Huostaa­no­te­tulla lapsella voi olla takanaan useita kielteisiä kokemuksia, joiden aiheuttama stressi vahin­goittaa lapsen kehit­tyviä aivoja. Stressi vaikuttaa kieltei­sesti lapsen fyysiseen ja psyyk­kiseen terveyteen sitä varmemmin, mitä enemmän lapselle kasautuu näitä kielteisiä kokemuksia.

Stressiä aiheut­tavia kokemuksia voivat muun muassa vanhemman menetys kuoleman tai avioeron kautta, fyysinen tai emotio­naa­linen laimin­lyö­minen, vanhempien päihteiden tai huumeiden käyttö, väkivallan näkeminen tai kokeminen.  Yksit­täi­sestä traumaat­ti­sesta tapah­tu­masta lapsi voi vielä selviytyä, mutta jo yli neljän kielteisen tapah­tuman kasau­tu­minen on vakava uhka lapsen tervey­delle.

Huostaanoton jälkeenkin vanhempia tavatessaan lapsi voi joutua yhä altis­tumaan samoille vahin­gol­li­sille asioille, joiden takia hänet otettiin huostaan. Toisaalta ikävuosiin nähden liian pitkä ero biolo­gi­sista vanhem­mista voi olla lapselle äärim­mäisen ylivoi­maista.

− Lapselle huostaa­not­ta­minen ja eroon joutu­minen vanhem­mistaan sekä sijoitus tai adoptio ovat dramaat­tisia emotio­naa­lisia traumoja, jotka on kohdattava terveen sopeu­tu­misen mahdol­lis­ta­mi­seksi, sanoo trauma- ja kriisip­sy­ko­lo­giaan erikois­tunut psykologi ja psyko­te­ra­peutti Soili Poijula.

Sijais­van­hemmuus kehityk­sel­li­sesti hyvä vaihtoehto lapselle

− Ydinky­symys on miettiä huostaan­ottoa ja lapsen kanssa­käy­mistä biolo­gisten vanhem­piensa kanssa lapsen kannalta, Poijula sanoo.

− Nyt ohjaava periaate on tukea biolo­gista vanhem­muutta, jolloin ensim­mäinen tavoite on lapsen palaut­ta­minen vanhem­milleen. Kun vanhempien tapaa­minen on niin ahdis­tavaa, että lapsi taantuu ja saa trauma­oi­reita, tulee ottaa tauko tapaa­mi­sissa. On valittava joko valvottu tapaa­minen tai ei tapaa­mista ollenkaan.

Kun lapsi on liian nuori ymmär­tämään vaaraa, ero vanhem­mista voi olla lapselle traumaat­ti­sempi kokemus kuin huostaan­ottoon johtaneet traumaat­tiset tapah­tumat. Biolo­gisten vanhem­piensa luona lapsi on oppinut selviy­tymään. Se on hänelle tuttu paikka, missä oma minä on kasvanut suhteessa siellä olleisiin ihmisiin. Lapsi ei tiedä, mikä on normaalia ja mikä ei.

Huostaan­ottoon liittyy lapsen suru, lapsen pitää tutustua ja kiintyä uuteen eikä hän tiedä kelpaako sijais­van­hem­mille.

Ydinkysymys on miettiä huostaanottoa ja lapsen kanssakäymistä biologisten vanhempiensa kanssa aina lapsen kannalta.

− Biolo­giset vanhemmat voivat yrittää manipu­loida lasta puolelleen, vaikka eivät todel­li­suu­dessa pysty riittävän hyvään vanhem­muuteen. Vanhempien mahdol­liset epärea­lis­tiset tai sopimat­tomat lupaukset lapselle yhteen­pa­luusta vaikut­tavat lapseen kieltei­sesti.

− Sitou­tu­minen biolo­giseen vanhempaan voi johtaa nykyisen huoltajan uhmaa­miseen ja lasta biolo­gisten vanhempien luona vierai­luiden aikana uhkaavien vaarojen vähät­telyyn. Sijoi­tuksen jälkeen biolo­giset vanhemmat tarvit­sevat hoitoa ja kuntou­tusta, joka käytän­nössä liian usein jää toteu­tu­matta.

Lapsella oikeus kokonais­ter­veyden tutki­mukseen

Soili Poijula muistuttaa, että lasten­suo­je­lulain 51 §:n mukai­sesti huostaa­no­tetun lapsen tervey­dentila on tutkittava, ellei tervey­den­tilaa ole ollut mahdol­lista tutkia aikai­semmin. Se tarkoittaa lapsen kokonais­ter­veyttä, siis myös psyyk­kisen tervey­den­tilan tutki­mista.

Nykyisin lapsilta tutkitaan käytän­nössä vain fyysinen terveys ja psyyk­kinen tervey­dentila jää usein huomioi­matta siitäkin huoli­matta, että valtaosa lasten­suojelun asiak­kaista tarvitsee psykiat­risia palve­luita. Lasten­suo­je­lulla on mahdol­lisuus ostaa halutessaan tutki­mukset.

Perus­pal­ve­luissa ei nykyisin pystytä vastaamaan tutki­mus­tar­peisiin, sillä siellä tehdään muutenkin liian vähän kunnon arviointia ja tutki­musta lasten kokonais­ti­lan­teesta.

− Kun lapsi otetaan huostaan, tarvitsee lapsi kriisi- ja trauma­te­ra­peut­tisen työsken­telyn ja arvioinnin, jonka perus­teella suunni­tellaan millaista tukea ja hoitoa lapsi tarvitsee mielen­ter­veyden kannalta. Monella voi olla myös neuro­lo­gisia poikkea­vuuksia esimer­kiksi äidin odotusai­kaiseen alkoho­lin­käyttöön liittyen, toteaa Poijula.

Se, mikä kuormittaa lapsen mieltä vaikuttaa koulussa oppimiseen eikä lapsi kykene käyttämään kykyjään. Poijulan mukaan sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden rinnalle lasten­suo­jeluun tarvitaan lasten mielen­ter­veyden asian­tun­ti­joita kuten myös aikuisten mielen­ter­veyden asian­tun­ti­joita arvioimaan voiko lasta palauttaa vanhem­milleen.

Jo huostaan­ot­to­ti­lan­teessa pitäisi hoitaa niin lapsen kuin biolo­gisten vanhempien ja sijais­van­hempien kriisi.

− Lapsen psyyk­kinen tukeminen kriisip­sy­ko­lo­gisin ja kriisip­sy­ko­te­ra­peut­tisin menetelmin voidaan aloittaa välit­tö­mästi esimer­kiksi psyko­lo­gi­sella ensia­vulla ja edetä varhaisiin kriisi-inter­ven­tioihin, jotka tehdään kolmen kuukauden kuluessa huostaa­no­tosta. Alusta asti arvioidaan lapsen oireiden vakavuutta ja inten­sii­visen hoidon tarvetta, josta yhtenä tärkeänä hoito­muotona on psyko­te­rapia.

Poijulan mukaan ei voida katego­ri­sesti ohjeistaa, ettei psyko­te­rapiaa voida aloittaa heti huostaanoton jälkeen, sillä psyko­te­ra­peut­tista työsken­telyä on monen­laista. Lasta on autettava aluksi oireiden hallin­nassa ja vahvis­tettava hänen selviy­ty­mistään.

Nykyisin lapsilta tutkitaan vain fyysinen terveys ja psyykkinen terveydentila jää usein huomioimatta.

Lapsen kokema stressi pahoin­pi­te­lyjen tai laimin­lyöntien takia muuttaa lapsen aivojen kehitystä ja vaikuttaa lapsen kykyyn oppia, muodostaa suhteita ja ratkaista ongelmia. Se vaikuttaa myös lapsen kykyyn kontrol­loida tunteitaan, erottaa oikea väärästä, ymmärtää toimin­tojen seurauksia ja oppia erehdyk­sistä.

Jotkut lapset eivät siedä lähei­syyttä ja koske­tusta. Poikkeuk­sel­linen lähei­syyden ja turvan tarve tai sen kartta­minen kertovat lapsen turvat­to­muu­desta ja traumaat­tisten kokemusten häirit­se­västä vaiku­tuk­sesta, jolloin lapselle ei ole kehit­tynyt omia rauhoit­tu­mis­keinoja.

− Tällainen lapsi tarvitsee todella paljon myönteisiä kokemuksia, hellyyttä ja lähei­syyttä, jotta luottamus syntyy. Hänelle on opetettava rauhoit­tu­mis­keinoja ja niiden opetta­mi­sessa sijais­van­hemmat tarvit­sevat asian­tun­tijan antamaa työnoh­jausta ja monesti uuden­laista lapsen ja vanhempien rinnak­kaista ja yhteistä psyko­te­rapiaa, jossa sama terapeutti hoitaa molempia. Monidi­men­sio­naa­lista hoito­mallia on alettu käyttää niin traumojen kuin käytös häiriöi­denkin hoidossa.

Päätöstä lapsen psyyk­ki­sistä oireista johtuvien oireiden hoita­miseen ei voi jättää koskaan lapsen päätet­tä­väksi, vaan se on aikuisten vastuulla. Sijais­van­hemmat voivat myös vaatia lapsen psyyk­kisen tervey­den­tilan tutki­mista. Lapsi on lojaali omille vanhem­milleen eikä paljasta kaikkea sitä, mitä hän joutuu kokemaan vierail­lessaan heidän luonaan.

Usein vasta aikuisena lapset kertovat totuu­den­mu­kai­sesti, kuinka kauheille asioille he altis­tuivat biolo­gisten vanhem­piensa kanssa. Lapset näkevät maailman kiinty­myksen linssien läpi ja tulkit­sevat näkemänsä sen mukai­sesti.

− Jos lapsen käyttäy­ty­misen taustalla olevia syitä ei ymmärretä, sijais­van­hemmat peilaavat lapsen häiriin­ty­nyttä kiinty­mys­mallia yrittäessään sopeuttaa lasta. Traumaan liittyvän disor­ga­ni­saation hoita­misen epäon­nis­tu­minen voi johtaa vakaviin ja pitkä­kes­toisiin mielen­ter­vey­son­gelmiin.

Periksi ei anneta

Sijais­van­hempien kypsät ja realis­tiset odotukset lapsen suhteen auttavat muodos­tamaan lapseen vahvan kiinty­mys­suhteen.

− Silloin vanhemmat eivät odota, että trauma­ti­soi­tunut lapsi olisi kasva­tet­ta­vissa kuin omat lapset. Sijoi­tettu lapsi on kokenut erilaisen lapsuuden ja oppinut reagoimaan ja havain­noimaan hyvinkin eri tavalla kuin turval­lisen lapsuuden kokenut lapsi. Tärkeää on, että aikuiset toimivat johdon­mu­kai­sesti, sanoo Soili Poijula.

− Rakkauden ja rajojen kautta lapsi oppii kokemuk­sesta luottamaan siihen, että sijais­van­hemmat huoleh­tivat hänestä. Perus­huo­len­pidon lisäksi he osoit­tavat myönteistä kiinnos­tusta lasta kohtaan. Hyvä ohjenuora on se, että periksi ei anneta! Lapsen tulevai­suuden kannalta olisi ihanteel­lista, että sijais­van­hemmat jaksai­sivat vastuul­li­sessa ja vaati­vassa työssään eikä lapsi joutuisi kokemaan uusia sijoi­tuksia.

Sijaisvanhempien kypsät ja realistiset odotukset sijoitetun lapsen suhteen auttavat muodostamaan lapseen vahvan kiintymyssuhteen.

Sijais­van­hemman tulee puolustaa lapsen oikeuksia ja suhtautua samalla kunnioit­ta­vasti lapsen biolo­gisia vanhempia kohtaan, vaikka he eivät juuri nyt kykene huoleh­timaan lapsestaan. Onnis­tu­neella kiinty­mys­suh­teella on suuri merkitys lapsen selviy­ty­mi­selle jatkossa.

Lapsella on usein takanaan turvat­tomia kiinty­mys­suh­teita, jotka vaikeut­tavat uuden kiinty­mys­suhteen luomista. Huostaanoton avulla halutaan suojella lasta vahin­goit­tu­masta lisää, vaikka tavoite jää usein saavut­ta­matta.

− Yksikin kielteinen kokemus biolo­gisten vanhempien luona on liikaa. On myös tapaus esimerkkejä siitä, että lapsi on palau­tettu vanhem­milleen ilman merkkejä, että he huoleh­ti­sivat velvol­li­suuk­sistaan.

Riitta Ahonen

Tausta-aineisto ja lisälu­ke­mista:

Soili Poijula: Lapsi ja kriisi. Kirjapaja 2007
Jari Sinkkonen ja Kaisa Tervonen-Arnkil: Lapsi uusissa oloissa. Duodecim 2015
Trauma­kes­keinen kogni­tii­vinen käyttäy­ty­mis­te­rapia
Multi­di­men­sio­naa­linen perhe­te­rapia