Lavalla seisoo pitkätukkainen, pilkulliseen mekkoon sonnustautunut silmälasipäinen nainen. Hän puhuu mikrofoniin ja irvailee Kelan byrokratialle:  “Liittäkää hakemukseenne talonkirjaote, kauppakuitit kolmelta vuodelta ja kuolleen mummonne dna:ta. Mikäli ette toimita näitä viikon kuluessa, hylkäämme hakemuksenne”.

 

Nainen lavalla on hel­sin­ki­läi­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä Tiina Lintunen. Viime kesän Stand up ‑keikka Työväen musiik­ki­ta­pah­tu­massa Valkeakoskella on jär­jes­tyk­ses­sään Lintusen neljäs.

− Kolme vuotta sit­ten kävin Helsingin työ­väen­opis­tossa stand up ‑komii­kan alkeis­kurs­sin, mutta sil­loin en uskal­ta­nut vielä esiin­tyä, Lintunen kertoo.

− Hahmotin kurs­silla stand up ‑komii­kan idean. Komiikka syn­tyy ihan taval­li­sista asioista, joita tar­kas­te­lee uudesta ja yllät­tä­västä näkökulmasta.

Heinäkuun vii­mei­senä per­jan­taina Lintunen tekee lavalla terä­viä havainto ja lap­suu­des­taan Rinnekodissa ja poh­tii pilke sil­mä­kul­massa keski-iän kriisiään.

− Viittaan työ­höni ylei­sesti, mutta asiak­kai­tani en pilk­kaa. Nauran jär­jes­tel­mille, ilmiöille ja itsel­leni, Lintunen kertoo.

Keikoilla Lintunen saat­taa esi­mer­kiksi ker­toa ole­vansa sosi­aa­li­työn­te­kijä ja kysyä, onko ylei­sössä joku, jonka lapsi on yksin kotona.

Huumori on voimavara

− Stand up on vas­ta­pai­noa työl­leni. Se on niin eri maa­ilma. Nautin, kun pää­sen mais­ta­maan vähän tai­tei­li­jae­lä­mää vir­ka­mies­työn sijaan. Se on vir­kis­tä­vää, Lintunen sanoo.

Lintunen uskoo työs­sään­kin huu­mo­riin ja yhdessä nauramiseen.

− Huumori on läsnä työs­säni, vaikka asiat ovat vaka­via. Varsinkin, jos itse mokaan, se voi olla asiak­kaalle arvo­kasta, kun sille nau­re­taan yhdessä. Asiakas näkee, että sos­su­kin on ihminen.

Viime juhan­nuk­sen alla Lintunen tuli toi­vot­ta­neeksi asiak­kaal­leen hyvää uutta vuotta. Se nau­ratti asia­kasta kovasti, Lintunen muis­te­lee hymyssä suin. Kaikki Lintusen asiak­kaat ovat van­keja. Hän toi­mii Vantaan kau­pun­gilla asunn­ot­to­maksi vapau­tu­vien van­taa­lais­ten van­kien sosiaalityöntekijänä.

Uskon, että huumori ja yhdessä nauraminen auttavat häntä myös työssä.

− Suurin osa asiak­kais­tani on 30–50-vuotiaita kan­ta­suo­ma­lai­sia mie­hiä. Tavoitteena on, että kukaan ei vapaudu van­ki­lasta asunnottomana.

Tehtävä ei ole helppo, sillä pää­kau­pun­ki­seu­dun asun­to­ti­lanne on kurja. Jos vielä sat­tuu niin, että asiak­kaalla ei ole luot­to­tie­toja, on kodin löy­tä­mi­nen entistä vai­keam­paa. Tiina Lintunen sanoo ajau­tu­neensa sosi­aa­lia­lalle sat­tu­malta. Nuorena hän haa­veili toi­mit­ta­jan töistä, sillä häntä kiin­nosti ihmis­ten tari­nat ja elämät.

− Minulla kävi tuuri, että olen ajau­tu­nut alalle, joka on todella työl­lis­tävä. Olen saa­nut tehdä pal­jon eri­lai­sia, kiin­nos­ta­via töitä.

Lintunen on työs­ken­nel­lyt sosiaali­alalla vuo­desta 2001. Lähes koko ajan hän on teh­nyt huu­me­työtä. Ensimmäinen työ­paikka sosio­no­mina oli asunn­ot­to­mien yökah­vila Kalkers.

− Tykkään työs­ken­nellä mar­gi­naa­lissa ole­vien ihmis­ten kanssa. Yritän välillä muuta, mutta aina palaan päih­teitä käyt­tä­vien ihmis­ten pariin. Minulle moni muu asia­kas­ryhmä olisi vai­keampi. Esimerkiksi lap­si­työ on täy­sin osaa­mi­sa­lu­eeni ulkopuolella.

Pro gradu ‑tut­kiel­man­sa­kin Lintunen teki huu­me­työstä. Hän tutki huu­mei­den käy­tön­lo­pet­ta­nei­den työ­pol­kuja ja työn mer­ki­tystä kuntoutumiselle.

− Työ on mer­kit­tä­vässä roo­lissa huu­mei­den käyt­tä­jän iden­ti­tee­tistä irtau­tu­mi­selle ja yhteis­kun­taan palau­tu­mi­selle, Lintunen ker­too tut­ki­muk­sensa tuloksista.

Hän on silti sitä mieltä, että elä­män mie­lek­kyys voi löy­tyä muu­al­ta­kin kuin työstä.

− Ihmiset pako­te­taan eri­lai­siin työl­lis­tä­mis­toi­men­pi­tei­siin, vaikka heillä ei ole nii­hin kykyä. Minusta ihmi­sellä on ihmi­sarvo pel­käs­tään ihmi­syy­tensä kautta.

Vankilassa tippuu kärryiltä

Tiina Lintunen saa yhtey­den­o­ton van­ki­lasta vii­meis­tään kol­mea kuu­kautta ennen asunn­ot­to­man van­taa­lai­sen van­gin vapautumista.

− Asiakkaita ei voi tulla rajat­to­masti, jol­loin työ­mää­räni pysyy koh­tuul­li­sena ver­rat­tuna aikuis­so­si­aa­li­työ­hön tai las­ten­suo­je­luun. Pystyn oikeasti muis­ta­maan jokai­sen asiak­kaan asiat.

Siitä alkaa asun­non etsi­mi­nen. Kohtuuhintainen asunto rat­kai­see asunn­ot­to­maksi vapau­tu­van van­gin elä­mässä monta asiaa, koska ilman asun­toa on vai­kea hoi­taa muu­ta­kaan elä­määnsä kun­toon, Lintunen sanoo.

− Parasta on, kun voin soit­taa asiak­kaalle ja ker­toa, että hei, minulla on sinulle asunto. Tai kun joku saa­puu tapaa­mi­seen, kun ei ole vii­teen edel­li­seen tul­lut, Lintunen kertoo.

Moni Lintusen asia­kas kär­sii vaka­vasta päih­deon­gel­masta, jota ei pelkkä asunto rat­kaise. Häntä suret­taa, että apua on nyky­ään var­sin vai­kea saada. Esimerkiksi pää­syä päih­de­hoi­to­jak­soi­hin on kiris­tetty, eikä psy­kiat­rian polikli­ni­kalle tahdo päästä hoi­toon, Lintunen kertoo.

Teen stand up -keikoilla pilaa itsestäni, ilmiöistä ja järjestelmistä, mutta en koskaan pilkkaa asiakkaitani.

− Asiakkaani eivät ole niitä kaik­kein pitkä pin­nai­sim­pia. Jos he eivät saa jotain pal­ve­lua heti, niin eivät he enää sitä pyy­dä­kään, Lintunen harmittelee.

Vankilassa myös monet arjen tai­dot ruos­tu­vat. Viime vuo­sina pal­ve­lut ovat siir­ty­neet entistä enem­män net­tiin, eikä sitä saa käyt­tää sul­je­tuissa vankiloissa.

− Pitkän tuo­mion aikana ihmi­nen voi todella tip­pua kär­ryiltä. Olisi todella tär­keää, että van­ki­lassa voisi oikeasti myös kun­tou­tua eikä olla vain säilössä.

Lintunen ei pidä työ­tään rank­kana, mutta vas­tuu asiak­kaista pai­naa. Hän poh­tii usein, miten radi­kaa­listi hänen teke­mänsä pää­tök­set voi­vat­kaan vai­kut­taa jon­kun toi­sen ihmi­sen elämään.

− Kun jär­jes­te­len ihmi­sille asun­toja, arvioin hei­dän tilan­teensa ja pää­tän, kuka heistä saa asun­non ja kuka ei. Entä jos arvioin pieleen?

Itsensä voittajaksi

Valkeakosken Työväen musiik­ki­ta­pah­tu­massa Tiina Lintusen arvioi ylei­söstä osuu nap­piin. Hän esiin­tyy Duunari Stand Upissa ren­nosti ja jutut uppoa­vat ylei­söön. Keikan päät­tyessä Lintunen saa isot aplodit.

− Esiintyminen jän­nitti minua ihan kau­heasti, mutta siitä jäi todella hyvä mieli. Yleisöä oli yllät­tä­vän hyvin pai­kalla ja he nau­roi­vat jutuil­leni, Lintunen sanoo.

Eväitä esiin­ty­mi­seensä hän sai Duunari Stand Upiin kuu­lu­neelta vii­kon­lop­pu­kurs­silta. Siellä kou­lut­taja Risto K. Järvinen ker­toi jää­neensä heti kouk­kuun ylei­sön nauruun.

− Hahmotan nyt, että niin voi käydä, Lintunen sanoo.

Valkeakosken kei­kasta seu­rasi jotain odot­ta­ma­tonta. Araksi esiin­ty­jäksi itse­ään luon­neh­ti­nut Lintunen ilmoit­tau­tui avoi­mille klu­beille ja teki kesä­lo­mansa aikana kolme muu­ta­kin keikkaa.

− Stand up on pal­jon jän­nit­tä­väm­pää kuin moni muu asia, miten olen elä­mäs­säni kokeil­lut. Se on pelot­ta­vaa ammat­ti­lai­sil­le­kin. Siinä on kysy­mys jol­lain lailla itsensä voittamisesta.

Syksyllä Lintunen opis­ke­lee stand upin perus­teita Vantaan aikuis­opis­tossa ja lukee tei­nia­jan päi­vä­kir­jo­jaan päi­vä­kir­jaklu­billa Kulttuuritehdas Korjaamolla Helsingissä.

− Se on hel­pom­paa kuin stand up, koska teksti on val­miina. Ihmiset tun­nis­ta­vat tois­ten teks­teistä hel­posti itsensä, vaikka he ovat elä­neet eri vuosikymmenillä.

Lisäksi Lintunen aloitti elo­kuussa amma­til­li­set opet­ta­jao­pin­not Hämeen ammattikorkeakoulussa.

− Olen innos­tu­vaa sort­tia, Tiina Lintunen sanoo.

Meeri Ylä-Tuuhonen