Tek­sti: Kris­ti­ina Koskilu­o­ma | His­to­ri­aku­vat: Tal­en­tia-lehden kuva-ark­isto

Liiton organisaation ­rakentamista, jäsenhankintaa, edunvalvonta-­asemien vahvistamista, yhteisen identiteetin vahvistamista, yhteiskunnallista ­vaikuttamista. Tätä ovat olleet ammattijärjestö Talentian seitsemän vuosikymmentä.

LASTENKOTIEN johta­jien, kun­nal­lisko­tien johta­jien ja sosi­aal­i­huolta­jien yhdis­tyk­set perus­ti­vat maalisku­un 5. päivänä 1949 jär­jestön, jon­ka tehtävänä oli ajaa jäsen­ten ammatil­lisia ja taloudel­lisia etu­ja ja toimia ammatil­lise­na keskuse­li­menä. Jär­jestön nimi on muut­tunut use­aan ker­taan, mut­ta tehtävä ja toim­inta on pysynyt. Nyky­isin jär­jestö on nimeltään Sosiaali­alan korkeak­oulutet­tu­jen ammat­ti­jär­jestö Tal­en­tia.

Enää ei tarvitse kysyä oikeu­tus­ta omien etu­jen ajamiseen, mut­ta yhdis­tyk­sen perus­ta­jat jou­tu­i­v­at perustele­maan jäse­nille, ettei oma edun­valvon­ta ole pois sosi­aal­i­huol­lon asi­akkaiden ase­man paran­tamis­es­ta.

Palkkaus ja työa­jat oli­vat kor­jaus­listal­la ensim­mäisenä. Muu­tos­ta haet­ti­in etenkin laitosjo­hta­jien olo­suhteisi­in. Heiltä edel­lytet­ti­in sitou­tu­mista työhön 24/7, ja moni jou­tui myös asumaan työ­paikkansa yhtey­dessä.

Yhdis­tyk­sen alku­taival oli han­kala, kos­ka jäseniä ja rahaa oli vähän. Lakkaut­tamis­takin mietit­ti­in, mut­ta hal­li­tus perään­tyi aikeesta huo­mat­tuaan, että sen jäsenet oli­si­vat joutuneet vas­taa­maan yhdis­tyk­sen veloista.

Liitol­la ei ollut varakkai­ta mese­naat­te­ja kuten Agronomili­itol­la, jon­ka Etelä-­Amerikkaan muut­tanut jäsen lähet­ti liitolleen laivalastilli­sen kahvia. Kahvi oli kovaa val­u­ut­taa sodan­jälkeisen sään­nöstelya­jan Suomes­sa.

Sosi­aalialan liit­to han­k­ki rahoi­tus­ta arpo­jen myyn­nil­lä ja välit­tämäl­lä auto­ja. Auto­jen han­kkimi­nen oli 50-luvul­la lisenssien varas­sa ja hin­nat korkeat.

TAMPEREEN kaupun­gin sosi­aalivi­ras­ton koulu­tus­pääl­likön tehtävästä kym­menkun­ta vuot­ta sit­ten eläk­keelle jäänyt Jor­ma Nuo­tio selaa Lem­päälän kodis­saan ark­isto­ja ja ker­taa ammat­ti­jär­jestön alue­or­gan­isaa­tion rak­en­tamista 1960–70-lukujen tait­teessa.

– Meitä oli kym­menkun­ta aktivis­tia, yhteisenä nimit­täjänä vah­va per­soon­al­lisu­us, näke­myk­sel­lisyys, luovu­ut­ta ja ener­giaa toteut­taa yhdessä luo­tua suun­nitel­maa. Keskinäistä arvostamista ja hyvää huumo­ria oli myös, muis­telee Nuo­tio.

Liitol­la oli sen ver­ran rahaa, että pystyi mak­samaan agi­taat­tor­ei­den matka‑, majoi­tus- ja ruokaku­lut.

Kevääl­lä 1971 tehti­in kolme laa­jaa kiertuet­ta, joil­la esitelti­in liiton palkkaus- ja koulutus­tavoitteita. Kuntou­tusjo­hta­ja Veikko Nie­mi oli yhdis­tyk­sen perus­ta­ja­jäseniä ja hän hah­mot­teli Veikon ympyräk­si nime­tyn strate­gian, joka liit­ti ammat­ti­jär­jestön palkkae­dun­valvon­taan vaa­timuk­set kehit­tää koulu­tus­ta, säätää laki kelpoisuuk­sista sekä antaa ammat­ti­laisille suurem­pi rooli työn sisäl­lön ja organ­isaa­tion kehit­tämisessä.

– Moni ken­tän ihmi­sistä oli jo jär­jestäy­tynyt, ja tun­tui vaikeal­ta irtaan­tua sidon­naisuuk­sista. Toisaal­ta aja­tus oman ammat­tikun­nan kokoavas­ta liitos­ta houkut­teli, ker­too Nuo­tio.

– Yhdis­tyk­set piti saa­da pyörimään ja sitä varten piti koulut­taa ihmisiä. Jär­jes­timme kor­pi­hotelleis­sa viikon­lop­pusem­i­naare­ja, jonne kut­suimme lupaavia ihmisiä.

Jor­ma Nuo­tio oli 1960-luvul­la perus­ta­mas­sa Helsin­gin ja Pirkan­maan yhdis­tyk­siä sekä toi­mi liit­to­val­tu­us­ton puheen­jo­hta­jana tois­takym­men­tä vuot­ta.

Nuo­tion aloit­teesta perustet­ti­in myös vuon­na 1974 jär­jestön lehti, jon­ka pää­toimit­ta­ja hän oli vuo­teen 1981.

VUONNA 1970 luoti­in työ- ja virkaehto­sopimusjärjestelmä, ja sen myötä tuli vält­tämät­tömäk­si liit­tyä keskusjär­jestön jäsenek­si. Liit­to lähet­ti kaikille keskusjär­jestöille – Akavalle, SAK:lle ja TVK:lle – kir­jeen, jos­sa tiedusteli kunkin halukku­ut­ta tul­la Sosi­aal­i­työn­tek­i­jäin Liiton kat­to­jär­jestök­si.

– TVK:ssa todet­ti­in, että jäsenet oli­si­vat ter­ve­tullei­ta, mut­ta liit­tona ei ollut mah­dol­lista liit­tyä jäsenek­si. SAK:ssa suositelti­in Akavaa, Nuo­tio muis­telee.

Sosiaalityöntekijäin Liitto tuli Akavan jäseneksi 1972.

Akavas­sa toiv­otet­ti­in ter­ve­tulleek­si omana ammat­tili­it­tona kaikkine jäseny­hdis­tyksi­neen.

– Aka­va oli uus­in­ut sään­töjään ja aka­teemis­ten lisäk­si voiti­in jäsenek­si hyväksyä myös ”eri­tyisk­oulute­tut”. Aka­va halusi kehit­tyä her­rak­er­hos­ta laa­jem­mak­si keskusjär­jestök­si.

Ratkaisu tun­tui selvältä, mut­ta asi­as­ta jär­jestet­ti­in vielä jäsenäänestys. Akavaan liit­tymistä kan­nat­ti 85 pros­ent­tia. Sosi­aal­i­työn­tek­i­jäin Liit­to oli ensim­mäi­nen ei-aka­teem­i­nen ryh­mä Akavas­sa.

– Vas­ta mei­dän jäl­keemme tuli­vat lasten­tarhanopettajat ja OAJ, korostaa Nuo­tio.

Aivan säröit­tä jäsenyys ei auen­nut. Jotkut akavalaiset pitivät sosi­aal­i­työn­tek­i­jöitä sopi­mat­tom­i­na kump­paneina epämääräisen koulu­tuk­sen ja mata­la­palkkaisu­u­den vuok­si.

Ruotukierto

– Liiton suurin saavu­tus on, että eri­lai­sista koulu­tuk­sista ja sadoista eri tehtävistä on löy­det­ty yhteinen nimit­täjä ja luo­tu ammat­tikun­ta tässä mitas­sa, sanoo Jor­ma Nuo­tio. Vuo­den 1971 ns. ruo­tukier­roksel­la raken­net­ti­in alueel­lis­ten yhdis­tys­ten verkos­toa.

 

YLISOSIAALINEUVOS Aulik­ki Kanano­ja oli ehdot­tanut Auro­ra Karamzinin huvi­lan tapaami­s­paikak­si. Paik­ka sopi hyvin, sil­lä Karamzinin elämän­työ hyvän­tek­i­jänä ja Diakonissa­laitoksen perus­ta­jana tuo sopi­van kon­trastin sosiaali­työn ammatil­lis­tu­miselle ja palkkatais­teluille, jot­ka sävyt­tivät Aulik­ki Kanan­ojan puheen­jo­hta­jakaut­ta Sosiaali­työntekijäin Liitossa.

Val­tio­val­ta kiin­nos­tui koulu­tus- ja pätevyyskysymyk­sistä sosi­aal­i­huol­lon hallinto­lain tul­tua voimaan 1950. Sosi­aal­i­jo­hta­jan tai sosiaali­sihteerin virkaan voiti­in vali­ta henkilö, jol­la oli riit­tävä koulu­tus tai koke­mus sosi­aal­i­huol­lon tehtävistä.

1960-luvul­la oli käy­ty repivä metodiki­ista, jos­sa ter­vey­den­huol­lon ja päi­hde­huol­lon sosi­aal­i­työssä sijaa saanut case work ja kun­nis­sa tehtävä vira­nomaistyö oli­vat vas­takkain. Pro­fes­sori Mir­ja Sat­ka on väitöskir­jas­saan luon­neht­in­ut kiis­taa sukupuoli­tais­teluk­si, jos­sa sosi­aal­i­hallinnon miehet ja itsenäistä ammatti­laisasemaa havit­tel­e­vat naiset tais­te­liv­at sosi­aal­i­työn määrit­te­ly­val­las­ta.

Sosi­aa­likas­vat­ta­jak­oulu­tus oli alka­nut vuon­na 1918, sosi­aal­i­huolta­jak­oulu­tus vuon­na 1942 ja sosi­aal­i­hoita­jak­oulu­tus 1945. Tarve koulu­tuk­sen kehit­tämiseen ja kelpoisu­use­hto­jen luomiseen oli kuitenkin suuri, sil­lä sosi­aal­i­työn­tek­i­jän tehtävä saat­toi vielä 1970-luvul­la olla poli­it­ti­nen palkkiovir­ka, eikä koulu­tuk­sen perään kysel­ty.

– 1970-luvul­la raken­net­ti­in ammatil­lisen samas­tu­misen ja tieteel­lisen poh­jak­oulu­tuk­sen perus­taa. Case workin rin­nalle tuli yhteiskun­nal­lis­es­ta heräämis­es­tä syn­tynyt sosi­aa­li­nen pain­o­tus ja tieteel­liseltä puolelta tuli iden­ti­teetin ainek­sia, Kanano­ja luon­nehtii.

Sosi­aal­i­työn­tek­i­jöin Liiton aloit­teesta asetet­tu koulu­tuskomitea valmis­teli vuosi­na 1970–72 esi­tyk­sen sosi­aal­i­työn koulu­tuk­ses­ta. Komitean sih­teer­inä toi­mi liiton akti­ivi Simo Kosk­i­nen, sil­loin Tam­pereen yliopis­ton lehtori, myöhem­min Lapin yliopis­ton geron­tol­o­gisen sosi­aal­i­työn pro­fes­sori.

IFSW:n konferenssit olivat Suomessa 1968 ja 1999.

– Komiteami­etinnön perusteluis­sa ole­vaan sosi­aal­i­työn koulu­tuk­sen kuvaus on hyvä. Siinä esitet­ti­in alem­man korkeak­oulu­tutkin­non tasoista sosi­aal­i­työn­tek­i­jän koulu­tus­ta, johon sisäl­tyi sosi­aalipoli­ti­ikkaa ja käyt­täy­tymisti­eteitä, muis­telee Kanano­ja.

– Sääli, että koulu­tuk­sen uud­is­tus hidas­tui, kun koko tutk­in­to­jär­jestelmä jou­tui samaan aikaan muu­tok­sen kouri­in ja alem­mas­ta tutkin­nos­ta luovut­ti­in ja siir­ryt­ti­in suo­raan ylem­pään tutk­in­toon.

Toinen koulu­tus­ta edis­tävä tek­i­jä oli Sosiaali­turvan keskus­li­itossa perustet­tu pätevöi­tymiskysymys­tä ja kelpoisuuk­sia käsitel­lyt työryh­mä, jon­ka puheen­jo­hta­ja Aulik­ki Kanano­ja oli. Se luovut­ti muis­tion­sa sosi­aal­i­m­in­is­teri Olavi Mar­tikaiselle vuon­na 1977.

Työryh­män työ johti lop­ul­ta ensim­mäisen kelpoisu­usase­tuk­sen säätämiseen vuon­na 1981. Ase­tuk­sen mukaan sosi­aal­i­työn­tek­i­jän virkaan oli kelpoinen sosi­aal­i­huolta­jatutkin­non tai vas­taa­van ruotsinkielisen tutkin­non Sven­s­ka social- och kom­mu­nal­högskolanis­sa suorit­tanut.

Siir­tymäsäädök­senä ase­tuk­ses­sa todet­ti­in, että kym­men vuo­den ajan kaik­ki viras­sa jo ole­vat säi­lyt­täi­sivät virkansa. Ase­tus­ta täy­den­net­ti­in vuot­ta myöhem­min säätämäl­lä pätevöi­tymisk­oulu­tuk­ses­ta.

Lakko 1984

Kuu­sivi­ikkoinen lakko vuon­na 1984 kouli Sosiaali­työntekijäin Liiton täy­siverisek­si ammat­tili­itok­si.

KELPOISUUSASETUKSESTA syn­tyi val­ta­va mel­lak­ka liiton jäsenistön kesku­udessa. ”Liit­to, joka teki yhdessä yössä jäsenistään epäpäte­viä!” kirkui kri­ti­ik­ki.

Tyy­tymät­tömyys henkilöi­tyi liiton puheen­jo­hta­jaan ja jäsenet kir­joit­ti­vat tulikivenkatkuisia mielipi­dekir­joituk­sia lehti­in.

– Eri­tyisen kri­it­tisiä oli­vat diakonin tutkin­non suorit­ta­neet, jot­ka oli­vat saa­neet hyvän case work ‑koulu­tuk­sen ja tekivät työtään päi­hde­huol­los­sa. He koki­vat, että hei­dän koulu­tuk­sen­sa pan­ti­in mata­lak­si, ker­too Kanano­ja.

– Kri­ti­ikkiä oli raskas­ta ottaa vas­taan, vaik­ka olin sat­apros­ent­tis­es­ti uuden ase­tuk­sen kan­nal­la. Se oli liiton pitkäaikaisten tavoit­tei­den mukainen.

1980-luvul­la pitkäjän­teinen Veikon ympyrään perus­tunut edun­valvon­tatyö alkoi kan­taa hedelmää. Kelpoisu­usase­tus ja pätevöi­tymisk­oulu­tus, uusi sosi­aal­i­huolto­la­ki ja val­tiono­su­usjär­jestelmän muu­tos kaik­ki vahvis­ti­vat sosi­aal­i­työn ase­maa.

– Kun­nat oli­vat saa­neet val­tiono­su­ut­ta laitoshuoltoon, ja sik­si avo­huol­lon virko­ja perustet­ti­in hyvin vai­htel­ev­asti. Jot­ta val­tion­a­pua saataisi­in myös avo­huol­lon sosi­aal­i­työn­tek­i­jän virko­jen perus­tamiseen, lob­basi liit­to vah­vasti, että sosi­aal­i­työ saati­in sosi­aal­i­huolto­laki­in yhdek­si palvelu­muodok­si. Sik­si sosi­aal­i­työ piti myös määritel­lä lais­sa, Aulik­ki Kanano­ja muis­telee ja har­mit­telee sitä, että moni kri­ti­soi sosi­aal­i­huolto­lais­sa ole­vaa sosi­aal­i­työn määritelmää.

– Sosi­aal­i­työn määrit­te­ly pitää hakea ammat­tikir­jal­lisu­ud­es­ta ja oppikir­joista, ei sosi­aal­i­huolto­laista!

TYYTYMÄTTÖMYYS palkkauk­seen oli patoutunut nais­val­tai­sis­sa akavalai­sis­sa liitois­sa. Far­maseu­tit, kir­jas­ton­hoita­jat, las­ten­tarhanopet­ta­jat ja sosi­aal­i­työn­tek­i­jät oli­vat valmi­ita työ­tais­telu­un, kun neu­vot­teluis­sa ei edet­ty.

– Far­masiali­iton Ulla Ait­tokos­ki oli reipask­ieli­nen ja puhui suo­raan, minä olin itsekri­it­ti­nen, kovaan peli­in tot­tuma­ton enkä osan­nut rähistä, Aulik­ki Kanano­ja ker­too.

– Val­takun­nanso­vit­teli­ja Teu­vo Kallio näki heti koke­mat­to­muutemme. Min­ulle tuli sel­l­ainen vaikutel­ma, että hän halusi antaa meille opetuk­sen: lakkoon pääsee hel­posti, mut­ta sieltä ei ole help­po tul­la pois.

– Ensim­mäisen neu­vot­teluk­er­ran lopuk­si hän tote­si, että seu­rataan nyt tilan­net­ta. Käytän­nössä se tarkoit­ti, että uut­ta kut­sua neu­vot­telupöytään ei kuu­lunut viikkoi­hin.

Puheen­jo­hta­jan näkökul­mas­ta oli tärkeää, että poruk­ka oli yht­enäi­nen, kun lakos­ta päätet­ti­in. Kent­tä kesti vai­heit­tain eden­neen pitkän lakon paineen, ja sol­i­daarisu­ut­ta löy­tyi, vaik­ka lakkoavus­tuk­set eivät olleet suuret.

Asi­akkail­ta ja kansalaisil­ta tuli tukea ja ymmär­rystä, muis­telee Kanano­ja.

Pisim­mil­lään lakko kesti kuusi viikkoa. Lop­putu­lok­se­na saati­in yhden palkkalu­okan koro­tus, mut­ta myös epäpätevyysalen­nus niille, joil­la ei ollut kelpoisu­use­hdois­sa edel­lytet­tyä koulu­tus­ta.

– Tyy­tymät­tömyys kelpoisu­use­htoi­hin nousi epäpätevyysalen­nuk­sen vuok­si jälleen pin­taan.

Lakon kauaskan­toisim­pana tulok­se­na jär­jestö voimis­tui ja sai arvos­tus­ta ammat­ti­jär­jestö­jen ja työ­nan­ta­jankin piiris­sä. 

Sosiaaliluukku

Ay-toim­inta on tukenut ammat­ti-iden­ti­teet­tiä ja antanut suh­teel­lisu­u­den­ta­jua. – Pul­mat eivät ole vain min­un työhuoneeni seinien sisäl­lä, sanoo Sosi­aal­i­toimen sosi­aal­i­työn­tek­i­jät ry:n puheen­jo­hta­ja Pir­jo Paana­nen (kuvas­sa etu­alal­la).

KUN Eila Malm­ström aloit­ti jär­jestön puheen­jo­hta­jana, Suo­mi sukel­si syvään lamaan. Kotkalainen sosiaali­työntekijä luuli tule­vansa vuo­den pesti­in, mut­ta jäikin 19 vuodek­si ja palkit­ti­in ansiois­taan sosi­aa­lineu­vok­sen arvon­imel­lä.

– Paikalli­nen neu­vot­te­lu­toim­inta oli min­ulle tut­tua, sil­lä olin ollut luot­ta­mus­miehenä ja päälu­ot­ta­mus­miehenä virkae­htosopimusjär­jestelmän alus­ta alka­en. Oudok­suin sitä, miten vaikea keskus­ta­sol­la oli päästä varsi­naisi­in neu­vot­telupöyti­in, Eila Malm­ström ker­too.

1981 saatiin kelpoisuus­laki ja 1989 sosi­aali­­­­­ohjaajat tulivat liittoon.

Neu­vot­telu­oikeudet oli tarkkaan määritel­ty keskusjär­jestölle, ja se kysyi jäsen­jär­jestöiltä tavoit­tei­ta ja toivo­muk­sia, mut­ta kävi itse neu­vot­te­lut.

– OAJ oli ylivoimaisen suuri, lääkäreil­lä oli oma sopimuk­sen­sa, eikä kukaan ollut kiin­nos­tunut kun­nan yleisen virkae­htosopimuk­sen piiri­in kuu­lu­vista ryh­mistä, joi­hin sosi­aalialan ammat­ti­laisetkin kuu­lui­v­at. Työ­nan­ta­ja puolestaan kuun­teli eniten niitä, joil­la oli suurin pain­os­tusvoima, Malm­ström kuvaa jär­jestelmää.

Malm­ström käyt­ti omaa tapaansa, henkilö­kohtaista vaikut­tamista, kun jäsenistön määrään perus­tu­va pain­ovoima ei riit­tänyt. Hän pyysi ker­ran omin päin audi­enssin val­takun­nanso­vit­teli­ja Jor­ma Reiniltä ja jär­jesteli tarvit­taes­sa keit­tiön kaut­ta asioi­ta Kun­nal­lisen työ­markki­nalaitok­sen neu­vot­telupääl­likön Ulla-Riit­ta Parikan kanssa. Muis­sa liitois­sa täl­laista tapaa ei kat­sot­tu hyväl­lä.

1990-luvul­la tehti­in nol­la­sopimuk­sia mon­ta peräjäl­keen, ja vas­ta vuosikymme­nen lop­ul­la palkat läh­tivät nouse­maan.

– Reiniltäkin herui vain yksi palkkalu­ok­ka. Kun lähtöko­h­ta on mata­lal­la, ei pie­nil­lä aske­lil­la päästä pitkälle. Min­ul­la oli kuitenkin tunne, että meitä kuun­nelti­in, Malm­ström ker­too.

Lama toi sosi­aalialankin työ­paikoille pelon ilmapi­irin. Kun­tat­alous rom­ahti, ja säästö­sopimuksia tehti­in. Kun akavalaiset eivät suos­tuneet luop­umaan lomara­hoista ja tekemään vastik­keet­to­mia säästö­sopimuk­sia, uhat­ti­in heitä irti­sanomisil­la ja lomau­tuk­sil­la.

Nyt jo eläköi­tyneen Helsin­gin kaupun­gin sosi­aalivi­ras­ton päälu­ot­ta­mus­miehen Hilk­ka Rop­posen puhe­lin soi taukoa­mat­ta ja jäsenet kaa­toi­vat hänelle hätään­sä. Parisa­taa jäsen­tä erosikin, kun pelkäsi akavalaisi­in kohdis­tet­tu­ja uhkauk­sia.

– Se oli ahdis­tavaa aikaa. Heräsin kol­men aikaan aamuyöl­lä pohti­maan, miten ratkai­sisin ongel­mat. Uskoin vakavis­sani, että min­un pitäisi löytää ratkaisu.

Jär­jestelmä ei kuitenkaan suo yhdellekään ryh­mälle irtiot­to­ja, toiset liitot vah­ti­vat ja jokainen liit­to pitää omien­sa puol­ta, Rop­po­nen kuvaa.

Sik­si edun­valvon­tatyö vaatii pitkäjän­teisyyt­tä. On tun­net­ta­va palkkausjär­jestelmä, kun­nan talous, hallintorak­en­teet ja päät­täjät.

– Lisäk­si tarvi­taan pelisilmää havai­ta pienetkin mah­dol­lisu­udet ede­tä. Men­estyk­siä ei kan­na­ta liikaa julkises­ti hehkut­taa, ettei herätä kateut­ta.

Nyky­isille akti­iveille Hilk­ka Rop­po­nen suosit­telee palu­u­ta ammat­tili­it­to­toimin­nan juurille ja yt-jär­jestelmän käyt­töä.

– Helsingis­sä jär­jestet­ti­in ker­ran kuus­sa jäse­nil­to­ja, jois­sa opiskelti­in jär­jestö­toim­intaa, vir­ka- ja työe­htosopimusjär­jestelmää sekä vaikut­tamista ja yhteis­toim­intaa. Jokaisen on syytä tun­tea jär­jestelmä, jot­ta voi vaikut­taa myös omaan palkkaansa.

Miesten ja nais­ten pakkauk­sen epä­tasa-arvo tun­nustet­ti­in ja sitä halut­ti­in kor­ja­ta. Akavalaiset nais­val­taiset liitot toi­vat palkkavaa­timuk­si­aan esille yhteisil­lä tem­pauk­sil­la.

– Lop­ul­ta kovin vähän saati­in aikaan. Keskinäi­nen kateus esti eten­e­misen, jos kaikille ei yhtä aikaa saatu koro­tus­ta, arvioi Eila Malm­ström.

Uusi palkkausjär­jestelmä luoti­in 1990-luvun lop­ul­la. Se nojasi val­takun­nal­lis­es­ti sovit­tui­hin työn vaa­tivu­us­ta­soi­hin ja paikallis­es­ti laa­dit­tui­hin tehtäväku­vauk­si­in. Osak­si palkkaus­ta tuli­vat myös henkilöko­htainen osaami­nen ja tulospalkkiot. Y‑palkkaluokat jäivät his­to­ri­aan.

Kun­tasek­to­ril­la uuteen jär­jestelmään alet­ti­in siir­tyä vuon­na 2001. Palkkati­etoisu­us ei muut­tunut nopeasti, sil­lä sosi­aali- ja terveys­ministeriön palkkatasa-arvo­selvi­tyk­sessä vuodelta 2010 vain alle puo­let kun­tatyön­tek­i­jöistä tiesi, mihin palkkaus perus­tuu.

SOSIAALIHUOLLON työn­tek­i­jöi­den ammat­ti­jär­jestössä oli kaut­ta aikain tiedet­ty, että sosi­aal­i­työ on yhteiskun­nal­lis­es­ti niin tärkeää ja ihmisyk­silöi­den kannal­ta merk­i­tyk­sel­listä, että siihen piti olla yht­enäi­nen ja hyvä­ta­soinen koulu­tus.

Alan koulu­tus kehit­tyi 1990-luvul­la, kun ammat­tiko­rkeak­oulu­verkos­to syn­tyi. Syn­tyivät kokon­aan uudet sosionomin, geronomin ja kuntoutuk­seno­h­jaa­jan tutkin­not, joille haet­ti­in tilaa ja ase­maa työ­markki­noil­la. Perustet­ti­in ylem­pi amk-tutk­in­to.

2001 tuli uusi palkkaus­järjestelmä TVA ja 2002 järjestön nimi muuttui Talentiaksi.

Sosi­aal­i­työn koulu­tus vaki­in­tui ylem­män korkeak­oulu­tutkin­non tasoise­na kuu­teen yliopis­toon ja erikois­tu­misk­oulu­tuk­set luoti­in 2000-luvul­la. Sosi­aal­i­työn tutkimus kehit­tyi.

Kelpoisu­us­lais­sa vuon­na 2005 säädet­ti­in sosi­aal­i­työn­tek­i­jän kelpoisu­udek­si yliopis­tolli­nen ylem­pi korkeak­oulu­tutk­in­to ja määritelti­in sosionomin kelpoisu­us, mut­ta rek­isteröin­ti ja valvon­ta uupui­v­at vielä liiton tavoit­teista.

Sää­ty­talon tum­mak­si pan­eloidus­sa salis­sa istu­taan pyöreis­sä pöy­dis­sä illal­lisel­la joskus vuo­den 2005 tienoil­la. Eila Malm­ström kysyy vier­essään istu­val­ta min­is­teri Liisa Hyssälältä, mis­säköhän sosi­aal­i­m­in­is­ter­iön pöytälaatikos­sa on sosi­aal­i­huol­lon ammat­ti­henkilölain luon­nos.

Lukuisia työryh­miä oli istunut pohti­mas­sa ammat­ti­henkilölain tarpeel­lisu­ut­ta, ja virkamiehet oli­vat kir­jot­ta­neet lakitek­stiä, mut­ta poli­itikot tuli­vat ja menivät ja asia pitkit­tyi. Viikkoa myöhem­min Liisa Hyssälä soit­taa Malm­strömille ja ker­too, että luon­nos on löy­tynyt ja lupaa lähteä viemään sitä eteen­päin.

Lop­ul­ta vuon­na 2015 saati­in sosi­aal­i­huol­lon ammat­ti­henkilöitä koske­va ammat­in­henkilöla­ki rek­isteröin­tei­neen ja valvon­toi­neen. Tal­ent­ian puheen­jo­hta­jana oli jo Tero Risti­mäki. Hän istui eduskun­nan istun­tos­alin lehter­il­lä, ja pois­tui puhemiehen nui­jankopau­tuk­sen jäl­keen kaupungille naut­ti­maan ansaitun lasil­lisen samp­pan­jaa.

Tämäkään laki ei herät­tänyt pelkästään kiitos­ta jäsen­ten kesku­udessa. Moni kri­ti­soi sitä, että pitää rek­isteröi­tyä ja vielä mak­saa tästä Valvi­ralle.

Tero Ristimäki

– Jär­jestönä Tal­en­tia on kas­vanut ja kehit­tynyt. Sopimusasiantun­ti­joiden verkos­to kat­taa koko maan. Päälu­ot­ta­mus­mi­esten ja luot­ta­mus­mi­esten lukumäärä on kas­vanut, sanoo Tero Ris­timä­ki. Kuva: Liisa Takala

2000-LUVUN alkupuolel­la saatu hyvä palkkauskäänne lop­pui vuon­na 2008 alka­neeseen finanssikri­isi­in. Edel­lisen laman aikoina lomau­tuk­set ja irti­sanomiset jäivät uhkauk­sik­si, mut­ta 2010-luvul­la niitä toteutet­ti­in. Tal­en­tia otti strate­giak­seen tais­tel­la jokaista lomau­tus­ta vas­taan. Työtä riit­ti vuosik­si, mut­ta se kan­nat­ti.

– Saimme paljon jäseniämme lomau­tusten ulkop­uolelle, ja pelote­vaiku­tus toi­mi siten, että moni lomau­tus jäi suun­nitel­mak­si, Ris­timä­ki arvioi.

Myös luot­ta­mus jär­jestön vaiku­tus­mah­dol­lisuuk­si­in kasvoi.

Vuonna 2005 tuli kelpoisuuslaki ja 2015 saatiin ammatin­harjoittamislaki.

Tero Ris­timä­ki sum­maa kymme­nen viimeisen vuo­den tapah­tu­mia.

– On saatu ammat­ti­henkilö-laki. Keskitet­ty sopimus­malli on mur­tunut. Kolmikan­tais­es­ti on neu­votel­tu työurien piden­tämis­es­tä ja eläkeu­ud­is­tuk­ses­ta. Sote-uud­is­tus­ta on tehty kah­den hal­li­tuk­sen voimin, toimeen­tu­lo­tu­ki on siir­ret­ty Kelaan, Ris­timä­ki luet­telee.

– Sosi­aal­i­työn­tek­i­jäpu­la on viimein saanut palkat liuku­maan. Kun seu­raavi­in palkka­neu­vot­telui­hin käy­dään, on syytä saa­da sosi­aal­i­työn­tek­i­jän hin­noit­telun alara­ja 2 703 eurosta vas­taa­maan nyky­todel­lisu­ut­ta, jos­sa lähen­nel­lään parhaim­mil­laan jo 4 000 euroa.

– Tavoit­teena on kehit­tää sosi­aal­i­huol­lon työn­tek­i­jöitä koske­vaa palkkali­itet­tä 4 sel­l­aisek­si, että sosionomeil­la ja ylem­män sosiono­mi-tutkin­non suorit­taneil­la on oma hin­noit­telun­sa, sosi­aal­i­työn­tek­i­jöil­lä omansa.

Rin­nan liit­tok­ier­rokseen valmis­tau­tu­misen kanssa neu­votel­laan mah­dol­li­sista maakun­ta­sopimuk­sista. Näis­sä neu­vot­teluis­sa Tal­ent­ian omat neu­vot­teli­jat ovat neu­vot­telupöy­dis­sä. Neu­vot­telu­ase­ma on paran­tunut varhai­sista ajoista, jol­loin toiset neu­vot­te­liv­at Tal­ent­ian puoles­ta.

VEIKON YMPYRÄ on ollut toimi­va strate­gia.

– Sanat ovat vai­h­tuneet, mut­ta asi­at ovat samat. Työolo­suh­teet ja työhyv­in­voin­ti ovat nyky­isin enem­män esille kuin jär­jestön alku­taipaleel­la, toteaa Ris­timä­ki.

Ris­timä­ki on tyy­tyväi­nen kehi­tyk­seen. Alueasi­amiesverkos­to kat­taa koko maan. Päälu­ot­ta­mus­mi­esten ja luot­ta­mus­mi­esten lukumäärä on kas­vanut julkisel­la ja yksi­tyisel­lä puolel­la. Tal­en­ti­as­sa on eniten alle 35-vuo­ti­ai­ta jäseniä kol­menkymme­nen suurim­man liiton joukos­sa. Jäsen­määrä kas­vaa nopeim­min akavalaisi­in liit­toi­hin ver­rat­tuna.

– Tämä kehi­tys antaa uut­ta haastet­ta, mut­ta myös mah­dol­lisu­ut­ta. Kri­it­ti­nen joukko ei ole kadon­nut mihinkään, ja mon­en­laista keskustelua on ilmas­sa, Ris­timä­ki toteaa.

Keskustelul­la Ris­timä­ki viit­taa kysymyk­si­in, mik­si vain sosi­aal­i­työn­tek­i­jä, mik­si vain sosionomit, mik­si aina vain varhaiskas­va­tus.

– Ammat­ti­jär­jestö­toim­inta on voimala­ji, ja jäsen­määräl­lä on suuri merk­i­tys. Lisäk­si meil­lä on näyt­töä, että yhtäkään ammat­tiryh­mää ei ole uno­hdet­tu. Sosionomit eivät olisi ammat­ti­henkilölais­sa ilman meitä, eivät liioin geronomit ja kuntoutuk­seno­h­jaa­jat.

Ammattijärjestö Talentian jäsenmääräkehitys 1950–2019

– Varhaiskas­vatuk­ses­sa on käy­ty 40 vuo­den viivy­tys­tais­telu sosi­aalialan koulu­tus­taus­tais­ten las­ten­tarhanopet­ta­jien oikeud­es­ta työhön­sä, toteaa Ris­timä­ki ja lupaa että työ tässäkin jatkuu.

Ris­timä­ki uskoo, että jäsenistö kaipaa eet­tisyyt­tä, mikä näkyy jo nuorien toim­i­joiden ide­ol­o­gisuute­na. Syksyn 2018 liit­to­val­tu­us­tossa juuri nuorten vaa­timuk­ses­ta Tal­en­tia julis­tau­tui fem­i­nis­tisek­si jär­jestök­si, joka tais­telee tasa-arvon ja oikeu­den­mukaisu­u­den puoles­ta.

– Ammat­ti­jär­jestön arvo­jen mukainen toim­inta ja viestin­tä syn­nyt­tää myön­teisen tun­nekoke­muk­sen jäsenis­sä. Tal­en­tia on se poruk­ka, joka tais­telee sosi­aalialan ammatil­lis­ten peri­aat­tei­den puoles­ta.

Ammat­ti­jär­jestön on tärkeää olla läs­nä jäsen­ten­sä arjes­sa, sil­lä työn­tek­i­jöi­den karu arki vyöryy Tal­ent­ian toimis­ton asiantun­ti­joiden pöy­dille.

– Työ­nan­ta­jat käyt­täy­tyvät hävyt­tömästi. Työ­markki­nat ovat koven­tuneet. Varsinkin yksi­tyisel­lä sosi­aali­palvelu­alal­la näkyy uusi yri­tyskult­tuuri, Ris­timä­ki ker­too.

Jäsen­ten yhtey­de­not­to­jen lisään­tymi­nen ker­too myös jär­jestön voimas­ta.

– Jäsenet ovat tietoisem­pia oikeuk­sis­taan ja osaa­vat hakea apua liitol­ta. Eivät he hak­isi, jos eivät uskoisi jär­jestön vaikut­tamis­mah­dol­lisuuk­si­in.