Alle 3‑vuotiaille ero vanhemmista on iso asia. Miten heitä päiväkodissa tuetaan parhaiten kestämään tätä?

 

 

Kasva­tusti­etei­den tohtori, tutk­i­ja ja yliopis­ton­le­htori Erja Rusa­nen on julk­isu­udessa pitkään suh­tau­tunut kri­it­tis­es­ti alle 3‑vuotiaiden päivähoitoon. Rusa­nen poh­jaa käsi­tyk­sen­sä teo­ri­oi­hin kiin­tymys­suhteista ja lapsen psykol­o­gis­es­ta syn­tymästä.

– Näille teo­ri­oille löy­tyy myös empi­iristä tukea. Kol­man­teen ikävuo­teen asti lapsen suurin kehi­tyshaaste on niin san­ot­tu eril­listymiske­hi­tys ensisi­jais­es­ta hoita­jas­taan, useim­miten äidis­tä, Erja Rusa­nen ker­too.

– Sen pitäisi tapah­tua lapsen omas­sa tahdis­sa. Tärkeim­män henkilön liian pitkät pois­saolot häir­it­sevät yksilön kehi­tys­tä. Sik­si pitkä päivähoito on vau­valle ja taap­er­olle ris­ki.

Vau­van ensim­mäi­nen kiin­tymysko­hde on yleen­sä oma äiti. Toki joku toinenkin motivoitunut, päähoito­vas­tu­un otta­va kuten isä voi päästä tärkeim­män hoivaa­jan rooli­in.

Turvattomuus ja stressiyliherkkyys

Jos lap­si ensim­mäisen ikävuo­den aikana joutuu hoivaa­jal­ta toiselle, hänen kiin­tymyk­sen­sä voi viivästyä: hän ei kykene erot­ta­maan luotet­tavin­ta ja val­it­se­maan siltä poh­jal­ta tärkein­tä kiin­tymysko­hdet­ta.

Tur­vat­to­muus voi aiheut­taa myöhem­min turhaa stres­siä.

– Aiv­o­tutk­i­joiden mukaan liian suuri stres­si pienel­lä lapsel­la aiheut­taa sen, etteivät tietyt resep­torit hänen stressin­sääte­lyjär­jestelmässään kehi­ty riit­tävästi. Laps­es­ta kehit­tyy stres­siyli­herkkä.

Erostressin oireet ovat usein fyy­sisiä: ruo­ka ei mais­tu, uni ei tule, vat­sa voi olla koval­la. Mielialal­taan lap­si saat­taa olla miet­teis­sään ja toti­nen eikä reagoi sen kum­mem­min kiel­teis­es­ti kuin myön­teis­es­tikään ympäril­lään ole­vi­in. Jotkut lapset tule­vat lev­ot­tomik­si tai aggres­si­ivisik­si. Lap­si voi jopa purra mui­ta lap­sia tai aikuisia.

Turvallista henkilöä ei voi tyrkyttää ulkoapäin, vaan kyse on lapsen valinnasta.

– Jos lap­si nukkuu hyvin, syö hyvin ja wc-toimin­not onnis­tu­vat sekä kotona että päivähoi­dos­sa, pitäisi vielä tarkkaan havain­noi­da hänen mielialaansa, kuten leikki­ikö hän.

– Tur­val­lis­es­ti kiin­tynyt alle 3‑vuotias kyke­nee leikkimään pieniä het­k­iä, kun hänelle tur­valli­nen henkilö on läs­nä. Tur­val­lista henkilöä ei voi tyrkyt­tää ulkoapäin, vaan kyse on lapsen valin­nas­ta ja siitä, kenet hän ympäril­lään kokee luotet­tavim­mak­si.

Tärkeää on, että jos lap­si kyke­nee val­it­se­maan päiväkodis­sa kiin­tymysko­hteen tar­jol­la ole­vista hoita­jista, hän pää­sisi tämän aikuisen luo mil­loin ja minkä asian kanssa tahansa.

– Lapsen tulisi voi­da kään­tyä valit­tun­sa puoleen aina tarvit­taes­sa, ei vain tietyn ruti­inin ja päiväo­hjel­man puit­teis­sa.

– Tätä tavoitet­ta ymmär­ret­tävästi vaikeut­ta­vat mon­et käytän­nön seikat työvuorolis­toista ja alle 3‑vuotiaiden ryh­mien koos­ta läh­tien. Ihanne olisi, että hoita­jal­la olisi korkein­taan kak­si omaa hoidet­tavaa, kun on kyse pien­im­mistä lap­sista.

Apua erostressiin

Alle 3‑vuotias ei pysty palaut­ta­maan van­hempi­en­sa kuvaa mieleen­sä pitem­män eron aikana. Pienen lapsen muisti on vielä heikosti kehit­tynyt. Onnek­si nykyte­knolo­gia voi tässä aut­taa las­ta, Rusa­nen vinkkaa.

– Kän­nykästä voidaan näyt­tää lapselle min­uutin pitu­inen video-ter­ve­hdys hänen van­hem­mil­taan. Eri las­ten van­hempi­en videot ovat onnek­si nykyään help­po organ­isoi­da ja tal­len­taa äly­puhe­limi­in.

Vide­ol­la lapsen oma äiti tai isä puhuu suo­raan kam­er­aan juuri kuten puhuu kotona lapselleen, mainit­see tämän nimen ja tekee tut­tu­ja asioi­ta, kuten vaikka­pa laulaa tai muun­taa äänen­sävyään, jos sel­l­ainen on kuu­lunut lapsen kanssa kom­mu­nikoin­ti­in.

Kun 1‑vuotias kat­soo äitivideo­ta, tutin taakse syn­tyy nopeasti hymy, Rusa­nen on huo­man­nut.

– Videoy­hteyt­tä olisi hyvä tar­jo­ta yhtä sään­nöl­lis­es­ti kuin ruokaa ja juo­maa. 1‑vuotiaalle ehkä parin tun­nin välein. Ter­ve­hdys voidaan tois­taa niin mon­ta ker­taa kuin se näyt­tää las­ta kiin­nos­ta­van.

Myös mah­dol­lisim­man paljon kotia jäljit­televä hoi­va aut­taa las­ta muis­tamises­sa. Mitä enem­män henkilökun­ta tietää siitä, miten lapsen kotona ruti­init hoide­taan ja mitä enem­män näitä voidaan jäljitel­lä, sen parem­pi.

Liian varhainen itsenäisyyden ihannointi

Jos emme saa tur­val­lis­es­ti eril­listyä ja yksilöi­tyä ensi­hoivaa­jas­tamme, vaiku­tuk­set ovat elämän­mit­taiset. Kiel­teiset koke­muk­set näkyvät suh­tau­tu­mises­samme toisi­in ihmisi­in: luo­tam­meko hei­hin vai emme.

– Eri tavoin tur­vat­tomasti kiin­tyneitä on arvioitu ole­van vähin­tään kol­ma­sosa meistä kaik­ista. Tur­vat­to­mia kiin­tymys­mall­e­ja ovat vält­televä, ris­tiri­itainen ja jäsen­tymätön kiin­tymys.

Välttelevä kiintymys on suomalainen kansantauti.

Vält­televää kiin­tymys­mall­ia Rusa­nen epäilee suo­ras­taan suo­ma­laisek­si kansan­taudik­si. Siinä lap­si on jätet­ty liian paljon selviy­tymään yksin niis­sä tilanteis­sa, mis­sä hän olisi tarvin­nut aikuis­ten apua.

Vält­televää tur­vat­to­muut­ta tuot­taa kult­tuurimme tapa arvostaa pikku­lapsen itsenäisyyt­tä, Rusa­nen miet­tii.

– Me ihailemme sitä, mitä varhem­min lap­si tekee asioi­ta itse.

– Lap­si on hyvä tavoit­tele­maan sitä, mitä me häneltä odotamme. Itsenäiseltä ja osaaval­ta vaikut­ta­va lap­si voi kuitenkin olla stres­saan­tunut ja sulkea tur­vat­to­muu­den tun­teen­sa sisälleen. Hän on jo varhain oppin­ut, ettei saa apua muil­ta.

Ongel­mak­si tulee se, ettei lap­si myöhem­minkään elämässään osaa vält­tämät­tä pyytää apua tai neu­voa tilanteis­sa, jois­sa sitä kaipaisi. Hän saat­taa myös mielel­lään väl­tel­lä vaikei­ta sosi­aal­isia tilantei­ta.

Välttelevä kiintymys on suomalainen kansantauti

Miten vält­televä kiin­tymis­malli näkyy taap­er­oikäisessä? Täl­lainen lap­si hyväksyy kenen ihmisen avun tahansa eikä näytä välit­tävän van­hem­man pois­tu­mis­es­ta tai saa­pumis­es­ta. Aikuiset saat­ta­vat erheel­lis­es­ti pitää tätä hyvänä sosi­aalise­na kehi­tyk­senä.

– Tur­val­lis­es­ti kiin­tynyt taap­ero ei suos­tu vier­aan ihmisen hoi­vat­tavak­si välit­tömästi, vaan arkailu on ter­veen kiin­tymyk­sen merk­ki, Rusa­nen pain­ot­taa.

– Vierailin ker­ran tut­tavaper­heessä, jos­sa oli 2‑vuotias lap­si. Edel­lis­es­tä käyn­nistäni oli muu­ta­ma kuukausi. Vein tuli­aisik­si pikku­lah­jan. Puhu­ma­ton lap­si ei suos­tunut tart­tumaan ojen­ta­maani lah­jaan, vaan huitaisi lah­jan pois. Annoin lah­jan äidille. Äidin kanssa lap­si suos­tui kat­so­maan paketin sisäl­lön. Tämä on ter­veen, tur­val­lisen kiin­tymyk­sen mallies­imerk­ki.

Ris­tiri­itais­es­ti tur­va­ton on oppin­ut saa­maan hoivaa­jansa huomion vas­ta äärim­mäisen kon­flik­tin kaut­ta. Hän jär­jestää hel­posti kohtauk­sen ja on ylidra­maat­ti­nen, kos­ka olet­taa että vain siten aikuinen herää ja huo­maa, mitä lap­si tarvit­see.

– Näi­hin lap­si­in tulee rak­en­taa lem­peästi luot­ta­mus­ta ja vähitellen saa­da lap­si oppi­maan, ettei hän tarvitse draa­maa huomio­ta saadak­seen.

Patologi­nen, jäsen­tymät­tömästi tur­va­ton kiin­tymys­suhde on onnek­si vain har­voil­la pikku­lap­sil­la. He ovat vaikei­ta tapauk­sia, joiden kohdal­la lähin aikuinen on ollut yhtä aikaa tur­valli­nen ja pelot­ta­va. Lap­si on oppin­ut, että aikuiset ovat arvaa­mat­to­mia, eikä koskaan voi olla var­ma, mitä tapah­tuu. Häneltä puut­tuu kokon­aan strate­gia, johon tur­vau­tua tilanteis­sa, jois­sa hän kaipaa aikuisen apua.

Jos Rusa­nen saisi antaa vain yhden neu­von parem­man hoivan puoles­ta, mikä se olisi?

Saamme olla pieniä vain kerran elämässämme.

– Se, että annamme kaikin mah­dol­lisin keinoin las­ten olla juuri niin pieniä ja tarvit­se­via kuin he mil­loinkin ovat.

– Lapset eivät joskus halua vaikka­pa syödä itse, vaik­ka osaa­vatkin jo käyt­tää lusikkaa. Avun­pyyn­tö on erään­lainen ”testi”, jol­la lap­si kysyy välit­tääkö aikuinen hänestä ja halu­aako hänelle hyvää. Mik­si emme sil­loin syöt­täisi las­ta, jos suinkin ehdimme?

– Saamme olla pieniä vain ker­ran elämässämme. Pait­si, että lap­si saa var­muu­den aikuisen rakkaud­es­ta, myös pienu­u­den koke­muk­sil­la on myön­teisiä psykol­o­gisia seu­rauk­sia myöhem­min elämässä.

Tapio Ollikainen