Teksti: Kris­tiina Kos­ki­luoma | His­to­ria­ku­vat: Talen­tia-leh­den kuva-arkisto

Liiton organisaation ­rakentamista, jäsenhankintaa, edunvalvonta-­asemien vahvistamista, yhteisen identiteetin vahvistamista, yhteiskunnallista ­vaikuttamista. Tätä ovat olleet ammattijärjestö Talentian seitsemän vuosikymmentä.

LASTENKOTIEN joh­ta­jien, kun­nal­lis­ko­tien joh­ta­jien ja sosi­aa­li­huol­ta­jien yhdis­tyk­set perus­ti­vat maa­lis­kuun 5. päi­vänä 1949 jär­jes­tön, jonka teh­tä­vänä oli ajaa jäsen­ten amma­til­li­sia ja talou­del­li­sia etuja ja toi­mia amma­til­li­sena kes­kuse­li­menä. Jär­jes­tön nimi on muut­tu­nut use­aan ker­taan, mutta teh­tävä ja toi­minta on pysy­nyt. Nykyi­sin jär­jestö on nimel­tään Sosiaali­alan kor­kea­kou­lu­tet­tu­jen ammat­ti­jär­jestö Talen­tia.

Enää ei tar­vitse kysyä oikeu­tusta omien etu­jen aja­mi­seen, mutta yhdis­tyk­sen perus­ta­jat jou­tui­vat perus­te­le­maan jäse­nille, ettei oma edun­val­vonta ole pois sosi­aa­li­huol­lon asiak­kai­den ase­man paran­ta­mi­sesta.

Palk­kaus ja työ­ajat oli­vat kor­jaus­lis­talla ensim­mäi­senä. Muu­tosta haet­tiin eten­kin lai­tos­joh­ta­jien olo­suh­tei­siin. Heiltä edel­ly­tet­tiin sitou­tu­mista työ­hön 24/7, ja moni jou­tui myös asu­maan työ­paik­kansa yhtey­dessä.

Yhdis­tyk­sen alku­tai­val oli han­kala, koska jäse­niä ja rahaa oli vähän. Lak­kaut­ta­mis­ta­kin mie­tit­tiin, mutta hal­li­tus perään­tyi aikeesta huo­mat­tu­aan, että sen jäse­net oli­si­vat jou­tu­neet vas­taa­maan yhdis­tyk­sen veloista.

Lii­tolla ei ollut varak­kaita mese­naat­teja kuten Agro­no­mi­lii­tolla, jonka Etelä-­Ame­rik­kaan muut­ta­nut jäsen lähetti lii­tol­leen laivalastilli­sen kah­via. Kahvi oli kovaa valuut­taa sodan­jälkeisen sään­nös­te­ly­ajan Suo­messa.

Sosi­aa­lia­lan liitto hankki rahoi­tusta arpo­jen myyn­nillä ja välit­tä­mällä autoja. Auto­jen hank­ki­mi­nen oli 50-luvulla lisens­sien varassa ja hin­nat kor­keat.

TAMPEREEN kau­pun­gin sosi­aa­li­vi­ras­ton kou­lu­tus­pääl­li­kön teh­tä­västä kym­men­kunta vuotta sit­ten eläk­keelle jää­nyt Jorma Nuo­tio selaa Lem­pää­län kodis­saan arkis­toja ja ker­taa ammat­ti­jär­jes­tön alueor­ga­ni­saa­tion raken­ta­mista 1960–70-lukujen tait­teessa.

– Meitä oli kym­men­kunta akti­vis­tia, yhtei­senä nimit­tä­jänä vahva per­soo­nal­li­suus, näke­myk­sel­li­syys, luo­vuutta ja ener­giaa toteut­taa yhdessä luo­tua suun­ni­tel­maa. Kes­ki­näistä arvos­ta­mista ja hyvää huu­mo­ria oli myös, muis­te­lee Nuo­tio.

Lii­tolla oli sen ver­ran rahaa, että pys­tyi mak­sa­maan agi­taat­to­rei­den matka‑, majoi­tus- ja ruo­ka­ku­lut.

Keväällä 1971 teh­tiin kolme laa­jaa kier­tuetta, joilla esi­tel­tiin lii­ton palk­kaus- ja koulutus­tavoitteita. Kun­tou­tus­joh­taja Veikko Niemi oli yhdis­tyk­sen perus­ta­ja­jä­se­niä ja hän hah­mot­teli Vei­kon ympy­räksi nime­tyn stra­te­gian, joka liitti ammat­ti­jär­jes­tön palk­kae­dun­val­von­taan vaa­ti­muk­set kehit­tää kou­lu­tusta, sää­tää laki kel­poi­suuk­sista sekä antaa ammat­ti­lai­sille suu­rempi rooli työn sisäl­lön ja orga­ni­saa­tion kehit­tä­mi­sessä.

– Moni ken­tän ihmi­sistä oli jo jär­jes­täy­ty­nyt, ja tun­tui vai­kealta irtaan­tua sidon­nai­suuk­sista. Toi­saalta aja­tus oman ammat­ti­kun­nan kokoa­vasta lii­tosta hou­kut­teli, ker­too Nuo­tio.

– Yhdis­tyk­set piti saada pyö­ri­mään ja sitä var­ten piti kou­lut­taa ihmi­siä. Jär­jes­timme kor­pi­ho­tel­leissa vii­kon­lop­puse­mi­naa­reja, jonne kut­suimme lupaa­via ihmi­siä.

Jorma Nuo­tio oli 1960-luvulla perus­ta­massa Hel­sin­gin ja Pir­kan­maan yhdis­tyk­siä sekä toimi liit­to­val­tuus­ton puheen­joh­ta­jana tois­ta­kym­mentä vuotta.

Nuo­tion aloit­teesta perus­tet­tiin myös vuonna 1974 jär­jes­tön lehti, jonka pää­toi­mit­taja hän oli vuo­teen 1981.

VUONNA 1970 luo­tiin työ- ja virkaehto­sopimusjärjestelmä, ja sen myötä tuli vält­tä­mät­tö­mäksi liit­tyä kes­kus­jär­jes­tön jäse­neksi. Liitto lähetti kai­kille kes­kus­jär­jes­töille – Aka­valle, SAK:lle ja TVK:lle – kir­jeen, jossa tie­dus­teli kun­kin haluk­kuutta tulla Sosi­aa­li­työn­te­ki­jäin Lii­ton kat­to­jär­jes­töksi.

– TVK:ssa todet­tiin, että jäse­net oli­si­vat ter­ve­tul­leita, mutta liit­tona ei ollut mah­dol­lista liit­tyä jäse­neksi. SAK:ssa suo­si­tel­tiin Aka­vaa, Nuo­tio muis­te­lee.

Sosiaalityöntekijäin Liitto tuli Akavan jäseneksi 1972.

Aka­vassa toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leeksi omana ammat­ti­liit­tona kaik­kine jäse­nyh­dis­tyk­si­neen.

– Akava oli uusi­nut sään­tö­jään ja aka­tee­mis­ten lisäksi voi­tiin jäse­neksi hyväk­syä myös ”eri­tyis­kou­lu­te­tut”. Akava halusi kehit­tyä her­ra­ker­hosta laa­jem­maksi kes­kus­jär­jes­töksi.

Rat­kaisu tun­tui sel­vältä, mutta asiasta jär­jes­tet­tiin vielä jäse­nää­nes­tys. Aka­vaan liit­ty­mistä kan­natti 85 pro­sent­tia. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jäin Liitto oli ensim­mäi­nen ei-aka­tee­mi­nen ryhmä Aka­vassa.

– Vasta mei­dän jäl­keemme tuli­vat lasten­tarhanopettajat ja OAJ, koros­taa Nuo­tio.

Aivan säröittä jäse­nyys ei auen­nut. Jot­kut aka­va­lai­set piti­vät sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä sopi­mat­to­mina kump­pa­neina epä­mää­räi­sen kou­lu­tuk­sen ja mata­la­palk­kai­suu­den vuoksi.

Ruotukierto

– Lii­ton suu­rin saa­vu­tus on, että eri­lai­sista kou­lu­tuk­sista ja sadoista eri teh­tä­vistä on löy­detty yhtei­nen nimit­täjä ja luotu ammat­ti­kunta tässä mitassa, sanoo Jorma Nuo­tio. Vuo­den 1971 ns. ruo­tu­kier­rok­sella raken­net­tiin alu­eel­lis­ten yhdis­tys­ten ver­kos­toa.

 

YLISOSIAALINEUVOS Aulikki Kana­noja oli ehdot­ta­nut Aurora Karamzi­nin huvi­lan tapaa­mis­pai­kaksi. Paikka sopi hyvin, sillä Karamzi­nin elä­män­työ hyvän­te­ki­jänä ja Diakonissa­laitoksen perus­ta­jana tuo sopi­van kont­ras­tin sosiaali­työn amma­til­lis­tu­mi­selle ja palk­ka­tais­te­luille, jotka sävyt­ti­vät Aulikki Kanan­ojan puheen­joh­ta­ja­kautta Sosiaali­työntekijäin Lii­tossa.

Val­tio­valta kiin­nos­tui kou­lu­tus- ja päte­vyys­ky­sy­myk­sistä sosi­aa­li­huol­lon hal­lin­to­lain tul­tua voi­maan 1950. Sosi­aa­li­joh­ta­jan tai sosiaali­sihteerin vir­kaan voi­tiin valita hen­kilö, jolla oli riit­tävä kou­lu­tus tai koke­mus sosi­aa­li­huol­lon teh­tä­vistä.

1960-luvulla oli käyty repivä meto­di­kiista, jossa ter­vey­den­huol­lon ja päih­de­huol­lon sosi­aa­li­työssä sijaa saa­nut case work ja kun­nissa teh­tävä viran­omais­työ oli­vat vas­tak­kain. Pro­fes­sori Mirja Satka on väi­tös­kir­jas­saan luon­neh­ti­nut kiis­taa suku­puo­li­tais­te­luksi, jossa sosi­aa­li­hal­lin­non mie­het ja itse­näistä ammatti­laisasemaa havit­te­le­vat nai­set tais­te­li­vat sosi­aa­li­työn mää­rit­te­ly­val­lasta.

Sosi­aa­li­kas­vat­ta­ja­kou­lu­tus oli alka­nut vuonna 1918, sosi­aa­li­huol­ta­ja­kou­lu­tus vuonna 1942 ja sosi­aa­li­hoi­ta­ja­kou­lu­tus 1945. Tarve kou­lu­tuk­sen kehit­tä­mi­seen ja kel­poi­suuseh­to­jen luo­mi­seen oli kui­ten­kin suuri, sillä sosi­aa­li­työn­te­ki­jän teh­tävä saat­toi vielä 1970-luvulla olla poliit­ti­nen palk­kio­virka, eikä kou­lu­tuk­sen perään kyselty.

– 1970-luvulla raken­net­tiin amma­til­li­sen samas­tu­mi­sen ja tie­teel­li­sen poh­ja­kou­lu­tuk­sen perus­taa. Case wor­kin rin­nalle tuli yhteis­kun­nal­li­sesta herää­mi­sestä syn­ty­nyt sosi­aa­li­nen pai­no­tus ja tie­teel­li­seltä puo­lelta tuli iden­ti­tee­tin ainek­sia, Kana­noja luon­neh­tii.

Sosi­aa­li­työn­te­ki­jöin Lii­ton aloit­teesta ase­tettu kou­lu­tus­ko­mi­tea val­mis­teli vuo­sina 1970–72 esi­tyk­sen sosi­aa­li­työn kou­lu­tuk­sesta. Komi­tean sih­tee­rinä toimi lii­ton aktiivi Simo Kos­ki­nen, sil­loin Tam­pe­reen yli­opis­ton leh­tori, myö­hem­min Lapin yli­opis­ton geron­to­lo­gi­sen sosi­aa­li­työn pro­fes­sori.

IFSW:n konferenssit olivat Suomessa 1968 ja 1999.

– Komi­tea­mie­tin­nön perus­te­luissa ole­vaan sosi­aa­li­työn kou­lu­tuk­sen kuvaus on hyvä. Siinä esi­tet­tiin alem­man kor­kea­kou­lu­tut­kin­non tasoista sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kou­lu­tusta, johon sisäl­tyi sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa ja käyt­täy­ty­mis­tie­teitä, muis­te­lee Kana­noja.

– Sääli, että kou­lu­tuk­sen uudis­tus hidas­tui, kun koko tut­kin­to­jär­jes­telmä jou­tui samaan aikaan muu­tok­sen kou­riin ja alem­masta tut­kin­nosta luo­vut­tiin ja siir­ryt­tiin suo­raan ylem­pään tut­kin­toon.

Toi­nen kou­lu­tusta edis­tävä tekijä oli Sosiaali­turvan kes­kus­lii­tossa perus­tettu päte­vöi­ty­mis­ky­sy­mystä ja kel­poi­suuk­sia käsi­tel­lyt työ­ryhmä, jonka puheen­joh­taja Aulikki Kana­noja oli. Se luo­vutti muis­tionsa sosi­aa­li­mi­nis­teri Olavi Mar­ti­kai­selle vuonna 1977.

Työ­ryh­män työ johti lopulta ensim­mäi­sen kel­poi­suus­a­se­tuk­sen sää­tä­mi­seen vuonna 1981. Ase­tuk­sen mukaan sosi­aa­li­työn­te­ki­jän vir­kaan oli kel­poi­nen sosi­aa­li­huol­ta­ja­tut­kin­non tai vas­taa­van ruot­sin­kie­li­sen tut­kin­non Svenska social- och kom­mu­nal­högs­ko­la­nissa suo­rit­ta­nut.

Siir­ty­mä­sää­dök­senä ase­tuk­sessa todet­tiin, että kym­men vuo­den ajan kaikki virassa jo ole­vat säi­lyt­täi­si­vät vir­kansa. Ase­tusta täy­den­net­tiin vuotta myö­hem­min sää­tä­mällä päte­vöi­ty­mis­kou­lu­tuk­sesta.

Lakko 1984

Kuusi­viik­koi­nen lakko vuonna 1984 kouli Sosiaali­työntekijäin Lii­ton täy­si­ve­ri­seksi ammat­ti­lii­toksi.

KELPOISUUSASETUKSESTA syn­tyi val­tava mel­lakka lii­ton jäse­nis­tön kes­kuu­dessa. ”Liitto, joka teki yhdessä yössä jäse­nis­tään epä­pä­te­viä!” kir­kui kri­tiikki.

Tyy­ty­mät­tö­myys hen­ki­löi­tyi lii­ton puheen­joh­ta­jaan ja jäse­net kir­joit­ti­vat tuli­ki­ven­kat­kui­sia mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia leh­tiin.

– Eri­tyi­sen kriit­ti­siä oli­vat dia­ko­nin tut­kin­non suo­rit­ta­neet, jotka oli­vat saa­neet hyvän case work ‑kou­lu­tuk­sen ja teki­vät työ­tään päih­de­huol­lossa. He koki­vat, että hei­dän kou­lu­tuk­sensa pan­tiin mata­laksi, ker­too Kana­noja.

– Kri­tiik­kiä oli ras­kasta ottaa vas­taan, vaikka olin sata­pro­sent­ti­sesti uuden ase­tuk­sen kan­nalla. Se oli lii­ton pit­kä­ai­kais­ten tavoit­tei­den mukai­nen.

1980-luvulla pit­kä­jän­tei­nen Vei­kon ympy­rään perus­tu­nut edun­val­von­ta­työ alkoi kan­taa hedel­mää. Kel­poi­suus­a­se­tus ja päte­vöi­ty­mis­kou­lu­tus, uusi sosi­aa­li­huol­to­laki ja val­tio­no­suus­jär­jes­tel­män muu­tos kaikki vah­vis­ti­vat sosi­aa­li­työn ase­maa.

– Kun­nat oli­vat saa­neet val­tio­no­suutta lai­tos­huol­toon, ja siksi avo­huol­lon vir­koja perus­tet­tiin hyvin vaih­te­le­vasti. Jotta val­tio­na­pua saa­tai­siin myös avo­huol­lon sosi­aa­li­työn­te­ki­jän vir­ko­jen perus­ta­mi­seen, lob­basi liitto vah­vasti, että sosi­aa­li­työ saa­tiin sosi­aa­li­huol­to­la­kiin yhdeksi pal­ve­lu­muo­doksi. Siksi sosi­aa­li­työ piti myös mää­ri­tellä laissa, Aulikki Kana­noja muis­te­lee ja har­mit­te­lee sitä, että moni kri­ti­soi sosi­aa­li­huol­to­laissa ole­vaa sosi­aa­li­työn mää­ri­tel­mää.

– Sosi­aa­li­työn mää­rit­tely pitää hakea ammat­ti­kir­jal­li­suu­desta ja oppi­kir­joista, ei sosi­aa­li­huol­to­laista!

TYYTYMÄTTÖMYYS palk­kauk­seen oli patou­tu­nut nais­val­tai­sissa aka­va­lai­sissa lii­toissa. Far­ma­seu­tit, kir­jas­ton­hoi­ta­jat, las­ten­tar­han­opet­ta­jat ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jät oli­vat val­miita työ­tais­te­luun, kun neu­vot­te­luissa ei edetty.

– Far­ma­sia­lii­ton Ulla Ait­to­koski oli rei­pas­kie­li­nen ja puhui suo­raan, minä olin itse­kriit­ti­nen, kovaan peliin tot­tu­ma­ton enkä osan­nut rähistä, Aulikki Kana­noja ker­too.

– Val­ta­kun­nan­so­vit­te­lija Teuvo Kal­lio näki heti koke­mat­to­muu­temme. Minulle tuli sel­lai­nen vai­ku­telma, että hän halusi antaa meille ope­tuk­sen: lak­koon pää­see hel­posti, mutta sieltä ei ole helppo tulla pois.

– Ensim­mäi­sen neu­vot­te­lu­ker­ran lopuksi hän totesi, että seu­ra­taan nyt tilan­netta. Käy­tän­nössä se tar­koitti, että uutta kut­sua neu­vot­te­lu­pöy­tään ei kuu­lu­nut viik­koi­hin.

Puheen­joh­ta­jan näkö­kul­masta oli tär­keää, että porukka oli yhte­näi­nen, kun lakosta pää­tet­tiin. Kenttä kesti vai­heit­tain eden­neen pit­kän lakon pai­neen, ja soli­daa­ri­suutta löy­tyi, vaikka lak­koa­vus­tuk­set eivät olleet suu­ret.

Asiak­kailta ja kan­sa­lai­silta tuli tukea ja ymmär­rystä, muis­te­lee Kana­noja.

Pisim­mil­lään lakko kesti kuusi viik­koa. Lop­pu­tu­lok­sena saa­tiin yhden palk­ka­luo­kan koro­tus, mutta myös epä­pä­te­vyys­alen­nus niille, joilla ei ollut kel­poi­suuseh­doissa edel­ly­tet­tyä kou­lu­tusta.

– Tyy­ty­mät­tö­myys kel­poi­suuseh­toi­hin nousi epä­pä­te­vyys­alen­nuk­sen vuoksi jäl­leen pin­taan.

Lakon kau­as­kan­toi­sim­pana tulok­sena jär­jestö voi­mis­tui ja sai arvos­tusta ammat­ti­jär­jes­tö­jen ja työ­nan­ta­jan­kin pii­rissä. 

Sosiaaliluukku

Ay-toi­minta on tuke­nut ammatti-iden­ti­teet­tiä ja anta­nut suh­teel­li­suu­den­ta­jua. – Pul­mat eivät ole vain minun työ­huo­neeni sei­nien sisällä, sanoo Sosi­aa­li­toi­men sosi­aa­li­työn­te­ki­jät ry:n puheen­joh­taja Pirjo Paa­na­nen (kuvassa etua­lalla).

KUN Eila Malm­ström aloitti jär­jes­tön puheen­joh­ta­jana, Suomi sukelsi syvään lamaan. Kot­ka­lai­nen sosiaali­työntekijä luuli tule­vansa vuo­den pes­tiin, mutta jäi­kin 19 vuo­deksi ja pal­kit­tiin ansiois­taan sosi­aa­li­neu­vok­sen arvo­ni­mellä.

– Pai­kal­li­nen neu­vot­te­lu­toi­minta oli minulle tut­tua, sillä olin ollut luot­ta­mus­mie­henä ja pää­luot­ta­mus­mie­henä vir­kaeh­to­so­pi­mus­jär­jes­tel­män alusta alkaen. Oudok­suin sitä, miten vai­kea kes­kus­ta­solla oli päästä var­si­nai­siin neu­vot­te­lu­pöy­tiin, Eila Malm­ström ker­too.

1981 saatiin kelpoisuus­laki ja 1989 sosi­aali­­­­­ohjaajat tulivat liittoon.

Neu­vot­te­luoi­keu­det oli tark­kaan mää­ri­telty kes­kus­jär­jes­tölle, ja se kysyi jäsen­jär­jes­töiltä tavoit­teita ja toi­vo­muk­sia, mutta kävi itse neu­vot­te­lut.

– OAJ oli yli­voi­mai­sen suuri, lää­kä­reillä oli oma sopi­muk­sensa, eikä kukaan ollut kiin­nos­tu­nut kun­nan ylei­sen vir­kaeh­to­so­pi­muk­sen pii­riin kuu­lu­vista ryh­mistä, joi­hin sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­set­kin kuu­lui­vat. Työ­nan­taja puo­les­taan kuun­teli eni­ten niitä, joilla oli suu­rin pai­nos­tus­voima, Malm­ström kuvaa jär­jes­tel­mää.

Malm­ström käytti omaa tapaansa, henkilö­kohtaista vai­kut­ta­mista, kun jäse­nis­tön mää­rään perus­tuva pai­no­voima ei riit­tä­nyt. Hän pyysi ker­ran omin päin audiens­sin val­ta­kun­nan­so­vit­te­lija Jorma Rei­niltä ja jär­jes­teli tar­vit­taessa keit­tiön kautta asioita Kun­nal­li­sen työ­mark­ki­na­lai­tok­sen neu­vot­te­lu­pääl­li­kön Ulla-Riitta Pari­kan kanssa. Muissa lii­toissa täl­laista tapaa ei kat­sottu hyvällä.

1990-luvulla teh­tiin nol­la­so­pi­muk­sia monta perä­jäl­keen, ja vasta vuo­si­kym­me­nen lopulla pal­kat läh­ti­vät nouse­maan.

– Rei­nil­tä­kin herui vain yksi palk­ka­luokka. Kun läh­tö­kohta on mata­lalla, ei pie­nillä aske­lilla päästä pit­källe. Minulla oli kui­ten­kin tunne, että meitä kuun­nel­tiin, Malm­ström ker­too.

Lama toi sosi­aa­lia­lan­kin työ­pai­koille pelon ilma­pii­rin. Kun­ta­ta­lous romahti, ja säästö­sopimuksia teh­tiin. Kun aka­va­lai­set eivät suos­tu­neet luo­pu­maan loma­ra­hoista ja teke­mään vas­tik­keet­to­mia sääs­tö­so­pi­muk­sia, uhat­tiin heitä irti­sa­no­mi­silla ja lomau­tuk­silla.

Nyt jo elä­köi­ty­neen Hel­sin­gin kau­pun­gin sosi­aa­li­vi­ras­ton pää­luot­ta­mus­mie­hen Hilkka Rop­po­sen puhe­lin soi tau­koa­matta ja jäse­net kaa­toi­vat hänelle hätäänsä. Pari­sa­taa jäsentä ero­si­kin, kun pel­käsi aka­va­lai­siin koh­dis­tet­tuja uhkauk­sia.

– Se oli ahdis­ta­vaa aikaa. Herä­sin kol­men aikaan aamu­yöllä poh­ti­maan, miten rat­kai­si­sin ongel­mat. Uskoin vaka­vis­sani, että minun pitäisi löy­tää rat­kaisu.

Jär­jes­telmä ei kui­ten­kaan suo yhdel­le­kään ryh­mälle irtiot­toja, toi­set lii­tot vah­ti­vat ja jokai­nen liitto pitää omiensa puolta, Rop­po­nen kuvaa.

Siksi edun­val­von­ta­työ vaa­tii pit­kä­jän­tei­syyttä. On tun­net­tava palk­kaus­jär­jes­telmä, kun­nan talous, hal­lin­to­ra­ken­teet ja päät­tä­jät.

– Lisäksi tar­vi­taan peli­sil­mää havaita pie­net­kin mah­dol­li­suu­det edetä. Menes­tyk­siä ei kan­nata lii­kaa jul­ki­sesti heh­kut­taa, ettei herätä kateutta.

Nykyi­sille aktii­veille Hilkka Rop­po­nen suo­sit­te­lee paluuta ammat­ti­liit­to­toi­min­nan juu­rille ja yt-jär­jes­tel­män käyt­töä.

– Hel­sin­gissä jär­jes­tet­tiin ker­ran kuussa jäse­nil­toja, joissa opis­kel­tiin jär­jes­tö­toi­min­taa, virka- ja työ­eh­to­so­pi­mus­jär­jes­tel­mää sekä vai­kut­ta­mista ja yhteis­toi­min­taa. Jokai­sen on syytä tun­tea jär­jes­telmä, jotta voi vai­kut­taa myös omaan palk­kaansa.

Mies­ten ja nais­ten pak­kauk­sen epä­tasa-arvo tun­nus­tet­tiin ja sitä halut­tiin kor­jata. Aka­va­lai­set nais­val­tai­set lii­tot toi­vat palk­ka­vaa­ti­muk­si­aan esille yhtei­sillä tem­pauk­silla.

– Lopulta kovin vähän saa­tiin aikaan. Kes­ki­näi­nen kateus esti ete­ne­mi­sen, jos kai­kille ei yhtä aikaa saatu koro­tusta, arvioi Eila Malm­ström.

Uusi palk­kaus­jär­jes­telmä luo­tiin 1990-luvun lopulla. Se nojasi val­ta­kun­nal­li­sesti sovit­tui­hin työn vaa­ti­vuus­ta­soi­hin ja pai­kal­li­sesti laa­dit­tui­hin teh­tä­vä­ku­vauk­siin. Osaksi palk­kausta tuli­vat myös hen­ki­lö­koh­tai­nen osaa­mi­nen ja tulos­palk­kiot. Y‑palkkaluokat jäi­vät his­to­ri­aan.

Kun­ta­sek­to­rilla uuteen jär­jes­tel­mään alet­tiin siir­tyä vuonna 2001. Palk­ka­tie­toi­suus ei muut­tu­nut nopeasti, sillä sosi­aali- ja terveys­ministeriön palk­ka­tasa-arvo­sel­vi­tyk­sessä vuo­delta 2010 vain alle puo­let kun­ta­työn­te­ki­jöistä tiesi, mihin palk­kaus perus­tuu.

SOSIAALIHUOLLON työn­te­ki­jöi­den ammat­ti­jär­jes­tössä oli kautta aikain tie­detty, että sosi­aa­li­työ on yhteis­kun­nal­li­sesti niin tär­keää ja ihmi­syk­si­löi­den kan­nalta mer­ki­tyk­sel­listä, että sii­hen piti olla yhte­näi­nen ja hyvä­ta­soi­nen kou­lu­tus.

Alan kou­lu­tus kehit­tyi 1990-luvulla, kun ammat­ti­kor­kea­kou­lu­ver­kosto syn­tyi. Syn­tyi­vät koko­naan uudet sosio­no­min, gero­no­min ja kun­tou­tuk­se­noh­jaa­jan tut­kin­not, joille haet­tiin tilaa ja ase­maa työ­mark­ki­noilla. Perus­tet­tiin ylempi amk-tut­kinto.

2001 tuli uusi palkkaus­järjestelmä TVA ja 2002 järjestön nimi muuttui Talentiaksi.

Sosi­aa­li­työn kou­lu­tus vakiin­tui ylem­män kor­kea­kou­lu­tut­kin­non tasoi­sena kuu­teen yli­opis­toon ja eri­kois­tu­mis­kou­lu­tuk­set luo­tiin 2000-luvulla. Sosi­aa­li­työn tut­ki­mus kehit­tyi.

Kel­poi­suus­laissa vuonna 2005 sää­det­tiin sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kel­poi­suu­deksi yli­opis­tol­li­nen ylempi kor­kea­kou­lu­tut­kinto ja mää­ri­tel­tiin sosio­no­min kel­poi­suus, mutta rekis­te­röinti ja val­vonta uupui­vat vielä lii­ton tavoit­teista.

Sää­ty­ta­lon tum­maksi pane­loi­dussa salissa istu­taan pyö­reissä pöy­dissä illal­li­sella jos­kus vuo­den 2005 tie­noilla. Eila Malm­ström kysyy vie­res­sään istu­valta minis­teri Liisa Hys­sä­lältä, mis­sä­kö­hän sosi­aa­li­mi­nis­te­riön pöy­tä­laa­ti­kossa on sosi­aa­li­huol­lon ammat­ti­hen­ki­lö­lain luon­nos.

Lukui­sia työ­ryh­miä oli istu­nut poh­ti­massa ammat­ti­hen­ki­lö­lain tar­peel­li­suutta, ja vir­ka­mie­het oli­vat kir­jot­ta­neet laki­teks­tiä, mutta polii­ti­kot tuli­vat ja meni­vät ja asia pit­kit­tyi. Viik­koa myö­hem­min Liisa Hys­sälä soit­taa Malm­strö­mille ja ker­too, että luon­nos on löy­ty­nyt ja lupaa läh­teä vie­mään sitä eteen­päin.

Lopulta vuonna 2015 saa­tiin sosi­aa­li­huol­lon ammat­ti­hen­ki­löitä kos­keva amma­tin­hen­ki­lö­laki rekis­te­röin­tei­neen ja val­von­toi­neen. Talen­tian puheen­joh­ta­jana oli jo Tero Risti­mäki. Hän istui edus­kun­nan istun­to­sa­lin leh­te­rillä, ja pois­tui puhe­mie­hen nui­jan­ko­pau­tuk­sen jäl­keen kau­pun­gille naut­ti­maan ansai­tun lasil­li­sen samp­pan­jaa.

Tämä­kään laki ei herät­tä­nyt pel­käs­tään kii­tosta jäsen­ten kes­kuu­dessa. Moni kri­ti­soi sitä, että pitää rekis­te­röi­tyä ja vielä mak­saa tästä Val­vi­ralle.

Tero Ristimäki

– Jär­jes­tönä Talen­tia on kas­va­nut ja kehit­ty­nyt. Sopi­mus­asian­tun­ti­joi­den ver­kosto kat­taa koko maan. Pää­luot­ta­mus­mies­ten ja luot­ta­mus­mies­ten luku­määrä on kas­va­nut, sanoo Tero Ris­ti­mäki. Kuva: Liisa Takala

2000-LUVUN alku­puo­lella saatu hyvä palk­kaus­käänne lop­pui vuonna 2008 alka­nee­seen finans­si­krii­siin. Edel­li­sen laman aikoina lomau­tuk­set ja irti­sa­no­mi­set jäi­vät uhkauk­siksi, mutta 2010-luvulla niitä toteu­tet­tiin. Talen­tia otti stra­te­giak­seen tais­tella jokaista lomau­tusta vas­taan. Työtä riitti vuo­siksi, mutta se kan­natti.

– Saimme pal­jon jäse­niämme lomau­tus­ten ulko­puo­lelle, ja pelo­te­vai­ku­tus toimi siten, että moni lomau­tus jäi suun­ni­tel­maksi, Ris­ti­mäki arvioi.

Myös luot­ta­mus jär­jes­tön vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­siin kas­voi.

Vuonna 2005 tuli kelpoisuuslaki ja 2015 saatiin ammatin­harjoittamislaki.

Tero Ris­ti­mäki sum­maa kym­me­nen vii­mei­sen vuo­den tapah­tu­mia.

– On saatu ammat­ti­hen­kilö-laki. Kes­ki­tetty sopi­mus­malli on mur­tu­nut. Kol­mi­kan­tai­sesti on neu­vo­teltu työ­urien piden­tä­mi­sestä ja elä­ke­uu­dis­tuk­sesta. Sote-uudis­tusta on tehty kah­den hal­li­tuk­sen voi­min, toi­meen­tu­lo­tuki on siir­retty Kelaan, Ris­ti­mäki luet­te­lee.

– Sosi­aa­li­työn­te­ki­jä­pula on vii­mein saa­nut pal­kat liu­ku­maan. Kun seu­raa­viin palk­ka­neu­vot­te­lui­hin käy­dään, on syytä saada sosi­aa­li­työn­te­ki­jän hin­noit­te­lun ala­raja 2 703 eurosta vas­taa­maan nyky­to­del­li­suutta, jossa lähen­nel­lään par­haim­mil­laan jo 4 000 euroa.

– Tavoit­teena on kehit­tää sosi­aa­li­huol­lon työn­te­ki­jöitä kos­ke­vaa palk­ka­lii­tettä 4 sel­lai­seksi, että sosio­no­meilla ja ylem­män sosio­nomi-tut­kin­non suo­rit­ta­neilla on oma hin­noit­te­lunsa, sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä omansa.

Rin­nan liit­to­kier­rok­seen val­mis­tau­tu­mi­sen kanssa neu­vo­tel­laan mah­dol­li­sista maa­kun­ta­so­pi­muk­sista. Näissä neu­vot­te­luissa Talen­tian omat neu­vot­te­li­jat ovat neu­vot­te­lu­pöy­dissä. Neu­vot­te­lua­sema on paran­tu­nut var­hai­sista ajoista, jol­loin toi­set neu­vot­te­li­vat Talen­tian puo­lesta.

VEIKON YMPYRÄ on ollut toi­miva stra­te­gia.

– Sanat ovat vaih­tu­neet, mutta asiat ovat samat. Työ­olo­suh­teet ja työ­hy­vin­vointi ovat nykyi­sin enem­män esille kuin jär­jes­tön alku­tai­pa­leella, toteaa Ris­ti­mäki.

Ris­ti­mäki on tyy­ty­väi­nen kehi­tyk­seen. Alue­a­sia­mies­ver­kosto kat­taa koko maan. Pää­luot­ta­mus­mies­ten ja luot­ta­mus­mies­ten luku­määrä on kas­va­nut jul­ki­sella ja yksi­tyi­sellä puo­lella. Talen­tiassa on eni­ten alle 35-vuo­tiaita jäse­niä kol­men­kym­me­nen suu­rim­man lii­ton jou­kossa. Jäsen­määrä kas­vaa nopeim­min aka­va­lai­siin liit­toi­hin ver­rat­tuna.

– Tämä kehi­tys antaa uutta haas­tetta, mutta myös mah­dol­li­suutta. Kriit­ti­nen joukko ei ole kadon­nut mihin­kään, ja monen­laista kes­kus­te­lua on ilmassa, Ris­ti­mäki toteaa.

Kes­kus­te­lulla Ris­ti­mäki viit­taa kysy­myk­siin, miksi vain sosi­aa­li­työn­te­kijä, miksi vain sosio­no­mit, miksi aina vain var­hais­kas­va­tus.

– Ammat­ti­jär­jes­tö­toi­minta on voi­ma­laji, ja jäsen­mää­rällä on suuri mer­ki­tys. Lisäksi meillä on näyt­töä, että yhtä­kään ammat­ti­ryh­mää ei ole unoh­dettu. Sosio­no­mit eivät olisi ammat­ti­hen­ki­lö­laissa ilman meitä, eivät lii­oin gero­no­mit ja kun­tou­tuk­se­noh­jaa­jat.

Ammattijärjestö Talentian jäsenmääräkehitys 1950–2019

– Var­hais­kas­va­tuk­sessa on käyty 40 vuo­den vii­vy­tys­tais­telu sosi­aa­lia­lan kou­lu­tus­taus­tais­ten las­ten­tar­han­opet­ta­jien oikeu­desta työ­hönsä, toteaa Ris­ti­mäki ja lupaa että työ täs­sä­kin jat­kuu.

Ris­ti­mäki uskoo, että jäse­nistö kai­paa eet­ti­syyttä, mikä näkyy jo nuo­rien toi­mi­joi­den ideo­lo­gi­suu­tena. Syk­syn 2018 liit­to­val­tuus­tossa juuri nuor­ten vaa­ti­muk­sesta Talen­tia julis­tau­tui femi­nis­ti­seksi jär­jes­töksi, joka tais­te­lee tasa-arvon ja oikeu­den­mu­kai­suu­den puo­lesta.

– Ammat­ti­jär­jes­tön arvo­jen mukai­nen toi­minta ja vies­tintä syn­nyt­tää myön­tei­sen tun­ne­ko­ke­muk­sen jäse­nissä. Talen­tia on se porukka, joka tais­te­lee sosi­aa­lia­lan amma­til­lis­ten peri­aat­tei­den puo­lesta.

Ammat­ti­jär­jes­tön on tär­keää olla läsnä jäsen­tensä arjessa, sillä työn­te­ki­jöi­den karu arki vyö­ryy Talen­tian toi­mis­ton asian­tun­ti­joi­den pöy­dille.

– Työn­antajat käyt­täy­ty­vät hävyt­tö­mästi. Työ­mark­ki­nat ovat koven­tu­neet. Var­sin­kin yksi­tyi­sellä sosi­aa­li­pal­ve­lua­lalla näkyy uusi yri­tys­kult­tuuri, Ris­ti­mäki ker­too.

Jäsen­ten yhtey­den­ot­to­jen lisään­ty­mi­nen ker­too myös jär­jes­tön voi­masta.

– Jäse­net ovat tie­toi­sem­pia oikeuk­sis­taan ja osaa­vat hakea apua lii­tolta. Eivät he hakisi, jos eivät uskoisi jär­jes­tön vai­kut­ta­mis­mah­dol­li­suuk­siin.