Milloin viimeksi kuulit, että johtava poliitikko puhuu hyvinvointivaltiosta? Ehkä korvaasi on tarttunut sana hyvinvointiyhteiskunta. Tai kilpailuyhteiskunta, investointivaltio tai peräti hyvintoimintavaltio. Termien muutos kuvaa, miten Suomessa on vähitellen luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta ja keskeisistä periaatteista.

 

 

Suomesta raken­net­tiin sotien jäl­keen poh­jois­mai­nen hyvin­voin­ti­val­tio. Sen perusta luo­tiin 1950–70-luvulla. Sitä kehi­tet­tiin 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alkupuolella.

Pohjoismainen käsi­tys hyvin­voin­ti­val­tiosta tar­koit­taa yhdessä jaet­tua vas­tuuta hyvin­voin­nista, jossa val­tio tuot­taa kaik­kien tar­vit­se­mat sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­lut. Siihen liit­ty­vät käsit­teet tasa-arvo, sosi­aa­li­nen oikeu­den­mu­kai­suus ja uni­ver­sa­lismi eli se, että etuu­det kuu­lu­vat kaikille.

Sitten tuli 1990-luvun lama. Se muutti suh­tau­tu­mi­sen hyvinvointivaltioon.

– Vielä ennen lamaa oli ajettu voi­mak­kaasti hyvin­voin­ti­val­tion aja­tusta. Laman jäl­keen alet­tiin puhua hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nasta. Se tar­koit­taa, että val­tion vas­tuita pal­ve­luista ja hyvin­voin­nista siir­re­tään laa­jem­min yhteis­kun­nalle. Alettiin puhua kol­man­nesta sek­to­rista ja vapaa­eh­tois­työstä, kehi­tystä kuvaa yli­opis­to­tut­kija Jarmo Peltola Tampereen yliopistosta.

– Laman jäl­keen poli­tii­kan etu­ri­viin nousi yri­tys­joh­ta­jia, joi­den ajat­telu ei kulje ihmi­sen hyvin­voin­nin kautta samalla lailla kuin edel­tä­jillä. Silloin alkoi­vat myös puheet hyvin­voin­ti­val­tion kalleudesta.

Termimuutos kuvaa, ­miten Suomessa on luovuttu hyvin­vointivaltion ajatuksesta.

 

Ennen lamaa bud­jet­tia oli suu­ren­nettu, jotta pal­ve­lut ja etuu­det saa­daan tur­vat­tua. Laman jäl­keen etui­suuk­sia lei­kat­tiin ja pal­ve­luja supis­tet­tiin. Ne eivät palan­neet ennal­leen nousu­kau­den alet­tua. Seurasi pysyvä niuk­kuus, jota kut­sut­tiin budjettikuriksi.

Sanoilla vaikuttamista

Laman jäl­keen talous­po­liit­ti­seen kes­kus­te­luun ilmes­tyi kes­tä­vyys­va­jeen käsite. Nyt se on vaih­tu­nut kil­pai­lu­ky­vyn ja kil­pai­lu­loi­kan vaa­ti­muk­seen, kuvaa yhteis­kun­ta­po­li­tii­kan eme­ri­ta­leh­tori Raija Julkunen kir­jas­saan Muuttuvat hyvin­voin­ti­val­tiot (Jyväskylän yli­opisto 2017).

Hyvinvointivaltio alkoi muut­tua kil­pai­lu­yh­teis­kun­naksi. Se koros­taa uus­li­be­ra­lis­min hen­gessä yksi­lön vas­tuuta. Suunnanmuutoksen jäl­keen Suomessa on tehty monia sosi­aa­li­po­li­tii­kan uudis­tuk­sia, muun muassa kaksi isoa elä­ke­uu­dis­tusta. Työllisyydenhoito ja kan­nus­tin­louk­ko­jen purku ovat olleet kym­me­nien pien­ten näper­te­ly­jen koh­teena, Julkunen kirjoittaa.

Myös per­he­va­paita on rei­vattu, ja voi­maan ovat tul­leet var­hais­kas­va­tus­laki, uusi las­ten­suo­je­lu­laki ja vanhuspalvelulaki.

Ne ovat näennäisuudis­tuksia, toteaa Julkunen kir­jas­saan: ”Kukaan ei olet­ta­nut­kaan, että ne kohen­ta­vat pal­ve­lu­jär­jes­tel­mää tai pal­ve­lu­jen käyt­tä­jien ase­maa. Ainoita todel­li­sia muu­tok­sia ovat olleet yksi­tyis­ten yri­tys­ten ja omais­ten kas­va­nut rooli ja vastuu.”

Yksilön omaa vas­tuuta koros­tava näke­mys tulee esiin voi­mak­kaim­min ehkä Jari Ehrn­roothin puheen­vuo­roissa. Ehrnrooth on kult­tuu­ri­his­to­rian ja sosio­lo­gian dosentti ja tie­to­kir­jai­lija. Hän on nos­ta­nut esiin hyvin­toi­min­tayh­teis­kun­nan käsitteen.

“Tulevaisuuden sosi­aa­li­po­li­tiikka tar­koit­taa jota­kin muuta kuin val­tion vas­tuuta kan­sa­lai­sis­taan”, Ehrnrooth kir­joit­taa Ylen verk­ko­ko­lum­nis­saan kesällä 2018.

Ehrnrooth jakaa sosi­aa­li­po­liit­ti­sia näke­myk­si­ään myös kir­jas­saan Hyvinvointiyhteiskunta (Kirjapaja, 2016) totea­malla, että ”Vanhoillinen hyvin­voin­ti­val­tio on tul­lut aat­teel­li­sen, poliit­ti­sen ja talou­del­li­sen tiensä pää­hän. Siirrymme hyvin­voin­ti­mal­lista (well-being) hyvin­toi­min­ta­mal­liin (well-doing). Siinä vas­tuu vapaan yksi­lön itse­näi­sestä hyvästä elä­mästä palau­te­taan val­tiolta sinne minne se kuu­luu­kin: yksi­lölle itselleen.”

Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettu.

Hän varoit­taa, että ”sosiaali­tukien ja pal­ve­lu­jen varassa elä­vien suo­ma­lais­ten on syytä tie­dos­taa, että pian kaikki menee uusiksi”. Vapaamatkustuksen hel­pot ajat ovat pian muisto vain, hän sanoo. ”Kun sosia­lis­ti­seen tulon­ta­sauk­seen nojaava hyvin­voin­ti­malli kor­ja­taan yksi­lön­vas­tuuseen ohjaa­vaksi hyvin­toi­min­ta­mal­liksi, anar­kis­ti­set parasiitti­unelmat romahtavat.”

Mihin investoidaan?

Hyvinvointivaltion sijaan Suomesta voi­daan nyky­ään puhua inves­toin­ti­val­tiona, sanoo Helsingin yli­opis­ton pro­fes­sori Helena Blomberg-Kroll. Hänen tut­ki­musa­laansa kuu­lu­vat hyvin­voin­ti­val­tio ja hyvinvointipolitiikka.

Investointivaltiolla hän tar­koit­taa sitä, että val­tio inves­toi enem­män nii­hin osiin väes­töä, jotka ovat talou­del­li­sesti tuot­ta­via. Niitä ovat esi­mer­kiksi lap­set, nuo­ret ja kotiäi­dit, jotka halu­taan takai­sin työelämään.

– Sosiaalipolitiikassa sivum­malle jäi­si­vät ryh­mät, jotka eivät ole talou­del­li­sesti tuot­ta­via. Tämä on sosi­aa­li­työlle haas­tava näke­mys. Sosiaalityössä ihmi­siä ei aja­tella talou­del­li­sina inves­toin­teina vaan ihmi­sinä, jotka tar­vit­se­vat mah­dol­li­suu­det inhi­mil­li­seen elämään.

Hallitusohjelmista hyvinvointi­valtio ja sen kes­kei­set käsit­teet puut­tu­vat nyky­ään koko­naan. Se tuli ilmi Helsingin yli­opis­ton tut­ki­muk­sessa, jossa käy­tiin läpi hal­li­tus­oh­jel­mat 1950-luvulta nykypäivään.

Esko Ahon hal­li­tusta 1990-luvun laman sil­mässä on usein pidetty syyl­li­senä hyvin­voin­ti­val­tion alas aja­mi­seen, tut­ki­muk­sessa sano­taan. Kuitenkin vielä esi­mer­kiksi Paavo Lipposen hal­li­tuk­sen hal­li­tus­oh­jel­massa 1999 oli mukana ”vah­vaa hyvinvointi­poliittista eetosta”.

– Pohjoismaiseen hyvin­voin­ti­val­tioon liit­ty­vien kes­keis­ten käsit­tei­den vesit­ty­mi­nen ja pois­jättö hal­li­tus­oh­jel­missa tapah­tui Alexander Stubbin (2014) ja Juha Sipilän (2015) aikana, sanoo dosentti Matilda Hellman.

Hyvinvointivaltio onkin vetäy­ty­nyt Suomessa taka-alalle, pro­fes­sori Helena Blomberg-Kroll sanoo.

– Hyvinvointivaltiosta puhu­mi­nen on viime vuo­sina ollut nih­keän­laista, ja sitä on kuultu har­vak­sel­taan. Sipilän hal­li­tus on tässä uniikki. Viittaukset hyvin­voin­ti­val­tioon ovat kadon­neet koko­naan. Käsitettä käy­te­tään varo­vai­sesti nyt, kun isoja sosi­aa­li­po­li­tii­kan uudis­tuk­sia val­mis­tel­laan. Puolueet ovat muut­ta­neet retoriikkaansa.

Silti esi­mer­kiksi kevään edus­kun­ta­vaa­lien vaa­lioh­jel­mista löy­tyy viit­teitä hyvin­voin­ti­val­tioon, hän sanoo.

– Sitä sanaa ei ehkä mai­nita, mutta ohjel­missa näkyy sii­hen liit­ty­viä teemoja.

Blomberg-Kroll uskoo, että Suomessa kan­ne­taan edel­leen val­tiol­lista vas­tuuta sosi­aa­li­pal­ve­luista. Haasteita siinä toki on, hän sanoo.

Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.

Ruotsissa hyvin­voin­ti­val­tion aja­tus on elä­nyt vah­vem­pana kuin Suomessa, vaikka siel­lä­kin on jou­duttu leik­kaa­maan etui­suuk­sia. Hyvinvointivaltiolla on Ruotsissa suuri sym­bo­liarvo, Blomberg-Kroll sanoo. Sitä on rakas­tettu ja vihattu.

– Ruotsalaiset halua­vat edel­leen, että yhteis­kunta tuot­taa sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­luja. Niitä ei haluta yksi­tyis­tää. Suomessakin ihmis­ten mie­lestä hyvin­voin­ti­val­tio sym­bo­loi hyvää ja kan­na­tet­ta­vaa tur­val­li­suu­den tunnetta.

Kansa ei unohda

Kansalaisten elä­mässä hyvin­voin­ti­val­tion ele­ment­tejä on läsnä edel­leen vah­vasti, eme­ri­ta­tut­kija Raija Julkunen toteaa kir­jas­saan Muuttuvat Hyvinvointivaltiot. Niitä ovat esi­mer­kiksi ter­veys­kes­kuk­set, neu­vo­lat, eläk­keet, työttömyys‑, sai­raus- ja van­hem­pain­päi­vä­ra­hat, toi­meen­tu­lo­tuki, päi­vä­ko­dit, lap­si­li­sät ja las­ten­suo­jelu, sosi­aa­li­työ, asu­mis­tuet, päih­de­hoito, työ­voi­ma­pal­ve­lut ja työt­tö­mien työllistäminen.

Psykologisesti jota­kin on silti muut­tu­nut, hän kir­joit­taa: ”Koetaanko pirs­ta­lei­set ja vai­keasti hal­lit­ta­vat jär­jes­tel­mät hyvin­voin­ti­val­tioksi? Väitän, että koke­muk­sena hyvin­voin­ti­val­tio on enem­män kuin noi­den jär­jes­tel­mien ja poli­tiik­ko­jen summa. Se on jaet­tua hyvin­voin­nin eetosta, se on tun­netta ja tur­val­li­suutta. Juuri näitä omi­nai­suuk­sia hyvin­voin­ti­val­tio on menet­tä­nyt viime vuosina.”

Sosiaalialalla käy­te­tään vielä hyvin­voin­ti­val­tion käsi­tettä, muis­tut­taa sosi­aa­li­työn pro­fes­sori Kirsi Juhila Tampereen yliopistosta.

– Se käsi­te­tään uni­ver­saa­liksi eli jae­tuksi vas­tuuksi hyvin­voin­nista. Sosiaalityössä ihmis­kuva on rela­tio­naa­li­nen. Siinä kat­so­taan, että ihmi­set ovat suh­teessa toi­siinsa, osia jos­ta­kin isom­masta. Ajatus on, että jokai­nen voi jou­tua tilan­tee­seen, jossa tar­vit­see tukea. Silloin ihmi­nen voi luot­taa, että hän saa apua.

Kilpailuyhteiskunnassa ihmis­kä­si­tys on yksi­lö­kes­kei­nen. Siinä koros­tu­vat yksi­lön kyky toi­mia ratio­naa­li­sesti, tehdä valin­toja ja kan­taa ris­kit ja vas­tuun niistä, Juhila kuvaa.

– Ongelma on, että maa­ilma ei toimi niin, että omilla valin­noilla voi hank­kia halu­tun elä­män ja toimeentulon.

Kontrollipolitiikan seu­rauk­set näky­vät jo sosi­aa­li­työn asiak­kaissa, Juhila sanoo.

– Sosiaalityössä näkyy, mitä yksi­lön vas­tuu tar­koit­taa arjessa. Avun tar­vit­si­jaan koh­dis­tu­vat vaa­ti­muk­set ovat koven­tu­neet. Jos niitä ei pysty täyt­tä­mään, se vai­keut­taa toi­meen­tu­loa ja syö itse­tun­toa. Ihmiset tun­te­vat, että ”musta ei ole mihinkään”.

Suomesta voidaan nykyään puhua investointi­valtiona.


– Vaikeassa tilan­teessa ole­vat ihmi­set stig­ma­ti­soi­tu­vat. He jou­tu­vat perus­te­le­maan oikeut­taan olla ole­massa. Se näkyy ihmi­sissä arvot­to­muu­den tun­teena. Sitä, joka ei pär­jää, lei­ma­taan ja syyllistetään.

Yliopistotutkija Jarmo Peltolan mukaan apua tar­vit­se­via pitää nöy­rinä se, että he luu­le­vat ole­vansa itse vas­tuussa siitä, että heillä menee huo­nosti, vaikka Suomessa ylei­sesti menee hyvin.

– Häpeä siir­tyy yksi­lölle. Ennen aja­tel­tiin, että ongelma on laa­jem­min yhteis­kun­nan asia.

Eettisiä ristiriitoja

Yksilön vas­tuuta koros­tava nyky­politiikka aiheut­taa arvo­ris­ti­rii­toja sosi­aa­li­työssä, Kirsi Juhila sanoo. Sosiaalityöntekijät jou­tu­vat ruo­hon­juu­ri­ta­solla toteut­ta­maan poliit­tik­ko­jen valit­se­maa lin­jaa, joka lisää kont­rol­lia ja vaa­tii ihmi­siltä aktiivisuutta.

– Sosiaalityöntekijät ase­te­taan teke­mään teh­tä­viä, jotka rii­te­le­vät sosi­aa­li­työn perus­pe­ri­aat­tei­den kanssa. Se aiheut­taa sosi­aa­li­työn­te­ki­jöissä etiik­ka­ris­ti­rii­toja. Tästä on jo tut­ki­mus­tie­toa, hän kertoo.

Juhila ja Blomberg-Kroll toi­vo­vat sosi­aa­li­työltä aktii­vi­sem­paa vai­kut­ta­mista yhteis­kun­taan. Se toteu­tuisi esi­mer­kiksi raken­teel­li­sen sosi­aa­li­työn kautta. Sosiaali­alan pitäisi tuoda esiin, mitä seu­rauk­sia kont­rol­li­po­li­tii­kalla on apua tar­vit­se­vien arkeen ja tilanteeseen.

– Yhteiskunnan raken­tei­siin ja tren­dei­hin pitää ottaa enem­män kan­taa. Sosiaalityöltä tar­vi­taan enem­män vai­kut­ta­mista yhteis­kun­nassa, joka koros­taa tehok­kuutta ja tuot­ta­vuutta, Blomberg-Kroll sanoo.

Hän on ollut mukana kir­joit­ta­massa kir­jaa, joka käsit­te­lee sosi­aa­li­työn yhteis­kun­nal­lista ase­maa sosi­aa­li­po­li­tii­kan toteut­ta­jana. Kirja jul­kais­taan myö­hem­min tänä vuonna.

– Yhteiskunnallista vai­kut­ta­mista pitää sisäl­lyt­tää enem­män myös sosiaali­alan opintoihin.

Jaana Laitinen

Terveyden ja hyvin­voin­nin lai­tok­sen (THL) tuo­reesta jul­kai­susta käy ilmi, että val­taosa suo­ma­lai­sista luot­taa edel­leen hyvin­voin­ti­val­tioon. Ihmiset yhdis­tä­vät sen demo­kra­tian arvoi­hin eli luot­ta­muk­seen, oikeu­den­mu­kai­suu­teen ja yhdenvertaisuuteen.
– Ihmiset mak­sa­vat veroja, koska he luot­ta­vat, että he saa­vat apua, jos he sitä tar­vit­se­vat. He myös halua­vat, että yhteis­kunta pitää huolta niistä, joilla menee keh­nom­min. Se soli­daa­ri­suus ei ole romut­tu­nut. Siitä halu­taan pitää kiinni. Se on yhteis­kun­nal­lista lii­maa, sanoo joh­tava asian­tun­tija Anu Muuri THL:stä.

Neljä vii­destä suo­ma­lai­sesta luot­taa ter­veys­pal­ve­lu­jen saa­ta­vuu­teen, käy ilmi THL:n jul­kai­susta. Kaksi kol­mesta luot­taa saa­vansa sosi­aa­li­pal­ve­luja, kun niitä tar­vit­see. Se on Muurin mukaan yhä paljon.
Toisaalta tulok­set ker­to­vat, että joka vii­des ei usko, että hän saa tar­vit­se­mansa ter­veys­pal­ve­lut. Yksi kol­mesta suo­ma­lai­sesta ei luota sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen saamiseen.
Erityisesti vähän kou­lu­te­tut ja pie­ni­tu­loi­set ovat menet­tä­neet usko­aan sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­lui­hin. Toisin sanoen luot­ta­mus pal­ve­lui­den saan­tiin hor­juu niiltä, jotka ovat jou­tu­neet niitä käyttämään.
Luottamus on las­ke­nut hitaasti 1980-luvulta asti. Sama suun­taus näkyy myös muissa maissa.
– Luottamuksen hidas hii­pu­mi­nen huo­les­tut­taa tut­ki­joita, Muuri sanoo.

Luottamus not­kahti 1990-luvun lamassa, sanoo yli­opis­to­tut­kija Jarmo Peltola Tampereen yliopistosta.
– Lamaa seu­rasi nousu­kausi, mutta kaikki eivät pääs­seet sii­hen mukaan. Rakenteet oli­vat muut­tu­neet ja ammat­teja kadon­nut. Monet per­heet jäi­vät pysy­västi ulos yhteis­kun­nasta tuol­loin. Silloin teh­tiin myös sosi­aa­li­tu­kien leik­kauk­sia ja jää­dy­tyk­siä, joita ei peruttu, vaikka talous alkoi toipua.
– Ne, joi­hin lama osui pahi­ten, eivät sel­vin­neet siitä. Laman jal­koi­hin jää­nei­den per­hei­den lap­set oppi­vat, että yhteis­kun­taan ei voi luot­taa. Heille jäi se kokemus.
Lamojen aikana eri­tyi­sesti 44–45-vuotiaita mie­hiä lyö­dään ulos työ­mark­ki­noilta, Peltola kuvaa. Nyt syr­jäy­tyy lisäksi suuri joukko nuo­ria ihmisiä.
– Monille on ihan vie­ras käsi­tys, että hyvin­voin­ti­val­tio jos­kus oli olemassa.
Tilannetta vai­keut­taa se, että ihmi­siä alet­tiin syyl­lis­tää siitä, että he eivät työl­listy, vaikka kan­san­ta­lou­della menee koko­nai­suu­tena hyvin. Ajatus on, että on itsestä kiinni, meneekö hyvin vai huo­nosti. Henkistä taak­kaa siir­re­tään yksi­löille koko ajan, Peltola kuvaa.
– Häpeä ja stigma siir­ty­vät yksi­lölle asioista, jotka näh­tiin ennen yhteis­kun­nan vastuuksi.

Jaana Laitinen