Milloin viimeksi kuulit, että johtava poliitikko puhuu hyvinvointivaltiosta? Ehkä korvaasi on tarttunut sana hyvinvointiyhteiskunta. Tai kilpailuyhteiskunta, investointivaltio tai peräti hyvintoimintavaltio. Termien muutos kuvaa, miten Suomessa on vähitellen luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta ja keskeisistä periaatteista.

 

 

Suomesta raken­nettiin sotien jälkeen pohjois­mainen hyvin­voin­ti­valtio. Sen perusta luotiin 1950 – 70-luvulla. Sitä kehitettiin 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alkupuo­lella.

Pohjois­mainen käsitys hyvin­voin­ti­val­tiosta tarkoittaa yhdessä jaettua vastuuta hyvin­voin­nista, jossa valtio tuottaa kaikkien tarvit­semat sosiaali- ja terveys­pal­velut. Siihen liittyvät käsitteet tasa-arvo, sosiaa­linen oikeu­den­mu­kaisuus ja univer­sa­lismi eli se, että etuudet kuuluvat kaikille.

Sitten tuli 1990-luvun lama. Se muutti suhtau­tu­misen hyvin­voin­ti­val­tioon.

– Vielä ennen lamaa oli ajettu voimak­kaasti hyvin­voin­ti­valtion ajatusta. Laman jälkeen alettiin puhua hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nasta. Se tarkoittaa, että valtion vastuita palve­luista ja hyvin­voin­nista siirretään laajemmin yhteis­kun­nalle. Alettiin puhua kolman­nesta sekto­rista ja vapaa­eh­tois­työstä, kehitystä kuvaa yliopis­to­tutkija Jarmo Peltola Tampereen yliopis­tosta.

– Laman jälkeen politiikan eturiviin nousi yritys­joh­tajia, joiden ajattelu ei kulje ihmisen hyvin­voinnin kautta samalla lailla kuin edeltä­jillä. Silloin alkoivat myös puheet hyvin­voin­ti­valtion kalleu­desta.

Termimuutos kuvaa, ­miten Suomessa on luovuttu hyvin­vointivaltion ajatuksesta.

 

Ennen lamaa budjettia oli suuren­nettu, jotta palvelut ja etuudet saadaan turvattua. Laman jälkeen etuisuuksia leikattiin ja palveluja supis­tettiin. Ne eivät palanneet ennalleen nousu­kauden alettua. Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjet­ti­ku­riksi.

Sanoilla vaikuttamista

Laman jälkeen talous­po­liit­tiseen keskus­teluun ilmestyi kestä­vyys­vajeen käsite. Nyt se on vaihtunut kilpai­lu­kyvyn ja kilpai­lu­loikan vaati­mukseen, kuvaa yhteis­kun­ta­po­li­tiikan emeri­ta­lehtori Raija Julkunen kirjassaan Muuttuvat hyvin­voin­ti­valtiot (Jyväs­kylän yliopisto 2017).

Hyvin­voin­ti­valtio alkoi muuttua kilpai­lu­yh­teis­kun­naksi. Se korostaa uusli­be­ra­lismin hengessä yksilön vastuuta. Suunnan­muu­toksen jälkeen Suomessa on tehty monia sosiaa­li­po­li­tiikan uudis­tuksia, muun muassa kaksi isoa eläke­uu­dis­tusta. Työlli­syy­den­hoito ja kannus­tin­louk­kojen purku ovat olleet kymmenien pienten näper­te­lyjen kohteena, Julkunen kirjoittaa.

Myös perhe­va­paita on reivattu, ja voimaan ovat tulleet varhais­kas­va­tuslaki, uusi lasten­suo­je­lulaki ja vanhus­pal­ve­lulaki.

Ne ovat näennäisuudis­tuksia, toteaa Julkunen kirjassaan: ”Kukaan ei oletta­nutkaan, että ne kohen­tavat palve­lu­jär­jes­telmää tai palve­lujen käyttäjien asemaa. Ainoita todel­lisia muutoksia ovat olleet yksityisten yritysten ja omaisten kasvanut rooli ja vastuu.”

Yksilön omaa vastuuta korostava näkemys tulee esiin voimak­kaimmin ehkä Jari Ehrn­roothin puheen­vuo­roissa. Ehrnrooth on kulttuu­ri­his­torian ja sosio­logian dosentti ja tieto­kir­jailija. Hän on nostanut esiin hyvin­toi­min­tayh­teis­kunnan käsitteen.

Tulevai­suuden sosiaa­li­po­li­tiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansa­lai­sistaan”, Ehrnrooth kirjoittaa Ylen verkko­ko­lum­nissaan kesällä 2018.

Ehrnrooth jakaa sosiaa­li­po­liit­tisia näkemyk­siään myös kirjassaan Hyvin­voin­tiyh­teis­kunta (Kirjapaja, 2016) totea­malla, että ”Vanhoil­linen hyvin­voin­ti­valtio on tullut aatteel­lisen, poliit­tisen ja talou­del­lisen tiensä päähän. Siirrymme hyvin­voin­ti­mal­lista (well-being) hyvin­toi­min­ta­malliin (well-doing). Siinä vastuu vapaan yksilön itsenäi­sestä hyvästä elämästä palau­tetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin: yksilölle itselleen.”

Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettu.

Hän varoittaa, että ”sosiaali­tukien ja palve­lujen varassa elävien suoma­laisten on syytä tiedostaa, että pian kaikki menee uusiksi”. Vapaa­mat­kus­tuksen helpot ajat ovat pian muisto vain, hän sanoo. ”Kun sosia­lis­tiseen tulon­ta­saukseen nojaava hyvin­voin­ti­malli korjataan yksilön­vas­tuuseen ohjaa­vaksi hyvin­toi­min­ta­mal­liksi, anarkis­tiset parasiitti­unelmat romah­tavat.”

Mihin investoidaan?

Hyvin­voin­ti­valtion sijaan Suomesta voidaan nykyään puhua inves­toin­ti­val­tiona, sanoo Helsingin yliopiston professori Helena Blomberg-Kroll. Hänen tutki­musa­laansa kuuluvat hyvin­voin­ti­valtio ja hyvin­voin­ti­po­li­tiikka.

Inves­toin­ti­val­tiolla hän tarkoittaa sitä, että valtio investoi enemmän niihin osiin väestöä, jotka ovat talou­del­li­sesti tuottavia. Niitä ovat esimer­kiksi lapset, nuoret ja kotiäidit, jotka halutaan takaisin työelämään.

– Sosiaa­li­po­li­tii­kassa sivum­malle jäisivät ryhmät, jotka eivät ole talou­del­li­sesti tuottavia. Tämä on sosiaa­li­työlle haastava näkemys. Sosiaa­li­työssä ihmisiä ei ajatella talou­del­lisina inves­toin­teina vaan ihmisinä, jotka tarvit­sevat mahdol­li­suudet inhimil­liseen elämään.

Halli­tus­oh­jel­mista hyvinvointi­valtio ja sen keskeiset käsitteet puuttuvat nykyään kokonaan. Se tuli ilmi Helsingin yliopiston tutki­muk­sessa, jossa käytiin läpi halli­tus­oh­jelmat 1950-luvulta nykypäivään.

Esko Ahon halli­tusta 1990-luvun laman silmässä on usein pidetty syyllisenä hyvin­voin­ti­valtion alas ajamiseen, tutki­muk­sessa sanotaan. Kuitenkin vielä esimer­kiksi Paavo Lipposen halli­tuksen halli­tus­oh­jel­massa 1999 oli mukana ”vahvaa hyvinvointi­poliittista eetosta”.

– Pohjois­maiseen hyvin­voin­ti­val­tioon liittyvien keskeisten käsit­teiden vesit­ty­minen ja poisjättö halli­tus­oh­jel­missa tapahtui Alexander Stubbin (2014) ja Juha Sipilän (2015) aikana, sanoo dosentti Matilda Hellman.

Hyvin­voin­ti­valtio onkin vetäy­tynyt Suomessa taka-alalle, professori Helena Blomberg-Kroll sanoo.

– Hyvin­voin­ti­val­tiosta puhuminen on viime vuosina ollut nihkeän­laista, ja sitä on kuultu harvak­seltaan. Sipilän hallitus on tässä uniikki. Viittaukset hyvin­voin­ti­val­tioon ovat kadonneet kokonaan. Käsitettä käytetään varovai­sesti nyt, kun isoja sosiaa­li­po­li­tiikan uudis­tuksia valmis­tellaan. Puolueet ovat muuttaneet retoriik­kaansa.

Silti esimer­kiksi kevään eduskun­ta­vaalien vaalioh­jel­mista löytyy viitteitä hyvin­voin­ti­val­tioon, hän sanoo.

– Sitä sanaa ei ehkä mainita, mutta ohjel­missa näkyy siihen liittyviä teemoja.

Blomberg-Kroll uskoo, että Suomessa kannetaan edelleen valtiol­lista vastuuta sosiaa­li­pal­ve­luista. Haasteita siinä toki on, hän sanoo.

Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.

Ruotsissa hyvin­voin­ti­valtion ajatus on elänyt vahvempana kuin Suomessa, vaikka sielläkin on jouduttu leikkaamaan etuisuuksia. Hyvin­voin­ti­val­tiolla on Ruotsissa suuri symbo­liarvo, Blomberg-Kroll sanoo. Sitä on rakas­tettu ja vihattu.

– Ruotsa­laiset haluavat edelleen, että yhteis­kunta tuottaa sosiaali- ja terveys­pal­veluja. Niitä ei haluta yksityistää. Suomes­sakin ihmisten mielestä hyvin­voin­ti­valtio symboloi hyvää ja kanna­tet­tavaa turval­li­suuden tunnetta.

Kansa ei unohda

Kansa­laisten elämässä hyvin­voin­ti­valtion elementtejä on läsnä edelleen vahvasti, emeri­ta­tutkija Raija Julkunen toteaa kirjassaan Muuttuvat Hyvin­voin­ti­valtiot. Niitä ovat esimer­kiksi terveys­kes­kukset, neuvolat, eläkkeet, työttömyys-, sairaus- ja vanhem­pain­päi­vä­rahat, toimeen­tu­lotuki, päivä­kodit, lapsi­lisät ja lasten­suojelu, sosiaa­lityö, asumistuet, päihde­hoito, työvoi­ma­pal­velut ja työttömien työllis­tä­minen.

Psyko­lo­gi­sesti jotakin on silti muuttunut, hän kirjoittaa: ”Koetaanko pirsta­leiset ja vaikeasti hallit­tavat järjes­telmät hyvin­voin­ti­val­tioksi? Väitän, että kokemuksena hyvin­voin­ti­valtio on enemmän kuin noiden järjes­telmien ja politiik­kojen summa. Se on jaettua hyvin­voinnin eetosta, se on tunnetta ja turval­li­suutta. Juuri näitä ominai­suuksia hyvin­voin­ti­valtio on menet­tänyt viime vuosina.”

Sosiaa­lia­lalla käytetään vielä hyvin­voin­ti­valtion käsitettä, muistuttaa sosiaa­lityön professori Kirsi Juhila Tampereen yliopis­tosta.

– Se käsitetään univer­saa­liksi eli jaetuksi vastuuksi hyvin­voin­nista. Sosiaa­li­työssä ihmiskuva on relatio­naa­linen. Siinä katsotaan, että ihmiset ovat suhteessa toisiinsa, osia jostakin isommasta. Ajatus on, että jokainen voi joutua tilan­teeseen, jossa tarvitsee tukea. Silloin ihminen voi luottaa, että hän saa apua.

Kilpai­lu­yh­teis­kun­nassa ihmis­kä­sitys on yksilö­kes­keinen. Siinä koros­tuvat yksilön kyky toimia ratio­naa­li­sesti, tehdä valintoja ja kantaa riskit ja vastuun niistä, Juhila kuvaa.

– Ongelma on, että maailma ei toimi niin, että omilla valin­noilla voi hankkia halutun elämän ja toimeen­tulon.

Kontrol­li­po­li­tiikan seuraukset näkyvät jo sosiaa­lityön asiak­kaissa, Juhila sanoo.

– Sosiaa­li­työssä näkyy, mitä yksilön vastuu tarkoittaa arjessa. Avun tarvit­sijaan kohdis­tuvat vaati­mukset ovat koven­tuneet. Jos niitä ei pysty täyttämään, se vaikeuttaa toimeen­tuloa ja syö itsetuntoa. Ihmiset tuntevat, että ”musta ei ole mihinkään”.

Suomesta voidaan nykyään puhua investointi­valtiona.


– Vaikeassa tilan­teessa olevat ihmiset stigma­ti­soi­tuvat. He joutuvat perus­te­lemaan oikeuttaan olla olemassa. Se näkyy ihmisissä arvot­to­muuden tunteena. Sitä, joka ei pärjää, leimataan ja syyllis­tetään.

Yliopis­to­tutkija Jarmo Peltolan mukaan apua tarvit­sevia pitää nöyrinä se, että he luulevat olevansa itse vastuussa siitä, että heillä menee huonosti, vaikka Suomessa yleisesti menee hyvin.

– Häpeä siirtyy yksilölle. Ennen ajateltiin, että ongelma on laajemmin yhteis­kunnan asia.

Eettisiä ristiriitoja

Yksilön vastuuta korostava nyky­politiikka aiheuttaa arvoris­ti­riitoja sosiaa­li­työssä, Kirsi Juhila sanoo. Sosiaa­li­työn­te­kijät joutuvat ruohon­juu­ri­ta­solla toteut­tamaan poliit­tik­kojen valit­semaa linjaa, joka lisää kontrollia ja vaatii ihmisiltä aktii­vi­suutta.

– Sosiaa­li­työn­te­kijät asetetaan tekemään tehtäviä, jotka riite­levät sosiaa­lityön perus­pe­ri­aat­teiden kanssa. Se aiheuttaa sosiaa­li­työn­te­ki­jöissä etiik­ka­ris­ti­riitoja. Tästä on jo tutki­mus­tietoa, hän kertoo.

Juhila ja Blomberg-Kroll toivovat sosiaa­li­työltä aktii­vi­sempaa vaikut­ta­mista yhteis­kuntaan. Se toteu­tuisi esimer­kiksi raken­teel­lisen sosiaa­lityön kautta. Sosiaali­alan pitäisi tuoda esiin, mitä seurauksia kontrol­li­po­li­tii­kalla on apua tarvit­sevien arkeen ja tilan­teeseen.

– Yhteis­kunnan raken­teisiin ja trendeihin pitää ottaa enemmän kantaa. Sosiaa­li­työltä tarvitaan enemmän vaikut­ta­mista yhteis­kun­nassa, joka korostaa tehok­kuutta ja tuotta­vuutta, Blomberg-Kroll sanoo.

Hän on ollut mukana kirjoit­ta­massa kirjaa, joka käsit­telee sosiaa­lityön yhteis­kun­nal­lista asemaa sosiaa­li­po­li­tiikan toteut­tajana. Kirja julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.

– Yhteis­kun­nal­lista vaikut­ta­mista pitää sisäl­lyttää enemmän myös sosiaa­lialan opintoihin.

Jaana Laitinen

Terveyden ja hyvin­voinnin laitoksen (THL) tuoreesta julkai­susta käy ilmi, että valtaosa suoma­lai­sista luottaa edelleen hyvin­voin­ti­val­tioon. Ihmiset yhdis­tävät sen demokratian arvoihin eli luotta­mukseen, oikeu­den­mu­kai­suuteen ja yhden­ver­tai­suuteen.
– Ihmiset maksavat veroja, koska he luottavat, että he saavat apua, jos he sitä tarvit­sevat. He myös haluavat, että yhteis­kunta pitää huolta niistä, joilla menee kehnommin. Se solidaa­risuus ei ole romut­tunut. Siitä halutaan pitää kiinni. Se on yhteis­kun­nal­lista liimaa, sanoo johtava asian­tuntija Anu Muuri THL:stä.

Neljä viidestä suoma­lai­sesta luottaa terveys­pal­ve­lujen saata­vuuteen, käy ilmi THL:n julkai­susta. Kaksi kolmesta luottaa saavansa sosiaa­li­pal­veluja, kun niitä tarvitsee. Se on Muurin mukaan yhä paljon.
Toisaalta tulokset kertovat, että joka viides ei usko, että hän saa tarvit­se­mansa terveys­pal­velut. Yksi kolmesta suoma­lai­sesta ei luota sosiaa­li­pal­ve­lujen saamiseen.
Erityi­sesti vähän koulu­tetut ja pieni­tu­loiset ovat menet­täneet uskoaan sosiaali- ja terveys­pal­ve­luihin. Toisin sanoen luottamus palve­luiden saantiin horjuu niiltä, jotka ovat joutuneet niitä käyttämään.
Luottamus on laskenut hitaasti 1980-luvulta asti. Sama suuntaus näkyy myös muissa maissa.
– Luotta­muksen hidas hiipu­minen huoles­tuttaa tutki­joita, Muuri sanoo.

Luottamus notkahti 1990-luvun lamassa, sanoo yliopis­to­tutkija Jarmo Peltola Tampereen yliopis­tosta.
– Lamaa seurasi nousu­kausi, mutta kaikki eivät päässeet siihen mukaan. Rakenteet olivat muuttuneet ja ammatteja kadonnut. Monet perheet jäivät pysyvästi ulos yhteis­kun­nasta tuolloin. Silloin tehtiin myös sosiaa­li­tukien leikkauksia ja jäädy­tyksiä, joita ei peruttu, vaikka talous alkoi toipua.
– Ne, joihin lama osui pahiten, eivät selvinneet siitä. Laman jalkoihin jääneiden perheiden lapset oppivat, että yhteis­kuntaan ei voi luottaa. Heille jäi se kokemus.
Lamojen aikana erityi­sesti 44 – 45-vuotiaita miehiä lyödään ulos työmark­ki­noilta, Peltola kuvaa. Nyt syrjäytyy lisäksi suuri joukko nuoria ihmisiä.
– Monille on ihan vieras käsitys, että hyvin­voin­ti­valtio joskus oli olemassa.
Tilan­netta vaikeuttaa se, että ihmisiä alettiin syyllistää siitä, että he eivät työllisty, vaikka kansan­ta­lou­della menee kokonai­suutena hyvin. Ajatus on, että on itsestä kiinni, meneekö hyvin vai huonosti. Henkistä taakkaa siirretään yksilöille koko ajan, Peltola kuvaa.
– Häpeä ja stigma siirtyvät yksilölle asioista, jotka nähtiin ennen yhteis­kunnan vastuuksi.

Jaana Laitinen