Milloin viimeksi kuulit, että johtava poliitikko puhuu hyvinvointivaltiosta? Ehkä korvaasi on tarttunut sana hyvinvointiyhteiskunta. Tai kilpailuyhteiskunta, investointivaltio tai peräti hyvintoimintavaltio. Termien muutos kuvaa, miten Suomessa on vähitellen luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta ja keskeisistä periaatteista.

 

 

Suomesta raken­net­tiin sotien jäl­keen poh­jois­mai­nen hyvin­voin­ti­val­tio. Sen perusta luo­tiin 1950–70-luvulla. Sitä kehi­tet­tiin 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alku­puo­lella.

Poh­jois­mai­nen käsi­tys hyvin­voin­ti­val­tiosta tar­koit­taa yhdessä jaet­tua vas­tuuta hyvin­voin­nista, jossa val­tio tuot­taa kaik­kien tar­vit­se­mat sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­lut. Sii­hen liit­ty­vät käsit­teet tasa-arvo, sosi­aa­li­nen oikeu­den­mu­kai­suus ja uni­ver­sa­lismi eli se, että etuu­det kuu­lu­vat kai­kille.

Sit­ten tuli 1990-luvun lama. Se muutti suh­tau­tu­mi­sen hyvin­voin­ti­val­tioon.

– Vielä ennen lamaa oli ajettu voi­mak­kaasti hyvin­voin­ti­val­tion aja­tusta. Laman jäl­keen alet­tiin puhua hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nasta. Se tar­koit­taa, että val­tion vas­tuita pal­ve­luista ja hyvin­voin­nista siir­re­tään laa­jem­min yhteis­kun­nalle. Alet­tiin puhua kol­man­nesta sek­to­rista ja vapaa­eh­tois­työstä, kehi­tystä kuvaa yli­opis­to­tut­kija Jarmo Pel­tola Tam­pe­reen yli­opis­tosta.

– Laman jäl­keen poli­tii­kan etu­ri­viin nousi yri­tys­joh­ta­jia, joi­den ajat­telu ei kulje ihmi­sen hyvin­voin­nin kautta samalla lailla kuin edel­tä­jillä. Sil­loin alkoi­vat myös puheet hyvin­voin­ti­val­tion kal­leu­desta.

Termimuutos kuvaa, ­miten Suomessa on luovuttu hyvin­vointivaltion ajatuksesta.

 

Ennen lamaa bud­jet­tia oli suu­ren­nettu, jotta pal­ve­lut ja etuu­det saa­daan tur­vat­tua. Laman jäl­keen etui­suuk­sia lei­kat­tiin ja pal­ve­luja supis­tet­tiin. Ne eivät palan­neet ennal­leen nousu­kau­den alet­tua. Seu­rasi pysyvä niuk­kuus, jota kut­sut­tiin bud­jet­ti­ku­riksi.

Sanoilla vaikuttamista

Laman jäl­keen talous­po­liit­ti­seen kes­kus­te­luun ilmes­tyi kes­tä­vyys­va­jeen käsite. Nyt se on vaih­tu­nut kil­pai­lu­ky­vyn ja kil­pai­lu­loi­kan vaa­ti­muk­seen, kuvaa yhteis­kun­ta­po­li­tii­kan eme­ri­ta­leh­tori Raija Jul­ku­nen kir­jas­saan Muut­tu­vat hyvin­voin­ti­val­tiot (Jyväs­ky­län yli­opisto 2017).

Hyvin­voin­ti­val­tio alkoi muut­tua kil­pai­lu­yh­teis­kun­naksi. Se koros­taa uus­li­be­ra­lis­min hen­gessä yksi­lön vas­tuuta. Suun­nan­muu­tok­sen jäl­keen Suo­messa on tehty monia sosi­aa­li­po­li­tii­kan uudis­tuk­sia, muun muassa kaksi isoa elä­ke­uu­dis­tusta. Työl­li­syy­den­hoito ja kan­nus­tin­louk­ko­jen purku ovat olleet kym­me­nien pien­ten näper­te­ly­jen koh­teena, Jul­ku­nen kir­joit­taa.

Myös per­he­va­paita on rei­vattu, ja voi­maan ovat tul­leet var­hais­kas­va­tus­laki, uusi las­ten­suo­je­lu­laki ja van­hus­pal­ve­lu­laki.

Ne ovat näennäisuudis­tuksia, toteaa Jul­ku­nen kir­jas­saan: ”Kukaan ei olet­ta­nut­kaan, että ne kohen­ta­vat pal­ve­lu­jär­jes­tel­mää tai pal­ve­lu­jen käyt­tä­jien ase­maa. Ainoita todel­li­sia muu­tok­sia ovat olleet yksi­tyis­ten yri­tys­ten ja omais­ten kas­va­nut rooli ja vas­tuu.”

Yksi­lön omaa vas­tuuta koros­tava näke­mys tulee esiin voi­mak­kaim­min ehkä Jari Ehrn­roothin puheen­vuo­roissa. Ehrn­rooth on kult­tuu­ri­his­to­rian ja sosio­lo­gian dosentti ja tie­to­kir­jai­lija. Hän on nos­ta­nut esiin hyvin­toi­min­tayh­teis­kun­nan käsit­teen.

“Tule­vai­suu­den sosi­aa­li­po­li­tiikka tar­koit­taa jota­kin muuta kuin val­tion vas­tuuta kan­sa­lai­sis­taan”, Ehrn­rooth kir­joit­taa Ylen verk­ko­ko­lum­nis­saan kesällä 2018.

Ehrn­rooth jakaa sosi­aa­li­po­liit­ti­sia näke­myk­si­ään myös kir­jas­saan Hyvin­voin­tiyh­teis­kunta (Kir­ja­paja, 2016) totea­malla, että ”Van­hoil­li­nen hyvin­voin­ti­val­tio on tul­lut aat­teel­li­sen, poliit­ti­sen ja talou­del­li­sen tiensä pää­hän. Siir­rymme hyvin­voin­ti­mal­lista (well-being) hyvin­toi­min­ta­mal­liin (well-doing). Siinä vas­tuu vapaan yksi­lön itse­näi­sestä hyvästä elä­mästä palau­te­taan val­tiolta sinne minne se kuu­luu­kin: yksi­lölle itsel­leen.”

Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettu.

Hän varoit­taa, että ”sosiaali­tukien ja pal­ve­lu­jen varassa elä­vien suo­ma­lais­ten on syytä tie­dos­taa, että pian kaikki menee uusiksi”. Vapaa­mat­kus­tuk­sen hel­pot ajat ovat pian muisto vain, hän sanoo. ”Kun sosia­lis­ti­seen tulon­ta­sauk­seen nojaava hyvin­voin­ti­malli kor­ja­taan yksi­lön­vas­tuuseen ohjaa­vaksi hyvin­toi­min­ta­mal­liksi, anar­kis­ti­set parasiitti­unelmat romah­ta­vat.”

Mihin investoidaan?

Hyvin­voin­ti­val­tion sijaan Suo­mesta voi­daan nyky­ään puhua inves­toin­ti­val­tiona, sanoo Hel­sin­gin yli­opis­ton pro­fes­sori Helena Blom­berg-Kroll. Hänen tut­ki­musa­laansa kuu­lu­vat hyvin­voin­ti­val­tio ja hyvin­voin­ti­po­li­tiikka.

Inves­toin­ti­val­tiolla hän tar­koit­taa sitä, että val­tio inves­toi enem­män nii­hin osiin väes­töä, jotka ovat talou­del­li­sesti tuot­ta­via. Niitä ovat esi­mer­kiksi lap­set, nuo­ret ja kotiäi­dit, jotka halu­taan takai­sin työ­elä­mään.

– Sosi­aa­li­po­li­tii­kassa sivum­malle jäi­si­vät ryh­mät, jotka eivät ole talou­del­li­sesti tuot­ta­via. Tämä on sosi­aa­li­työlle haas­tava näke­mys. Sosi­aa­li­työssä ihmi­siä ei aja­tella talou­del­li­sina inves­toin­teina vaan ihmi­sinä, jotka tar­vit­se­vat mah­dol­li­suu­det inhi­mil­li­seen elä­mään.

Hal­li­tus­oh­jel­mista hyvinvointi­valtio ja sen kes­kei­set käsit­teet puut­tu­vat nyky­ään koko­naan. Se tuli ilmi Hel­sin­gin yli­opis­ton tut­ki­muk­sessa, jossa käy­tiin läpi hal­li­tus­oh­jel­mat 1950-luvulta nyky­päi­vään.

Esko Ahon hal­li­tusta 1990-luvun laman sil­mässä on usein pidetty syyl­li­senä hyvin­voin­ti­val­tion alas aja­mi­seen, tut­ki­muk­sessa sano­taan. Kui­ten­kin vielä esi­mer­kiksi Paavo Lip­po­sen hal­li­tuk­sen hal­li­tus­oh­jel­massa 1999 oli mukana ”vah­vaa hyvinvointi­poliittista eetosta”.

– Poh­jois­mai­seen hyvin­voin­ti­val­tioon liit­ty­vien kes­keis­ten käsit­tei­den vesit­ty­mi­nen ja pois­jättö hal­li­tus­oh­jel­missa tapah­tui Alexan­der Stub­bin (2014) ja Juha Sipi­län (2015) aikana, sanoo dosentti Matilda Hell­man.

Hyvin­voin­ti­val­tio onkin vetäy­ty­nyt Suo­messa taka-alalle, pro­fes­sori Helena Blom­berg-Kroll sanoo.

– Hyvin­voin­ti­val­tiosta puhu­mi­nen on viime vuo­sina ollut nih­keän­laista, ja sitä on kuultu har­vak­sel­taan. Sipi­län hal­li­tus on tässä uniikki. Viit­tauk­set hyvin­voin­ti­val­tioon ovat kadon­neet koko­naan. Käsi­tettä käy­te­tään varo­vai­sesti nyt, kun isoja sosi­aa­li­po­li­tii­kan uudis­tuk­sia val­mis­tel­laan. Puo­lu­eet ovat muut­ta­neet reto­riik­kaansa.

Silti esi­mer­kiksi kevään edus­kun­ta­vaa­lien vaa­lioh­jel­mista löy­tyy viit­teitä hyvin­voin­ti­val­tioon, hän sanoo.

– Sitä sanaa ei ehkä mai­nita, mutta ohjel­missa näkyy sii­hen liit­ty­viä tee­moja.

Blom­berg-Kroll uskoo, että Suo­messa kan­ne­taan edel­leen val­tiol­lista vas­tuuta sosi­aa­li­pal­ve­luista. Haas­teita siinä toki on, hän sanoo.

Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.

Ruot­sissa hyvin­voin­ti­val­tion aja­tus on elä­nyt vah­vem­pana kuin Suo­messa, vaikka siel­lä­kin on jou­duttu leik­kaa­maan etui­suuk­sia. Hyvin­voin­ti­val­tiolla on Ruot­sissa suuri sym­bo­liarvo, Blom­berg-Kroll sanoo. Sitä on rakas­tettu ja vihattu.

– Ruot­sa­lai­set halua­vat edel­leen, että yhteis­kunta tuot­taa sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­luja. Niitä ei haluta yksi­tyis­tää. Suo­mes­sa­kin ihmis­ten mie­lestä hyvin­voin­ti­val­tio sym­bo­loi hyvää ja kan­na­tet­ta­vaa tur­val­li­suu­den tun­netta.

Kansa ei unohda

Kan­sa­lais­ten elä­mässä hyvin­voin­ti­val­tion ele­ment­tejä on läsnä edel­leen vah­vasti, eme­ri­ta­tut­kija Raija Jul­ku­nen toteaa kir­jas­saan Muut­tu­vat Hyvin­voin­ti­val­tiot. Niitä ovat esi­mer­kiksi ter­veys­kes­kuk­set, neu­vo­lat, eläk­keet, työttömyys‑, sai­raus- ja van­hem­pain­päi­vä­ra­hat, toi­meen­tu­lo­tuki, päi­vä­ko­dit, lap­si­li­sät ja las­ten­suo­jelu, sosi­aa­li­työ, asu­mis­tuet, päih­de­hoito, työ­voi­ma­pal­ve­lut ja työt­tö­mien työl­lis­tä­mi­nen.

Psy­ko­lo­gi­sesti jota­kin on silti muut­tu­nut, hän kir­joit­taa: ”Koe­taanko pirs­ta­lei­set ja vai­keasti hal­lit­ta­vat jär­jes­tel­mät hyvin­voin­ti­val­tioksi? Väi­tän, että koke­muk­sena hyvin­voin­ti­val­tio on enem­män kuin noi­den jär­jes­tel­mien ja poli­tiik­ko­jen summa. Se on jaet­tua hyvin­voin­nin eetosta, se on tun­netta ja tur­val­li­suutta. Juuri näitä omi­nai­suuk­sia hyvin­voin­ti­val­tio on menet­tä­nyt viime vuo­sina.”

Sosi­aa­lia­lalla käy­te­tään vielä hyvin­voin­ti­val­tion käsi­tettä, muis­tut­taa sosi­aa­li­työn pro­fes­sori Kirsi Juhila Tam­pe­reen yli­opis­tosta.

– Se käsi­te­tään uni­ver­saa­liksi eli jae­tuksi vas­tuuksi hyvin­voin­nista. Sosi­aa­li­työssä ihmis­kuva on rela­tio­naa­li­nen. Siinä kat­so­taan, että ihmi­set ovat suh­teessa toi­siinsa, osia jos­ta­kin isom­masta. Aja­tus on, että jokai­nen voi jou­tua tilan­tee­seen, jossa tar­vit­see tukea. Sil­loin ihmi­nen voi luot­taa, että hän saa apua.

Kil­pai­lu­yh­teis­kun­nassa ihmis­kä­si­tys on yksi­lö­kes­kei­nen. Siinä koros­tu­vat yksi­lön kyky toi­mia ratio­naa­li­sesti, tehdä valin­toja ja kan­taa ris­kit ja vas­tuun niistä, Juhila kuvaa.

– Ongelma on, että maa­ilma ei toimi niin, että omilla valin­noilla voi hank­kia halu­tun elä­män ja toi­meen­tu­lon.

Kont­rol­li­po­li­tii­kan seu­rauk­set näky­vät jo sosi­aa­li­työn asiak­kaissa, Juhila sanoo.

– Sosi­aa­li­työssä näkyy, mitä yksi­lön vas­tuu tar­koit­taa arjessa. Avun tar­vit­si­jaan koh­dis­tu­vat vaa­ti­muk­set ovat koven­tu­neet. Jos niitä ei pysty täyt­tä­mään, se vai­keut­taa toi­meen­tu­loa ja syö itse­tun­toa. Ihmi­set tun­te­vat, että ”musta ei ole mihin­kään”.

Suomesta voidaan nykyään puhua investointi­valtiona.


– Vai­keassa tilan­teessa ole­vat ihmi­set stig­ma­ti­soi­tu­vat. He jou­tu­vat perus­te­le­maan oikeut­taan olla ole­massa. Se näkyy ihmi­sissä arvot­to­muu­den tun­teena. Sitä, joka ei pär­jää, lei­ma­taan ja syyl­lis­te­tään.

Yli­opis­to­tut­kija Jarmo Pel­to­lan mukaan apua tar­vit­se­via pitää nöy­rinä se, että he luu­le­vat ole­vansa itse vas­tuussa siitä, että heillä menee huo­nosti, vaikka Suo­messa ylei­sesti menee hyvin.

– Häpeä siir­tyy yksi­lölle. Ennen aja­tel­tiin, että ongelma on laa­jem­min yhteis­kun­nan asia.

Eettisiä ristiriitoja

Yksi­lön vas­tuuta koros­tava nyky­politiikka aiheut­taa arvo­ris­ti­rii­toja sosi­aa­li­työssä, Kirsi Juhila sanoo. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jät jou­tu­vat ruo­hon­juu­ri­ta­solla toteut­ta­maan poliit­tik­ko­jen valit­se­maa lin­jaa, joka lisää kont­rol­lia ja vaa­tii ihmi­siltä aktii­vi­suutta.

– Sosi­aa­li­työn­te­ki­jät ase­te­taan teke­mään teh­tä­viä, jotka rii­te­le­vät sosi­aa­li­työn perus­pe­ri­aat­tei­den kanssa. Se aiheut­taa sosi­aa­li­työn­te­ki­jöissä etiik­ka­ris­ti­rii­toja. Tästä on jo tut­ki­mus­tie­toa, hän ker­too.

Juhila ja Blom­berg-Kroll toi­vo­vat sosi­aa­li­työltä aktii­vi­sem­paa vai­kut­ta­mista yhteis­kun­taan. Se toteu­tuisi esi­mer­kiksi raken­teel­li­sen sosi­aa­li­työn kautta. Sosiaali­alan pitäisi tuoda esiin, mitä seu­rauk­sia kont­rol­li­po­li­tii­kalla on apua tar­vit­se­vien arkeen ja tilan­tee­seen.

– Yhteis­kun­nan raken­tei­siin ja tren­dei­hin pitää ottaa enem­män kan­taa. Sosi­aa­li­työltä tar­vi­taan enem­män vai­kut­ta­mista yhteis­kun­nassa, joka koros­taa tehok­kuutta ja tuot­ta­vuutta, Blom­berg-Kroll sanoo.

Hän on ollut mukana kir­joit­ta­massa kir­jaa, joka käsit­te­lee sosi­aa­li­työn yhteis­kun­nal­lista ase­maa sosi­aa­li­po­li­tii­kan toteut­ta­jana. Kirja jul­kais­taan myö­hem­min tänä vuonna.

– Yhteis­kun­nal­lista vai­kut­ta­mista pitää sisäl­lyt­tää enem­män myös sosi­aa­lia­lan opin­toi­hin.

Jaana Lai­ti­nen

Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tok­sen (THL) tuo­reesta jul­kai­susta käy ilmi, että val­taosa suo­ma­lai­sista luot­taa edel­leen hyvin­voin­ti­val­tioon. Ihmi­set yhdis­tä­vät sen demo­kra­tian arvoi­hin eli luot­ta­muk­seen, oikeu­den­mu­kai­suu­teen ja yhden­ver­tai­suu­teen.
– Ihmi­set mak­sa­vat veroja, koska he luot­ta­vat, että he saa­vat apua, jos he sitä tar­vit­se­vat. He myös halua­vat, että yhteis­kunta pitää huolta niistä, joilla menee keh­nom­min. Se soli­daa­ri­suus ei ole romut­tu­nut. Siitä halu­taan pitää kiinni. Se on yhteis­kun­nal­lista lii­maa, sanoo joh­tava asian­tun­tija Anu Muuri THL:stä.

Neljä vii­destä suo­ma­lai­sesta luot­taa ter­veys­pal­ve­lu­jen saa­ta­vuu­teen, käy ilmi THL:n jul­kai­susta. Kaksi kol­mesta luot­taa saa­vansa sosi­aa­li­pal­ve­luja, kun niitä tar­vit­see. Se on Muu­rin mukaan yhä pal­jon.
Toi­saalta tulok­set ker­to­vat, että joka vii­des ei usko, että hän saa tar­vit­se­mansa ter­veys­pal­ve­lut. Yksi kol­mesta suo­ma­lai­sesta ei luota sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen saa­mi­seen.
Eri­tyi­sesti vähän kou­lu­te­tut ja pie­ni­tu­loi­set ovat menet­tä­neet usko­aan sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­lui­hin. Toi­sin sanoen luot­ta­mus pal­ve­lui­den saan­tiin hor­juu niiltä, jotka ovat jou­tu­neet niitä käyt­tä­mään.
Luot­ta­mus on las­ke­nut hitaasti 1980-luvulta asti. Sama suun­taus näkyy myös muissa maissa.
– Luot­ta­muk­sen hidas hii­pu­mi­nen huo­les­tut­taa tut­ki­joita, Muuri sanoo.

Luot­ta­mus not­kahti 1990-luvun lamassa, sanoo yli­opis­to­tut­kija Jarmo Pel­tola Tam­pe­reen yli­opis­tosta.
– Lamaa seu­rasi nousu­kausi, mutta kaikki eivät pääs­seet sii­hen mukaan. Raken­teet oli­vat muut­tu­neet ja ammat­teja kadon­nut. Monet per­heet jäi­vät pysy­västi ulos yhteis­kun­nasta tuol­loin. Sil­loin teh­tiin myös sosi­aa­li­tu­kien leik­kauk­sia ja jää­dy­tyk­siä, joita ei peruttu, vaikka talous alkoi toi­pua.
– Ne, joi­hin lama osui pahi­ten, eivät sel­vin­neet siitä. Laman jal­koi­hin jää­nei­den per­hei­den lap­set oppi­vat, että yhteis­kun­taan ei voi luot­taa. Heille jäi se koke­mus.
Lamo­jen aikana eri­tyi­sesti 44–45-vuotiaita mie­hiä lyö­dään ulos työ­mark­ki­noilta, Pel­tola kuvaa. Nyt syr­jäy­tyy lisäksi suuri joukko nuo­ria ihmi­siä.
– Monille on ihan vie­ras käsi­tys, että hyvin­voin­ti­val­tio jos­kus oli ole­massa.
Tilan­netta vai­keut­taa se, että ihmi­siä alet­tiin syyl­lis­tää siitä, että he eivät työl­listy, vaikka kan­san­ta­lou­della menee koko­nai­suu­tena hyvin. Aja­tus on, että on itsestä kiinni, meneekö hyvin vai huo­nosti. Hen­kistä taak­kaa siir­re­tään yksi­löille koko ajan, Pel­tola kuvaa.
– Häpeä ja stigma siir­ty­vät yksi­lölle asioista, jotka näh­tiin ennen yhteis­kun­nan vas­tuuksi.

Jaana Lai­ti­nen