Lavalla seisoo pitkätukkainen, pilkulliseen mekkoon sonnustautunut silmälasipäinen nainen. Hän puhuu mikrofoniin ja irvailee Kelan byrokratialle:  “Liittäkää hakemukseenne talonkirjaote, kauppakuitit kolmelta vuodelta ja kuolleen mummonne dna:ta. Mikäli ette toimita näitä viikon kuluessa, hylkäämme hakemuksenne”.

 

Nainen laval­la on helsinkiläi­nen sosi­aal­i­työn­tek­i­jä Tiina Lin­tunen. Viime kesän Stand up ‑keik­ka Työväen musi­ikki­ta­pah­tu­mas­sa Valkeakoskel­la on järjestyk­sessään Lin­tusen neljäs.

− Kolme vuot­ta sit­ten kävin Helsin­gin työväenopis­tossa stand up ‑komi­ikan alkeiskurssin, mut­ta sil­loin en uskaltanut vielä esi­in­tyä, Lin­tunen ker­too.

− Hah­motin kurssil­la stand up ‑komi­ikan idean. Komi­ik­ka syn­tyy ihan taval­li­sista asioista, joi­ta tarkastelee uud­es­ta ja yllät­tävästä näkökul­mas­ta.

Heinäku­un viimeisenä per­jan­taina Lin­tunen tekee laval­la teräviä havain­to ja lap­su­ud­estaan Rin­nekodis­sa ja pohtii pilke silmäkul­mas­sa kes­ki-iän kri­isiään.

− Viit­taan työhöni yleis­es­ti, mut­ta asi­akkai­tani en pilkkaa. Nau­ran jär­jestelmille, ilmiöille ja itsel­leni, Lin­tunen ker­too.

Keikoil­la Lin­tunen saat­taa esimerkik­si ker­toa ole­vansa sosi­aal­i­työn­tek­i­jä ja kysyä, onko yleisössä joku, jon­ka lap­si on yksin kotona.

Huumori on voimavara

− Stand up on vastapain­oa työl­leni. Se on niin eri maail­ma. Nautin, kun pääsen mais­ta­maan vähän taiteil­i­jaelämää virkami­estyön sijaan. Se on virk­istävää, Lin­tunen sanoo.

Lin­tunen uskoo työssäänkin huumori­in ja yhdessä nau­ramiseen.

− Huumori on läs­nä työssäni, vaik­ka asi­at ovat vakavia. Varsinkin, jos itse mokaan, se voi olla asi­akkaalle arvokas­ta, kun sille nau­re­taan yhdessä. Asi­akas näkee, että sos­sukin on ihmi­nen.

Viime juhan­nuk­sen alla Lin­tunen tuli toiv­ot­ta­neek­si asi­akkaalleen hyvää uut­ta vuot­ta. Se nau­rat­ti asi­akas­ta kovasti, Lin­tunen muis­telee hymyssä suin. Kaik­ki Lin­tusen asi­akkaat ovat vanke­ja. Hän toimii Van­taan kaupungilla asun­not­tomak­si vapau­tu­vien van­taalais­ten vankien sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä.

Uskon, että huumori ja yhdessä nauraminen auttavat häntä myös työssä.

− Suurin osa asi­akkaistani on 30–50-vuotiaita kan­ta­suo­ma­laisia miehiä. Tavoit­teena on, että kukaan ei vapaudu vanki­las­ta asun­not­tomana.

Tehtävä ei ole help­po, sil­lä pääkaupunkiseudun asun­toti­lanne on kur­ja. Jos vielä sat­tuu niin, että asi­akkaal­la ei ole luot­toti­eto­ja, on kodin löytämi­nen entistä vaikeam­paa. Tiina Lin­tunen sanoo ajau­tuneen­sa sosi­aalialalle sat­tumal­ta. Nuore­na hän haaveili toimit­ta­jan töistä, sil­lä hän­tä kiin­nos­ti ihmis­ten tar­i­nat ja elämät.

− Min­ul­la kävi tuuri, että olen ajau­tunut alalle, joka on todel­la työl­listävä. Olen saanut tehdä paljon eri­laisia, kiin­nos­tavia töitä.

Lin­tunen on työsken­nel­lyt sosi­aalialal­la vuodes­ta 2001. Läh­es koko ajan hän on tehnyt huume­työtä. Ensim­mäi­nen työ­paik­ka sosionom­i­na oli asun­not­tomien yökahvi­la Kalk­ers.

− Tykkään työsken­nel­lä mar­gin­aalis­sa ole­vien ihmis­ten kanssa. Yritän välil­lä muu­ta, mut­ta aina palaan päi­hteitä käyt­tävien ihmis­ten pari­in. Min­ulle moni muu asi­akas­ryh­mä olisi vaikeampi. Esimerkik­si lap­si­työ on täysin osaamisalueeni ulkop­uolel­la.

Pro gradu ‑tutkiel­mansakin Lin­tunen teki huume­työstä. Hän tut­ki huumei­den käytön­lopet­tanei­den työpolku­ja ja työn merk­i­tys­tä kuntou­tu­miselle.

− Työ on merkit­tävässä roolis­sa huumei­den käyt­täjän iden­ti­teetistä irtau­tu­miselle ja yhteiskun­taan palau­tu­miselle, Lin­tunen ker­too tutkimuk­sen­sa tulok­sista.

Hän on silti sitä mieltä, että elämän mielekkyys voi löy­tyä muual­takin kuin työstä.

− Ihmiset pakote­taan eri­laisi­in työl­listämis­toimen­piteisi­in, vaik­ka heil­lä ei ole niihin kykyä. Minus­ta ihmisel­lä on ihmis­ar­vo pelkästään ihmisyyten­sä kaut­ta.

Vankilassa tippuu kärryiltä

Tiina Lin­tunen saa yhtey­de­no­ton vanki­las­ta viimeistään kolmea kuukaut­ta ennen asun­not­toman van­taalaisen van­gin vapau­tu­mista.

− Asi­akkai­ta ei voi tul­la rajat­tomasti, jol­loin työmääräni pysyy kohtu­ullise­na ver­rat­tuna aikuis­sosi­aal­i­työhön tai las­ten­suo­jelu­un. Pystyn oikeasti muis­ta­maan jokaisen asi­akkaan asi­at.

Siitä alkaa asun­non etsimi­nen. Kohtu­uhin­tainen asun­to ratkaisee asun­not­tomak­si vapau­tu­van van­gin elämässä mon­ta asi­aa, kos­ka ilman asun­toa on vaikea hoitaa muu­takaan elämään­sä kun­toon, Lin­tunen sanoo.

− Paras­ta on, kun voin soit­taa asi­akkaalle ja ker­toa, että hei, min­ul­la on sin­ulle asun­to. Tai kun joku saa­puu tapaamiseen, kun ei ole viiteen edel­liseen tul­lut, Lin­tunen ker­too.

Moni Lin­tusen asi­akas kär­sii vakavas­ta päi­hdeon­gel­mas­ta, jota ei pelkkä asun­to ratkaise. Hän­tä suret­taa, että apua on nykyään varsin vaikea saa­da. Esimerkik­si pääsyä päi­hde­hoito­jak­soi­hin on kiris­tet­ty, eikä psyki­a­tri­an polik­linikalle tah­do päästä hoitoon, Lin­tunen ker­too.

Teen stand up -keikoilla pilaa itsestäni, ilmiöistä ja järjestelmistä, mutta en koskaan pilkkaa asiakkaitani.

− Asi­akkaani eivät ole niitä kaikkein pitkä pin­naisimpia. Jos he eivät saa jotain palvelua heti, niin eivät he enää sitä pyy­däkään, Lin­tunen har­mit­telee.

Vanki­las­sa myös mon­et arjen taidot ruos­tu­vat. Viime vuosi­na palve­lut ovat siir­tyneet entistä enem­män net­ti­in, eikä sitä saa käyt­tää sul­je­tuis­sa vankilo­is­sa.

− Pitkän tuomion aikana ihmi­nen voi todel­la tip­pua kär­ry­iltä. Olisi todel­la tärkeää, että vanki­las­sa voisi oikeasti myös kuntoutua eikä olla vain säilössä.

Lin­tunen ei pidä työtään rankkana, mut­ta vas­tuu asi­akkaista painaa. Hän pohtii usein, miten radikaal­isti hänen tekemän­sä päätök­set voivatkaan vaikut­taa jonkun toisen ihmisen elämään.

− Kun jär­jeste­len ihmisille asun­to­ja, arvioin hei­dän tilanteen­sa ja päätän, kuka heistä saa asun­non ja kuka ei. Entä jos arvioin pieleen?

Itsensä voittajaksi

Valkeakosken Työväen musi­ikki­ta­pah­tu­mas­sa Tiina Lin­tusen arvioi yleisöstä osuu nap­pi­in. Hän esi­in­tyy Duu­nari Stand Upis­sa ren­nos­ti ja jutut uppoa­vat yleisöön. Keikan päät­tyessä Lin­tunen saa isot aplodit.

− Esi­in­tymi­nen jän­nit­ti min­ua ihan kauheasti, mut­ta siitä jäi todel­la hyvä mieli. Yleisöä oli yllät­tävän hyvin paikalla ja he nau­roi­vat jutu­il­leni, Lin­tunen sanoo.

Eväitä esi­in­tymiseen­sä hän sai Duu­nari Stand Upi­in kuu­luneelta viikon­lop­pukurssil­ta. Siel­lä koulut­ta­ja Ris­to K. Järvi­nen ker­toi jääneen­sä heti koukku­un yleisön nau­ru­un.

− Hah­motan nyt, että niin voi käy­dä, Lin­tunen sanoo.

Valkeakosken keikas­ta seurasi jotain odot­tam­a­ton­ta. Arak­si esi­in­tyjäk­si itseään luon­neht­in­ut Lin­tunen ilmoit­tau­tui avoimille klubeille ja teki kesälo­mansa aikana kolme muu­takin keikkaa.

− Stand up on paljon jän­nit­täväm­pää kuin moni muu asia, miten olen elämässäni kokeil­lut. Se on pelot­tavaa ammat­ti­laisillekin. Siinä on kysymys jol­lain lail­la itsen­sä voit­tamis­es­ta.

Syksyl­lä Lin­tunen opiskelee stand upin perustei­ta Van­taan aikuisopis­tossa ja lukee teini­a­jan päiväkir­jo­jaan päiväkir­jak­lu­bil­la Kult­tuu­rite­hdas Kor­jaamol­la Helsingis­sä.

− Se on helpom­paa kuin stand up, kos­ka tek­sti on valmi­ina. Ihmiset tun­nista­vat tois­t­en tek­steistä hel­posti itsen­sä, vaik­ka he ovat eläneet eri vuosikym­me­nil­lä.

Lisäk­si Lin­tunen aloit­ti eloku­us­sa ammatil­liset opet­ta­jaopin­not Hämeen ammat­tiko­rkeak­oulus­sa.

− Olen innos­tu­vaa sort­tia, Tiina Lin­tunen sanoo.

Meeri Ylä-Tuuho­nen