Alle 3‑vuotiaille ero vanhemmista on iso asia. Miten heitä päiväkodissa tuetaan parhaiten kestämään tätä?

 

 

Kasva­tus­tie­tei­den toh­tori, tut­kija ja yli­opis­ton­leh­tori Erja Rusa­nen on jul­ki­suu­dessa pit­kään suh­tau­tu­nut kriit­ti­sesti alle 3‑vuotiaiden päi­vä­hoi­toon. Rusa­nen poh­jaa käsi­tyk­sensä teo­rioi­hin kiin­ty­mys­suh­teista ja lap­sen psy­ko­lo­gi­sesta syn­ty­mästä.

– Näille teo­rioille löy­tyy myös empii­ristä tukea. Kol­man­teen ikä­vuo­teen asti lap­sen suu­rin kehi­tys­haaste on niin sanottu eril­lis­ty­mis­ke­hi­tys ensi­si­jai­sesta hoi­ta­jas­taan, useim­mi­ten äidistä, Erja Rusa­nen ker­too.

– Sen pitäisi tapah­tua lap­sen omassa tah­dissa. Tär­keim­män hen­ki­lön liian pit­kät pois­sao­lot häi­rit­se­vät yksi­lön kehi­tystä. Siksi pitkä päi­vä­hoito on vau­valle ja taa­pe­rolle riski.

Vau­van ensim­mäi­nen kiin­ty­mys­kohde on yleensä oma äiti. Toki joku toi­nen­kin moti­voi­tu­nut, pää­hoi­to­vas­tuun ottava kuten isä voi päästä tär­keim­män hoi­vaa­jan roo­liin.

Turvattomuus ja stressiyliherkkyys

Jos lapsi ensim­mäi­sen ikä­vuo­den aikana jou­tuu hoi­vaa­jalta toi­selle, hänen kiin­ty­myk­sensä voi vii­väs­tyä: hän ei kykene erot­ta­maan luo­tet­ta­vinta ja valit­se­maan siltä poh­jalta tär­keintä kiin­ty­mys­koh­detta.

Tur­vat­to­muus voi aiheut­taa myö­hem­min tur­haa stres­siä.

– Aivo­tut­ki­joi­den mukaan liian suuri stressi pie­nellä lap­sella aiheut­taa sen, ettei­vät tie­tyt resep­to­rit hänen stres­sin­sää­te­ly­jär­jes­tel­mäs­sään kehity riit­tä­västi. Lap­sesta kehit­tyy stres­siy­li­herkkä.

Ero­stres­sin oireet ovat usein fyy­si­siä: ruoka ei maistu, uni ei tule, vatsa voi olla kovalla. Mie­lia­lal­taan lapsi saat­taa olla miet­teis­sään ja toti­nen eikä rea­goi sen kum­mem­min kiel­tei­sesti kuin myön­tei­ses­ti­kään ympä­ril­lään ole­viin. Jot­kut lap­set tule­vat levot­to­miksi tai aggres­sii­vi­siksi. Lapsi voi jopa purra muita lap­sia tai aikui­sia.

Turvallista henkilöä ei voi tyrkyttää ulkoapäin, vaan kyse on lapsen valinnasta.

– Jos lapsi nuk­kuu hyvin, syö hyvin ja wc-toi­min­not onnis­tu­vat sekä kotona että päi­vä­hoi­dossa, pitäisi vielä tark­kaan havain­noida hänen mie­lia­laansa, kuten leik­kiikö hän.

– Tur­val­li­sesti kiin­ty­nyt alle 3‑vuotias kyke­nee leik­ki­mään pie­niä het­kiä, kun hänelle tur­val­li­nen hen­kilö on läsnä. Tur­val­lista hen­ki­löä ei voi tyr­kyt­tää ulkoa­päin, vaan kyse on lap­sen valin­nasta ja siitä, kenet hän ympä­ril­lään kokee luo­tet­ta­vim­maksi.

Tär­keää on, että jos lapsi kyke­nee valit­se­maan päi­vä­ko­dissa kiin­ty­mys­koh­teen tar­jolla ole­vista hoi­ta­jista, hän pää­sisi tämän aikui­sen luo mil­loin ja minkä asian kanssa tahansa.

– Lap­sen tulisi voida kään­tyä valit­tunsa puo­leen aina tar­vit­taessa, ei vain tie­tyn rutii­nin ja päi­vä­oh­jel­man puit­teissa.

– Tätä tavoi­tetta ymmär­ret­tä­västi vai­keut­ta­vat monet käy­tän­nön sei­kat työ­vuo­ro­lis­toista ja alle 3‑vuotiaiden ryh­mien koosta läh­tien. Ihanne olisi, että hoi­ta­jalla olisi kor­kein­taan kaksi omaa hoi­det­ta­vaa, kun on kyse pie­nim­mistä lap­sista.

Apua erostressiin

Alle 3‑vuotias ei pysty palaut­ta­maan van­hem­piensa kuvaa mie­leensä pitem­män eron aikana. Pie­nen lap­sen muisti on vielä hei­kosti kehit­ty­nyt. Onneksi nyky­tek­no­lo­gia voi tässä aut­taa lasta, Rusa­nen vink­kaa.

– Kän­ny­kästä voi­daan näyt­tää lap­selle minuu­tin pitui­nen video-ter­veh­dys hänen van­hem­mil­taan. Eri las­ten van­hem­pien videot ovat onneksi nyky­ään helppo orga­ni­soida ja tal­len­taa äly­pu­he­li­miin.

Videolla lap­sen oma äiti tai isä puhuu suo­raan kame­raan juuri kuten puhuu kotona lap­sel­leen, mai­nit­see tämän nimen ja tekee tut­tuja asioita, kuten vaik­kapa lau­laa tai muun­taa äänen­sä­vy­ään, jos sel­lai­nen on kuu­lu­nut lap­sen kanssa kom­mu­ni­koin­tiin.

Kun 1‑vuotias kat­soo äiti­vi­deota, tutin taakse syn­tyy nopeasti hymy, Rusa­nen on huo­man­nut.

– Video­yh­teyttä olisi hyvä tar­jota yhtä sään­nöl­li­sesti kuin ruo­kaa ja juo­maa. 1‑vuotiaalle ehkä parin tun­nin välein. Ter­veh­dys voi­daan tois­taa niin monta ker­taa kuin se näyt­tää lasta kiin­nos­ta­van.

Myös mah­dol­li­sim­man pal­jon kotia jäl­jit­te­levä hoiva aut­taa lasta muis­ta­mi­sessa. Mitä enem­män hen­ki­lö­kunta tie­tää siitä, miten lap­sen kotona rutii­nit hoi­de­taan ja mitä enem­män näitä voi­daan jäl­ji­tellä, sen parempi.

Liian varhainen itsenäisyyden ihannointi

Jos emme saa tur­val­li­sesti eril­lis­tyä ja yksi­löi­tyä ensi­hoi­vaa­jas­tamme, vai­ku­tuk­set ovat elä­män­mit­tai­set. Kiel­tei­set koke­muk­set näky­vät suh­tau­tu­mi­ses­samme toi­siin ihmi­siin: luo­tam­meko hei­hin vai emme.

– Eri tavoin tur­vat­to­masti kiin­ty­neitä on arvioitu ole­van vähin­tään kol­mas­osa meistä kai­kista. Tur­vat­to­mia kiin­ty­mys­mal­leja ovat vält­te­levä, ris­ti­rii­tai­nen ja jäsen­ty­mä­tön kiin­ty­mys.

Välttelevä kiintymys on suomalainen kansantauti.

Vält­te­le­vää kiin­ty­mys­mal­lia Rusa­nen epäi­lee suo­ras­taan suo­ma­lai­seksi kan­san­tau­diksi. Siinä lapsi on jätetty liian pal­jon sel­viy­ty­mään yksin niissä tilan­teissa, missä hän olisi tar­vin­nut aikuis­ten apua.

Vält­te­le­vää tur­vat­to­muutta tuot­taa kult­tuu­rimme tapa arvos­taa pik­ku­lap­sen itse­näi­syyttä, Rusa­nen miet­tii.

– Me ihai­lemme sitä, mitä var­hem­min lapsi tekee asioita itse.

– Lapsi on hyvä tavoit­te­le­maan sitä, mitä me häneltä odo­tamme. Itse­näi­seltä ja osaa­valta vai­kut­tava lapsi voi kui­ten­kin olla stres­saan­tu­nut ja sul­kea tur­vat­to­muu­den tun­teensa sisäl­leen. Hän on jo var­hain oppi­nut, ettei saa apua muilta.

Ongel­maksi tulee se, ettei lapsi myö­hem­min­kään elä­mäs­sään osaa vält­tä­mättä pyy­tää apua tai neu­voa tilan­teissa, joissa sitä kai­paisi. Hän saat­taa myös mie­lel­lään väl­tellä vai­keita sosi­aa­li­sia tilan­teita.

Välttelevä kiintymys on suomalainen kansantauti

Miten vält­te­levä kiin­ty­mis­malli näkyy taa­pe­roi­käi­sessä? Täl­lai­nen lapsi hyväk­syy kenen ihmi­sen avun tahansa eikä näytä välit­tä­vän van­hem­man pois­tu­mi­sesta tai saa­pu­mi­sesta. Aikui­set saat­ta­vat erheel­li­sesti pitää tätä hyvänä sosi­aa­li­sena kehi­tyk­senä.

– Tur­val­li­sesti kiin­ty­nyt taa­pero ei suostu vie­raan ihmi­sen hoi­vat­ta­vaksi välit­tö­mästi, vaan arkailu on ter­veen kiin­ty­myk­sen merkki, Rusa­nen pai­not­taa.

– Vie­rai­lin ker­ran tut­ta­va­per­heessä, jossa oli 2‑vuotias lapsi. Edel­li­sestä käyn­nis­täni oli muu­tama kuu­kausi. Vein tuliai­siksi pik­ku­lah­jan. Puhu­ma­ton lapsi ei suos­tu­nut tart­tu­maan ojen­ta­maani lah­jaan, vaan hui­taisi lah­jan pois. Annoin lah­jan äidille. Äidin kanssa lapsi suos­tui kat­so­maan pake­tin sisäl­lön. Tämä on ter­veen, tur­val­li­sen kiin­ty­myk­sen mal­lie­si­merkki.

Ris­ti­rii­tai­sesti tur­va­ton on oppi­nut saa­maan hoi­vaa­jansa huo­mion vasta äärim­mäi­sen konflik­tin kautta. Hän jär­jes­tää hel­posti koh­tauk­sen ja on yli­dra­maat­ti­nen, koska olet­taa että vain siten aikui­nen herää ja huo­maa, mitä lapsi tar­vit­see.

– Näi­hin lap­siin tulee raken­taa lem­peästi luot­ta­musta ja vähi­tel­len saada lapsi oppi­maan, ettei hän tar­vitse draa­maa huo­miota saa­dak­seen.

Pato­lo­gi­nen, jäsen­ty­mät­tö­mästi tur­va­ton kiin­ty­mys­suhde on onneksi vain har­voilla pik­ku­lap­silla. He ovat vai­keita tapauk­sia, joi­den koh­dalla lähin aikui­nen on ollut yhtä aikaa tur­val­li­nen ja pelot­tava. Lapsi on oppi­nut, että aikui­set ovat arvaa­mat­to­mia, eikä kos­kaan voi olla varma, mitä tapah­tuu. Häneltä puut­tuu koko­naan stra­te­gia, johon tur­vau­tua tilan­teissa, joissa hän kai­paa aikui­sen apua.

Jos Rusa­nen saisi antaa vain yhden neu­von parem­man hoi­van puo­lesta, mikä se olisi?

Saamme olla pieniä vain kerran elämässämme.

– Se, että annamme kai­kin mah­dol­li­sin kei­noin las­ten olla juuri niin pie­niä ja tar­vit­se­via kuin he mil­loin­kin ovat.

– Lap­set eivät jos­kus halua vaik­kapa syödä itse, vaikka osaa­vat­kin jo käyt­tää lusik­kaa. Avun­pyyntö on erään­lai­nen ”testi”, jolla lapsi kysyy välit­tääkö aikui­nen hänestä ja halu­aako hänelle hyvää. Miksi emme sil­loin syöt­täisi lasta, jos suin­kin ehdimme?

– Saamme olla pie­niä vain ker­ran elä­mäs­sämme. Paitsi, että lapsi saa var­muu­den aikui­sen rak­kau­desta, myös pie­nuu­den koke­muk­silla on myön­tei­siä psy­ko­lo­gi­sia seu­rauk­sia myö­hem­min elä­mässä.

Tapio Olli­kai­nen