Teksti: Kristiina Koski­luoma | Histo­ria­kuvat: Talentia-lehden kuva-arkisto

Liiton organisaation ­rakentamista, jäsenhankintaa, edunvalvonta-­asemien vahvistamista, yhteisen identiteetin vahvistamista, yhteiskunnallista ­vaikuttamista. Tätä ovat olleet ammattijärjestö Talentian seitsemän vuosikymmentä.

LASTENKOTIEN johtajien, kunnal­lis­kotien johtajien ja sosiaa­li­huol­tajien yhdis­tykset perus­tivat maaliskuun 5. päivänä 1949 järjestön, jonka tehtävänä oli ajaa jäsenten ammatil­lisia ja talou­del­lisia etuja ja toimia ammatil­lisena keskuse­limenä. Järjestön nimi on muuttunut useaan kertaan, mutta tehtävä ja toiminta on pysynyt. Nykyisin järjestö on nimeltään Sosiaali­alan korkea­kou­lu­tet­tujen ammat­ti­jär­jestö Talentia.

Enää ei tarvitse kysyä oikeu­tusta omien etujen ajamiseen, mutta yhdis­tyksen perus­tajat joutuivat perus­te­lemaan jäsenille, ettei oma edunval­vonta ole pois sosiaa­li­huollon asiak­kaiden aseman paran­ta­mi­sesta.

Palkkaus ja työajat olivat korjaus­lis­talla ensim­mäisenä. Muutosta haettiin etenkin laitos­joh­tajien olosuh­teisiin. Heiltä edelly­tettiin sitou­tu­mista työhön 24/7, ja moni joutui myös asumaan työpaik­kansa yhtey­dessä.

Yhdis­tyksen alkutaival oli hankala, koska jäseniä ja rahaa oli vähän. Lakkaut­ta­mis­takin mietittiin, mutta hallitus perääntyi aikeesta huomat­tuaan, että sen jäsenet olisivat joutuneet vastaamaan yhdis­tyksen veloista.

Liitolla ei ollut varak­kaita mesenaatteja kuten Agrono­mi­lii­tolla, jonka Etelä-­Amerikkaan muuttanut jäsen lähetti liitolleen laivalastilli­sen kahvia. Kahvi oli kovaa valuuttaa sodan­jälkeisen säännös­te­lyajan Suomessa.

Sosiaa­lialan liitto hankki rahoi­tusta arpojen myynnillä ja välit­tä­mällä autoja. Autojen hankki­minen oli 50-luvulla lisenssien varassa ja hinnat korkeat.

TAMPEREEN kaupungin sosiaa­li­vi­raston koulu­tus­pääl­likön tehtä­västä kymmen­kunta vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Jorma Nuotio selaa Lempäälän kodissaan arkistoja ja kertaa ammat­ti­jär­jestön alueor­ga­ni­saation raken­ta­mista 1960 – 70-lukujen taitteessa.

– Meitä oli kymmen­kunta aktivistia, yhteisenä nimit­täjänä vahva persoo­nal­lisuus, näkemyk­sel­lisyys, luovuutta ja energiaa toteuttaa yhdessä luotua suunni­telmaa. Keski­näistä arvos­ta­mista ja hyvää huumoria oli myös, muistelee Nuotio.

Liitolla oli sen verran rahaa, että pystyi maksamaan agitaat­to­reiden matka‑, majoitus- ja ruoka­kulut.

Keväällä 1971 tehtiin kolme laajaa kiertuetta, joilla esiteltiin liiton palkkaus- ja koulutus­tavoitteita. Kuntou­tus­johtaja Veikko Niemi oli yhdis­tyksen perus­ta­ja­jä­seniä ja hän hahmotteli Veikon ympyräksi nimetyn strategian, joka liitti ammat­ti­jär­jestön palkkae­dun­val­vontaan vaati­mukset kehittää koulu­tusta, säätää laki kelpoi­suuk­sista sekä antaa ammat­ti­lai­sille suurempi rooli työn sisällön ja organi­saation kehit­tä­mi­sessä.

– Moni kentän ihmisistä oli jo järjes­täy­tynyt, ja tuntui vaikealta irtaantua sidon­nai­suuk­sista. Toisaalta ajatus oman ammat­ti­kunnan kokoa­vasta liitosta houkutteli, kertoo Nuotio.

– Yhdis­tykset piti saada pyörimään ja sitä varten piti kouluttaa ihmisiä. Järjes­timme korpi­ho­tel­leissa viikon­lop­puse­mi­naareja, jonne kutsuimme lupaavia ihmisiä.

Jorma Nuotio oli 1960-luvulla perus­ta­massa Helsingin ja Pirkanmaan yhdis­tyksiä sekä toimi liitto­val­tuuston puheen­joh­tajana toista­kym­mentä vuotta.

Nuotion aloit­teesta perus­tettiin myös vuonna 1974 järjestön lehti, jonka päätoi­mittaja hän oli vuoteen 1981.

VUONNA 1970 luotiin työ- ja virkaehto­sopimusjärjestelmä, ja sen myötä tuli välttä­mät­tö­mäksi liittyä keskus­jär­jestön jäseneksi. Liitto lähetti kaikille keskus­jär­jes­töille – Akavalle, SAK:lle ja TVK:lle – kirjeen, jossa tiedusteli kunkin haluk­kuutta tulla Sosiaa­li­työn­te­kijäin Liiton katto­jär­jes­töksi.

TVK:ssa todettiin, että jäsenet olisivat terve­tul­leita, mutta liittona ei ollut mahdol­lista liittyä jäseneksi. SAK:ssa suosi­teltiin Akavaa, Nuotio muistelee.

Sosiaalityöntekijäin Liitto tuli Akavan jäseneksi 1972.

Akavassa toivo­tettiin terve­tul­leeksi omana ammat­ti­liittona kaikkine jäsenyh­dis­tyk­sineen.

– Akava oli uusinut sääntöjään ja akatee­misten lisäksi voitiin jäseneksi hyväksyä myös ”erityis­kou­lu­tetut”. Akava halusi kehittyä herra­ker­hosta laajem­maksi keskus­jär­jes­töksi.

Ratkaisu tuntui selvältä, mutta asiasta järjes­tettiin vielä jäsenää­nestys. Akavaan liitty­mistä kannatti 85 prosenttia. Sosiaa­li­työn­te­kijäin Liitto oli ensim­mäinen ei-akatee­minen ryhmä Akavassa.

– Vasta meidän jälkeemme tulivat lasten­tarhanopettajat ja OAJ, korostaa Nuotio.

Aivan säröittä jäsenyys ei auennut. Jotkut akava­laiset pitivät sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä sopimat­tomina kumppa­neina epämää­räisen koulu­tuksen ja matala­palk­kai­suuden vuoksi.

Ruotukierto

– Liiton suurin saavutus on, että erilai­sista koulu­tuk­sista ja sadoista eri tehtä­vistä on löydetty yhteinen nimittäjä ja luotu ammat­ti­kunta tässä mitassa, sanoo Jorma Nuotio. Vuoden 1971 ns. ruotu­kier­rok­sella raken­nettiin alueel­listen yhdis­tysten verkostoa.

 

YLISOSIAALINEUVOS Aulikki Kananoja oli ehdot­tanut Aurora Karamzinin huvilan tapaa­mis­pai­kaksi. Paikka sopi hyvin, sillä Karamzinin elämäntyö hyvän­te­kijänä ja Diakonissa­laitoksen perus­tajana tuo sopivan kontrastin sosiaali­työn ammatil­lis­tu­mi­selle ja palkka­tais­te­luille, jotka sävyt­tivät Aulikki Kanan­ojan puheen­joh­ta­ja­kautta Sosiaali­työntekijäin Liitossa.

Valtio­valta kiinnostui koulutus- ja pätevyys­ky­sy­myk­sistä sosiaa­li­huollon hallin­tolain tultua voimaan 1950. Sosiaa­li­joh­tajan tai sosiaali­sihteerin virkaan voitiin valita henkilö, jolla oli riittävä koulutus tai kokemus sosiaa­li­huollon tehtä­vistä.

1960-luvulla oli käyty repivä metodi­kiista, jossa tervey­den­huollon ja päihde­huollon sosiaa­li­työssä sijaa saanut case work ja kunnissa tehtävä viran­omaistyö olivat vastakkain. Professori Mirja Satka on väitös­kir­jassaan luonneh­tinut kiistaa sukupuo­li­tais­te­luksi, jossa sosiaa­li­hal­linnon miehet ja itsenäistä ammatti­laisasemaa havit­te­levat naiset taiste­livat sosiaa­lityön määrit­te­ly­val­lasta.

Sosiaa­li­kas­vat­ta­ja­kou­lutus oli alkanut vuonna 1918, sosiaa­li­huol­ta­ja­kou­lutus vuonna 1942 ja sosiaa­li­hoi­ta­ja­kou­lutus 1945. Tarve koulu­tuksen kehit­tä­miseen ja kelpoi­suuseh­tojen luomiseen oli kuitenkin suuri, sillä sosiaa­li­työn­te­kijän tehtävä saattoi vielä 1970-luvulla olla poliit­tinen palkkio­virka, eikä koulu­tuksen perään kyselty.

– 1970-luvulla raken­nettiin ammatil­lisen samas­tu­misen ja tieteel­lisen pohja­kou­lu­tuksen perustaa. Case workin rinnalle tuli yhteis­kun­nal­li­sesta herää­mi­sestä syntynyt sosiaa­linen painotus ja tieteel­li­seltä puolelta tuli identi­teetin aineksia, Kananoja luonnehtii.

Sosiaa­li­työn­te­kijöin Liiton aloit­teesta asetettu koulu­tus­ko­mitea valmisteli vuosina 1970 – 72 esityksen sosiaa­lityön koulu­tuk­sesta. Komitean sihteerinä toimi liiton aktiivi Simo Koskinen, silloin Tampereen yliopiston lehtori, myöhemmin Lapin yliopiston geron­to­lo­gisen sosiaa­lityön professori.

IFSW:n konferenssit olivat Suomessa 1968 ja 1999.

– Komitea­mie­tinnön perus­te­luissa olevaan sosiaa­lityön koulu­tuksen kuvaus on hyvä. Siinä esitettiin alemman korkea­kou­lu­tut­kinnon tasoista sosiaa­li­työn­te­kijän koulu­tusta, johon sisältyi sosiaa­li­po­li­tiikkaa ja käyttäy­ty­mis­tie­teitä, muistelee Kananoja.

– Sääli, että koulu­tuksen uudistus hidastui, kun koko tutkin­to­jär­jes­telmä joutui samaan aikaan muutoksen kouriin ja alemmasta tutkin­nosta luovuttiin ja siirryttiin suoraan ylempään tutkintoon.

Toinen koulu­tusta edistävä tekijä oli Sosiaali­turvan keskus­lii­tossa perus­tettu pätevöi­ty­mis­ky­sy­mystä ja kelpoi­suuksia käsitellyt työryhmä, jonka puheen­johtaja Aulikki Kananoja oli. Se luovutti muistionsa sosiaa­li­mi­nisteri Olavi Marti­kai­selle vuonna 1977.

Työryhmän työ johti lopulta ensim­mäisen kelpoi­suus­a­se­tuksen säätä­miseen vuonna 1981. Asetuksen mukaan sosiaa­li­työn­te­kijän virkaan oli kelpoinen sosiaa­li­huol­ta­ja­tut­kinnon tai vastaavan ruotsin­kie­lisen tutkinnon Svenska social- och kommu­nal­högs­ko­la­nissa suorit­tanut.

Siirty­mä­sää­döksenä asetuk­sessa todettiin, että kymmen vuoden ajan kaikki virassa jo olevat säilyt­täi­sivät virkansa. Asetusta täyden­nettiin vuotta myöhemmin säätä­mällä pätevöi­ty­mis­kou­lu­tuk­sesta.

Lakko 1984

Kuusi­viik­koinen lakko vuonna 1984 kouli Sosiaali­työntekijäin Liiton täysi­ve­ri­seksi ammat­ti­lii­toksi.

KELPOISUUSASETUKSESTA syntyi valtava mellakka liiton jäsenistön keskuu­dessa. ”Liitto, joka teki yhdessä yössä jäsenistään epäpä­teviä!” kirkui kritiikki.

Tyyty­mät­tömyys henki­löityi liiton puheen­joh­tajaan ja jäsenet kirjoit­tivat tuliki­ven­kat­kuisia mieli­pi­de­kir­joi­tuksia lehtiin.

– Erityisen kriit­tisiä olivat diakonin tutkinnon suorit­taneet, jotka olivat saaneet hyvän case work ‑koulu­tuksen ja tekivät työtään päihde­huol­lossa. He kokivat, että heidän koulu­tuk­sensa pantiin matalaksi, kertoo Kananoja.

– Kritiikkiä oli raskasta ottaa vastaan, vaikka olin satapro­sent­ti­sesti uuden asetuksen kannalla. Se oli liiton pitkä­ai­kaisten tavoit­teiden mukainen.

1980-luvulla pitkä­jän­teinen Veikon ympyrään perus­tunut edunval­von­tatyö alkoi kantaa hedelmää. Kelpoi­suus­a­setus ja pätevöi­ty­mis­kou­lutus, uusi sosiaa­li­huol­tolaki ja valtio­no­suus­jär­jes­telmän muutos kaikki vahvis­tivat sosiaa­lityön asemaa.

– Kunnat olivat saaneet valtio­no­suutta laitos­huoltoon, ja siksi avohuollon virkoja perus­tettiin hyvin vaihte­le­vasti. Jotta valtio­napua saataisiin myös avohuollon sosiaa­li­työn­te­kijän virkojen perus­ta­miseen, lobbasi liitto vahvasti, että sosiaa­lityö saatiin sosiaa­li­huol­to­lakiin yhdeksi palve­lu­muo­doksi. Siksi sosiaa­lityö piti myös määri­tellä laissa, Aulikki Kananoja muistelee ja harmit­telee sitä, että moni kritisoi sosiaa­li­huol­to­laissa olevaa sosiaa­lityön määri­telmää.

– Sosiaa­lityön määrittely pitää hakea ammat­ti­kir­jal­li­suu­desta ja oppikir­joista, ei sosiaa­li­huol­to­laista!

TYYTYMÄTTÖMYYS palkkaukseen oli patou­tunut naisval­tai­sissa akava­lai­sissa liitoissa. Farma­seutit, kirjas­ton­hoi­tajat, lasten­tar­han­opet­tajat ja sosiaa­li­työn­te­kijät olivat valmiita työtais­teluun, kun neuvot­te­luissa ei edetty.

– Farma­sia­liiton Ulla Aitto­koski oli reipas­kie­linen ja puhui suoraan, minä olin itsekriit­tinen, kovaan peliin tottu­maton enkä osannut rähistä, Aulikki Kananoja kertoo.

– Valta­kun­nan­so­vit­telija Teuvo Kallio näki heti kokemat­to­muu­temme. Minulle tuli sellainen vaiku­telma, että hän halusi antaa meille opetuksen: lakkoon pääsee helposti, mutta sieltä ei ole helppo tulla pois.

– Ensim­mäisen neuvot­te­lu­kerran lopuksi hän totesi, että seurataan nyt tilan­netta. Käytän­nössä se tarkoitti, että uutta kutsua neuvot­te­lu­pöytään ei kuulunut viikkoihin.

Puheen­joh­tajan näkökul­masta oli tärkeää, että porukka oli yhtenäinen, kun lakosta päätettiin. Kenttä kesti vaiheittain edenneen pitkän lakon paineen, ja solidaa­ri­suutta löytyi, vaikka lakkoa­vus­tukset eivät olleet suuret.

Asiak­kailta ja kansa­lai­silta tuli tukea ja ymmär­rystä, muistelee Kananoja.

Pisim­millään lakko kesti kuusi viikkoa. Loppu­tu­loksena saatiin yhden palkka­luokan korotus, mutta myös epäpä­te­vyys­alennus niille, joilla ei ollut kelpoi­suuseh­doissa edelly­tettyä koulu­tusta.

– Tyyty­mät­tömyys kelpoi­suuseh­toihin nousi epäpä­te­vyys­alen­nuksen vuoksi jälleen pintaan.

Lakon kauas­kan­toi­simpana tuloksena järjestö voimistui ja sai arvos­tusta ammat­ti­jär­jes­töjen ja työnan­ta­jankin piirissä. 

Sosiaaliluukku

Ay-toiminta on tukenut ammatti-identi­teettiä ja antanut suhteel­li­suu­den­tajua. – Pulmat eivät ole vain minun työhuo­neeni seinien sisällä, sanoo Sosiaa­li­toimen sosiaa­li­työn­te­kijät ry:n puheen­johtaja Pirjo Paananen (kuvassa etualalla).

KUN Eila Malmström aloitti järjestön puheen­joh­tajana, Suomi sukelsi syvään lamaan. Kotka­lainen sosiaali­työntekijä luuli tulevansa vuoden pestiin, mutta jäikin 19 vuodeksi ja palkittiin ansioistaan sosiaa­li­neu­voksen arvoni­mellä.

– Paikal­linen neuvot­te­lu­toi­minta oli minulle tuttua, sillä olin ollut luotta­mus­miehenä ja pääluot­ta­mus­miehenä virkaeh­to­so­pi­mus­jär­jes­telmän alusta alkaen. Oudoksuin sitä, miten vaikea keskus­ta­solla oli päästä varsi­naisiin neuvot­te­lu­pöytiin, Eila Malmström kertoo.

1981 saatiin kelpoisuus­laki ja 1989 sosi­aali­­­­­ohjaajat tulivat liittoon.

Neuvot­te­luoi­keudet oli tarkkaan määri­telty keskus­jär­jes­tölle, ja se kysyi jäsen­jär­jes­töiltä tavoit­teita ja toivo­muksia, mutta kävi itse neuvot­telut.

OAJ oli ylivoi­maisen suuri, lääkä­reillä oli oma sopimuk­sensa, eikä kukaan ollut kiinnos­tunut kunnan yleisen virkaeh­to­so­pi­muksen piiriin kuulu­vista ryhmistä, joihin sosiaa­lialan ammat­ti­lai­setkin kuuluivat. Työnantaja puolestaan kuunteli eniten niitä, joilla oli suurin painos­tus­voima, Malmström kuvaa järjes­telmää.

Malmström käytti omaa tapaansa, henkilö­kohtaista vaikut­ta­mista, kun jäsenistön määrään perustuva paino­voima ei riittänyt. Hän pyysi kerran omin päin audienssin valta­kun­nan­so­vit­telija Jorma Reiniltä ja järjesteli tarvit­taessa keittiön kautta asioita Kunnal­lisen työmark­ki­na­lai­toksen neuvot­te­lu­pääl­likön Ulla-Riitta Parikan kanssa. Muissa liitoissa tällaista tapaa ei katsottu hyvällä.

1990-luvulla tehtiin nolla­so­pi­muksia monta peräjälkeen, ja vasta vuosi­kym­menen lopulla palkat lähtivät nousemaan.

– Reinil­täkin herui vain yksi palkka­luokka. Kun lähtö­kohta on matalalla, ei pienillä askelilla päästä pitkälle. Minulla oli kuitenkin tunne, että meitä kuunneltiin, Malmström kertoo.

Lama toi sosiaa­lia­lankin työpai­koille pelon ilmapiirin. Kunta­talous romahti, ja säästö­sopimuksia tehtiin. Kun akava­laiset eivät suostuneet luopumaan lomara­hoista ja tekemään vastik­keet­tomia säästö­so­pi­muksia, uhattiin heitä irtisa­no­mi­silla ja lomau­tuk­silla.

Nyt jo eläköi­tyneen Helsingin kaupungin sosiaa­li­vi­raston pääluot­ta­mus­miehen Hilkka Ropposen puhelin soi taukoa­matta ja jäsenet kaatoivat hänelle hätäänsä. Parisataa jäsentä erosikin, kun pelkäsi akava­laisiin kohdis­tettuja uhkauksia.

– Se oli ahdis­tavaa aikaa. Heräsin kolmen aikaan aamuyöllä pohtimaan, miten ratkai­sisin ongelmat. Uskoin vakavissani, että minun pitäisi löytää ratkaisu.

Järjes­telmä ei kuitenkaan suo yhdel­lekään ryhmälle irtiottoja, toiset liitot vahtivat ja jokainen liitto pitää omiensa puolta, Ropponen kuvaa.

Siksi edunval­von­tatyö vaatii pitkä­jän­tei­syyttä. On tunnettava palkkaus­jär­jes­telmä, kunnan talous, hallin­to­ra­kenteet ja päättäjät.

– Lisäksi tarvitaan pelisilmää havaita pienetkin mahdol­li­suudet edetä. Menes­tyksiä ei kannata liikaa julki­sesti hehkuttaa, ettei herätä kateutta.

Nykyi­sille aktii­veille Hilkka Ropponen suosit­telee paluuta ammat­ti­liit­to­toi­minnan juurille ja yt-järjes­telmän käyttöä.

– Helsin­gissä järjes­tettiin kerran kuussa jäseniltoja, joissa opiskeltiin järjes­tö­toi­mintaa, virka- ja työeh­to­so­pi­mus­jär­jes­telmää sekä vaikut­ta­mista ja yhteis­toi­mintaa. Jokaisen on syytä tuntea järjes­telmä, jotta voi vaikuttaa myös omaan palkkaansa.

Miesten ja naisten pakkauksen epätasa-arvo tunnus­tettiin ja sitä haluttiin korjata. Akava­laiset naisval­taiset liitot toivat palkka­vaa­ti­muk­siaan esille yhtei­sillä tempauk­silla.

– Lopulta kovin vähän saatiin aikaan. Keski­näinen kateus esti etene­misen, jos kaikille ei yhtä aikaa saatu korotusta, arvioi Eila Malmström.

Uusi palkkaus­jär­jes­telmä luotiin 1990-luvun lopulla. Se nojasi valta­kun­nal­li­sesti sovit­tuihin työn vaati­vuus­ta­soihin ja paikal­li­sesti laadit­tuihin tehtä­vä­ku­vauksiin. Osaksi palkkausta tulivat myös henki­lö­koh­tainen osaaminen ja tulos­palkkiot. Y‑palkkaluokat jäivät histo­riaan.

Kunta­sek­to­rilla uuteen järjes­telmään alettiin siirtyä vuonna 2001. Palkka­tie­toisuus ei muuttunut nopeasti, sillä sosiaali- ja terveys­ministeriön palkkatasa-arvosel­vi­tyk­sessä vuodelta 2010 vain alle puolet kunta­työn­te­ki­jöistä tiesi, mihin palkkaus perustuu.

SOSIAALIHUOLLON työnte­ki­jöiden ammat­ti­jär­jes­tössä oli kautta aikain tiedetty, että sosiaa­lityö on yhteis­kun­nal­li­sesti niin tärkeää ja ihmisyk­si­löiden kannalta merki­tyk­sel­listä, että siihen piti olla yhtenäinen ja hyväta­soinen koulutus.

Alan koulutus kehittyi 1990-luvulla, kun ammat­ti­kor­kea­kou­lu­ver­kosto syntyi. Syntyivät kokonaan uudet sosio­nomin, geronomin ja kuntou­tuk­se­noh­jaajan tutkinnot, joille haettiin tilaa ja asemaa työmark­ki­noilla. Perus­tettiin ylempi amk-tutkinto.

2001 tuli uusi palkkaus­järjestelmä TVA ja 2002 järjestön nimi muuttui Talentiaksi.

Sosiaa­lityön koulutus vakiintui ylemmän korkea­kou­lu­tut­kinnon tasoisena kuuteen yliopistoon ja erikois­tu­mis­kou­lu­tukset luotiin 2000-luvulla. Sosiaa­lityön tutkimus kehittyi.

Kelpoi­suus­laissa vuonna 2005 säädettiin sosiaa­li­työn­te­kijän kelpoi­suu­deksi yliopis­tol­linen ylempi korkea­kou­lu­tut­kinto ja määri­teltiin sosio­nomin kelpoisuus, mutta rekis­te­röinti ja valvonta uupuivat vielä liiton tavoit­teista.

Sääty­talon tummaksi paneloi­dussa salissa istutaan pyöreissä pöydissä illal­li­sella joskus vuoden 2005 tienoilla. Eila Malmström kysyy vieressään istuvalta ministeri Liisa Hyssä­lältä, missä­köhän sosiaa­li­mi­nis­teriön pöytä­laa­ti­kossa on sosiaa­li­huollon ammat­ti­hen­ki­lölain luonnos.

Lukuisia työryhmiä oli istunut pohti­massa ammat­ti­hen­ki­lölain tarpeel­li­suutta, ja virka­miehet olivat kirjot­taneet lakitekstiä, mutta polii­tikot tulivat ja menivät ja asia pitkittyi. Viikkoa myöhemmin Liisa Hyssälä soittaa Malmströ­mille ja kertoo, että luonnos on löytynyt ja lupaa lähteä viemään sitä eteenpäin.

Lopulta vuonna 2015 saatiin sosiaa­li­huollon ammat­ti­hen­ki­löitä koskeva ammatin­hen­ki­lölaki rekis­te­röin­teineen ja valvon­toineen. Talentian puheen­joh­tajana oli jo Tero Risti­mäki. Hän istui eduskunnan istun­to­salin lehte­rillä, ja poistui puhemiehen nuijan­ko­pau­tuksen jälkeen kaupun­gille nauttimaan ansaitun lasil­lisen samppanjaa.

Tämäkään laki ei herät­tänyt pelkästään kiitosta jäsenten keskuu­dessa. Moni kritisoi sitä, että pitää rekis­te­röityä ja vielä maksaa tästä Valvi­ralle.

Tero Ristimäki

– Järjestönä Talentia on kasvanut ja kehit­tynyt. Sopimus­asian­tun­ti­joiden verkosto kattaa koko maan. Pääluot­ta­mus­miesten ja luotta­mus­miesten lukumäärä on kasvanut, sanoo Tero Ristimäki. Kuva: Liisa Takala

2000-LUVUN alkupuo­lella saatu hyvä palkkaus­käänne loppui vuonna 2008 alkaneeseen finans­si­kriisiin. Edellisen laman aikoina lomau­tukset ja irtisa­no­miset jäivät uhkauk­siksi, mutta 2010-luvulla niitä toteu­tettiin. Talentia otti strate­giakseen taistella jokaista lomau­tusta vastaan. Työtä riitti vuosiksi, mutta se kannatti.

– Saimme paljon jäseniämme lomau­tusten ulkopuo­lelle, ja pelote­vai­kutus toimi siten, että moni lomautus jäi suunni­tel­maksi, Ristimäki arvioi.

Myös luottamus järjestön vaiku­tus­mah­dol­li­suuksiin kasvoi.

Vuonna 2005 tuli kelpoisuuslaki ja 2015 saatiin ammatin­harjoittamislaki.

Tero Ristimäki summaa kymmenen viimeisen vuoden tapah­tumia.

– On saatu ammat­ti­henkilö-laki. Keski­tetty sopimus­malli on murtunut. Kolmi­kan­tai­sesti on neuvo­teltu työurien piden­tä­mi­sestä ja eläke­uu­dis­tuk­sesta. Sote-uudis­tusta on tehty kahden halli­tuksen voimin, toimeen­tu­lotuki on siirretty Kelaan, Ristimäki luettelee.

– Sosiaa­li­työn­te­ki­jäpula on viimein saanut palkat liukumaan. Kun seuraaviin palkka­neu­vot­te­luihin käydään, on syytä saada sosiaa­li­työn­te­kijän hinnoit­telun alaraja 2 703 eurosta vastaamaan nykyto­del­li­suutta, jossa lähen­nellään parhaim­millaan jo 4 000 euroa.

– Tavoit­teena on kehittää sosiaa­li­huollon työnte­ki­jöitä koskevaa palkka­lii­tettä 4 sellai­seksi, että sosio­no­meilla ja ylemmän sosionomi-tutkinnon suorit­ta­neilla on oma hinnoit­te­lunsa, sosiaa­li­työn­te­ki­jöillä omansa.

Rinnan liitto­kier­rokseen valmis­tau­tu­misen kanssa neuvo­tellaan mahdol­li­sista maakun­ta­so­pi­muk­sista. Näissä neuvot­te­luissa Talentian omat neuvot­te­lijat ovat neuvot­te­lu­pöy­dissä. Neuvot­te­luasema on paran­tunut varhai­sista ajoista, jolloin toiset neuvot­te­livat Talentian puolesta.

VEIKON YMPYRÄ on ollut toimiva strategia.

– Sanat ovat vaihtuneet, mutta asiat ovat samat. Työolo­suhteet ja työhy­vin­vointi ovat nykyisin enemmän esille kuin järjestön alkutai­pa­leella, toteaa Ristimäki.

Ristimäki on tyyty­väinen kehitykseen. Aluea­sia­mies­ver­kosto kattaa koko maan. Pääluot­ta­mus­miesten ja luotta­mus­miesten lukumäärä on kasvanut julki­sella ja yksityi­sellä puolella. Talen­tiassa on eniten alle 35-vuotiaita jäseniä kolmen­kym­menen suurimman liiton joukossa. Jäsen­määrä kasvaa nopeimmin akava­laisiin liittoihin verrattuna.

– Tämä kehitys antaa uutta haastetta, mutta myös mahdol­li­suutta. Kriit­tinen joukko ei ole kadonnut mihinkään, ja monen­laista keskus­telua on ilmassa, Ristimäki toteaa.

Keskus­te­lulla Ristimäki viittaa kysymyksiin, miksi vain sosiaa­li­työn­tekijä, miksi vain sosio­nomit, miksi aina vain varhais­kas­vatus.

– Ammat­ti­jär­jes­tö­toi­minta on voimalaji, ja jäsen­mää­rällä on suuri merkitys. Lisäksi meillä on näyttöä, että yhtäkään ammat­ti­ryhmää ei ole unohdettu. Sosio­nomit eivät olisi ammat­ti­hen­ki­lö­laissa ilman meitä, eivät liioin geronomit ja kuntou­tuk­se­noh­jaajat.

Ammattijärjestö Talentian jäsenmääräkehitys 1950–2019

– Varhais­kas­va­tuk­sessa on käyty 40 vuoden viivy­tys­taistelu sosiaa­lialan koulu­tus­taus­taisten lastentarhan­opettajien oikeu­desta työhönsä, toteaa Ristimäki ja lupaa että työ tässäkin jatkuu.

Ristimäki uskoo, että jäsenistö kaipaa eetti­syyttä, mikä näkyy jo nuorien toimi­joiden ideolo­gi­suutena. Syksyn 2018 liitto­val­tuus­tossa juuri nuorten vaati­muk­sesta Talentia julis­tautui feminis­ti­seksi järjes­töksi, joka taistelee tasa-arvon ja oikeu­den­mu­kai­suuden puolesta.

– Ammat­ti­jär­jestön arvojen mukainen toiminta ja viestintä synnyttää myönteisen tunne­ko­ke­muksen jäsenissä. Talentia on se porukka, joka taistelee sosiaa­lialan ammatil­listen periaat­teiden puolesta.

Ammat­ti­jär­jestön on tärkeää olla läsnä jäsen­tensä arjessa, sillä työnte­ki­jöiden karu arki vyöryy Talentian toimiston asian­tun­ti­joiden pöydille.

– Työnan­tajat käyttäy­tyvät hävyt­tö­mästi. Työmark­kinat ovat koven­tuneet. Varsinkin yksityi­sellä sosiaa­li­pal­ve­lua­lalla näkyy uusi yritys­kult­tuuri, Ristimäki kertoo.

Jäsenten yhtey­den­ot­tojen lisään­ty­minen kertoo myös järjestön voimasta.

– Jäsenet ovat tietoi­sempia oikeuk­sistaan ja osaavat hakea apua liitolta. Eivät he hakisi, jos eivät uskoisi järjestön vaikut­ta­mis­mah­dol­li­suuksiin.