiin ensin vähän arastellen, mutta kysyvät heti tilai­suuden jälkeen, milloin seuraavan kerran tavataan.
− Yhtei­söl­lisyys on asia, johon hiljaa kasvetaan, mutta sen voi oppia vaikka satavuo­tiaana, Kanninen sanoo.
Vanhus­pal­ve­lulaki ohjenuorana
Tarja Parviainen on Joensuun kaupungin ikäih­misten vapaa­eh­tois­toi­minnan koordi­naattori. Isäntä – emäntä-mallin mukai­sesti hän kehittää Senio­ri­pihan toimintaa ja hankkii yhteis­työ­kump­pa­neita sekä vapaaehtoisia.
Parviaisen rekis­te­rissä on tällä hetkellä 75 vapaa­eh­toista, mutta lisää mahtuisi vaikka vierai­li­joiksi tai ulkoiluttajiksi.
− Senio­ri­pihan Matti-talon tapah­tumat ja tilai­suu­dethan on tarkoi­tettu kaikille joen
suulai­sille ikäih­mi­sille, ei vain talossa asuville, Parviainen muistuttaa.
Senio­ri­pi­hasta on Parviaisen mukaan tarkoitus tehdä kaikille asukkaille, heidän lähei­silleen, muille ikäih­mi­sille, vapaa­eh­toi­sille sekä toimi­joille viihtyisä kortteli, jossa olisi paljon kokemista ja tekemistä. Sen toteut­ta­mi­seksi tarvitaan avointa mieltä ja valmiutta järjestää aktivi­teetteja eri toimi­joiden voimin.
− On tärkeää huolehtia, että voimme toimia yli rajojen ilman, että rakenteet olisivat
sille esteenä. Senio­ri­pi­hassa onkin jo nyt paljon vapaa­eh­toisten järjes­tämää  toimintaa: erään asukkaan omainen vetää yhteis­lau­lu­tuo­kioita, on käsityö­kerhoa, äijäkerhoa omana toimintana, retkiä, jumppaa ja pienryh­mä­ko­ti­lai­sille ulkoilutusta.

Hyvä elämä sisältää paljon muutakin kuin hoivaa.

Parviaisen mukaan erityi­sesti eläke­läis­jär­jes­töistä löytyy monen eri alan taitajia ja asiantuntijoita.
− Olisi hienoa, jos ihmiset voisivat harrastaa ikään­tyessään sitä, mitä ovat ikänsä harras­taneet. Sen toteut­ta­minen vaatii meiltä muilta vain vähän mielikuvitusta.
Parviainen kiittelee Senio­ri­pihan kotihoidon työnte­ki­jöitä, jotka oman hoito­työnsä ohessa ehtivät järjestää pienryh­mä­kotien asukkaille monen­laista virkistystoimintaa.
Senio­ri­pihan työnte­ki­jöiden tehtävänä on Parviaisen mielestä myös järjestää mahdol­li­suuksia yhtei­söl­li­syyden toteu­tu­mi­seksi. Siinä on muistettava, että kaikki eivät ole yhtä aktii­visia osallis­tumaan yhteisiin tapahtumiin.
Ja jos ikänsä metsurina työsken­nellyt mies ei halua näprätä ruusuja silkki­pa­pe­rista, on sitäkin kunnioitettava.
Tässä on Parviaisen mielestä syytä pitää mielessä, mitä uusi vanhus­pal­ve­lulaki sanoo
ikäih­misten itsemääräämisoikeudesta.
− Se ja laatusuo­si­tukset riittävät hyvin meidän ohjenuoraksemme.
Yhtei­söl­lisyys on Parviaisen mielestä alkanut hyvin toteutua, mutta toistai­seksi se vaatii vähän ulkopuo­listen tukea, ettei kaikki kaadu samojen asukkaiden harteille.
− Meidän työnte­ki­jöiden tehtävänä on auttaa näkymät­tömien kynnysten yli niitä, joilla on vaikeuksia lähteä kotoaan mukaan yhteisön tapah­tumiin, Parviainen sanoo.
Hyvä työil­ma­piiri
Kettusen Silja istuu katse­le­massa televi­siota, kun ovikello soi. Lähihoitaja Vuokko Kuronen kutsuu Siljan päiväl­li­selle. Kurosen mukaan pienryh­mä­kodin asukkaat viettävät paljon aikaa yksin omissa kodeissaan, vaikka hoitajat kannus­ta­vatkin heitä yhteis­tilaan, vaikkapa vain katse­lemaan televi­siota yhdessä.
− Kanssa­käy­minen olisi varmaan vilkkaampaa, jos ryhmä­ko­dissa asuisi miehiä ja naisia sekaisin ja kussakin enemmän kuin neljä ihmistä. Nyt seurustelu jää meidän hoitajien kannus­tuksen varaan.
Kotihoidon henki­lö­kunta huomioi Kurosen mukaan kiitet­tävän hyvin pienryh­mä­kodin asukkaiden tarpeita ja varaa aikaa henki­lö­koh­taiseen yhdessä oloon ja myös ulkoiluttamiseen.
Henki­lö­kun­nalla on hyvä henki, ja se ottaa mieluusti vastaan vinkkejä omaisilta toiminnan kehit­tä­mi­seksi. Kun uusi asiakas on tulossa taloon, tavataan hänen omais­ten­sa­kanssa ensin.
− Yhteistyö omaisten kanssa on kaiken a ja o, Vuokko Kuronen sanoo.
Päiväl­lisen jälkeen Silja nousee pöydästä ja alkaa raivata likaisia astioita tiski­pöy­dälle. Hän nostelee tottu­neesti maidot ja voit jääkaappiin. Kuronen kertoo, että asukkaita kannus­tetaan osallis­tumaan arjen pikku askareisiin kykyjensä mukaan. Jotkut vievät mielellään roskik­senkin, vaikka se vaatiikin hoitajan mukana olon.
Leipo­minen on monelle pienryh­mä­kodin asukkaalle mieluista puuhaa, ja nyt on
kin suunnit­teilla kutsua marttoja tekemään lanttu­kukkoja yhdessä pienryh­mä­ko­ti­laisten kanssa. Keväällä täältä mentiin tekemään karja­lan­pii­ra­koita naapuriin, ortodok­siseen kulttuurikeskukseen.
Siljakin pyöritti pulikalla piira­kan­pohjia aivan yhtä vauhdik­kaasti kuin ennen vanhaan. Hän ei tarvinnut siihen ketään ohjaamaan, sillä hänhän on sentään pais
tanut elämänsä aikana tuhansia karjalanpiirakoita.
Iita Kettunen