Sanna Vara on kasvattaja, jolla on unelmia. Ehkä tärkeintä niistä hän toteuttaa illan hämärässä jalkapallokentällä, kun hän juoksee pienten junnujen kanssa pallon perässä.

 

On taas tiis­tai. Itähelsinkiläisen Vesalan lii­kun­ta­puis­ton jal­ka­pal­lo­kenttä uinuu alkuil­lan kel­meässä ja syk­syi­sen une­li­aassa valossa. Sitten alkaa tapah­tua. Ensin pai­kalle vael­taa sini­siin ulkoi­lu­vaat­tei­siin son­nus­tau­tu­nut eskari-ikäi­nen van­hem­pansa kanssa, pari muuta poi­kaa tulee toi­sesta suun­nasta. Hetkessä, lähes samalla kel­lon­lyö­mällä, kenttä täyt­tyy energiasta.

Ihan pian alka­vat vii­koit­tai­set jal­ka­pal­lo­seura FC Kontun tree­nit. Sitä ennen päälle kis­ko­taan tot­tu­neesti kirk­kaan vih­reä tai oranssi peli­liivi. Kainaloon ote­taan pal­lo­ka­sasta oma jal­ka­pallo. Jollakin liivi juut­tuu pääl­lys­vaat­tei­siin: ”Sanna, tuu auttaan!”

Sanna, Sanna Vara on jal­ka­pal­lo­seura FC Kontun junio­ri­pääl­likkö. Entinen las­ten­tar­han­opet­taja, taus­ta­kou­lu­tuk­sel­taan sosio­nomi (YAMK).

− En olisi usko­nut vuonna 2000 sosio­no­miksi val­mis­tues­sani, että 16 vuotta myö­hem­min työ­paik­kani on urhei­luseura ja ammat­ti­kor­kea­kou­lu­tut­kin­toni on vaih­tu­nut YAMK-tut­kin­noksi. Elämä on tar­jon­nut mah­dol­li­suuk­sia, olen teh­nyt valin­toja ja niistä on seu­ran­nut hyviä asioita.

Sanna las­kee, että opis­ke­lun jäl­keen hän on työs­ken­nel­lyt puo­let työ­uras­taan las­ten­tar­han­opet­ta­jana, toi­sen puo­len junio­ri­pääl­lik­könä jal­ka­pal­lo­seu­rassa. Epätavallinen yhdis­telmä. Sanna sanoo­kin, että tunne ”olen vähän outo lintu”, on ollut usein iholla.

− Kun opis­ke­lin seu­ra­työtä ja jal­ka­pal­lo­val­men­ta­mista, opis­ke­lu­ka­ve­rini oli­vat sel­keästi kil­pa­jal­ka­pallo-orien­toi­tu­neita. Heidän tavoit­teensa oli val­men­taa ikä­luo­kan huippuja.

− Minun tavoit­teeni oli lisätä val­men­ta­jien osaa­mista pelaa­ja­läh­töi­sessä val­men­nuk­sessa. Sellaisessa val­men­ta­mi­sessa, missä jokai­nen pelaaja eri­lai­suuk­si­neen ote­taan huo­mioon. Unelmani oli seura, jossa jokai­sella lap­sella on mah­dol­li­suus lii­kun­nan iloon.

Oikealla paikalla

Jalkapallokentällä ilta on hämär­ty­nyt jo niin pit­källe, että ken­tän lai­dan kei­no­va­lot räp­säh­tä­vät päälle valais­ten kor­keuk­sista koko ken­tän. Harjoitukset ovat saa­neet pos­ket punalle ja pipot taka­rai­volle. On koettu jäl­leen hie­noja het­kiä. Pallon mut­kit­te­lu­kul­je­tus onnis­tui muo­vi­töt­tö­röi­den lomitse. Joku sai syk­syn ensim­mäi­nen maa­linsa. Hippaleikki val­men­ta­jan kanssa nau­rat­taa vieläkin.

Sanna sei­sah­tuu het­keksi ja kat­se­lee tyy­ty­väi­senä jouk­ko­aan. Hän muis­te­lee YAMK-opin­to­jensa alkua. Haave opet­ta­jan tai kou­lut­ta­jan teh­tä­vistä sai hakeu­tu­maan jatko-opin­toi­hin, ja hän pääsi aloittamaan.

Koen, että olemme edelläkävijöitä.

− Valtaosa opis­ke­lu­ka­ve­reis­tani työs­ken­teli päi­vä­ko­dissa tai las­ten­suo­je­lussa. Mitä jal­ka­pal­lo­seu­ra­lai­nen tekee jou­kossa, ihmet­teli moni? Nyt kun kat­se­len työyh­tei­söäni ja ‑ympä­ris­töäni, ovat kaikki opis­ke­luni val­mis­ta­neet minua tähän hetkeen.

− Näiden kah­dek­san vuo­den aikana FC Kontussa olen ensin yksin ja sit­ten yhdessä kas­va­van työyh­tei­söni kanssa raken­ta­nut seu­raan pysy­viä raken­teita ja toi­min­ta­mal­leja, jotka otta­vat huo­mioon Helsingin Mellunkylän haas­teet ja mahdollisuudet.

− Koen, että olemme edel­lä­kä­vi­jöitä. Teemme urhei­luseu­rasta tii­vistä yhteis­työtä alu­een kou­lu­jen ja päi­vä­ko­tien kanssa. Olemme aidolla läs­nä­ololla sekä halulla aut­taa ja löy­tää rat­kai­suja luo­neet luot­ta­van ilma­pii­rin, jossa lap­set ja per­heet uskal­ta­vat kysyä meiltä apua ja neuvoja.

Sannan työs­ken­te­lee kau­pun­gin­osassa, joka on vah­vasti moni­kult­tuu­ri­nen. Neljännes Mellunkylän asuk­kaista puhuu muuta kuin koti­mai­sia kie­liä. Toimeentulotuen pii­rissä ole­vien per­hei­den määrä on 18,5 pro­sent­tia, ja las­ten­suo­je­lun pii­rissä per­heitä on 16,4 prosenttia.

− Seurana olemme olleet vah­vasti tuke­massa per­hei­den integroi­tu­mista suo­ma­lai­seen yhteis­kun­taan. Alle 10-vuo­tiai­den poi­kien jouk­kueissa muuta kuin suo­mea tai ruot­sia äidin­kie­le­nään puhu­vien osuus on 36−45 prosenttia.

− Haluamme olla jal­ka­pal­lo­seu­rana tasa-arvoi­nen, mutta tyt­töjä emme juuri ole saa­neet mukaan toi­min­taan. Monissa eri­kult­tuu­rin per­heissä pojat saa­vat har­ras­taa, mutta tytöt eivät. Usein asiaa perus­tel­laan rahalla. Tätä suku­puol­ten välistä eriar­voi­suutta yri­tämme toi­min­nal­lamme pie­nen­tää niin pal­jon kuin se on mahdollista.

Kohti normaaliutta

Asuinalueiden moni­kult­tuu­ri­suus vaa­tii toi­sin teke­mistä, sanoo Sanna Vara. Monikulttuurisen asui­na­lu­een päi­vä­ko­ti­ryh­missä jou­du­taan miet­ti­mään uudel­leen, kuinka suo­men kieli opi­taan, jos ”ver­tais­lap­sia” ei ole ryh­mässä. Mistä lapsi saa ver­tai­sop­pi­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia, kun ympä­rillä ei ole suo­men kieltä puhu­via lapsia?

− Tällä het­kellä monien alu­eemme päi­vä­ko­tien vie­ras­kie­lis­ten las­ten osuus on 60−70 prosenttia.

FC Kontun työn­te­ki­jät tutus­tu­vat lap­siin päi­vä­ko­ti­kier­tueilla ja yhtei­sissä lii­kun­ta­het­kissä. Saamme lap­set mukaan toi­min­taamme, johon he voi­vat tulla hyvin­kin puut­teel­li­sella kie­li­tai­dolla, ker­too Sanna.

Kielitaidon puute tuo haasteita sosiaaliseen kanssakäymiseen. Väärinymmärryksiä tulee säännöllisesti.

− Meidän teh­tä­vämme on aut­taa lap­sia ymmär­tä­mään toi­si­aan. Myös van­hem­mat tar­vit­se­vat tukea oppiak­seen suo­ma­lai­sen seu­ra­toi­min­nan ja van­hem­man roo­lin lap­sen har­ras­tuk­sen tuki­jana ja mukana eläjänä.

Viesti van­hem­mille on, että riit­tää kun he ovat aidosti kiin­nos­tu­neita lap­sen teke­mi­sestä. Kun yhtei­nen kieli puut­tuu, ydin­asian kir­kas­ta­mi­nen van­hem­mille voi olla vai­val­loista ja vie aikaa. Seuran ammat­ti­lai­set ovat vapaa­eh­tois­ten val­men­ta­jien ja ohjaa­jien tukena ja anta­vat heille työ­ka­luja han­ka­lien tilan­tei­den ratkomiseen.

− Meillä on toi­min­nassa lap­sia, joille har­joi­tuk­set ovat tär­keä hen­ki­reikä. Täällä he saa­vat olla taval­li­sesti lap­sia, eikä heitä ohjata ryh­mään sosio­eko­no­mi­sen taus­tansa tai käy­tök­sensä vuoksi. He ovat tasa­ver­tai­sessa ase­massa ja samalla vii­valla tois­ten las­ten kanssa.

Liivit kasaan ja pallot pussiin

Tiistai-ilta on niin pit­källä, että yhtei­nen aika on päät­ty­mässä. Liivit rii­su­taan ja pal­lot kerä­tään säk­kei­hin. Seuraavaa tiis­taita odo­te­taan jo. Vesalan lii­kun­ta­puisto on paikka, jonne tul­laan viet­tä­mään aikaa. Siellä on aikui­sia, jotka välittävät.

− Koen, että alu­eel­lamme työs­ken­te­lee ihmi­siä, jotka ovat aidosti sitou­tu­neet työ­hönsä ja las­ten hyvin­voin­nin edis­tä­mi­seen. Tämä on ede­saut­ta­nut meitä ”yhtei­set lap­set” ‑ilma­pii­rin luo­mi­sessa eri yhteis­työ­ta­ho­jen, ennen kaik­kea kou­lu­jen ja päivä­kotien kanssa. Näin me kaikki raken­namme entistä parem­paa Mellunkylää.

Sannasta hei­dän työs­sään pal­kit­se­vim­pia ja hie­noim­pia asioita on, että seu­rassa on raken­nettu toi­min­ta­malli, jossa kai­killa lap­silla on mah­dol­li­suus päästä omalle hui­pul­leen. Kaikki tämä toteu­te­taan kus­tan­nuk­sil­taan kes­tä­vällä tavalla.

− Myös kil­pa­pe­laa­jien polku on seu­ras­tamme mah­dol­lista siten, että vähä­va­rai­sen per­heen lapsi voi edetä niin pit­källe kuin oma moti­vaa­tio ja halu riit­tä­vät. Olemme omalla läs­nä­olol­lamme ja per­hei­den koh­taa­mi­sella saa­neet luo­tua luot­ta­muk­sel­li­set suh­teet lap­sien ja per­hei­den kanssa. Vanhemmat pyy­tä­vät apua asia­kir­jo­jen täy­tössä tai he pyy­tä­vät apua jon­kun kir­jeen selvittämisessä.

− On hie­noa, kun lap­set ja per­heet ter­veh­ti­vät ja tule­vat jut­te­le­maan liik­kues­samme Mellunkylän alu­eella tai vie­rail­les­samme kouluilla.

Helena Jaakkola