Talentian erityisasiantuntija Alpo Heikkinen

Alpo Heikkinen on Talentian erityis­asian­tuntija. Kuva: Veikko Somerpuro.

Muistelen työurani alkutai­pa­leelta esimerkkejä, joihin liittyi ammat­tieet­tisiä jännit­teitä ja tarvitsin eettistä harkintaa.

Elettiin 1990-luvun puoli­väliä, ja eräällä asuina­lu­eella oli vahva näkemys, että paikal­lista ostos­kes­kusta hallitsi väkival­tainen, ryöstelevä 13 – 16-vuotiaiden nuorten jengi. Asukkaat olivat kauhun vallassa, ja niinpä porukan aisoihin saatta­mista tarjottiin eräälle lasten­suojelun erityissosiaalityön­tekijälle, joka satuin olemaan minä.

Tuohon aikaan oli muodissa tehdä asuina­lueilla moniam­ma­til­lista yhteis­työtä, johon liittyi lasten ja nuorten hyvin­vointia koskevan tiedon avointa jakamista alueen nuori­sotyön, poliisin ja psykiat­risen avohoidon kanssa.

Ostos­kes­kuksen porukasta nuori­so­työllä ja polii­silla oli käsitys, että koko jengin toiminta kietoutui yhdessä tunte­mamme pojan X henki­lö­koh­taiseen rooliin. Tämän vuoksi moniam­ma­til­linen ryhmä pyysi minulta käyttöönsä tietoja pojan mahdol­li­sesta lasten­suo­je­lua­siak­kuu­desta.

Itselläni ei ollut selvi­tysteni perus­teella näyttöä siitä, että poika olisi mukana ostos­kes­kuksen nuori­so­po­ru­kassa. Asiak­kuu­dessa oleva poika itsekin kielsi tämän. Kenttä­ha­vaintoni eivät liioin tukeneet käsitystä, että jengi edes olisi olemassa. Kyse oli vain nuorten satun­nai­sista tapaa­mi­sista hyvin hetero­gee­ni­sellä kokoon­pa­nolla.

Vaitiolovelvollisuutta, salassapitoa ja luottamuksellisuutta on sosiaalityössä tarkasteltava aina tapauskohtaisesti.

Tapauksen myötä aloin pohtia velvol­li­suuttani salas­sa­pitoon ja pojan oikeutta luotta­muk­sel­li­suuteen. Päädyin ratkaisuun, etten anna tietoja pojan lasten­suo­je­lua­siak­kuu­desta. En saanut mistään varmis­tusta, että riskien välttä­mi­seksi minun olisi pakko jakaa asiakasta koskevaa arkaluon­toista tietoa.

Myöhemmin ratkaisuni osoit­tautui oikeaksi. Pojalla ei tosiaan ollut sidosta ostos­kes­kuk­sella pyöriviin nuoriin. Moniam­ma­til­lisen ryhmän antama tieto perustui puska­ra­dio­tyyp­piseen riskien­nus­teeseen.

Vaitio­lo­vel­vol­li­suutta, salas­sa­pitoa ja luotta­muk­sel­li­suutta on sosiaa­li­työssä tarkas­teltava aina tapaus­koh­tai­sesti. Salassa pidet­tävien tietojen luovut­ta­miseen ei riitä pelkkä epäily. Luotta­muk­sel­li­suuden kynnystä ei laske se, että kyseessä on nuori.

Tietoja voidaan antaa, jos kyseessä on asiak­kaalle välttä­mätön hoidon ja huollon tarpeen arviointi tai välttä­mät­tömän avun järjes­tä­minen asiak­kaalle. Tietoja voidaan myös antaa siinä tapauk­sessa, ettei asiak­kaalla itsellään ole kykyä ja edelly­tyksiä arvioida asian merki­tystä tai kun lapsen etu sitä selkeästi vaatii.

Arvellun jengion­gelman ratkai­se­minen ei tässä tapauk­sessa edellyt­tänyt yksit­täistä nuorta koskevien lasten­suo­je­lu­tie­tojen luovut­ta­mista eikä vaitio­lo­vel­vol­li­suuden murta­mista sillä perus­teella, että nuori olisi saanut tarvit­se­mansa hoidon, huollon ja avun.

Alpo Heikkinen