Huostaanotetulla lapsella voi olla takanaan useita kielteisiä kokemuksia, joiden aiheuttama stressi vahingoittaa lapsen kehittyviä aivoja. Stressi vaikuttaa kielteisesti lapsen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sitä varmemmin, mitä enemmän lapselle kasautuu näitä kielteisiä kokemuksia.

Stressiä aiheut­tavia kokemuksia voivat muun muassa vanhemman menetys kuoleman tai avioeron kautta, fyysinen tai emotio­naa­linen laimin­lyö­minen, vanhempien päihteiden tai huumeiden käyttö, väkivallan näkeminen tai kokeminen.  Yksit­täi­sestä traumaat­ti­sesta tapah­tu­masta lapsi voi vielä selviytyä, mutta jo yli neljän kielteisen tapah­tuman kasau­tu­minen on vakava uhka lapsen tervey­delle.

Huostaanoton jälkeenkin vanhempia tavatessaan lapsi voi joutua yhä altis­tumaan samoille vahin­gol­li­sille asioille, joiden takia hänet otettiin huostaan. Toisaalta ikävuosiin nähden liian pitkä ero biolo­gi­sista vanhem­mista voi olla lapselle äärim­mäisen ylivoi­maista.

− Lapselle huostaa­not­ta­minen ja eroon joutu­minen vanhem­mistaan sekä sijoitus tai adoptio ovat dramaat­tisia emotio­naa­lisia traumoja, jotka on kohdattava terveen sopeu­tu­misen mahdol­lis­ta­mi­seksi, sanoo trauma- ja kriisip­sy­ko­lo­giaan erikois­tunut psykologi ja psyko­te­ra­peutti Soili Poijula.

Sijaisvanhemmuus kehityksellisesti hyvä vaihtoehto lapselle

− Ydinky­symys on miettiä huostaan­ottoa ja lapsen kanssa­käy­mistä biolo­gisten vanhem­piensa kanssa lapsen kannalta, Poijula sanoo.

− Nyt ohjaava periaate on tukea biolo­gista vanhem­muutta, jolloin ensim­mäinen tavoite on lapsen palaut­ta­minen vanhem­milleen. Kun vanhempien tapaa­minen on niin ahdis­tavaa, että lapsi taantuu ja saa trauma­oi­reita, tulee ottaa tauko tapaa­mi­sissa. On valittava joko valvottu tapaa­minen tai ei tapaa­mista ollenkaan.

Kun lapsi on liian nuori ymmär­tämään vaaraa, ero vanhem­mista voi olla lapselle traumaat­ti­sempi kokemus kuin huostaan­ottoon johtaneet traumaat­tiset tapah­tumat. Biolo­gisten vanhem­piensa luona lapsi on oppinut selviy­tymään. Se on hänelle tuttu paikka, missä oma minä on kasvanut suhteessa siellä olleisiin ihmisiin. Lapsi ei tiedä, mikä on normaalia ja mikä ei.

Huostaan­ottoon liittyy lapsen suru, lapsen pitää tutustua ja kiintyä uuteen eikä hän tiedä kelpaako sijais­van­hem­mille.

Ydinkysymys on miettiä huostaanottoa ja lapsen kanssakäymistä biologisten vanhempiensa kanssa aina lapsen kannalta.

− Biolo­giset vanhemmat voivat yrittää manipu­loida lasta puolelleen, vaikka eivät todel­li­suu­dessa pysty riittävän hyvään vanhem­muuteen. Vanhempien mahdol­liset epärea­lis­tiset tai sopimat­tomat lupaukset lapselle yhteen­pa­luusta vaikut­tavat lapseen kieltei­sesti.

− Sitou­tu­minen biolo­giseen vanhempaan voi johtaa nykyisen huoltajan uhmaa­miseen ja lasta biolo­gisten vanhempien luona vierai­luiden aikana uhkaavien vaarojen vähät­telyyn. Sijoi­tuksen jälkeen biolo­giset vanhemmat tarvit­sevat hoitoa ja kuntou­tusta, joka käytän­nössä liian usein jää toteu­tu­matta.

Lapsella oikeus kokonaisterveyden tutkimukseen

Soili Poijula muistuttaa, että lasten­suo­je­lulain 51 §:n mukai­sesti huostaa­no­tetun lapsen tervey­dentila on tutkittava, ellei tervey­den­tilaa ole ollut mahdol­lista tutkia aikai­semmin. Se tarkoittaa lapsen kokonais­ter­veyttä, siis myös psyyk­kisen tervey­den­tilan tutki­mista.

Nykyisin lapsilta tutkitaan käytän­nössä vain fyysinen terveys ja psyyk­kinen tervey­dentila jää usein huomioi­matta siitäkin huoli­matta, että valtaosa lasten­suojelun asiak­kaista tarvitsee psykiat­risia palve­luita. Lasten­suo­je­lulla on mahdol­lisuus ostaa halutessaan tutki­mukset.

Perus­pal­ve­luissa ei nykyisin pystytä vastaamaan tutki­mus­tar­peisiin, sillä siellä tehdään muutenkin liian vähän kunnon arviointia ja tutki­musta lasten kokonais­ti­lan­teesta.

− Kun lapsi otetaan huostaan, tarvitsee lapsi kriisi- ja trauma­te­ra­peut­tisen työsken­telyn ja arvioinnin, jonka perus­teella suunni­tellaan millaista tukea ja hoitoa lapsi tarvitsee mielen­ter­veyden kannalta. Monella voi olla myös neuro­lo­gisia poikkea­vuuksia esimer­kiksi äidin odotusai­kaiseen alkoho­lin­käyttöön liittyen, toteaa Poijula.

Se, mikä kuormittaa lapsen mieltä vaikuttaa koulussa oppimiseen eikä lapsi kykene käyttämään kykyjään. Poijulan mukaan sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden rinnalle lasten­suo­jeluun tarvitaan lasten mielen­ter­veyden asian­tun­ti­joita kuten myös aikuisten mielen­ter­veyden asian­tun­ti­joita arvioimaan voiko lasta palauttaa vanhem­milleen.

Jo huostaan­ot­to­ti­lan­teessa pitäisi hoitaa niin lapsen kuin biolo­gisten vanhempien ja sijais­van­hempien kriisi.

− Lapsen psyyk­kinen tukeminen kriisip­sy­ko­lo­gisin ja kriisip­sy­ko­te­ra­peut­tisin menetelmin voidaan aloittaa välit­tö­mästi esimer­kiksi psyko­lo­gi­sella ensia­vulla ja edetä varhaisiin kriisi-inter­ven­tioihin, jotka tehdään kolmen kuukauden kuluessa huostaa­no­tosta. Alusta asti arvioidaan lapsen oireiden vakavuutta ja inten­sii­visen hoidon tarvetta, josta yhtenä tärkeänä hoito­muotona on psyko­te­rapia.

Poijulan mukaan ei voida katego­ri­sesti ohjeistaa, ettei psyko­te­rapiaa voida aloittaa heti huostaanoton jälkeen, sillä psyko­te­ra­peut­tista työsken­telyä on monen­laista. Lasta on autettava aluksi oireiden hallin­nassa ja vahvis­tettava hänen selviy­ty­mistään.

Nykyisin lapsilta tutkitaan vain fyysinen terveys ja psyykkinen terveydentila jää usein huomioimatta.

Lapsen kokema stressi pahoin­pi­te­lyjen tai laimin­lyöntien takia muuttaa lapsen aivojen kehitystä ja vaikuttaa lapsen kykyyn oppia, muodostaa suhteita ja ratkaista ongelmia. Se vaikuttaa myös lapsen kykyyn kontrol­loida tunteitaan, erottaa oikea väärästä, ymmärtää toimin­tojen seurauksia ja oppia erehdyk­sistä.

Jotkut lapset eivät siedä lähei­syyttä ja koske­tusta. Poikkeuk­sel­linen lähei­syyden ja turvan tarve tai sen kartta­minen kertovat lapsen turvat­to­muu­desta ja traumaat­tisten kokemusten häirit­se­västä vaiku­tuk­sesta, jolloin lapselle ei ole kehit­tynyt omia rauhoit­tu­mis­keinoja.

− Tällainen lapsi tarvitsee todella paljon myönteisiä kokemuksia, hellyyttä ja lähei­syyttä, jotta luottamus syntyy. Hänelle on opetettava rauhoit­tu­mis­keinoja ja niiden opetta­mi­sessa sijais­van­hemmat tarvit­sevat asian­tun­tijan antamaa työnoh­jausta ja monesti uuden­laista lapsen ja vanhempien rinnak­kaista ja yhteistä psyko­te­rapiaa, jossa sama terapeutti hoitaa molempia. Monidi­men­sio­naa­lista hoito­mallia on alettu käyttää niin traumojen kuin käytös häiriöi­denkin hoidossa.

Päätöstä lapsen psyyk­ki­sistä oireista johtuvien oireiden hoita­miseen ei voi jättää koskaan lapsen päätet­tä­väksi, vaan se on aikuisten vastuulla. Sijais­van­hemmat voivat myös vaatia lapsen psyyk­kisen tervey­den­tilan tutki­mista. Lapsi on lojaali omille vanhem­milleen eikä paljasta kaikkea sitä, mitä hän joutuu kokemaan vierail­lessaan heidän luonaan.

Usein vasta aikuisena lapset kertovat totuu­den­mu­kai­sesti, kuinka kauheille asioille he altis­tuivat biolo­gisten vanhem­piensa kanssa. Lapset näkevät maailman kiinty­myksen linssien läpi ja tulkit­sevat näkemänsä sen mukai­sesti.

− Jos lapsen käyttäy­ty­misen taustalla olevia syitä ei ymmärretä, sijais­van­hemmat peilaavat lapsen häiriin­ty­nyttä kiinty­mys­mallia yrittäessään sopeuttaa lasta. Traumaan liittyvän disor­ga­ni­saation hoita­misen epäon­nis­tu­minen voi johtaa vakaviin ja pitkä­kes­toisiin mielen­ter­vey­son­gelmiin.

Periksi ei anneta

Sijais­van­hempien kypsät ja realis­tiset odotukset lapsen suhteen auttavat muodos­tamaan lapseen vahvan kiinty­mys­suhteen.

− Silloin vanhemmat eivät odota, että trauma­ti­soi­tunut lapsi olisi kasva­tet­ta­vissa kuin omat lapset. Sijoi­tettu lapsi on kokenut erilaisen lapsuuden ja oppinut reagoimaan ja havain­noimaan hyvinkin eri tavalla kuin turval­lisen lapsuuden kokenut lapsi. Tärkeää on, että aikuiset toimivat johdon­mu­kai­sesti, sanoo Soili Poijula.

− Rakkauden ja rajojen kautta lapsi oppii kokemuk­sesta luottamaan siihen, että sijais­van­hemmat huoleh­tivat hänestä. Perus­huo­len­pidon lisäksi he osoit­tavat myönteistä kiinnos­tusta lasta kohtaan. Hyvä ohjenuora on se, että periksi ei anneta! Lapsen tulevai­suuden kannalta olisi ihanteel­lista, että sijais­van­hemmat jaksai­sivat vastuul­li­sessa ja vaati­vassa työssään eikä lapsi joutuisi kokemaan uusia sijoi­tuksia.

Sijaisvanhempien kypsät ja realistiset odotukset sijoitetun lapsen suhteen auttavat muodostamaan lapseen vahvan kiintymyssuhteen.

Sijais­van­hemman tulee puolustaa lapsen oikeuksia ja suhtautua samalla kunnioit­ta­vasti lapsen biolo­gisia vanhempia kohtaan, vaikka he eivät juuri nyt kykene huoleh­timaan lapsestaan. Onnis­tu­neella kiinty­mys­suh­teella on suuri merkitys lapsen selviy­ty­mi­selle jatkossa.

Lapsella on usein takanaan turvat­tomia kiinty­mys­suh­teita, jotka vaikeut­tavat uuden kiinty­mys­suhteen luomista. Huostaanoton avulla halutaan suojella lasta vahin­goit­tu­masta lisää, vaikka tavoite jää usein saavut­ta­matta.

− Yksikin kielteinen kokemus biolo­gisten vanhempien luona on liikaa. On myös tapaus esimerkkejä siitä, että lapsi on palau­tettu vanhem­milleen ilman merkkejä, että he huoleh­ti­sivat velvol­li­suuk­sistaan.

Riitta Ahonen

Tausta-aineisto ja lisälu­ke­mista:

Soili Poijula: Lapsi ja kriisi. Kirjapaja 2007
Jari Sinkkonen ja Kaisa Tervonen-Arnkil: Lapsi uusissa oloissa. Duodecim 2015
Trauma­kes­keinen kogni­tii­vinen käyttäy­ty­mis­te­rapia
Multi­di­men­sio­naa­linen perhe­te­rapia