Anitta Kylänpään mielestä sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden on aika astua ulos turval­li­sista toimis­toistaan ihmisten keskelle.

 

On kutkut­tavaa ajatella mahdol­li­suuksia, jotka avautuvat työmme uudelleen järjes­tä­mi­selle perus­toi­meen­tu­lotuen  siirtyessä Kelalle, sanoo Rauman kaupungin aikuis­so­si­aa­li­työssä työsken­televä Anitta Kylänpää.

Kylänpää myöntää, että uusi tilanne nostaa esiin monia kysymyksiä. Isoin huoli on, miten asiakkaat kohdataan tulevaisuudessa.

− Jos nuoret saavat olla passii­visina toimeen­tu­lotuen hakijoina Kelassa, yhteis­kunta ei tule tätä kestämään.  Raumalla asiakkaat tulevat aikuis­so­si­aa­li­työhön pääasiassa toimeen­tu­lotuen kautta. Uusien hakemusten vastaa­nottaja katsoo, mikä on huolen aste asiakkaan asiassa. Jos asiakas käyttää rahansa esimer­kiksi pelaa­miseen, ohjataan hänet sosiaa­lioh­jaajan  luokse. Jos on vuokria rästissä, siihen tartutaan.

Kaikki uudet toimeen­tu­lo­tu­ki­ha­kijat haasta­tellaan, tehdään alkukar­toi­tukset ja mietitään jatkosuunnitelmat.
− Miten tieto kulkee Kelassa? Tarttuuko Kela siihen, jos kaikki rahat menevät pelaa­miseen? Miten sosiaa­li­työn­te­ki­jälle tulee näistä tieto?

Jos nuoret ovat passiivisina toimeentulo-tuen hakijoina Kelassa, yhteiskunta ei tule tätä kestämään.

Anitta Kylän­päälle on ollut tärkeää, että on saanut työsken­nellä asiakkaan kanssa pitkä­jän­tei­sesti. Nyt häntä huoles­tuttaa sekin, siirry­täänkö sosiaa­li­työssä Kela-siirron jälkeen lyhyt­kes­toiseen ja neuvovaan työskentelyyn.

Kylänpää muistuttaa, että uusia työtapoja mietit­täessä on pidettävä mielessä sosiaa­lityön tavoite. Sosiaa­lityön on jalkau­duttava sinne, missä ihmiset ovat − myös toisiin työyh­tei­söihin, kuten nuori­so­työhön, työttömien yhdis­tyksiin ja tervey­den­huoltoon. Raumalla olisi tarpeen jalkautua erityi­sesti mielen­terveys- ja päihde­puo­lelle, jossa kokonais­val­taista asiakkaan kohtaa­mista pitää kehittää.

− Olisiko meillä Prisman aulassa sosiaa­lityön kioski? Nyt on mahdol­lisuus miettiä asiat uudella tavalla.

Lukutaitoa Pakis­taniin

Neljän lapsen äiti ja kymmenen lapsen­lapsen muori Anitta Kylänpää on kokenut elämässään monen­laisia vaiheita. Rauman aikuis­so­si­aa­li­työssä hän on työsken­nellyt kolme ja puoli vuotta. Hän siirtyi sinne Mynämäeltä, missä hän teki pienen kunnan sosiaa­li­työtä yli kymmenen vuotta.

Sitä ennen, vuodesta 1988 lähtien, Kylänpää asui perheensä kanssa 13 vuotta Pakis­ta­nissa. Siellä Anitta työskenteli Suomen Lähetys­seuran palve­luk­sessa Community Development -ohjel­massa, jossa tehtiin lukutai­to­työtä. Koska erityi­sesti naisten lukutai­to­pro­sentti on maassa alhainen, hanke järjesti pääasiassa naisille suunnattuja lukutai­to­luokkia, joissa paikal­lisia opetettiin opettamaan muita lukemaan.

Ensin Kylänpäät asuivat kymmenen vuotta Dera Ismail Khan -nimisessä kaupun­gissa lähellä Afganis­tanin rajaa. Sen jälkeen vielä jonkin aikaa Peshawa­rissa ja lisäksi pääkau­pungin Islama­badin lähellä. Elämä Pakis­ta­nissa päättyi dramaat­ti­sesti 11/9-tapah­tumiin vuonna 2001. Kaikki Lähetys­seuran työnte­kijät siirrettiin nopeasti pois Pakis­ta­nista, koska pelättiin, että USA aloittaa pommi­tukset kostona kaksois­tornien iskusta.

− Äkkilähtö oli ikävää. Kodinkin jouduimme purkamaan vauhdilla, ja ystävät sekä työto­verit jäivät hyväs­te­le­mättä, Kylänpää muistelee.

Innostava työyh­teisö

Koska Kylänpää oli ollut kauan poissa suoma­lai­sesta työelä­mästä ja yhteis­kun­nasta, hänen oli vaikeaa palauttaa mieleen, kuinka yhteis­kunta ja sosiaa­li­pal­velut Suomessa toimivat.

− Kun muuttaa tyystin erilaiseen kulttuuriin, tietää, että sopeu­tu­miseen menee aikaa. Kun tulee takaisin, luulee löytä­vänsä vanhan tutun elämän, mutta eipä tänne niin vain sukellettukaan.

Pakis­ta­nissa ollessaan Kylän­päätä huoles­tutti, saako hän Suomessa enää oman alan töitä.
− Hyvä mureh­ti­minen meni hukkaan, sillä sainkin töitä aika pian.

Entisen työnan­tajan suostu­muk­sella Kylänpää opiskeli eri vapau­della ja palkal­li­sesti kaksi kuukautta Turun yliopis­tossa sosiaa­li­työhön liittyviä aineita. Pian hän sai työn Mynämäeltä, jossa mukavat työka­verit vielä auttoivat eteenpäin.

Kela-siirron lisäksi kunnassa on mietittävä uusiksi työllistämisasiat ja pakolaisten kotouttaminen.

Anitta Kylänpää arvostaa suuresti myös nykyistä työyh­tei­söään Raumalla. Joissakin kunnissa sosiaa­li­työn­te­kijät joutuvat Kela-muutosten myötä miettimään työnsä järjes­tä­misen ihan uusiksi, mutta Raumalla on jo kymme­nisen vuotta uudis­tettu innova­tii­vi­sesti  sosiaa­lityön raken­teita. Sosiaa­li­työn­te­ki­jöille eivät esimer­kiksi kuulu toimeen­tu­lo­tu­ki­ha­ke­mukset, vaan niitä hoitavat etuuskäsittelijät.

− Meillä on erittäin hyvä esimies, joka suhtautuu kaikkeen uuteen ennak­ko­luu­lot­to­masti, Kylänpää kiittelee.
Koko työyh­teisö on Kylänpään mielestä muutos­myön­teinen, eikä pidä jäärä­päi­sesti vanhasta kiinni. Se onkin tarpeen, sillä Kela-siirron lisäksi kunnassa on mietittävä uusiksi sen vastuulle pikku­hiljaa siirtyvät työllistämisasiat
ja merkit­tä­västi lisään­ty­neiden pakolaisten kotout­ta­minen. Kylänpää myöntää uudis­tus­pai­neiden nostavan esiin pienen jänni­tyksen, sillä nyt on ehkä luovuttava jostain tutusta ja turval­li­sesta, ja kaikki uusi voi hajottaa kivan työyhteisön.

− Ja jos pintaa raaputtaa, niin kyllä sieltä esiin tulee myös laiskuus. Uuden etsiminen vaatii vaivannäköä.

Lisää itsear­vos­tusta

Yksi asia on Kylänpään mielestä kuitenkin varmaa: sosiaa­lityön on ehkäistävä ongelmia, ei paikkailtava niitä. Pakis­ta­nissa tälle asialle oli osuva vertaus: jos vuoren­rin­teeltä putoaa ihmisiä tämän tästä alas laaksoon, eikö kannat­taisi pystyttää aita vuoren­rin­teelle sen sijaan, että laaksoon raken­netaan ensia­puasema hoitamaan pudonneita?
− Nyt sosiaa­li­toi­mis­tossa hoidetaan pudon­neita, vaikka sosiaa­lityön pitäisi olla aita estämässä putoamisia.
Kylänpää ei ole vielä keksinyt keinoja, kuinka tämän voisi parhaiten tehdä. Jo se auttaisi, että sosiaa­li­työn­te­kijät nostai­sivat ammat­tinsa profiilia. Heidän pitäisi tuoda esiin ammat­ti­tai­toaan moniam­ma­til­li­sissa tiimeissä ja kaikkialla, missä ihmisiä liikkuu.
− Kun tervey­den­hoitaja, poliisi tai päihdekli­nikan työntekijä kohtaa asiakkaan, jolla on asiat rempallaan, hänellä pitäisi syttyä lamppu, että tässä tarvitaan nyt sosiaa­li­työn­te­kijää selvit­tämään asiakkaan kokonaistilanne.

Anitta Kylänpää sanoo itse olevansa valmis kokei­lemaan uusia, hullulta tuntuvia tai kummal­li­siakin juttuja. Kokei­luissa pitää kuitenkin olla nöyryyttä ja myöntää, jos juttu ei toimi.
− On uskal­lettava kokeilla silläkin uhalla, että epäonnistuu.

Kylän­päätä alkoi kiinnostaa uuden­lainen työmuoto yhteis­työssä kokemus­asian­tun­ti­joiden kanssa sen jälkeen, kun Raumalla alkanut Kris-toiminta esitteli työtään.
− Sosiaa­li­pal­ve­lujen järjes­täjät tarvit­sevat kokemus­asian­tun­ti­joita muun muassa kertomaan, miltä sosiaa­lityö ja -palvelut tuntuvat asiak­kaiden näkökulmasta.

Aikuis­so­si­aa­lityön tulevaisuus näyttää niin innos­ta­valta, ettei eläkkeelle jäänti ole Kylän­päällä mielessä.
− Kun heittäytyy innolla mukaan uudis­tamaan, se antaa virtaa.

Iita Kettunen