Vuoro­vai­ku­tuk­sessa on kaksi pyrki­mystä: suojella omia ja toisen kasvoja. On tärkeätä, että asiakastaan tapaava sosiaa­lialan työn­tekijä muistaa tämän ihmisar­voista kohtelua koros­tavan pelisäännön, sanoo Pauli Niemelä.

Sosiaa­lialan työnte­kijän ja asiakkaan kohtaa­mi­sessa ollaan sosiaa­lityön ytimessä. Asiakkaat ponnis­te­levat hyvin­voin­ti­vajeen ja elämässä koettujen epäon­nis­tu­misten kanssa, minkä takia he voivat olla erityisen haavoittuvaisia.

– Ihmisarvo sosiaa­li­työssä toteutuu juuri siinä, millä tavalla asiakas tulee kohda­tuksi ja miten hän tuon kohtaa­misen kokee, toteaa emeri­tus­pro­fessori Pauli Niemelä Itä-Suomen yliopistosta.

Sosiaa­lialan ammat­tie­tiikan mukaista on kunnioittaa asiakkaan itsemää­rää­mi­soi­keutta ja hänen yksityi­syyttään. Ihmisar­voiseen kohteluun kuuluu myös oikeus osallistua omien asioiden käsittelyyn.

Asiakkaan pulmat eivät oikeuta kohte­lemaan häntä alentu­vasti, epäoi­keu­den­mu­kai­sesti tai välin­pi­tä­mät­tö­mästi. Perus­tuslaki, uusi sosiaa­li­huol­tolaki ja monet muut erityislait koros­tavat ihmisarvoon liittyviä periaatteita.

– Sosiaa­li­huol­to­laissa pyritään monin tavoin edistämään asiakas­kes­kei­syyttä, Niemelä mainitsee.
Työnte­kijät ovat Niemelän mukaan lähes mahdot­toman tehtävän edessä pyrkiessään toteut­tamaan ihmisarvoa asiakas­suh­teissaan. Niukke­nevat resurssit ja kasvavat vaati­mukset kuormittavat.

– Vaikeimpia yhteis­kun­nal­lisia ongelmia kaatuu sosiaa­li­työlle. Yksi esimerkki tuoreesta haasteesta on kuntouttava työtoi­minta, jota on paljon arvosteltu.
– Millä tavalla voidaan toimia niin, että ihminen, saatuaan vain niukasti apua, kuitenkin kokee tulleensa kohdel­luksi asiamukaisesti?

Epäon­nis­tu­mi­siakin tapahtuu. Syynä voi olla väsymys, mutta työntekijä syyllistyy myös osaamat­to­muuteen ihmis­suh­de­tai­doissa tai vallan­haluun. Niemelä kertoo joutu­neensa harvi­nai­sella tavalla antamaan kaksi lausuntoa oikeu­delle asiakkaan tai hänen asiamie­hensä toivomuksesta.

– Molem­milla kerroilla oli kyse lasten huolto­kiis­tasta. Ne ratkaistiin lopulta lausuntoa pyytä­neiden eduksi. Ensim­mäi­sessä tapauk­sessa sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden lausunto oli ollut puutteel­linen ja osittain asenteel­linen. Toisessa kiistassa oli avioerossa jätetty huomioi­matta alaikäisen lapsen tahto.

Kasvojen menetys sattuu

Työnte­kijän ja asiakkaan kohtaa­minen on Niemelän mielestä ainut­laa­tuinen sosiaa­linen vuoro­vai­ku­tus­ti­lanne. Tavoi­tel­taessa ideaalia kohtaa­mis­tapaa on kyettävä tulkit­semaan ja analy­soimaan kohtaa­mi­sessa tapah­tuvaa vuorovaikutusta.

Niemelän mielestä kanada­laisen sosio­login Erving Goffmanin kehit­tämät ”kasvojen” ja ”kasvotyön” käsitteet tarjoavat siihen oival­lisen välineen.

Goffmanin tärkeä oivallus on, että ihmiset liittävät tunteita myös muiden vuorovaikutukseen osallistuvien kasvoihin. Nolostumme toisen puolesta, kun hän menettää kasvonsa.

– Kohtaa­mi­sessa ihminen jäsentää tilan­netta koko ajan suhteessa itseensä ja muihin. Tästä vuoro­vai­ku­tuk­sessa muodos­tu­vasta ja itse kunkin kokemasta sosiaa­li­sesta arvosta Goffman käyttää nimitystä kasvot, Niemelä selittää.

Helsingin yliopiston sosio­logian profes­sorin Anssi Peräkylän mukaan Goffman tarkoittaa kasvoilla sitä ”arvos­tet­tavaa itseä”, jota henkilö esittää. Kun kasvojen esittä­minen onnistuu, hän kokee itseluot­ta­musta ja omanarvontuntoa.

Joskus esitys epäon­nistuu. Ihminen tuo itsestään esiin sellaista, joka on risti­rii­dassa hänen esittä­miensä kasvojen kanssa, tai hän ei saa niille toisilta arvos­tusta. Silloin ihminen kokee häpeää ja alemmuudentunnetta.

Peräkylän mielestä Goffmanin tärkeä oivallus on, että ihmiset liittävät tunteita myös muiden vuoro­vai­ku­tukseen osallis­tuvien kasvoihin. Nolos­tumme toisen puolesta, kun hän menettää kasvonsa.

– Arkie­lä­mässä toisen kasvojen menetys sattuu. Tasa-arvoi­sessa asiakas­ti­lan­teessa voisi ajatella, että asiakkaan kasvojen menetyksen tulisi sattua myös työnte­kijään ammatil­li­sesti oikealla tavalla.

Hämmen­tä­viltä tilan­teilta välttyäkseen vuoro­vai­ku­tuksen osapuolet suoje­levat sekä omia että toistensa kasvoja. Tätä molem­min­puo­lista kasvojen suojelua Goffman kutsuu kasvo­työksi. Toisen kasvoja suojellaan olemalla esimer­kiksi tahdik­kaita ja välttä­mällä toisen kasvoja uhkaavia tekoja.

Tietyissä kohtaa­mi­sissa kasvot ovat riippu­vaisia muiden tuesta. ”Sosiaa­linen suhde voidaan siten tulkita tavaksi”, kirjoittaa Goffman, ”jolla joku on pakotettu taval­lista enemmän luovut­tamaan minäku­vansa ja kasvonsa toisten tahdik­kuuden ja hyvän käytöksen armoille.”

”Tuo ei väistä minua”

Satu Marja Tanttu työsken­telee Mikkelin kaupungin mielen­terveys- ja päihde­pal­ve­luissa aikuis­so­si­aa­li­työn­te­kijänä. Asiak­kaiden joukossa on myös naisia, mutta suurim­maksi osaksi he ovat alle kolmi­kymp­pisiä miehiä ja vaikeasti riippu­vaisia huumeidenkäyttäjiä.

– He käyttävät paljon suonen­si­säisiä huumeita. Taval­lisia ovat opiaatit, amfeta­miini ja tutki­mus­ke­mi­kaalit. Suurin osa heistä on sekakäyt­täjiä, Tanttu kuvailee.

Asiak­kaiden taustalla on usein sukupolvien ajan jatku­nutta huono-osaisuutta, huostaan­ottoja ja rikol­li­suutta. He ovat käyttäy­tyneet väkival­tai­sesti ja ovat itse olleet väkivallan kohteena.
Asiakkaan hakeu­tuessa päihde­pal­ve­lujen sosiaa­li­työn­työn­te­kijän luo hän on valin­nallaan nimennyt ongel­mansa. Sitä ei ole tarpeen kierrellä. Suoraan puhuminen voi olla terveh­dyt­tävää. Kohtaa­mi­sessa ei syyllistetä eikä arvostella.

– Ei se kauhistuta minua, jos ihminen piikittää itseänsä. Tuo ei hätkähdä eikä se väistä minua, asiakas ajattelee. Sillä tavalla minä suojelen hänen kasvojaan.

Mikke­lissä on ollut sikäli hyvä tilanne, että kaikille tarvit­se­ville on voitu tarjota päihde­kun­tou­tusta. Tantun mielestä suurin ongelma on itse palve­lu­jär­jes­tel­mässä vallitseva lineaa­rinen aikakä­sitys. Tullaan mennei­syy­destä, eletään nykyi­syy­dessä ja suuntau­dutaan tulevai­suuteen. Päihde­asiakas elää kuitenkin tässä ja nyt -elämää.

– Jos kysyn asiak­kaalta, että mihin lähdet tästä, niin hän ei välttä­mättä tiedä. Ja silti meillä on työvoi­ma­hal­lin­nolta tuleva velvoite tehdä tällai­selle ihmiselle aktivoin­ti­suun­ni­telma, johon hänen on kyettävä sitoutumaan.

Tanttu uskoo jokaisen sosiaa­li­työn­te­kijän kohtaavan asiak­kaansa omalla tavallaan. Hän itse etenee asiakkaan ehdoilla. Ensim­mäi­sessä tapaa­mi­sessa on oltava varovainen, jottei syntyisi kuvaa, että ”tuo tulee liian iholle ja penkoo minun asioitani”.

– Eihän asiakas tule silloin uudestaan. Pyrin kuitenkin koko ajan sen kontaktin jatkuvuuteen.
Tapaa­mi­sessa Tanttu kuuntelee. Hän ei vastaa puhelimeen eikä tee muistiin­panoja. Jos on kirjat­tavaa, hän tekee sen asiakkaan lähdettyä. Hän kääntyy tieto­ko­neensa puoleen vain silloin, jos asiakas on ahdis­tunut ja vaikuttaa tarvit­sevan tauon itsensä kokoamiseen.

– Minulla on asiakas, joka on kysynyt usein, että miksi sinä välität minusta. On surul­lista, kun ihmisellä on niin syvä kelpaa­mat­to­muuden kokemus.

– Aidolla vuoro­vai­ku­tuk­sella, vahvalla läsnä­ololla ja asiakkaan osalli­suu­della on vaiku­tusta ihmisen itsetuntoon. Olen saanut kolle­goiltani palau­tetta, että kun sinä menet niin mukaan. Niin menenkin. Itse asiassa tavoit­teeni on, että asiakas ottaa minut mukaan elämäänsä.

Anssi Peräkylä

– Asiakas­ta­paa­misiin liittyy moraa­lisia odotuksia. Sosiaa­li­työn­te­kijän on toimittava asiakkaan parhaaksi, ja asiakkaan odotetaan kertovan totuu­den­mu­kai­sesti tilan­teestaan, Anssi Peräkylä sanoo. Kuva: Veikko Somerpuro

Miten lapsi kertoo?

Hanna Tulensalo on työsken­nellyt pitkään lasten­suojelun asiakastyön ja kehit­tä­misen parissa pääkau­pun­ki­seu­dulla. Hän aloitti viime keväänä Pelas­takaa Lapset ry:n kehittämispäällikkönä.

Lasten­suo­je­lussa nouda­tetun lapsi­kes­keisen periaatteen mukaan lapsen tulisi olla vanhempien rinnalla sosiaa­li­työn­te­kijän keskeinen työsken­te­ly­kumppani. Tulen­salon mielestä lapsen asema tietäjänä on lasten­suo­je­lussa kuitenkin epäselvä.

– Lasten­suo­je­lu­tar­vetta selvi­tet­täessä on lapsen henki­lö­koh­tainen tapaa­minen vakiin­tunut käytän­nöksi ja osaksi arvioin­ti­työs­ken­telyä ainakin pääkau­pun­ki­seu­dulla. Aikara­joista johtuva kiire kaventaa mahdol­li­suuksia tutustua riittä­västi lapsen tilanteeseen.

Tulen­salon mukaan työnte­ki­jöiden osaami­ses­sakin on puutteita. Lapsen tiedon ja kokemuksen tavoit­ta­mi­seksi jokaiseen kohtaa­miseen pitää suhtautua ainutkertaisesti.

– Lapsen kohtaa­miseen ei haastattelu ole välttä­mättä paras tapa. Tapa tulee valita tapaa­misen tarkoi­tuksen ja tavoitteen kautta. Itse käytän apuna toimin­nal­lisia välineitä. Usein otan esiin paperin, johon voimme tehdä yhdessä asteikon, jonka avulla lapsi voi kertoa kuulumisiaan.

Lapselle voi olla luontaista ilmaista itseään leikki­mällä tai puhumalla toiminnan ohessa. Vuoro­vai­ku­tuksen monipuo­lis­ta­minen erilai­silla menetel­millä tekee mahdol­li­seksi asioiden symbo­lisen, kokemuk­sel­lisen ja elämyk­sel­lisen käsittelyn.

– Näin lapsi saa helpommin koske­tuksen itseensä ja omaan elämäänsä, Tulensalo täsmentää.
Jos perheen alkuta­paa­mi­sessa on mukana sosiaa­li­työn­te­ki­jäpari, on sovittava työnjaosta. Kumpi siirtyy tarvit­taessa lapsen kanssa lattialle toisen työnte­kijän keskit­tyessä vanhempiin?

Lapsen pitäminen keskiössä on yksi avain siihen, miten kasvotyötä voi vanhempien kanssa tehdä.

Lapsen kohtaa­minen edellyttää aikuisten kanssa työsken­telyyn tottu­neelta työnte­ki­jältä uskal­lusta heittäytyä lapsen kokemus­maa­ilmaan. Apuvä­li­neitä kokeilleet työnte­kijät ovat kokeneet, että käänne­kohtia työsken­telyn muutok­sessa eivät olleet itse välineet vaan ne tilanteet, joissa lapsen kokemukset ”tulivat iholle”.

– Lapsen pitäminen keskiössä on yksi avain siihen, miten kasvo­työtä voi vanhempien kanssa tehdä. Esimer­kiksi silloin, jos asiak­kuuden taustalla on vanhempien päihtei­den­käyttö, Tulensalo pohtii.

– Sen sijaan, että keski­tyt­täisiin ongel­masta ”vänkää­miseen”, voidaan yhdessä tarkas­tella sitä, mitä ongelma tarkoittaa lapsen arjessa. Vanhem­milla on kaikesta huoli­matta tunneside lapseensa. Heitä varmasti kiinnostaa oman lapsensa vointi.

Ennak­ko­luulot purettava

Yonatan Gebre­negus on 24-vuotias kokemus­asian­tuntija. Hän oli mukana lasten­suo­je­lu­nuo­rista kootussa kokemus­asian­tun­ti­ja­ryh­mässä Nuoret kehit­täjät. Ryhmä sai oikeus­mi­nis­teriön demokra­tia­pal­kinnon vuonna 2012.

Nuorten kehit­täjien toiminnan vakiin­nut­ta­mi­seksi raken­nettiin Osalli­suuden aika ry. Sen ajamia teemoja ovat olleet muun muassa lasten­suojelun näkyväksi tekeminen nuorten silmin sekä koulun ja lasten­suojelun välisen yhteistyön kehit­tä­minen. Gebre­negus on yhdis­tyksen halli­tuksen jäsen.

Gebre­ne­gusin oli aluksi vaikeaa päästä irti kieltei­sestä asenteestaan. Hänellä oli omien laitos­ko­ke­mus­tensa pohjalta käsitys, että asiak­kaiden mahdol­lisuus vaikuttaa tai osallistua suoma­lai­sessa lasten­suo­je­lussa on hyvin näennäinen.

– Kuule­mis­ti­lai­suudet olivat itselleni pikem­minkin kuulus­te­le­misia. Nuorissa kehit­tä­jissä minua kuunneltiin. Puhuessani kokemastani epäkoh­dasta samalla tavalla laitok­sessa tai sosiaa­li­työn­te­kijän kanssa se oli vain nuoren kapinointia.

Gebre­ne­guksen ensim­mäinen kohtaa­minen sosiaa­li­työn­te­kijän kanssa oli loukkaava. Työntekijä aloitti laitos­nuorten tapaa­misen kysymällä heidän ohitseen: ”Milloin nuorille on viimeksi tehty päihdetesti?”

– Hän oletti minun olevan siinä vapaa­eh­toi­sesti ja haluavan keskus­tella hänen kanssaan. Tapaa­misen tarkoi­tushan on luoda kuva asiak­kaasta. Se vaatii, että sinä haluat näyttää sille toiselle, kuka sinä olet.

Gebre­ne­guksen mielestä sosiaa­li­työn­tekijä joutuu väistä­mättä kohtaamaan huonoista kokemuk­sista synty­neitä ennak­ko­luuloja. Ne on purettava, jotta keskus­telua päästään käymään neutraa­lilta pohjalta.

– Hyvä sosiaa­li­työn­tekijä on mielestäni sellainen, joka osaa luoda ilmapiirin, missä luotta­muk­sella on mahdol­lisuus syntyä. Hän kykenee ottamaan huomioon asiakkaan historian, oli kyseessä aikuinen tai lapsi.

Kokemus­asian­tun­tijan roolissa Gebre­negus on tavannut ajatus­maa­il­maltaan moderneja sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä, jotka osaavat ottaa huomioon myös kulttuu­rierot. Mitä pidempään maahan­muuttaja on maassa asunut, sitä helpommin yhtei­sym­märrys löytyy.

– Jos naisso­si­aa­li­työn­tekijä asioi esimer­kiksi somali­miehen kanssa, hänen on muistettava, kuinka vaikeaa musli­mi­mie­helle voi olla ottaa vastaan ohjeita naiselta. Vaikka hän tulisikin eri kulttuurista.

Tulkin käyttä­minen aiheuttaa ongelmia. Hän on kolmas läsnä­oleva henkilö. Ei riitä, että maahan­muuttaja opettelee luottamaan sosiaa­li­työn­te­kijään vaan hänen on kyettävä luottamaan myös tulkkiin.

– Kun tulkki kääntää työnte­kijän puheen, maahan­muuttaja ei kykene yhdis­tämään tulkattuja sanoja ilmeisiin tai äänesä­vyihin. Tulkin kääntäessä toisin päin jostakin sanasta saattaa jäädä uupumaan tärkeä tunnetaso tai syvempi merkitys, mikä sanalla maahan­muut­tajan kielessä on.

Hanna Tulensalo

– Asiakkaan häpeä on tunteena vaikea ja vaikeasti tunnis­tettava. Sellai­sessa tilan­teessa työntekijä joko voimaan­nuttaa tai vie syvem­mälle häpeään, Hanna Tulensalo pohtii. Kuva: Jyrki Komulainen

”Mitä tässä on tekeillä?”

Erving Goffmanin kehysa­na­lyysi käsit­telee vuoro­vai­ku­tus­ti­lan­teiden tulkintaa ja niiden toimin­nal­lisen organi­saation moniker­rok­si­suutta. Anssi Peräkylän mukaan kaikki tapah­tumat, joihin osallis­tumme tai joita seuraamme, tarvit­sevat vastauksen kysymykseen: ”Mitä tässä on tekeillä?”

Kehys­tä­misen taito estää kisai­levia eläimiä tappa­masta toisiaan. Ne osaavat tunnistaa näykkäisyt ”leikiksi”, mutta toisen purais­tessa liian voimak­kaasti kehys vaihtuu hetkessä ”tappe­luksi”.

Ihmiset pitävät sosiaa­lisia kehyksiä yllä valikoi­valla havait­se­mi­sella. Huomio kiinni­tetään tilan­teessa vain kehyksen kannalta merki­tyk­sel­lisiin piirteisiin. Lääkä­rin­kier­rolla sairaa­lassa lääkärit keskit­tyvät ainoastaan potilaan fyysiseen tilaan eivätkä kysele hänen kotioloistaan.
Kehykset sujuvoit­tavat arkea ja auttavat ammat­ti­laisia työssään.

Asiak­kaiden on helppo hyväksyä kehykset, koska niiden tunnis­ta­minen ohjaa heitä toimimaan. Kehys­tetyt asiakas­ti­lanteet auttavat valit­semaan oikeat lomakkeet ja työntävät oikeita sanoja suuhun.

Tulen­salon mielestä kehys­tä­minen voi olla asiakkaan kannalta ongel­mal­lista, jos kehys on asenteel­linen tai virheel­linen. Lasten­suo­je­luil­moitus herättää aina voimak­kaita tunteita ja voi ilman hieno­va­raista käsit­telyä johtaa vanhempien kasvojen menetykseen.

– Näistä ilmoi­tuk­sista tulee kohtaa­misiin kehyksiä, jotka työnte­ki­jöiden pitäisi ottaa huomioon. Alamme luoda etukäteen mieli­kuvia asiak­kaista sen sijaan, että tutus­tui­simme heihin aidosti.

Lapsi on tietoi­sesti nähtävä yksilönä, ei vain osana perhettä. Lapsen asiakkuus paikantuu yleensä asian­tun­ti­joiden määri­tysten kautta, jolloin hänet määri­tellään oire- tai ongel­ma­ni­mik­keiden mukaan. Gebre­ne­guksen mukaan ilmoi­tukset tulevat monesti tahoilta, jotka näkevät pelkästään juuri oireet.

Kun me tunnustamme näkevämme pelkät oireet, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että tarvitsemme enemmän aikaa selvittääksemme todelliset ongelmat.

– Koulusta ilmoi­tetaan, että pojalla on siellä vaikeuksia. Tai poliisi ilmoittaa rikol­li­sesta toimin­nasta. Nuorel­lahan voi koulussa olla stressiä aivan muusta syystä. Eikä kaveri välttä­mättä varasta sen takia, että haluaa varastaa.

Gebre­ne­guksen mielestä sosiaa­li­työn­te­kijät luovat liian usein oireiden pohjalta paperei­hinsa ”illuusion”. Tätä vahin­gol­lista tulkin­ta­ke­hystä työnnetään virka­mies­ko­neis­tossa eteenpäin. Lasten­suo­je­lu­tarpeen selvi­tykseen on vain kolme kuukautta aikaa. Kuva asiak­kaasta täydentyy alkupe­räisen kehyksen suuntai­sesti, koska koko ajan esitetään vääriä kysymyksiä.

– Kun me tunnus­tamme näkevämme pelkät oireet, se tarkoittaa automaat­ti­sesti sitä, että tarvit­semme enemmän aikaa selvit­tääk­semme todel­liset ongelmat.

Satu-Marja Tantun mukaan on hämmen­tävää, että monissa työyh­tei­söissä ei käydä lainkaan arvokes­kus­telua. Kun eettiset ohjeet on kirjattu hyvin yleisellä tasolla, suurin osa sosiaa­lityön etiikasta on epävi­ral­lisina moraa­li­koo­deina organi­saa­tioissa. Nämä koodit saattavat muodostaa asiakas­ryh­mille niiden ominai­sista piirteistä johdettuja kehyksiä, jotka voivat vaikuttaa ryhmien saamaan kohteluun.

– Saattaa olla, että joitakin asiakas­ryhmiä priori­soidaan. Heidän vuokra­räs­tei­hinsä voidaan suhtautua lempeämmin kuin toisten. Tätä ei välttä­mättä huomaa, ennen kuin joku toinen siitä huomauttaa, että miksi te teette näin.

Kasvotyön muodot

Kasvotyön perus­muotoja ovat Erving Goffmanin mukaan välttä­minen, korjaa­minen ja pisteiden keruu. Pauli Niemelän mukaan kasvojen menetys voidaan välttää suhtau­tu­malla hieno­va­rai­sesti, kohte­li­aasti ja kunnioittavasti.

– Huumori on usein tehokas tapa laukaista tilanne. Apua voidaan hakea myös kolman­nelta ohjaa­malla esimer­kiksi psyko­login puoleen.

Anssi Peräkylän mielestä asiakas­ti­lan­teissa on mahdo­tonta välttää epämie­luisia asioita. Hän on työssään havain­noinnut psykiat­risia diagnos­tisia haastatteluja.

– Niissä puhutaan taita­vasti neutraa­lilla tavalla monen­lai­sista heikkouk­sista ja epäon­nis­tu­mi­sis­takin. Tiettyyn rajaan se asti se voi toimia palveluammatissakin.
Hanna Tulen­salon mielestä välttä­miseen voi liittyä tasapainon hakeminen.

– Puhutaan ongelmien lisäksi perheessä tapah­tu­vista hyvistä ja toimi­vista asioista.
Goffman korostaa kasvojen pyhyyttä ja niiden korjaa­mista rituaalein. Rituaaleja ovat vaihdoiksi kutsut­tavat teot kuten anteek­si­pyyntö ja sen hyväk­sy­minen. Satu Marja Tantun mukaan päihde­asiakas saattaa purkaa petty­mystään työnte­kijään muualla tapah­tuneen vastoin­käy­misen takia. Hän kuitenkin pyytää useim­miten anteeksi.

– Jos minulle on jäänyt asiakkaan lähte­misen jälkeen tunne, että olen tahto­mattani loukannut häntä, lähetän pahoit­te­levan teksti­viestin. Asiakas yleensä vastaa ja hyväksyy anteeksipyyntöni.

Tulen­salon mielestä pisteiden keruuta voisi kuvata myös ”kilpai­luksi”. Sitä esiintyy vastak­kai­na­set­teluun ja valtaan liitty­vissä tilan­teissa kuten vasten­tah­toi­sissa huostaanotoissa.

– Kilpai­lua­se­tel­masta kertoo, että vanhemmat käyttävät ihan taval­li­sissa asiakas­ti­lan­teissa yhä enemmän lakimiehiä. Se on huoles­tut­tavaa ja voi kertoa siitä, että menetettyjä kasvoja pyritään korvaamaan hyökkäämällä.

Yonatan

– Hyvä sosiaa­li­työn­tekijä osaa luoda sellaisen ilmapiirin, jossa luotta­muk­sella on mahdol­lisuus syntyä, korostaa Yonatan Gebre­negus. Kuva: Jyrki Komulainen

Erving Goffman

Erving Goffmania (1922 – 1982) luonneh­ditaan impres­sio­nis­tisen sosiaa­lip­sy­ko­logian mesta­riksi. Anssi Peräkylän mukaan Goffmania on luettu 1960-luvulta asti, mutta hänen ajatte­lunsa kykenee edelleenkin innos­tamaan sosio­logien ja sosiaa­lip­sy­ko­logien lisäksi myös suurempaa yleisöä.

Peräkylä on suoma­laisen keskus­te­lua­na­lyyt­tisen vuoro­vai­ku­tus­tut­ki­muksen pionee­reita. Goffman on ollut mukana hänen työssään alusta lähtien. Peräkylän tehdessä havain­nointiin perus­tuvaa tutki­musta sairaa­laym­pä­ris­tössä Goffmanin kehys­käsite antoi hänelle mahdol­li­suuden ymmärtää sosio­lo­gi­sesti sairaalatodellisuutta.

Goffman on määri­tellyt vuoro­vai­ku­tuksen olevan sitä, mitä tapahtuu, kun kaksi tai useampia ihmisiä on fyysi­sesti läsnä toistensa kanssa. Puhelin ja posti, nykyisin myös sähkö­posti ja muut netti­vuo­ro­vai­ku­tuksen muodot, ovat tämän kasvok­kaisen tilanteen johdannaisia.

Kasvok­kaisten vuoro­vai­ku­tus­ti­lan­teiden järjestys perustuu Goffmanin mukaan osanot­tajien jakamiin ja hyväk­symiin normeihin ja konven­tioihin. Nämä ”liiken­ne­säännöt”, jotka koskevat niin puheen­vuoron vaihtu­mista kuin fyysisen etäisyyden säänte­lyäkin, tekevät mahdol­li­seksi kullekin yksilölle saavuttaa maini­tuissa tilan­teissa pyrkimyksensä.

Goffma­nille minuus on vuoro­vai­ku­tuksen tuote. Juuri vuoro­vai­ku­tuk­sessa me tuomme esille, keitä me olemme, ja saamme myös tunnus­tuksen tälle identi­tee­tille. Peräkylän mielestä Goffman ei kuitenkaan ole ulkokoh­tainen tai kyyninen. Hän on herkkä subjek­tii­vi­selle minuuskokemukselle.

– Sille ihmisten tunne­ti­lalle, kun he kokevat olevansa uhattuina tai toisaalta kokevat saavansa tunnustusta.

Vaikka Goffman korostaa minän sosiaa­li­suutta, hänen maail­mansa ei ole vailla ihmisten sisäistä kokemusta ja emootiota. Kuva on on jollain tapaa risti­rii­tainen, mutta sellai­seksi se myös jää.

Teatteria ja pelejä

Erving Goffman on verrannut vuoro­vai­ku­tusta näytelmään. Työnte­kijän ja asiakkaan kohda­tessa sosiaa­lityön näyttä­möllä vaiku­telmia luodaan ja vaihdetaan. Jotkut vaiku­telmat ovat uskot­ta­vampia kuin toiset.

Asiak­kaiden joukossa on myös kouliin­tu­neita pelureita. He pujot­te­levat sulavasti tukivii­da­kossa ja käyttävät järjes­telmää hyväkseen. Päihde­työssä pelin luonne on ”uppori­kasta ja rutiköyhää”.

– Melkein aina kyse on rahasta. Peliä käytetään joskus rajulla tavalla. Olen itse kuullut asiakkaan kiris­tävän rahaa isältään uhkaa­malla tappaa itsensä, Satu Marja Tanttu sanoo.

Eräs nuori mies oli saanut työmark­ki­na­tu­kensa. Se meni tililtä suoraan huume­vel­koihin. Tanttu oli antanut täyden­tävää toimeen­tu­lo­tukea ruokaan. Mies pyysi vielä rahaa vaatteisiin, mutta Tanttu kieltäytyi, koska tiesi rahan menevän aineisiin.

Mies sanoi kiukuissaan lähte­vänsä pöllimään autoja. Tanttu totesi rauhal­li­sesti, että ”tuossa pihassa olevaan siniseen ooppeliin et koske, se on minun”. Tilanne purkautui huumorin avulla.

Tanttu myöntää myös sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden pelaavan. Asiakkaan epäröi­dessä päihde­kun­tou­tukseen lähte­mistä Tanttu saattaa sanoa, että kun olet siellä kuntou­tus­lai­tok­sessa ja tarvitset tupak­ka­rahaa, niin soita minulle.

– Asiakasta voi motivoida kuntout­tavan työtoi­minnan aloit­ta­miseen tarjoa­malla bussi­korttia. Vaikka hän kävisi kuntou­tuk­sessa vain yhtenä päivänä viikossa, niin hän saa ajaa bussi­kortilla koko kuukauden.

Markku Tasala

Lähde­ai­neisto

Goffman, Erving (2012) Vuoro­vai­ku­tuksen sosio­logia. Tampere: Vastapaino.

Ervast, Sari-Anne & Tulensalo, Hanna (2006) Sosiaa­li­työtä lapsen kanssa – kokemuksia lapsi­kes­keisen tilan­ne­narvion kehit­tä­mi­sestä. SOCCAn ja Heikki Waris -insti­tuutin julkai­susarja 8/2006.

Niemelä Pauli (2014) Ihmisarvo ja sosiaa­lityö. Tutkiva sosiaa­lityö 2014. Talentia-lehti / Sosiaa­lityön tutki­muksen seura.

Peräkylä, Anssi (2001) Erving Goffman. Sosiaa­lisen vuoro­vai­ku­tuksen rakenteet. Teoksessa Vilma Hänninen, Jukka Partanen & Oili-Helena Ylijoki (toim.) Sosiaa­lip­sy­ko­logian suunnan­näyt­täjiä. Tampere: Vasta­paino, 347 – 364.

Sorjonen, Marja-Leena & Peräkylä, Anssi & Eskola, Kari (toim.) (2001) Keskustelu lääkärin vastaa­no­tolla. Tampere: Vastapaino.

Tanttu, Satu Marja (2016) Autta­misen rajat ja mahdol­li­suudet kunnal­li­sessa aikuis­so­si­aa­li­työsä sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden määrit­te­leminä. Lisen­si­aa­tin­tut­kimus, Itä-Suomen yliopisto.

Tulensalo, Hanna (2016) Lapsen tiedol­linen toimijuus lasten­suojelun sosiaa­li­työssä. Sosiaa­lityön ammatil­linen lisen­si­aa­tin­tut­kimus, Tampereen yliopisto.