Lavalla seisoo pitkätukkainen, pilkulliseen mekkoon sonnustautunut silmälasipäinen nainen. Hän puhuu mikrofoniin ja irvailee Kelan byrokratialle:  “Liittäkää hakemukseenne talonkirjaote, kauppakuitit kolmelta vuodelta ja kuolleen mummonne dna:ta. Mikäli ette toimita näitä viikon kuluessa, hylkäämme hakemuksenne”.

 

Nainen lavalla on hel­sin­ki­läi­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä Tiina Lin­tu­nen. Viime kesän Stand up ‑keikka Työ­väen musiik­ki­ta­pah­tu­massa Val­kea­kos­kella on jär­jes­tyk­ses­sään Lin­tusen nel­jäs.

− Kolme vuotta sit­ten kävin Hel­sin­gin työ­väen­opis­tossa stand up ‑komii­kan alkeis­kurs­sin, mutta sil­loin en uskal­ta­nut vielä esiin­tyä, Lin­tu­nen ker­too.

− Hah­mo­tin kurs­silla stand up ‑komii­kan idean. Komiikka syn­tyy ihan taval­li­sista asioista, joita tar­kas­te­lee uudesta ja yllät­tä­västä näkö­kul­masta.

Hei­nä­kuun vii­mei­senä per­jan­taina Lin­tu­nen tekee lavalla terä­viä havainto ja lap­suu­des­taan Rin­ne­ko­dissa ja poh­tii pilke sil­mä­kul­massa keski-iän krii­si­ään.

− Viit­taan työ­höni ylei­sesti, mutta asiak­kai­tani en pilk­kaa. Nau­ran jär­jes­tel­mille, ilmiöille ja itsel­leni, Lin­tu­nen ker­too.

Kei­koilla Lin­tu­nen saat­taa esi­mer­kiksi ker­toa ole­vansa sosi­aa­li­työn­te­kijä ja kysyä, onko ylei­sössä joku, jonka lapsi on yksin kotona.

Huumori on voimavara

− Stand up on vas­ta­pai­noa työl­leni. Se on niin eri maa­ilma. Nau­tin, kun pää­sen mais­ta­maan vähän tai­tei­li­jae­lä­mää vir­ka­mies­työn sijaan. Se on vir­kis­tä­vää, Lin­tu­nen sanoo.

Lin­tu­nen uskoo työs­sään­kin huu­mo­riin ja yhdessä nau­ra­mi­seen.

− Huu­mori on läsnä työs­säni, vaikka asiat ovat vaka­via. Var­sin­kin, jos itse mokaan, se voi olla asiak­kaalle arvo­kasta, kun sille nau­re­taan yhdessä. Asia­kas näkee, että sos­su­kin on ihmi­nen.

Viime juhan­nuk­sen alla Lin­tu­nen tuli toi­vot­ta­neeksi asiak­kaal­leen hyvää uutta vuotta. Se nau­ratti asia­kasta kovasti, Lin­tu­nen muis­te­lee hymyssä suin. Kaikki Lin­tusen asiak­kaat ovat van­keja. Hän toi­mii Van­taan kau­pun­gilla asunn­ot­to­maksi vapau­tu­vien van­taa­lais­ten van­kien sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä.

Uskon, että huumori ja yhdessä nauraminen auttavat häntä myös työssä.

− Suu­rin osa asiak­kais­tani on 30–50-vuotiaita kan­ta­suo­ma­lai­sia mie­hiä. Tavoit­teena on, että kukaan ei vapaudu van­ki­lasta asunn­ot­to­mana.

Teh­tävä ei ole helppo, sillä pää­kau­pun­ki­seu­dun asun­to­ti­lanne on kurja. Jos vielä sat­tuu niin, että asiak­kaalla ei ole luot­to­tie­toja, on kodin löy­tä­mi­nen entistä vai­keam­paa. Tiina Lin­tu­nen sanoo ajau­tu­neensa sosi­aa­lia­lalle sat­tu­malta. Nuo­rena hän haa­veili toi­mit­ta­jan töistä, sillä häntä kiin­nosti ihmis­ten tari­nat ja elä­mät.

− Minulla kävi tuuri, että olen ajau­tu­nut alalle, joka on todella työl­lis­tävä. Olen saa­nut tehdä pal­jon eri­lai­sia, kiin­nos­ta­via töitä.

Lin­tu­nen on työs­ken­nel­lyt sosi­aa­lia­lalla vuo­desta 2001. Lähes koko ajan hän on teh­nyt huu­me­työtä. Ensim­mäi­nen työ­paikka sosio­no­mina oli asunn­ot­to­mien yökah­vila Kal­kers.

− Tyk­kään työs­ken­nellä mar­gi­naa­lissa ole­vien ihmis­ten kanssa. Yri­tän välillä muuta, mutta aina palaan päih­teitä käyt­tä­vien ihmis­ten pariin. Minulle moni muu asia­kas­ryhmä olisi vai­keampi. Esi­mer­kiksi lap­si­työ on täy­sin osaa­mi­sa­lu­eeni ulko­puo­lella.

Pro gradu ‑tut­kiel­man­sa­kin Lin­tu­nen teki huu­me­työstä. Hän tutki huu­mei­den käy­tön­lo­pet­ta­nei­den työ­pol­kuja ja työn mer­ki­tystä kun­tou­tu­mi­selle.

− Työ on mer­kit­tä­vässä roo­lissa huu­mei­den käyt­tä­jän iden­ti­tee­tistä irtau­tu­mi­selle ja yhteis­kun­taan palau­tu­mi­selle, Lin­tu­nen ker­too tut­ki­muk­sensa tulok­sista.

Hän on silti sitä mieltä, että elä­män mie­lek­kyys voi löy­tyä muu­al­ta­kin kuin työstä.

− Ihmi­set pako­te­taan eri­lai­siin työl­lis­tä­mis­toi­men­pi­tei­siin, vaikka heillä ei ole nii­hin kykyä. Minusta ihmi­sellä on ihmi­sarvo pel­käs­tään ihmi­syy­tensä kautta.

Vankilassa tippuu kärryiltä

Tiina Lin­tu­nen saa yhtey­den­o­ton van­ki­lasta vii­meis­tään kol­mea kuu­kautta ennen asunn­ot­to­man van­taa­lai­sen van­gin vapau­tu­mista.

− Asiak­kaita ei voi tulla rajat­to­masti, jol­loin työ­mää­räni pysyy koh­tuul­li­sena ver­rat­tuna aikuis­so­si­aa­li­työ­hön tai las­ten­suo­je­luun. Pys­tyn oikeasti muis­ta­maan jokai­sen asiak­kaan asiat.

Siitä alkaa asun­non etsi­mi­nen. Koh­tuu­hin­tai­nen asunto rat­kai­see asunn­ot­to­maksi vapau­tu­van van­gin elä­mässä monta asiaa, koska ilman asun­toa on vai­kea hoi­taa muu­ta­kaan elä­määnsä kun­toon, Lin­tu­nen sanoo.

− Parasta on, kun voin soit­taa asiak­kaalle ja ker­toa, että hei, minulla on sinulle asunto. Tai kun joku saa­puu tapaa­mi­seen, kun ei ole vii­teen edel­li­seen tul­lut, Lin­tu­nen ker­too.

Moni Lin­tusen asia­kas kär­sii vaka­vasta päih­deon­gel­masta, jota ei pelkkä asunto rat­kaise. Häntä suret­taa, että apua on nyky­ään var­sin vai­kea saada. Esi­mer­kiksi pää­syä päih­de­hoi­to­jak­soi­hin on kiris­tetty, eikä psy­kiat­rian polikli­ni­kalle tahdo päästä hoi­toon, Lin­tu­nen ker­too.

Teen stand up -keikoilla pilaa itsestäni, ilmiöistä ja järjestelmistä, mutta en koskaan pilkkaa asiakkaitani.

− Asiak­kaani eivät ole niitä kaik­kein pitkä pin­nai­sim­pia. Jos he eivät saa jotain pal­ve­lua heti, niin eivät he enää sitä pyy­dä­kään, Lin­tu­nen har­mit­te­lee.

Van­ki­lassa myös monet arjen tai­dot ruos­tu­vat. Viime vuo­sina pal­ve­lut ovat siir­ty­neet entistä enem­män net­tiin, eikä sitä saa käyt­tää sul­je­tuissa van­ki­loissa.

− Pit­kän tuo­mion aikana ihmi­nen voi todella tip­pua kär­ryiltä. Olisi todella tär­keää, että van­ki­lassa voisi oikeasti myös kun­tou­tua eikä olla vain säi­lössä.

Lin­tu­nen ei pidä työ­tään rank­kana, mutta vas­tuu asiak­kaista pai­naa. Hän poh­tii usein, miten radi­kaa­listi hänen teke­mänsä pää­tök­set voi­vat­kaan vai­kut­taa jon­kun toi­sen ihmi­sen elä­mään.

− Kun jär­jes­te­len ihmi­sille asun­toja, arvioin hei­dän tilan­teensa ja pää­tän, kuka heistä saa asun­non ja kuka ei. Entä jos arvioin pie­leen?

Itsensä voittajaksi

Val­kea­kos­ken Työ­väen musiik­ki­ta­pah­tu­massa Tiina Lin­tusen arvioi ylei­söstä osuu nap­piin. Hän esiin­tyy Duu­nari Stand Upissa ren­nosti ja jutut uppoa­vat ylei­söön. Kei­kan päät­tyessä Lin­tu­nen saa isot aplo­dit.

− Esiin­ty­mi­nen jän­nitti minua ihan kau­heasti, mutta siitä jäi todella hyvä mieli. Ylei­söä oli yllät­tä­vän hyvin pai­kalla ja he nau­roi­vat jutuil­leni, Lin­tu­nen sanoo.

Eväitä esiin­ty­mi­seensä hän sai Duu­nari Stand Upiin kuu­lu­neelta vii­kon­lop­pu­kurs­silta. Siellä kou­lut­taja Risto K. Jär­vi­nen ker­toi jää­neensä heti kouk­kuun ylei­sön nau­ruun.

− Hah­mo­tan nyt, että niin voi käydä, Lin­tu­nen sanoo.

Val­kea­kos­ken kei­kasta seu­rasi jotain odot­ta­ma­tonta. Araksi esiin­ty­jäksi itse­ään luon­neh­ti­nut Lin­tu­nen ilmoit­tau­tui avoi­mille klu­beille ja teki kesä­lo­mansa aikana kolme muu­ta­kin keik­kaa.

− Stand up on pal­jon jän­nit­tä­väm­pää kuin moni muu asia, miten olen elä­mäs­säni kokeil­lut. Se on pelot­ta­vaa ammat­ti­lai­sil­le­kin. Siinä on kysy­mys jol­lain lailla itsensä voit­ta­mi­sesta.

Syk­syllä Lin­tu­nen opis­ke­lee stand upin perus­teita Van­taan aikuis­opis­tossa ja lukee tei­nia­jan päi­vä­kir­jo­jaan päi­vä­kir­jaklu­billa Kult­tuu­ri­teh­das Kor­jaa­molla Hel­sin­gissä.

− Se on hel­pom­paa kuin stand up, koska teksti on val­miina. Ihmi­set tun­nis­ta­vat tois­ten teks­teistä hel­posti itsensä, vaikka he ovat elä­neet eri vuo­si­kym­me­nillä.

Lisäksi Lin­tu­nen aloitti elo­kuussa amma­til­li­set opet­ta­jao­pin­not Hämeen ammat­ti­kor­kea­kou­lussa.

− Olen innos­tu­vaa sort­tia, Tiina Lin­tu­nen sanoo.

Meeri Ylä-Tuu­ho­nen