Milloin viimeksi kuulit, että johtava poliitikko puhuu hyvinvointivaltiosta? Ehkä korvaasi on tarttunut sana hyvinvointiyhteiskunta. Tai kilpailuyhteiskunta, investointivaltio tai peräti hyvintoimintavaltio. Termien muutos kuvaa, miten Suomessa on vähitellen luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta ja keskeisistä periaatteista.

 

 

Suomes­ta raken­net­ti­in sotien jäl­keen pohjo­is­mainen hyv­in­voin­ti­val­tio. Sen perus­ta luoti­in 1950–70-luvulla. Sitä kehitet­ti­in 1980-luvul­la ja vielä 1990-luvun alkupuolel­la.

Pohjo­is­mainen käsi­tys hyv­in­voin­ti­val­tios­ta tarkoit­taa yhdessä jaet­tua vas­tu­u­ta hyv­in­voin­nista, jos­sa val­tio tuot­taa kaikkien tarvit­se­mat sosi­aali- ja ter­veyspalve­lut. Siihen liit­tyvät käsit­teet tasa-arvo, sosi­aa­li­nen oikeu­den­mukaisu­us ja uni­ver­sal­is­mi eli se, että etu­udet kuu­lu­vat kaikille.

Sit­ten tuli 1990-luvun lama. Se muut­ti suh­tau­tu­misen hyv­in­voin­ti­val­tioon.

– Vielä ennen lamaa oli ajet­tu voimakkaasti hyv­in­voin­ti­val­tion aja­tus­ta. Laman jäl­keen alet­ti­in puhua hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nas­ta. Se tarkoit­taa, että val­tion vas­tui­ta palveluista ja hyv­in­voin­nista siir­retään laa­jem­min yhteiskun­nalle. Alet­ti­in puhua kol­mannes­ta sek­torista ja vapaae­htoistyöstä, kehi­tys­tä kuvaa yliopis­to­tutk­i­ja Jar­mo Pel­to­la Tam­pereen yliopis­tos­ta.

– Laman jäl­keen poli­ti­ikan eturivi­in nousi yri­tysjo­hta­jia, joiden ajat­telu ei kul­je ihmisen hyv­in­voin­nin kaut­ta samal­la lail­la kuin edeltäjil­lä. Sil­loin alkoi­vat myös puheet hyv­in­voin­ti­val­tion kalleud­es­ta.

Termimuutos kuvaa, ­miten Suomessa on luovuttu hyvin­vointivaltion ajatuksesta.

 

Ennen lamaa bud­jet­tia oli suuren­net­tu, jot­ta palve­lut ja etu­udet saadaan tur­vat­tua. Laman jäl­keen etu­isuuk­sia leikat­ti­in ja palvelu­ja supis­tet­ti­in. Ne eivät palan­neet ennalleen nousukau­den alet­tua. Seurasi pysyvä niukku­us, jota kut­sut­ti­in bud­jet­tikurik­si.

Sanoilla vaikuttamista

Laman jäl­keen talous­poli­it­tiseen keskustelu­un ilmestyi kestävyys­va­jeen käsite. Nyt se on vai­h­tunut kil­pailukyvyn ja kil­pailu­loikan vaa­timuk­seen, kuvaa yhteiskun­tapoli­ti­ikan emer­i­tale­htori Rai­ja Julkunen kir­jas­saan Muut­tuvat hyv­in­voin­ti­val­tiot (Jyväskylän yliopis­to 2017).

Hyv­in­voin­ti­val­tio alkoi muut­tua kil­pailuy­hteiskun­naksi. Se korostaa uus­lib­er­al­is­min hengessä yksilön vas­tu­u­ta. Suun­nan­muu­tok­sen jäl­keen Suomes­sa on tehty monia sosi­aalipoli­ti­ikan uud­is­tuk­sia, muun muas­sa kak­si isoa eläkeu­ud­is­tus­ta. Työl­lisyy­den­hoito ja kan­nustin­loukko­jen purku ovat olleet kym­me­nien pien­ten näperte­ly­jen kohteena, Julkunen kir­joit­taa.

Myös per­he­vap­ai­ta on rei­vat­tu, ja voimaan ovat tulleet varhaiskas­va­tus­la­ki, uusi las­ten­suo­jelu­la­ki ja van­hus­palvelu­la­ki.

Ne ovat näennäisuudis­tuksia, toteaa Julkunen kir­jas­saan: ”Kukaan ei olet­tanutkaan, että ne kohen­ta­vat palvelu­jär­jestelmää tai palvelu­jen käyt­täjien ase­maa. Ain­oi­ta todel­lisia muu­tok­sia ovat olleet yksi­ty­is­ten yri­tys­ten ja omais­ten kas­vanut rooli ja vas­tuu.”

Yksilön omaa vas­tu­u­ta korosta­va näke­mys tulee esi­in voimakkaim­min ehkä Jari Ehrn­roothin puheen­vuorois­sa. Ehrn­rooth on kult­tuuri­his­to­ri­an ja sosi­olo­gian dosent­ti ja tietokir­jail­i­ja. Hän on nos­tanut esi­in hyv­in­toim­intay­hteiskun­nan käsit­teen.

“Tule­vaisu­u­den sosi­aalipoli­ti­ik­ka tarkoit­taa jotakin muu­ta kuin val­tion vas­tu­u­ta kansalai­sis­taan”, Ehrn­rooth kir­joit­taa Ylen verkkokolum­nis­saan kesäl­lä 2018.

Ehrn­rooth jakaa sosi­aalipoli­it­tisia näke­myk­siään myös kir­jas­saan Hyv­in­voin­tiy­hteiskun­ta (Kir­japa­ja, 2016) totea­mal­la, että ”Van­hoilli­nen hyv­in­voin­ti­val­tio on tul­lut aat­teel­lisen, poli­it­tisen ja taloudel­lisen tien­sä päähän. Siir­rymme hyv­in­voin­ti­mallista (well-being) hyv­in­toim­inta­malli­in (well-doing). Siinä vas­tuu vapaan yksilön itsenäis­es­tä hyvästä elämästä palaute­taan val­ti­ol­ta sinne minne se kuu­luukin: yksilölle itselleen.”

Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettu.

Hän varoit­taa, että ”sosiaali­tukien ja palvelu­jen varas­sa elävien suo­ma­lais­ten on syytä tiedostaa, että pian kaik­ki menee uusik­si”. Vapaa­matkus­tuk­sen helpot ajat ovat pian muis­to vain, hän sanoo. ”Kun sosial­is­tiseen tulon­tasauk­seen nojaa­va hyv­in­voin­ti­malli kor­jataan yksilön­vas­tu­useen ohjaavak­si hyv­in­toim­inta­mallik­si, anark­istiset parasiitti­unelmat rom­ah­ta­vat.”

Mihin investoidaan?

Hyv­in­voin­ti­val­tion sijaan Suomes­ta voidaan nykyään puhua investoin­ti­val­tiona, sanoo Helsin­gin yliopis­ton pro­fes­sori Hele­na Blomberg-Kroll. Hänen tutkimusalaansa kuu­lu­vat hyv­in­voin­ti­val­tio ja hyv­in­voin­tipoli­ti­ik­ka.

Investoin­ti­val­ti­ol­la hän tarkoit­taa sitä, että val­tio investoi enem­män niihin osi­in väestöä, jot­ka ovat taloudel­lis­es­ti tuot­tavia. Niitä ovat esimerkik­si lapset, nuoret ja kotiäid­it, jot­ka halu­taan takaisin työelämään.

– Sosi­aalipoli­ti­ikas­sa sivum­malle jäi­sivät ryh­mät, jot­ka eivät ole taloudel­lis­es­ti tuot­tavia. Tämä on sosi­aal­i­työlle haas­ta­va näke­mys. Sosi­aal­i­työssä ihmisiä ei ajatel­la taloudel­lisi­na investoin­teina vaan ihmis­inä, jot­ka tarvit­se­vat mah­dol­lisu­udet inhimil­liseen elämään.

Hal­li­tu­so­hjelmista hyvinvointi­valtio ja sen keskeiset käsit­teet puut­tuvat nykyään kokon­aan. Se tuli ilmi Helsin­gin yliopis­ton tutkimuk­ses­sa, jos­sa käyti­in läpi hal­li­tu­so­hjel­mat 1950-luvul­ta nykypäivään.

Esko Ahon hal­li­tus­ta 1990-luvun laman silmässä on usein pidet­ty syyl­lisenä hyv­in­voin­ti­val­tion alas ajamiseen, tutkimuk­ses­sa san­o­taan. Kuitenkin vielä esimerkik­si Paa­vo Lip­posen hal­li­tuk­sen hal­li­tu­so­hjel­mas­sa 1999 oli mukana ”vah­vaa hyvinvointi­poliittista eetos­ta”.

– Pohjo­is­maiseen hyv­in­voin­ti­val­tioon liit­tyvien keskeis­ten käsit­tei­den vesit­tymi­nen ja poisjät­tö hal­li­tu­so­hjelmis­sa tapah­tui Alexan­der Stub­bin (2014) ja Juha Sip­ilän (2015) aikana, sanoo dosent­ti Matil­da Hell­man.

Hyv­in­voin­ti­val­tio onkin vetäy­tynyt Suomes­sa taka-alalle, pro­fes­sori Hele­na Blomberg-Kroll sanoo.

– Hyv­in­voin­ti­val­tios­ta puhumi­nen on viime vuosi­na ollut nihkeän­laista, ja sitä on kuul­tu har­vak­seltaan. Sip­ilän hal­li­tus on tässä uni­ik­ki. Viit­tauk­set hyv­in­voin­ti­val­tioon ovat kadon­neet kokon­aan. Käsitet­tä käytetään varovais­es­ti nyt, kun iso­ja sosi­aalipoli­ti­ikan uud­is­tuk­sia valmis­tel­laan. Puolueet ovat muut­ta­neet retori­ikkaansa.

Silti esimerkik­si kevään eduskun­tavaalien vaalio­hjelmista löy­tyy viit­teitä hyv­in­voin­ti­val­tioon, hän sanoo.

– Sitä sanaa ei ehkä maini­ta, mut­ta ohjelmis­sa näkyy siihen liit­tyviä teemo­ja.

Blomberg-Kroll uskoo, että Suomes­sa kan­netaan edelleen val­ti­ol­lista vas­tu­u­ta sosi­aali­palveluista. Haastei­ta siinä toki on, hän sanoo.

Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.

Ruot­sis­sa hyv­in­voin­ti­val­tion aja­tus on elänyt vahvem­pana kuin Suomes­sa, vaik­ka siel­läkin on joudut­tu leikkaa­maan etu­isuuk­sia. Hyv­in­voin­ti­val­ti­ol­la on Ruot­sis­sa suuri sym­bo­l­iar­vo, Blomberg-Kroll sanoo. Sitä on rakastet­tu ja vihat­tu.

– Ruot­salaiset halu­a­vat edelleen, että yhteiskun­ta tuot­taa sosi­aali- ja ter­veyspalvelu­ja. Niitä ei halu­ta yksi­ty­istää. Suomes­sakin ihmis­ten mielestä hyv­in­voin­ti­val­tio sym­bol­oi hyvää ja kan­natet­tavaa tur­val­lisu­u­den tun­net­ta.

Kansa ei unohda

Kansalais­ten elämässä hyv­in­voin­ti­val­tion ele­ment­te­jä on läs­nä edelleen vah­vasti, emer­i­tatutk­i­ja Rai­ja Julkunen toteaa kir­jas­saan Muut­tuvat Hyv­in­voin­ti­val­tiot. Niitä ovat esimerkik­si ter­veyskeskuk­set, neu­volat, eläk­keet, työttömyys‑, sairaus- ja van­hempainpäivära­hat, toimeen­tu­lo­tu­ki, päiväkodit, lap­sil­isät ja las­ten­suo­jelu, sosi­aal­i­työ, asum­istuet, päi­hde­hoito, työvoima­palve­lut ja työt­tömien työl­listämi­nen.

Psykol­o­gis­es­ti jotakin on silti muut­tunut, hän kir­joit­taa: ”Koetaanko pirstaleiset ja vaikeasti hal­lit­ta­vat jär­jestelmät hyv­in­voin­ti­val­tiok­si? Väitän, että koke­muk­se­na hyv­in­voin­ti­val­tio on enem­män kuin noiden jär­jestelmien ja poli­ti­ikko­jen sum­ma. Se on jaet­tua hyv­in­voin­nin eetos­ta, se on tun­net­ta ja tur­val­lisu­ut­ta. Juuri näitä omi­naisuuk­sia hyv­in­voin­ti­val­tio on menet­tänyt viime vuosi­na.”

Sosi­aalialal­la käytetään vielä hyv­in­voin­ti­val­tion käsitet­tä, muis­tut­taa sosi­aal­i­työn pro­fes­sori Kir­si Juhi­la Tam­pereen yliopis­tos­ta.

– Se käsitetään uni­ver­saa­lik­si eli jae­tuk­si vas­tuuk­si hyv­in­voin­nista. Sosi­aal­i­työssä ihmisku­va on rela­tion­aa­li­nen. Siinä kat­so­taan, että ihmiset ovat suh­teessa toisi­in­sa, osia jostakin isom­mas­ta. Aja­tus on, että jokainen voi joutua tilanteeseen, jos­sa tarvit­see tukea. Sil­loin ihmi­nen voi luot­taa, että hän saa apua.

Kil­pailuy­hteiskun­nas­sa ihmiskäsi­tys on yksilökeskeinen. Siinä koros­tu­vat yksilön kyky toimia ratio­naalis­es­ti, tehdä val­in­to­ja ja kan­taa riskit ja vas­tu­un niistä, Juhi­la kuvaa.

– Ongel­ma on, että maail­ma ei toi­mi niin, että omil­la valin­noil­la voi han­kkia halu­tun elämän ja toimeen­tu­lon.

Kon­trol­lipoli­ti­ikan seu­rauk­set näkyvät jo sosi­aal­i­työn asi­akkaissa, Juhi­la sanoo.

– Sosi­aal­i­työssä näkyy, mitä yksilön vas­tuu tarkoit­taa arjes­sa. Avun tarvit­si­jaan kohdis­tu­vat vaa­timuk­set ovat koven­tuneet. Jos niitä ei pysty täyt­tämään, se vaikeut­taa toimeen­tu­loa ja syö itse­tun­toa. Ihmiset tun­te­vat, että ”mus­ta ei ole mihinkään”.

Suomesta voidaan nykyään puhua investointi­valtiona.


– Vaike­as­sa tilanteessa ole­vat ihmiset stig­ma­ti­soitu­vat. He joutu­vat perustele­maan oikeut­taan olla ole­mas­sa. Se näkyy ihmi­sis­sä arvot­to­muu­den tun­teena. Sitä, joka ei pär­jää, leimataan ja syyl­lis­tetään.

Yliopis­to­tutk­i­ja Jar­mo Pel­tolan mukaan apua tarvit­se­via pitää nöyrinä se, että he luule­vat ole­vansa itse vas­tu­us­sa siitä, että heil­lä menee huonos­ti, vaik­ka Suomes­sa yleis­es­ti menee hyvin.

– Häpeä siir­tyy yksilölle. Ennen ajatelti­in, että ongel­ma on laa­jem­min yhteiskun­nan asia.

Eettisiä ristiriitoja

Yksilön vas­tu­u­ta korosta­va nyky­politiikka aiheut­taa arvori­s­tiri­ito­ja sosi­aal­i­työssä, Kir­si Juhi­la sanoo. Sosi­aal­i­työn­tek­i­jät joutu­vat ruo­hon­ju­u­ri­ta­sol­la toteut­ta­maan poli­it­tikko­jen val­it­se­maa lin­jaa, joka lisää kon­trol­lia ja vaatii ihmisiltä akti­ivi­su­ut­ta.

– Sosi­aal­i­työn­tek­i­jät asete­taan tekemään tehtäviä, jot­ka riitelevät sosi­aal­i­työn perus­pe­ri­aat­tei­den kanssa. Se aiheut­taa sosi­aal­i­työn­tek­i­jöis­sä eti­ikkari­s­tiri­ito­ja. Tästä on jo tutkimusti­etoa, hän ker­too.

Juhi­la ja Blomberg-Kroll toivo­vat sosi­aal­i­työltä akti­ivisem­paa vaikut­tamista yhteiskun­taan. Se toteu­tu­isi esimerkik­si rak­en­teel­lisen sosi­aal­i­työn kaut­ta. Sosiaali­alan pitäisi tuo­da esi­in, mitä seu­rauk­sia kon­trol­lipoli­ti­ikalla on apua tarvit­se­vien arkeen ja tilanteeseen.

– Yhteiskun­nan rak­en­teisi­in ja tren­dei­hin pitää ottaa enem­män kan­taa. Sosi­aal­i­työltä tarvi­taan enem­män vaikut­tamista yhteiskun­nas­sa, joka korostaa tehokku­ut­ta ja tuot­tavu­ut­ta, Blomberg-Kroll sanoo.

Hän on ollut mukana kir­joit­ta­mas­sa kir­jaa, joka käsit­telee sosi­aal­i­työn yhteiskun­nal­lista ase­maa sosi­aalipoli­ti­ikan toteut­ta­jana. Kir­ja julka­istaan myöhem­min tänä vuon­na.

– Yhteiskun­nal­lista vaikut­tamista pitää sisäl­lyt­tää enem­män myös sosi­aalialan opin­toi­hin.

Jaana Laiti­nen

Ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin laitok­sen (THL) tuoreesta julka­is­us­ta käy ilmi, että val­taosa suo­ma­lai­sista luot­taa edelleen hyv­in­voin­ti­val­tioon. Ihmiset yhdis­tävät sen demokra­t­ian arvoihin eli luot­ta­muk­seen, oikeu­den­mukaisu­u­teen ja yhden­ver­taisu­u­teen.
– Ihmiset mak­sa­vat vero­ja, kos­ka he luot­ta­vat, että he saa­vat apua, jos he sitä tarvit­se­vat. He myös halu­a­vat, että yhteiskun­ta pitää huol­ta niistä, joil­la menee kehnom­min. Se sol­i­daarisu­us ei ole romut­tunut. Siitä halu­taan pitää kiin­ni. Se on yhteiskun­nal­lista liimaa, sanoo johta­va asiantun­ti­ja Anu Muuri THL:stä.

Neljä viidestä suo­ma­lais­es­ta luot­taa ter­veyspalvelu­jen saatavu­u­teen, käy ilmi THL:n julka­is­us­ta. Kak­si kolmes­ta luot­taa saa­vansa sosi­aali­palvelu­ja, kun niitä tarvit­see. Se on Muurin mukaan yhä paljon.
Toisaal­ta tulok­set ker­to­vat, että joka viides ei usko, että hän saa tarvit­se­mansa ter­veyspalve­lut. Yksi kolmes­ta suo­ma­lais­es­ta ei luo­ta sosi­aali­palvelu­jen saamiseen.
Eri­tyis­es­ti vähän koulute­tut ja pien­i­t­u­loiset ovat menet­täneet uskoaan sosi­aali- ja ter­veyspalvelui­hin. Toisin sanoen luot­ta­mus palvelu­iden saan­ti­in hor­juu niiltä, jot­ka ovat joutuneet niitä käyt­tämään.
Luot­ta­mus on laskenut hitaasti 1980-luvul­ta asti. Sama suun­taus näkyy myös muis­sa mais­sa.
– Luot­ta­muk­sen hidas hiipumi­nen huolestut­taa tutk­i­joi­ta, Muuri sanoo.

Luot­ta­mus notkahti 1990-luvun lamas­sa, sanoo yliopis­to­tutk­i­ja Jar­mo Pel­to­la Tam­pereen yliopis­tos­ta.
– Lamaa seurasi nousukausi, mut­ta kaik­ki eivät päässeet siihen mukaan. Rak­en­teet oli­vat muut­tuneet ja ammat­te­ja kadon­nut. Mon­et per­heet jäivät pysyvästi ulos yhteiskun­nas­ta tuol­loin. Sil­loin tehti­in myös sosi­aal­i­tukien leikkauk­sia ja jäädy­tyk­siä, joi­ta ei perut­tu, vaik­ka talous alkoi toipua.
– Ne, joi­hin lama osui pahiten, eivät selvin­neet siitä. Laman jalkoi­hin jäänei­den per­hei­den lapset oppi­vat, että yhteiskun­taan ei voi luot­taa. Heille jäi se koke­mus.
Lam­o­jen aikana eri­tyis­es­ti 44–45-vuotiaita miehiä lyödään ulos työ­markki­noil­ta, Pel­to­la kuvaa. Nyt syr­jäy­tyy lisäk­si suuri joukko nuo­ria ihmisiä.
– Monille on ihan vieras käsi­tys, että hyv­in­voin­ti­val­tio joskus oli ole­mas­sa.
Tilan­net­ta vaikeut­taa se, että ihmisiä alet­ti­in syyl­listää siitä, että he eivät työl­listy, vaik­ka kansan­taloudel­la menee kokon­aisuute­na hyvin. Aja­tus on, että on itses­tä kiin­ni, meneekö hyvin vai huonos­ti. Henkistä taakkaa siir­retään yksilöille koko ajan, Pel­to­la kuvaa.
– Häpeä ja stig­ma siir­tyvät yksilölle asioista, jot­ka nähti­in ennen yhteiskun­nan vas­tuuk­si.

Jaana Laiti­nen