Helsin­gin yli­opis­ton sosi­aa­li­po­li­tii­kan pro­fes­sori Heikki Hii­lamo kir­joitti hel­mi­kuussa Hel­sin­gin Sano­mien sun­nun­tai­nu­me­roon artik­ke­lin, jossa hän pohti Suo­messa vel­lo­van muu­ka­lais­vi­ha­mie­li­syy­den syitä. Näitä ovat kes­ki­luo­kan ahdinko ja alis­tettu köy­hä­listö. Äänes­ty­sinto ja lap­sen­te­ko­ha­lu­kin tyreh­ty­vät, kun näkö­aloja ei ole.
Totta var­masti. Tästä suo­ma­lai­sen ahdin­gon suu­resta kuvasta puut­tui kui­ten­kin jotain. Puo­let ihmi­sistä. Mie­hiä oli viime vuonna työt­tö­mänä 122 000, nai­sia 100 000, kir­joitti Hii­lamo, mutta tämä jäi­kin artik­ke­lissa ainoaksi mai­nin­naksi nais­ten osasta.

Pro­fes­sori maa­laili kuvaa epä­toi­voi­sesta duu­na­rista, tuosta glo­ba­li­saa­tion häviä­jästä, mutta samalla luki­jan tun­nelma oli epä­uskoinen. Eihän tämä ole koko tarina. Kan­sa­lai­nen, kes­ki­luok­kai­nen, köyhä, muu­ka­lai­nen ja kan­ta­suo­ma­lai­nen, voit­taja, häviäjä, duu­nari ja ulko­suo­ma­lai­nen – myös nai­set ovat kaik­kea tätä.


Katsokaa heitä – siellä he menevät, työttömyytensä ja omaishoitajuutensa kanssa, ruuhkavuosissaan, kantaen omat vaivansa ja läheistensä murheet.

Mies­ten syr­jäy­ty­nei­syys on ”se mai­sema”, johon kes­kus­telu maa­han­muu­tosta sijoit­tuu, kir­joitti Hii­lamo ja teki mieli kysyä, että mitä.
Sillä: Jos työnsä kadot­ta­nei­den äijien näkö­alaton epä­toivo onkin Suomi-mai­se­massa vir­taava synkkä joki, siitä mai­se­masta puut­tuu joen pen­ger, vie­rei­nen lai­dun, metsä taus­talla, tai­vaan­ran­nan kirjo. Sillä: Myös nai­set ovat työt­tö­miä, vailla luot­to­tie­toja ja tule­vai­suu­den­nä­ky­miä – mik­sei­vät he käy tari­naksi kan­sa­kun­nan tilasta?
Miksi Suo­men tilanne ja tarina on juuri duu­na­ri­mie­hen itku­virsi? Sik­sikö, että nai­set eivät hak­kaa toi­si­aan gril­li­jo­noissa, vaan ryh­ty­vät tal­koi­siin?

Kat­so­kaa heitä – siellä he mene­vät, työt­tö­myy­tensä ja omais­hoi­ta­juu­tensa kanssa, ruuh­ka­vuo­sis­saan, kan­taen omat vai­vansa ja läheis­tensä mur­heet. Nuo nai­set ja hei­dän tyt­tä­rensä; siellä he mene­vät, kuto­vat sukat, petaa­vat pedit, ojen­ta­vat kau­han tuli­jan käteen ja jär­jes­tä­vät sen seit­se­män kurs­sit, pii­rit ja illa­nis­tu­jai­set, jotta maa­han saa­tai­siin sopu ja yhteis­työ. Kos­kaan Suo­men kuva ei ole tämä, eivätkä aikalais­analyysit kerro heistä.
Miksi eivät elä­män­köyk­ki­mät, tur­hau­tu­neet ja tointa vailla ole­vat nai­set löydä loh­tua muu­ka­lais­vi­ha­mie­li­syy­destä ja jär­jesty katu­par­tioiksi? Eikö tämä kysy­mys ole aka­tee­mi­sesti kiin­nos­tava?
Suo­ma­lai­sesta tal­kooih­meestä pitäisi tehdä vien­ti­tuote! Mik­sei tämän sosi­aa­li­sen sel­viy­ty­mis­mal­lin ympä­rille sikiä start up ‑yri­tyk­siä, joissa maamme not­keim­mat nuo­ret aivot yrit­täi­si­vät mal­lin­taa sitä, miten nai­set tämän oikein teke­vät? Miksi kou­ral­li­nen katu­par­tioita on tarina Suo­mesta, mutta SPR:n kym­me­net­tu­han­net vapaa­eh­toi­set käsi­pa­rit ei sitä ole?

Hyvin­voin­ti­val­tion kulta-aikana ”jää­kiekko, lenk­ki­mak­kara ja sau­nao­lut kuu­lui­vat suu­ren kes­ki­luo­kan yleis­si­vis­tyk­seen” kir­joitti Hii­lamo. Tähän tekee mieli vas­tata, että ei kyllä kuu­lu­nut. Sii­hen kuu­lui­vat mar­jas­tus, kana­sa­laatti ja lasi kui­vaa val­ko­vii­niä.