Itse elämä on kirjailijan paras raaka-aine. Tätä mieltä on esikoisdekkarinsa julkaissut sosiaalityöntekijä Jaakko Melentjeff.

 

Kun Tam­pe­reen kau­pun­gin upo­uu­della Tipo­tien sosi­aali- ja ter­veys­a­se­malla aloitti neljä vuotta sit­ten mie­len­ter­veys- ja päih­de­pal­ve­lut ja psy­kiat­rian polikli­nikka, oli nuor­ten aikuis­ten kanssa työs­ken­te­le­vällä työ­ryh­mällä hie­man yli 200 asia­kasta. Nyt heitä on yli 700.

Sosi­aa­li­työn­te­kijä Jaakko Melent­jef­fin mukaan lai­tos­hoi­don alas­ajo ja avo­pal­ve­lui­hin siir­ty­mi­nen on joh­ta­nut sii­hen, että jul­ki­silla mie­len­ter­veys- ja päih­de­pal­ve­luilla on vai­keuk­sia koh­data asiak­kai­den tar­vetta ja määrää.

− Onneksi pal­ve­lu­ket­jus­samme on kol­man­nen sek­to­rin toi­mi­joita, jotka voi­vat jal­kau­tua myös kotei­hinsa juut­tu­nei­den ihmis­ten luokse, Melent­jeff sanoo.

Nuor­ten aikuis­ten kanssa työs­ken­te­le­vän työ­ryh­män asiak­kaat ovat psykoo­seista, syö­mis­häi­riöistä, neu­rop­sy­kiat­ri­sista sekä mie­lia­lan ja tunne-elä­män hal­lin­taan liit­ty­vistä häi­riöistä kär­si­viä 18−25-vuotiaita nuo­ria. Asiak­kaaksi pää­see lää­kä­rin lähet­teellä. Lähete käsi­tel­lään vielä lähe­te­tii­missä, jonka jäl­keen se siir­re­tään työryhmälle.

− Olemme kai­kesta huo­li­matta pys­ty­neet tar­joa­maan ajan var­sin nopeasti ensim­mäi­seen käyn­tiin: kii­reel­li­sissä tapauk­sissa 1−8 vuo­ro­kau­den ja muu­toin 30 vuo­ro­kau­den kuluessa.

Hyvin harva heis­täon suo­rit­ta­nut jon­kin tut­kin­non ja moni on työ­tön, sai­ras­lo­malla tai mää­rä­ai­kai­sella työ­ky­vyt­tö­myy­se­läk­keellä eli kuntoutustuella.

Joil­la­kin opin­not ovat pik­ku­hil­jaa hii­pu­neet ja kes­key­ty­neet sit­ten koko­naan. Sit­ten nuori on jämäh­tä­nyt kotiin, jossa hän elää netissä. Vuo­ro­kausi­rytmi on sekai­sin, arjen­hal­lin­ta­tai­dot ole­mat­to­mat, eikä nuori pysty huo­leh­ti­maan enää kodis­taan­kaan. Moni ei osaa lii­oin hoi­taa viran­omai­s­asioi­taan, kuten toi­meen­tu­lo­tuen tai työt­tö­myys­kor­vauk­sen hakemista.

Jaakko Melent­jeff uskoo, että 20 vuo­den työ­his­to­ria kun­tou­tusym­py­röissä antaa hänelle katu-uskot­ta­vuutta, kun hän yrit­tää ladata nuo­rille toi­voa paremmasta.

Asiakkaani ovat opintojen ja työelämän ulkopuolelle pudonneita nuoria.

Val­mis­tut­tu­aan sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi vuonna 1993 Tam­pe­reen yli­opis­tosta Jaakko Melent­jeff sai heti työ­pai­kan Harja­vallasta psy­kiat­rian polikli­ni­kalta. Parin vuo­den kulut­tua hän siir­tyi Pir­kan­maalle, kun Kan­ga­sa­lan Reu­ma­lii­ton kun­tou­tus­lai­tok­sella avau­tui työ­paikka. Reu­ma­lii­ton työ vaih­tui vuonna 2004 Ikaa­lis­ten kyl­py­län kuntoutumiskeskukseen.

Ikaa­lis­ten kyl­pylä oli Melent­jef­fin mie­lestä todel­li­nen aitio­paikka seu­rata työ­ky­vyt­tö­myy­den ete­ne­mistä ja hoi­toa sekä tutus­tua Kelan kun­tou­tus­toi­miin. Usein asiak­kaalla oli taka­naan 20−30 vuo­den työ­his­to­ria, joka onnis­tu­neella kun­tou­tuk­sella saa­tiin jat­ku­maan vielä toi­set pari­kym­mentä vuotta.

Melent­jeff palasi vuonna 2010 kun­tou­tuk­sesta takai­sin psykiatriaan.

− Olen näh­nyt kun­tou­tuk­sessa sen, että työ- ja toi­min­ta­ky­vylle on pal­jon teh­tä­vissä, vaikka jos­kus se voi viedä vähän enem­män aikaa.

Kirjoittajakouluun

Vuonna 2008 Melent­jeff aloitti Jyväs­ky­län yli­opis­tossa jatko-opin­not yhtei­sö­so­si­aa­li­työstä, sillä val­mis­tu­mi­sensa jäl­keen hän ei ollut osal­lis­tu­nut mihin­kään kou­lu­tuk­siin ja koki tar­vetta vah­vis­taa sosi­aa­li­työn­te­ki­jän ammatti-identiteettiään.

− Yhä kes­ken ole­vat jatko-opin­not ovat minulle tär­keät, sillä löy­sin itses­täni taas sosiaalityöntekijän.

Ensim­mäi­sen lap­sen syn­nyt­tyä 1990-luvun alussa Melent­jeff jäi vuo­deksi hoi­to­va­paalle. Hän oli nuo­rem­pana kir­joi­tel­lut runoja ja myö­hem­min myös lau­lu­jen sanoja muusik­ko­ka­ve­reil­leen. Häntä oli kui­ten­kin aina kiin­nos­ta­nut pit­kän tari­nan kir­joit­ta­mi­nen ja hoi­to­va­paalla sii­hen tar­jou­tui tilai­suus. Tari­nasta muo­tou­tui romaa­ni­kä­si­kir­joi­tus, jonka Melent­jeff lähetti Ota­valle. Kus­tan­ta­jalta tuli koh­te­lias hyl­käys­kirje. Melent­jef­fille se oli niin kova isku, että kym­me­neen vuo­teen hän ei kir­joit­ta­nut mitään.

Kir­joit­ta­mi­sen palo oli kui­ten­kin niin suuri, että 2000-luvun alussa hän alkoi taas kir­joit­taa. Hän kir­joitti dek­ka­ri­kä­si­kir­joi­tuk­sen, jonka lähetti kokei­lu­mie­lessä kustantajille.

Kustantajalta tuli kohtelias hylkäyskirje.

Kään­ne­kohta har­ras­tuk­seen tuli, kun hän pääsi Viita-aka­te­mian kol­me­vuo­ti­seen kirjoittajakouluun.

− Aloin uskoa itseeni ja sii­hen, että osaan oikeasti kirjoittaa.

Melent­jeff päätti, että hän tar­joaa käsi­kir­joi­tuk­si­aan kus­tan­ta­jille sii­hen asti, kun­nes täyt­tää 50 vuotta hei­nä­kuussa 2015. Jos mitään ei hyväk­sytä, hän suos­tuu usko­maan, että kir­jai­li­jan ura ei ole häntä varten.

Läpimurto

Jaakko Melent­jeff oli lähet­tä­nyt dek­ka­ri­kä­si­kir­joi­tuk­sensa lähes kaik­kiin kus­tan­ta­moi­hin. Viik­koa ennen 50-vuo­tis­päi­väänsä hän lähetti sen vielä kah­teen vii­mei­seen. Toi­nen niistä piti hen­ki­lö­hah­moja hyvinä, mutta pyysi uuden tari­nan. Melent­jef­fillä oli jo idea val­mis, joten hän kir­joitti uuden käsi­kir­joi­tuk­sen samoilla hen­ki­lö­hah­moilla. Sii­hen kus­tan­taja vas­tasi, että eikö­hän tästä kirja tehdä. Syn­tyi romaani Hukkuneet.

Jän­ni­tys­ro­maani vali­koi­tui Melent­jef­fin gen­reksi muun muassa siksi, että se on riit­tä­vän kau­kana omasta amma­tista. Kau­no­kir­jal­li­suu­dessa kun oman työn sisäl­töjä saat­taisi tulla hel­pom­min mukaan.

− Mutta raken­nan hen­ki­lö­hah­mot tie­ten­kin sosi­aa­li­työn­te­ki­jän roo­lista käsin, jol­loin nii­hin tulee elä­män rosoisuutta.

Hen­ki­lö­hah­mo­jen raken­ta­mi­sessa aut­taa myös se, että on elä­mänsä aikana tavan­nut niin pal­jon eri-ikäi­siä ihmi­siä. Melent­jeff ker­too las­ke­neensa, että on kun­tou­tuk­sessa työs­ken­nel­les­sään tavan­nut vii­den­toista vuo­den aikana yksi­lö­ta­paa­mi­sissa noin 10 000 ja ryhmä­tapaamisissa noin 30 000 ihmistä.

Viikkoa ennen 50-vuotispäivääni kustantaja sanoi, että henkilöhahmoni ovat hyviä.

Nor­dic noi­rille tyy­pil­li­sesti Melent­jef­fin pää­hen­ki­löt ovat hel­posti samas­tut­ta­via ”tavik­sia” omine heik­kouk­si­neen ja hen­ki­lö­koh­tai­sine ongel­mi­neen, joi­den elä­män kipei­siin tai hämä­riin­kin koh­tiin kir­jassa vih­ja­taan, mutta ei ker­rota enempää.

Melent­jeff pal­jas­taa, että kus­tan­ta­jan kanssa on kaa­vailtu kir­jalle jatko-osaa, jossa samat kes­kei­set pää­hen­ki­löt rat­ko­vat rikok­sia. Jatko-osa on ilmes­ty­mässä vuo­den kuluessa. Sitä ennen Huk­ku­neet-dek­kari ilmes­tyy ensi syk­synä sak­san­kie­li­senä pai­nok­sena Sveitsissä.

− Haa­vee­nani on kir­joit­taa näillä samoilla pää­hen­ki­löillä useam­man kir­jan sarja, joissa voin raot­taa luki­jalle hei­dän elä­määnsä pit­källä kaarella.

Jaakko Melent­jef­fin mie­lestä sosi­aa­li­työ ruok­kii kir­jai­li­jan luo­vuutta, koska työssä saa kuulla eri­lai­sia ihmis­koh­ta­loita. On kui­ten­kin oltava todella tarkka, että ei siirrä niistä kir­joi­hin mitään.

− Siksi tämä esi­kois­kir­ja­kin sijoit­tuu niin kauas toi­sen­lai­seen mil­jöö­seen ja tapah­tu­miin. Mutta itse elämä on kyllä paras raaka-aine kir­jan mate­ri­aa­liksi, Melent­jeff tuumii.

Iita Ket­tu­nen