Helsingin yliopiston sosiaa­li­po­li­tiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti helmi­kuussa Helsingin Sano­mien sunnun­tai­nu­meroon artik­kelin, jossa hän pohti Suomessa vellovan muuka­lais­vi­ha­mie­li­syyden syitä. Näitä ovat keski­luokan ahdinko ja alistettu köyhä­listö. Äänes­ty­sinto ja lapsen­te­ko­ha­lukin tyreh­tyvät, kun näköaloja ei ole.
Totta varmasti. Tästä suoma­laisen ahdingon suuresta kuvasta puuttui kuitenkin jotain. Puolet ihmisistä. Miehiä oli viime vuonna työttömänä 122 000, naisia 100 000, kirjoitti Hiilamo, mutta tämä jäikin artik­ke­lissa ainoaksi mainin­naksi naisten osasta.

Professori maalaili kuvaa epätoi­voi­sesta duuna­rista, tuosta globa­li­saation häviä­jästä, mutta samalla lukijan tunnelma oli epä­uskoinen. Eihän tämä ole koko tarina. Kansa­lainen, keski­luok­kainen, köyhä, muuka­lainen ja kanta­suo­ma­lainen, voittaja, häviäjä, duunari ja ulkosuo­ma­lainen – myös naiset ovat kaikkea tätä.


Katsokaa heitä – siellä he menevät, työttömyytensä ja omaishoitajuutensa kanssa, ruuhkavuosissaan, kantaen omat vaivansa ja läheistensä murheet.

Miesten syrjäy­ty­neisyys on ”se maisema”, johon keskustelu maahan­muu­tosta sijoittuu, kirjoitti Hiilamo ja teki mieli kysyä, että mitä.
Sillä: Jos työnsä kadot­ta­neiden äijien näkö­alaton epätoivo onkin Suomi-maise­massa virtaava synkkä joki, siitä maise­masta puuttuu joen penger, viereinen laidun, metsä taustalla, taivaan­rannan kirjo. Sillä: Myös naiset ovat työttömiä, vailla luotto­tietoja ja tulevai­suu­den­nä­kymiä – mikseivät he käy tarinaksi kansa­kunnan tilasta?
Miksi Suomen tilanne ja tarina on juuri duuna­ri­miehen itkuvirsi? Siksikö, että naiset eivät hakkaa toisiaan grilli­jo­noissa, vaan ryhtyvät talkoisiin?

Katsokaa heitä – siellä he menevät, työttö­myy­tensä ja omais­hoi­ta­juu­tensa kanssa, ruuhka­vuo­sissaan, kantaen omat vaivansa ja läheis­tensä murheet. Nuo naiset ja heidän tyttä­rensä; siellä he menevät, kutovat sukat, petaavat pedit, ojentavat kauhan tulijan käteen ja järjes­tävät sen seitsemän kurssit, piirit ja illanis­tu­jaiset, jotta maahan saataisiin sopu ja yhteistyö. Koskaan Suomen kuva ei ole tämä, eivätkä aikalais­analyysit kerro heistä.
Miksi eivät elämän­köyk­kimät, turhau­tuneet ja tointa vailla olevat naiset löydä lohtua muuka­lais­vi­ha­mie­li­syy­destä ja järjesty katupar­tioiksi? Eikö tämä kysymys ole akatee­mi­sesti kiinnostava?
Suoma­lai­sesta talkooih­meestä pitäisi tehdä vienti­tuote! Miksei tämän sosiaa­lisen selviy­ty­mis­mallin ympärille sikiä start up -yrityksiä, joissa maamme notkeimmat nuoret aivot yrittäi­sivät mallintaa sitä, miten naiset tämän oikein tekevät? Miksi koural­linen katupar­tioita on tarina Suomesta, mutta SPR:n kymme­net­tu­hannet vapaa­eh­toiset käsiparit ei sitä ole?

Hyvin­voin­ti­valtion kulta-aikana ”jääkiekko, lenkki­makkara ja saunaolut kuuluivat suuren keski­luokan yleis­si­vis­tykseen” kirjoitti Hiilamo. Tähän tekee mieli vastata, että ei kyllä kuulunut. Siihen kuuluivat marjastus, kanasa­laatti ja lasi kuivaa valkoviiniä.