Isosetäni toimi sodista kotiu­dut­tuaan kuntansa sosiaa­li­lau­ta­kunnan puheen­joh­tajana reilut 20 vuotta. Väestö­vastuun käsitettä ei tuolloin tunnettu, mutta ideologiaa toteu­tettiin muun muassa siten, että jollei kodit­to­mille ja orvoille muuta paikkaa löytynyt, heidät majoi­tettiin lauta­kunnan puheen­joh­tajan pirttiin siksi aikaa, että pysyvämpi asuinsija ja elanto jostakin järjes­tyivät.

Kehitys kehittyi sittemmin siten, että kuntaan saatiin kouluja käynyt sosiaa­li­sih­teeri.

Hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­jär­jes­tel­mästä ei ollut tietoakaan, mutta alojensa ammat­ti­laiset, eli kunnan­lääkäri, kätilö, sosiaa­li­sih­teeri ja nimismies, tekivät voita­vansa, jotta sairaat ja kovaon­niset saisivat osakseen säälliset ja kohtuul­lisen rauhal­liset elinolot.

Erona nykyaikaan oli se, että palvelujen integraatiosta ei puhunut kukaan, mutta se toteutui käytännössä.

Nykyään asia on päinvastoin. Sosiaali- ja tervey­den­huollon järjes­tä­minen oli pelkästään logis­tisena ponnis­tuksena mittava, sillä kuntaan oli sijoit­tunut sekä siirto­väkeä että rinta­ma­mies­tiloja, jotka tietysti oli raken­nettu soiden reuna­mille, lähes tiettömien taipa­leiden taakse.

Isosetäni oli tekno­lo­gi­aus­ko­vaisena saanut hanki­tuksi pitäjän ensim­mäisen traktorin, nimeltään Zetor, jonka vakio­mat­kus­tajia olivat sosiaa­li­sih­teeri ja kätilö silloin, kun hevos­kyytiä ei saanut eikä polku­pyö­rällä olisi ehtinyt.

Kokonaisen päivänkin kestä­villä kotikäyn­ti­kier­tueilla tuli integroi­duksi ammatil­lista osaamista, kerätyksi tietoa väestön tervey­destä ja elino­loista sekä pohdi­tuksi, miten oloja saataisiin paran­nettua.

Tieto- ja yksityi­se­lämän suojasta ei arvatenkaan otettu tarpee­tonta byrokraat­tista stressiä, koska oltiin sittemmin perät­tö­mäksi osoit­tau­tu­neessa uskossa, että kaikki tiesivät muutenkin toistensa asiat.

Tällainen kansallisromantiikalla kuorrutettu paikallishistoriallinen katkelma tuli mieleen siksi, että sote-uudistuksen keskeisin tavoite oli alun perin sosiaali- ja terveydenhuollon integroiminen.

Eli moder­ni­soitu versio yli kuuden­kym­menen vuoden takai­sesta Zetor-vetoi­sesta palve­lu­ka­ra­vaa­nista.

Mitä pitem­mälle sotea suunni­tellaan, sitä kauem­maksi integraa­tio­visio kuitenkin karkaa. Joissakin valis­tu­neissa arvioissa on todettu niinkin jyrkästi, että sosiaali- ja tervey­den­huolto ovat kansa­laisten näkökul­masta nyt enemmän erillään kuin vuonna 1971, jolloin integraa­tio­aja­tukset ensi kerran ilmes­tyivät minis­te­riö­tason mietin­töihin.

Luulisi, että integraatio olisi ollut kaukai­sempana visiona silloin, kun kansan valit­se­milla päättä­jillä oli kansa­koulu alla ja sarkapuku yllä eikä aavis­tus­takaan hyvin­voin­ti­val­tiosta tai sosiaa­li­sista inves­toin­neista. Edistyksen esteet lienevät siinä, että yhteis­kun­ta­tut­kimus innostui takavuosina enemmän väestö­ryhmien maku- ja tyylie­roista kuin elino­lo­suh­teista, osalli­suu­desta ja tervey­se­roista, ja politiikan puolella hyvin­voin­ti­pal­velut rinnas­tettiin kulutus­hyö­dyk­keiksi.

Ne ovat niitä, joita saa rahalla, muttei ilman.