Talentian erityisasiantuntija Alpo Heikkinen

Alpo Heik­ki­nen on Talen­tian eri­tyis­asian­tun­tija. Kuva: Veikko Somer­puro.

Muis­te­len työ­urani alku­tai­pa­leelta esi­merk­kejä, joi­hin liit­tyi ammat­tieet­ti­siä jän­nit­teitä ja tar­vit­sin eet­tistä har­kin­taa.

Elet­tiin 1990-luvun puo­li­vä­liä, ja eräällä asui­na­lu­eella oli vahva näke­mys, että pai­kal­lista ostos­kes­kusta hal­litsi väki­val­tai­nen, ryös­te­levä 13–16-vuotiaiden nuor­ten jengi. Asuk­kaat oli­vat kau­hun val­lassa, ja niinpä poru­kan aisoi­hin saat­ta­mista tar­jot­tiin eräälle las­ten­suo­je­lun erityissosiaalityön­tekijälle, joka satuin ole­maan minä.

Tuo­hon aikaan oli muo­dissa tehdä asui­na­lueilla moniam­ma­til­lista yhteis­työtä, johon liit­tyi las­ten ja nuor­ten hyvin­voin­tia kos­ke­van tie­don avointa jaka­mista alu­een nuo­ri­so­työn, polii­sin ja psy­kiat­ri­sen avo­hoi­don kanssa.

Ostos­kes­kuk­sen poru­kasta nuo­ri­so­työllä ja polii­silla oli käsi­tys, että koko jen­gin toi­minta kie­tou­tui yhdessä tun­te­mamme pojan X hen­ki­lö­koh­tai­seen roo­liin. Tämän vuoksi moniam­ma­til­li­nen ryhmä pyysi minulta käyt­töönsä tie­toja pojan mah­dol­li­sesta las­ten­suo­je­lua­siak­kuu­desta.

Itsel­läni ei ollut sel­vi­tys­teni perus­teella näyt­töä siitä, että poika olisi mukana ostos­kes­kuk­sen nuo­ri­so­po­ru­kassa. Asiak­kuu­dessa oleva poika itse­kin kielsi tämän. Kent­tä­ha­vain­toni eivät lii­oin tuke­neet käsi­tystä, että jengi edes olisi ole­massa. Kyse oli vain nuor­ten satun­nai­sista tapaa­mi­sista hyvin hete­ro­gee­ni­sellä kokoon­pa­nolla.

Vaitiolovelvollisuutta, salassapitoa ja luottamuksellisuutta on sosiaalityössä tarkasteltava aina tapauskohtaisesti.

Tapauk­sen myötä aloin poh­tia vel­vol­li­suut­tani salas­sa­pi­toon ja pojan oikeutta luot­ta­muk­sel­li­suu­teen. Pää­dyin rat­kai­suun, etten anna tie­toja pojan las­ten­suo­je­lua­siak­kuu­desta. En saa­nut mis­tään var­mis­tusta, että ris­kien vält­tä­mi­seksi minun olisi pakko jakaa asia­kasta kos­ke­vaa arka­luon­toista tie­toa.

Myö­hem­min rat­kai­suni osoit­tau­tui oikeaksi. Pojalla ei tosi­aan ollut sidosta ostos­kes­kuk­sella pyö­ri­viin nuo­riin. Moniam­ma­til­li­sen ryh­män antama tieto perus­tui pus­ka­ra­dio­tyyp­pi­seen ris­kien­nus­tee­seen.

Vai­tio­lo­vel­vol­li­suutta, salas­sa­pi­toa ja luot­ta­muk­sel­li­suutta on sosi­aa­li­työssä tar­kas­tel­tava aina tapaus­koh­tai­sesti. Salassa pidet­tä­vien tie­to­jen luo­vut­ta­mi­seen ei riitä pelkkä epäily. Luot­ta­muk­sel­li­suu­den kyn­nystä ei laske se, että kyseessä on nuori.

Tie­toja voi­daan antaa, jos kyseessä on asiak­kaalle vält­tä­mä­tön hoi­don ja huol­lon tar­peen arviointi tai vält­tä­mät­tö­män avun jär­jes­tä­mi­nen asiak­kaalle. Tie­toja voi­daan myös antaa siinä tapauk­sessa, ettei asiak­kaalla itsel­lään ole kykyä ja edel­ly­tyk­siä arvioida asian mer­ki­tystä tai kun lap­sen etu sitä sel­keästi vaa­tii.

Arvel­lun jen­gion­gel­man rat­kai­se­mi­nen ei tässä tapauk­sessa edel­lyt­tä­nyt yksit­täistä nuorta kos­ke­vien las­ten­suo­je­lu­tie­to­jen luo­vut­ta­mista eikä vai­tio­lo­vel­vol­li­suu­den mur­ta­mista sillä perus­teella, että nuori olisi saa­nut tar­vit­se­mansa hoi­don, huol­lon ja avun.

Alpo Heik­ki­nen