Isose­täni toimi sodista kotiu­dut­tu­aan kun­tansa sosi­aa­li­lau­ta­kun­nan puheen­joh­ta­jana rei­lut 20 vuotta. Väes­tö­vas­tuun käsi­tettä ei tuol­loin tun­nettu, mutta ideo­lo­giaa toteu­tet­tiin muun muassa siten, että jol­lei kodit­to­mille ja orvoille muuta paik­kaa löy­ty­nyt, hei­dät majoi­tet­tiin lau­ta­kun­nan puheen­joh­ta­jan pirt­tiin siksi aikaa, että pysy­vämpi asuin­sija ja elanto jos­ta­kin järjestyivät.

Kehi­tys kehit­tyi sit­tem­min siten, että kun­taan saa­tiin kou­luja käy­nyt sosiaalisihteeri.

Hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­jär­jes­tel­mästä ei ollut tie­toa­kaan, mutta alo­jensa ammat­ti­lai­set, eli kun­nan­lää­käri, kätilö, sosi­aa­li­sih­teeri ja nimis­mies, teki­vät voi­ta­vansa, jotta sai­raat ja kovaon­ni­set sai­si­vat osak­seen sääl­li­set ja koh­tuul­li­sen rau­hal­li­set elinolot.

Erona nykyaikaan oli se, että palvelujen integraatiosta ei puhunut kukaan, mutta se toteutui käytännössä.

Nyky­ään asia on päin­vas­toin. Sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­lon jär­jes­tä­mi­nen oli pel­käs­tään logis­ti­sena pon­nis­tuk­sena mit­tava, sillä kun­taan oli sijoit­tu­nut sekä siir­to­vä­keä että rin­ta­ma­mies­ti­loja, jotka tie­tysti oli raken­nettu soi­den reu­na­mille, lähes tiet­tö­mien tai­pa­lei­den taakse.

Iso­se­täni oli tek­no­lo­gi­aus­ko­vai­sena saa­nut han­ki­tuksi pitä­jän ensim­mäi­sen trak­to­rin, nimel­tään Zetor, jonka vakio­mat­kus­ta­jia oli­vat sosi­aa­li­sih­teeri ja kätilö sil­loin, kun hevos­kyy­tiä ei saa­nut eikä pol­ku­pyö­rällä olisi ehtinyt.

Koko­nai­sen päi­vän­kin kes­tä­villä koti­käyn­ti­kier­tueilla tuli integroi­duksi amma­til­lista osaa­mista, kerä­tyksi tie­toa väes­tön ter­vey­destä ja eli­no­loista sekä poh­di­tuksi, miten oloja saa­tai­siin parannettua.

Tieto- ja yksi­tyi­se­lä­män suo­jasta ei arva­ten­kaan otettu tar­pee­tonta byro­kraat­tista stres­siä, koska oltiin sit­tem­min perät­tö­mäksi osoit­tau­tu­neessa uskossa, että kaikki tie­si­vät muu­ten­kin tois­tensa asiat.

Tällainen kansallisromantiikalla kuorrutettu paikallishistoriallinen katkelma tuli mieleen siksi, että sote-uudistuksen keskeisin tavoite oli alun perin sosiaali- ja terveydenhuollon integroiminen.

Eli moder­ni­soitu ver­sio yli kuu­den­kym­me­nen vuo­den takai­sesta Zetor-vetoi­sesta palvelukaravaanista.

Mitä pitem­mälle sotea suun­ni­tel­laan, sitä kau­em­maksi inte­graa­tio­vi­sio kui­ten­kin kar­kaa. Jois­sa­kin valis­tu­neissa arvioissa on todettu niin­kin jyr­kästi, että sosi­aali- ja ter­vey­den­huolto ovat kan­sa­lais­ten näkö­kul­masta nyt enem­män eril­lään kuin vuonna 1971, jol­loin inte­graa­tio­aja­tuk­set ensi ker­ran ilmes­tyi­vät minis­te­riö­ta­son mietintöihin.

Luu­lisi, että inte­graa­tio olisi ollut kau­kai­sem­pana visiona sil­loin, kun kan­san valit­se­milla päät­tä­jillä oli kan­sa­koulu alla ja sar­ka­puku yllä eikä aavis­tus­ta­kaan hyvin­voin­ti­val­tiosta tai sosi­aa­li­sista inves­toin­neista. Edis­tyk­sen esteet lie­ne­vät siinä, että yhteis­kun­ta­tut­ki­mus innos­tui taka­vuo­sina enem­män väes­tö­ryh­mien maku- ja tyy­lie­roista kuin eli­no­lo­suh­teista, osal­li­suu­desta ja ter­vey­se­roista, ja poli­tii­kan puo­lella hyvin­voin­ti­pal­ve­lut rin­nas­tet­tiin kulutushyödykkeiksi.

Ne ovat niitä, joita saa rahalla, mut­tei ilman.