Itse elämä on kirjailijan paras raaka-aine. Tätä mieltä on esikoisdekkarinsa julkaissut sosiaalityöntekijä Jaakko Melentjeff.

 

Kun Tampereen kau­pun­gin upo­uu­della Tipotien sosi­aali- ja ter­veys­a­se­malla aloitti neljä vuotta sit­ten mie­len­ter­veys- ja päih­de­pal­ve­lut ja psy­kiat­rian polikli­nikka, oli nuor­ten aikuis­ten kanssa työs­ken­te­le­vällä työ­ryh­mällä hie­man yli 200 asia­kasta. Nyt heitä on yli 700.

Sosiaalityöntekijä Jaakko Melentjeffin mukaan lai­tos­hoi­don alas­ajo ja avo­pal­ve­lui­hin siir­ty­mi­nen on joh­ta­nut sii­hen, että jul­ki­silla mie­len­ter­veys- ja päih­de­pal­ve­luilla on vai­keuk­sia koh­data asiak­kai­den tar­vetta ja määrää.

− Onneksi pal­ve­lu­ket­jus­samme on kol­man­nen sek­to­rin toi­mi­joita, jotka voi­vat jal­kau­tua myös kotei­hinsa juut­tu­nei­den ihmis­ten luokse, Melentjeff sanoo.

Nuorten aikuis­ten kanssa työs­ken­te­le­vän työ­ryh­män asiak­kaat ovat psykoo­seista, syö­mis­häi­riöistä, neu­rop­sy­kiat­ri­sista sekä mie­lia­lan ja tunne-elä­män hal­lin­taan liit­ty­vistä häi­riöistä kär­si­viä 18−25-vuotiaita nuo­ria. Asiakkaaksi pää­see lää­kä­rin lähet­teellä. Lähete käsi­tel­lään vielä lähe­te­tii­missä, jonka jäl­keen se siir­re­tään työryhmälle.

− Olemme kai­kesta huo­li­matta pys­ty­neet tar­joa­maan ajan var­sin nopeasti ensim­mäi­seen käyn­tiin: kii­reel­li­sissä tapauk­sissa 1−8 vuo­ro­kau­den ja muu­toin 30 vuo­ro­kau­den kuluessa.

Hyvin harva heis­täon suo­rit­ta­nut jon­kin tut­kin­non ja moni on työ­tön, sai­ras­lo­malla tai mää­rä­ai­kai­sella työ­ky­vyt­tö­myy­se­läk­keellä eli kuntoutustuella.

Joillakin opin­not ovat pik­ku­hil­jaa hii­pu­neet ja kes­key­ty­neet sit­ten koko­naan. Sitten nuori on jämäh­tä­nyt kotiin, jossa hän elää netissä. Vuorokausirytmi on sekai­sin, arjen­hal­lin­ta­tai­dot ole­mat­to­mat, eikä nuori pysty huo­leh­ti­maan enää kodis­taan­kaan. Moni ei osaa lii­oin hoi­taa viran­omai­s­asioi­taan, kuten toi­meen­tu­lo­tuen tai työt­tö­myys­kor­vauk­sen hakemista.

Jaakko Melentjeff uskoo, että 20 vuo­den työ­his­to­ria kun­tou­tusym­py­röissä antaa hänelle katu-uskot­ta­vuutta, kun hän yrit­tää ladata nuo­rille toi­voa paremmasta.

Asiakkaani ovat opintojen ja työelämän ulkopuolelle pudonneita nuoria.

Valmistuttuaan sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi vuonna 1993 Tampereen yli­opis­tosta Jaakko Melentjeff sai heti työ­pai­kan Harja­vallasta psy­kiat­rian polikli­ni­kalta. Parin vuo­den kulut­tua hän siir­tyi Pirkanmaalle, kun Kangasalan Reumaliiton kun­tou­tus­lai­tok­sella avau­tui työ­paikka. Reumaliiton työ vaih­tui vuonna 2004 Ikaalisten kyl­py­län kuntoutumiskeskukseen.

Ikaalisten kyl­pylä oli Melentjeffin mie­lestä todel­li­nen aitio­paikka seu­rata työ­ky­vyt­tö­myy­den ete­ne­mistä ja hoi­toa sekä tutus­tua Kelan kun­tou­tus­toi­miin. Usein asiak­kaalla oli taka­naan 20−30 vuo­den työ­his­to­ria, joka onnis­tu­neella kun­tou­tuk­sella saa­tiin jat­ku­maan vielä toi­set pari­kym­mentä vuotta.

Melentjeff palasi vuonna 2010 kun­tou­tuk­sesta takai­sin psykiatriaan.

− Olen näh­nyt kun­tou­tuk­sessa sen, että työ- ja toi­min­ta­ky­vylle on pal­jon teh­tä­vissä, vaikka jos­kus se voi viedä vähän enem­män aikaa.

Kirjoittajakouluun

Vuonna 2008 Melentjeff aloitti Jyväskylän yli­opis­tossa jatko-opin­not yhtei­sö­so­si­aa­li­työstä, sillä val­mis­tu­mi­sensa jäl­keen hän ei ollut osal­lis­tu­nut mihin­kään kou­lu­tuk­siin ja koki tar­vetta vah­vis­taa sosi­aa­li­työn­te­ki­jän ammatti-identiteettiään.

− Yhä kes­ken ole­vat jatko-opin­not ovat minulle tär­keät, sillä löy­sin itses­täni taas sosiaalityöntekijän.

Ensimmäisen lap­sen syn­nyt­tyä 1990-luvun alussa Melentjeff jäi vuo­deksi hoi­to­va­paalle. Hän oli nuo­rem­pana kir­joi­tel­lut runoja ja myö­hem­min myös lau­lu­jen sanoja muusik­ko­ka­ve­reil­leen. Häntä oli kui­ten­kin aina kiin­nos­ta­nut pit­kän tari­nan kir­joit­ta­mi­nen ja hoi­to­va­paalla sii­hen tar­jou­tui tilai­suus. Tarinasta muo­tou­tui romaa­ni­kä­si­kir­joi­tus, jonka Melentjeff lähetti Otavalle. Kustantajalta tuli koh­te­lias hyl­käys­kirje. Melentjeffille se oli niin kova isku, että kym­me­neen vuo­teen hän ei kir­joit­ta­nut mitään.

Kirjoittamisen palo oli kui­ten­kin niin suuri, että 2000-luvun alussa hän alkoi taas kir­joit­taa. Hän kir­joitti dek­ka­ri­kä­si­kir­joi­tuk­sen, jonka lähetti kokei­lu­mie­lessä kustantajille.

Kustantajalta tuli kohtelias hylkäyskirje.

Käännekohta har­ras­tuk­seen tuli, kun hän pääsi Viita-aka­te­mian kol­me­vuo­ti­seen kirjoittajakouluun.

− Aloin uskoa itseeni ja sii­hen, että osaan oikeasti kirjoittaa.

Melentjeff päätti, että hän tar­joaa käsi­kir­joi­tuk­si­aan kus­tan­ta­jille sii­hen asti, kun­nes täyt­tää 50 vuotta hei­nä­kuussa 2015. Jos mitään ei hyväk­sytä, hän suos­tuu usko­maan, että kir­jai­li­jan ura ei ole häntä varten.

Läpimurto

Jaakko Melentjeff oli lähet­tä­nyt dek­ka­ri­kä­si­kir­joi­tuk­sensa lähes kaik­kiin kus­tan­ta­moi­hin. Viikkoa ennen 50-vuo­tis­päi­väänsä hän lähetti sen vielä kah­teen vii­mei­seen. Toinen niistä piti hen­ki­lö­hah­moja hyvinä, mutta pyysi uuden tari­nan. Melentjeffillä oli jo idea val­mis, joten hän kir­joitti uuden käsi­kir­joi­tuk­sen samoilla hen­ki­lö­hah­moilla. Siihen kus­tan­taja vas­tasi, että eikö­hän tästä kirja tehdä. Syntyi romaani Hukkuneet.

Jännitysromaani vali­koi­tui Melentjeffin gen­reksi muun muassa siksi, että se on riit­tä­vän kau­kana omasta amma­tista. Kaunokirjallisuudessa kun oman työn sisäl­töjä saat­taisi tulla hel­pom­min mukaan.

− Mutta raken­nan hen­ki­lö­hah­mot tie­ten­kin sosi­aa­li­työn­te­ki­jän roo­lista käsin, jol­loin nii­hin tulee elä­män rosoisuutta.

Henkilöhahmojen raken­ta­mi­sessa aut­taa myös se, että on elä­mänsä aikana tavan­nut niin pal­jon eri-ikäi­siä ihmi­siä. Melentjeff ker­too las­ke­neensa, että on kun­tou­tuk­sessa työs­ken­nel­les­sään tavan­nut vii­den­toista vuo­den aikana yksi­lö­ta­paa­mi­sissa noin 10 000 ja ryhmä­tapaamisissa noin 30 000 ihmistä.

Viikkoa ennen 50-vuotispäivääni kustantaja sanoi, että henkilöhahmoni ovat hyviä.

Nordic noi­rille tyy­pil­li­sesti Melentjeffin pää­hen­ki­löt ovat hel­posti samas­tut­ta­via ”tavik­sia” omine heik­kouk­si­neen ja hen­ki­lö­koh­tai­sine ongel­mi­neen, joi­den elä­män kipei­siin tai hämä­riin­kin koh­tiin kir­jassa vih­ja­taan, mutta ei ker­rota enempää.

Melentjeff pal­jas­taa, että kus­tan­ta­jan kanssa on kaa­vailtu kir­jalle jatko-osaa, jossa samat kes­kei­set pää­hen­ki­löt rat­ko­vat rikok­sia. Jatko-osa on ilmes­ty­mässä vuo­den kuluessa. Sitä ennen Hukkuneet-dek­kari ilmes­tyy ensi syk­synä sak­san­kie­li­senä pai­nok­sena Sveitsissä.

− Haaveenani on kir­joit­taa näillä samoilla pää­hen­ki­löillä useam­man kir­jan sarja, joissa voin raot­taa luki­jalle hei­dän elä­määnsä pit­källä kaarella.

Jaakko Melentjeffin mie­lestä sosi­aa­li­työ ruok­kii kir­jai­li­jan luo­vuutta, koska työssä saa kuulla eri­lai­sia ihmis­koh­ta­loita. On kui­ten­kin oltava todella tarkka, että ei siirrä niistä kir­joi­hin mitään.

− Siksi tämä esi­kois­kir­ja­kin sijoit­tuu niin kauas toi­sen­lai­seen mil­jöö­seen ja tapah­tu­miin. Mutta itse elämä on kyllä paras raaka-aine kir­jan mate­ri­aa­liksi, Melentjeff tuumii.

Iita Kettunen