Psykoterapeutti Maaret Kallio on unelmatyössään. Vastaanottonsa lisäksi hän saa auttaa ihmisiä kirjoittamalla mielen ja ihmissuhteiden kummallisista kiemuroista.

 

 

Psyko­te­ra­peutti Maaret Kallio har­rasti lap­sena ahke­rasti eri tai­teen­la­jeja. Yhtenä haa­veena oli näyt­te­li­jän ammatti. Kallio muis­taa kui­ten­kin pie­nestä pitäen olleensa kiin­nos­tu­nut myös ihmis­mie­lestä, ihmis­suh­teista ja psy­ko­lo­gi­sista ristiriitaisuuksista.

– Ihmettelin vaikka sitä, miksi joku ikä­to­ve­rini, joka korosti ole­vansa varma ja roh­kea, silti käyt­täy­tyi muita koh­taan ikä­västi. Tai sitä, miksi joku kysy­mys luo­kassa sai opet­ta­jan hämil­leen, Maaret Kallio kertoo.

Kallion isä työs­ken­teli polii­sina. Sen myötä Kallio mietti jo nuo­rena, mitä rikol­li­suu­den takana oikein on.

– Oivalsin, ettei ihmi­siä voi­nut suo­raan jakaa hyviin ja pahoi­hin. Ihmisiä jou­tui tai meni rikos­ten tielle monista eri syistä. Minua kiin­nosti todella, miksi joil­le­kin tapah­tui näin.

– Muistan, miten lap­sena luin jos­ta­kin otsi­kon ”kylän muka­vin mies tap­poi per­heensä”, ja mie­tin, että eihän tuo voi olla mah­dol­lista. Kaiken takana täy­tyi olla pal­jon moni­mut­kai­sempi kuvio, ja siitä oli­sin halun­nut tie­tää enemmän.

Aiheet arjen havainnoista

Kallio on ollut aina kova kir­joit­ta­maan. Lapsuudessa ja nuo­ruu­dessa päi­vä­kir­joja täyt­tyi vih­ko­tol­kulla, ja ne ovat kaikki tallessa.

– Onneksi en heit­tä­nyt mitään pois kuo­hu­vina tei­ni­vuo­si­nani! Teksteistä pää­sen kat­so­maan, mitä ajat­te­lin vaikka vii­des­luok­ka­lai­sena. Näytän omille lap­sil­leni aina vuosi vuo­delta, mitä olen hei­dän kans­saan sama­ni­käi­senä pohdiskellut.

Kolumniensa aiheet Kallio löytää omista arjen havainnoistaan.

Lukiossa Kallio havah­tui huo­maa­maan kir­joit­ta­jan­lah­jansa, kii­tos opet­ta­jien kehu­van palautteen.

– En ollut ällän oppi­las, mutta kir­joi­tin ällän aineita. Se oli herät­tä­vää. En ollut tajun­nut osaa­vani eri­tyi­sesti kirjoittaa.

Sittemmin Kallio on pääs­syt hyö­dyn­tä­mään kir­joi­tus­tai­to­jaan pal­jon työ­ural­laan. Ensimmäisen tie­to­kir­jansa hän kir­joitti aikui­siän sek­su­aa­li­suu­desta toi­mies­saan vuonna 2010 Väestöliiton sek­su­aa­li­ter­veyskli­ni­kalla erityisasiantuntijana.

Muutamaa vuotta myö­hem­min hän kir­joitti Väestöliiton verk­ko­si­vu­jen lisäksi kolum­neja Espoon seu­ra­kun­ta­sa­no­miin ja Helsingin Sanomiin. Helsingin Sanomien suo­sittu Lujasti lem­peä ‑blogi jat­kuu yhä.

Kolumniensa aiheet Kallio löy­tää yleensä omista arjen havain­nois­taan. Sen jäl­keen aihe kehit­tyy ja kyp­syy jos­kus pit­kään­kin ennen jul­kai­sua. Kolumnien taus­ta­ma­te­ri­aa­lina hän käyt­tää myös pal­jon läh­teitä ja jos­kus haastatteluja.

– Omaa osaa­mis­taan voi ja kan­nat­taa aina syven­tää. Asioita voi aina päästä tar­kas­te­le­maan hie­man objek­tii­vi­sem­min, Kallio miettii.

Lastensuojelutyö kiinnosti

Lukion jäl­keen Kallio piti väli­vuo­den, opis­keli avoi­messa yli­opis­tossa eri­tyis­pe­da­go­giik­kaa ja työs­ken­teli avus­ta­jana kehi­tys­vam­mais­ten koulussa.

Opiskelun ja avus­ta­mis­työn kautta heräsi aja­tus sosio­no­mio­pin­noista. Kallio oli oival­ta­nut, että haluaa työk­seen aut­taa per­heitä ja lap­sia kohti parem­paa elämää.

– Erityisesti minua alkoi kiin­nos­taa las­ten­suo­je­lu­työ. Kenties siksi, että olin huo­man­nut, mil­laista kuk­kua oli tyy­pil­li­nen tapa jakaa per­heitä hyviin ja huo­noi­hin vaikka varal­li­suu­den mukaan.

– Niin pal­jon on hyviksi kat­sot­tuja per­heitä, joi­hin pii­lou­tuu jopa jär­kyt­tä­viä asioita ja toi­saalta hei­kom­massa ase­massa ole­vissa per­heissä voi olla hir­veästi voi­ma­va­roja ja lämpöä.

Psykoterapian parissa olen juuri siellä missä pitääkin.

Vuosituhannen vaih­teessa Kallio val­mis­tui sosio­no­miksi Helsingin Diakista. Lopputyönsä hän teki sek­su­aa­li­suu­den koh­taa­mi­sesta sosiaali­alan asiakastyössä.

Omin ala löytyi psykoterapiasta

Valmistumisensa jäl­keen Kallio teki osa-aika­töitä las­ten­suo­je­lu­lai­tok­sissa ja tur­va­ko­deissa, ja näissä pai­koissa sek­su­aa­li­ky­sy­myk­set oli­vat koko ajan läsnä. Seksuaalisuuden kysy­myk­set vei­vät Kallion nopeasti val­mis­tu­mi­sensa jäl­keen Jyväskylän ammat­ti­kor­kea­kou­luun sek­su­aa­li­te­ra­peu­tin opin­to­jen pariin. Myöhemmin Kallio kou­lut­tau­tui myös työnohjaajaksi.

Työnohjaajakoulutuksen jäl­keen Kallio aloitti kog­ni­tii­vis-ana­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian opin­not ja koki elä­myk­sen. Omin ala oli nyt löytynyt.

– Se oli kerta kaik­ki­aan hieno tunne! Koin, että psy­ko­te­ra­pian parissa olin juuri siellä missä minun piti­kin. Sain itsel­leni sopi­van vah­van teo­reet­ti­sen kehyk­sen ana­ly­soida ja syven­tää tie­tä­mys­täni tun­teista, työ­ti­lan­teista ja ihmis­suh­tei­den kie­mu­roista, joita olin aina poh­ti­nut, hän kertoo.

Aiempia kou­lu­tuk­si­aan ja töi­tään Kallio ei mis­sään nimessä vaih­taisi pois. Hän on hyvin kii­tol­li­nen laaja-alai­sesta sosio­no­min tut­kin­nos­taan ja alalla saa­mas­taan työkokemuksesta.

– Tykkäsin todella pal­jon las­ten­ko­dissa ja tur­va­ko­dissa työs­ken­te­le­mi­sestä. Työ havah­dutti huo­maa­maan, miten monen­lai­silla taus­toilla ja koke­muk­silla ihmi­set elä­vät ja sel­viy­ty­vät. Lapsiin ja nuo­riin vai­kut­ta­mi­nen on suu­rinta vai­kut­ta­mista, sillä se kan­taa par­haim­mil­laan pit­källe tulevaisuuteen.

Vaikka Kallio piti töis­tään, hän huo­masi silti yhä kyse­le­vänsä mie­les­sään niitä miksi-kysymyksiä.

– Minulla oli yhä tarve saada syvem­min sel­koa ihmis­ten han­ka­lien tilan­tei­den syistä. Siihen tar­pee­seen psy­ko­te­ra­peu­tin kou­lu­tus antoi sopi­van kehyksen.

Julkinen työ mahdollistaa vaikuttamisen

Tätä nykyä Maaret Kallio on jul­ki­sesti tun­nettu tera­peutti. Kaikelle kan­salle hän tuli tutuksi eten­kin pari­suh­de­asian­tun­ti­jana tele­vi­sion Ensitreffit alt­ta­rilla ‑ohjel­masta.

Kallio on sit­tem­min huo­man­nut, ettei nauti julkisuudesta.

– Tämä voi tie­ten­kin kuu­los­taa aika ris­ti­rii­tai­selta ottaen huo­mioon mitä työtä teen, mutta en rehel­li­sesti sanot­tuna pidä tun­net­ta­vuu­desta lain­kaan. Sen sijaan pidän erit­täin pal­jon mah­dol­li­suu­desta vai­kut­taa ja tuoda asioita esille laa­jasti, ja sen osin jul­ki­nen työ mah­dol­lis­taa, Kallio sanoo.

Televisioon Kallio lähti nime­no­maan asian­tun­ti­jan roo­liin ja vai­kut­ta­mis­mah­dol­li­suu­den vuoksi.

– Realistisesti aja­tel­tuna vaikka kir­joit­tai­sin kuinka lois­ta­van tie­to­kir­jan, sen lukee vain murto-osa siitä mää­rästä ihmi­siä, jotka kat­so­vat televisiota.

Voimme valita millaisen jäljen jätämme

Yksi kes­kei­nen viesti Kallion tie­to­kir­joissa ja kolum­neissa on ollut aidon koh­taa­mi­sen tär­keys ihmis­ten välillä.

Kallio näkee, että sosiaali­alan ammat­ti­lais­ten tulisi aina esi­mer­kiksi alko­ho­lis­tin, masen­tu­neen tai las­ten­suo­je­lu­lap­sen koh­da­tes­saan jak­saa miet­tiä kuka tämä ihmi­nen oikein on, miksi hän toi­mii kuten toi­mii ja mitä hänelle on ken­ties aiem­min tapahtunut.

– Tämä on tie­ten­kin helppo sanoa ja vai­keampi tehdä, var­sin­kaan yli­kuor­mit­tu­neissa työ­ti­lan­teissa. Väsyneenä ymmär­rys yksioi­kois­tuu ja sitä saat­taa lähinnä miet­tiä, mik­sei tuo vain lopeta huo­noa käy­tös­tään, Kallio ymmärtää.

Iso ongelma talou­del­li­sesti kireälle vede­tyllä sosiaali­alalla on, että aikaa kun­non koh­taa­mi­siin ei usein ole tarjolla.

– Ammattilaiset ovat kovissa pai­neissa, joten voi tun­tua koh­tuut­to­malta vaa­tia heiltä entistä parem­paa läs­nä­oloa. Sosiaalialan raken­teita tulisi muo­kata niin, että ihmi­set pää­si­si­vät toi­mi­maan par­haan osaa­mi­sensa mukai­sesti, Kallio painottaa.

Ammattiviitan taakse ei saa liikaa piiloutua.

Moni työn­te­kijä on kuvan­nut Kalliolle ris­ti­rii­taa mikä syn­tyy, kun itse haluaisi pysäh­tyä ja rau­hoit­taa tilan­teita, mutta aika­tau­lut eivät anna myöten.

– Kun työyh­teisö tai työ­tahti vaa­tii ammat­ti­laista toi­mi­maan tah­to­aan tek­ni­sem­min, tuot­taa se sisäi­sen arvo­ris­ti­rii­dan, joka uuvut­taa huo­mat­ta­vasti enem­män kuin se, jos ajoit­tain sat­tuu kasaan­tu­maan pal­jon töitä.

– Silti ajat­te­len, että lyhyes­sä­kin ajassa me voimme aina valita, olem­meko ihmi­siä ihmi­selle ja mil­lai­sen jäl­jen toi­seen koh­taa­mi­semme jät­tää. Ammattiviitan taakse ei saa lii­kaa pii­lou­tua, vaikka se onkin tär­keä suoja sekä asiak­kaalle että työntekijälle.

Omasta toivosta on huolehdittava

Rakenteiden muut­ta­mi­nen on hidasta, joten tois­tai­seksi ammat­ti­lais­ten täy­tyy etsiä muita kei­noja irrot­tau­tua hen­ki­sesti kuor­mit­ta­vasta työstä. Miten Kallio itse vält­tää työuupumuksen?

– Hyvä ja riit­tävä työ­noh­jaus on sosiaali­alalla kriit­ti­sen tär­keää. Itse käyn sään­nöl­li­sesti työ­noh­jauk­sessa eril­li­sesti yksilö- ja pari­te­ra­pioi­hin liittyen.

Kallio on itse tilan­teessa, että voi jon­kin ver­ran sää­dellä töit­tensä määrää.

– Olen oppi­nut hyväk­sy­mään rajal­li­suut­tani ja sano­maan ei. Kaikkeen tar­jot­tuun työ­hön ei tar­vitse suos­tua, vaikka eten­kin jul­ki­suu­den myötä kyse­lyjä ja toi­veita tulee todella paljon.

– Itsestä ja omasta toi­vosta on vel­vol­li­suus pitää huolta. Jos itse ei ole kun­nossa, ei jaksa hoi­taa toisiakaan.

Mielensä hyvin­voin­tia Kallio hoi­taa irrot­tau­tu­malla hen­ki­sestä työs­tään kon­kreet­ti­sen käsillä teke­mi­sen pariin. Vapaa-aika­naan hän hoi­taa kuk­kia ja kun­nos­taa mie­lel­lään van­hoja huonekaluja.

– Psykoterapiatyössä kaikki muu­tok­set asiak­kai­den kanssa tapah­tu­vat hitaasti ja osin näky­mät­tö­mästi. Sen vas­ta­pai­nona tuo­lin hio­mi­nen ja maa­laa­mi­nen, se kon­kreet­ti­nen tulos ja muu­tos, mikä siitä tulee näky­viin… siinä on jotain hyvin huo­jen­ta­vaa ja tyydyttävää.

Tapio Ollikainen