Pakolaistaustaiset nuoret kaipaavat aikuista, joka ehtii jutella heidän kanssaan.

 

Erityi­sesti konflik­tia­lueilta tul­leet nuo­ret ovat usein koke­neet ras­kaita mene­tyk­siä ja väki­val­taa. He saat­ta­vat kär­siä unet­to­muu­desta ja eri­lai­sista psy­ko­so­maat­ti­sista oireista, ja hei­dän on usein vai­kea kes­kit­tyä kou­lun­käyn­tiin.

Nuo­ret eivät lii­oin sel­viydy yksin pal­ve­lu­jär­jes­tel­män vii­da­kossa. Koska asioi­den hoito, hake­mus­ten täyt­tä­mi­nen ja vaik­kapa asun­non hake­mi­nen vie­vät niin pal­jon aikaa, heillä on usein pal­jon pois­sao­loja kou­lusta.

Espoon maa­han­muut­ta­ja­pal­ve­lui­den kaksi sosi­aa­lioh­jaa­jaa ovat jal­kau­tu­neet nuor­ten tueksi aikuis­ten perus­o­pe­tuk­sen alku­vai­heen ope­tuk­seen Omnian oppi­lai­tok­seen. Nuo­ret ovat pää­osin yksin alai­käi­sinä maa­han tul­leita ja iäl­tään nyt 17−25-vuotiaita.

Sosi­aa­lioh­jaaja Anne-Maa­rit Pul­li­nen ker­too, että monet nuo­ret ovat koti­maas­saan käy­neet kou­lua hyvin vähän tai ei ollen­kaan, joten jo oppi­mis­tai­to­jen opet­te­le­mi­nen on iso teh­tävä. Siksi oppi­tun­nit ja kou­lu­päi­vät nou­dat­ta­vat samaa struk­tuu­ria ja asiat tois­tu­vat saman­lai­sina, jotta myös kie­li­tai­dot­to­man nuo­ren on hel­pompi pysyä mukana.

− Pyrimme sii­hen, että päi­vässä olisi mah­dol­li­sim­man vähän enna­koi­mat­to­mia muu­tok­sia ja kaoot­ti­sia tilan­teita. Olemme tosi tiuk­koja sään­nöistä, pois­sao­loista ja kou­lussa käyt­täy­ty­mi­sestä. Siksi on tär­keää, että opet­ta­jat ja hen­ki­lö­kun­ta­kin nou­dat­ta­vat yhtei­siä sään­töjä.

Luokkaan tueksi

Sosi­aa­lioh­jaa­jien työ­huo­neen ovi on auki pit­kin kou­lu­päi­vää, joten sinne on helppo pis­täy­tyä. Kou­lu­päi­vän jäl­keen nuori voi jäädä jut­te­le­maan asiois­taan ohjaa­jan kanssa.

− Nuo­ret sel­keästi kai­paa­vat aikuista, joka ehtii istua hei­dän kans­saan ja kes­kit­tyä hei­dän asioi­hinsa.

Jos nuori asuu yksin ja on jat­ku­vasti väsy­nyt, hänellä saat­taa olla elä­män­rytmi sekai­sin. Ohjaa­jat ker­to­vat nuo­relle, että unet­to­muu­teen saat­taa vai­kut­taa vaik­kapa se, että alkaa lait­taa ruo­kaa yöllä. Jos nuo­rella on vai­keuk­sia herätä aamulla kou­luun, hän voi sopia ohjaa­jan kanssa, että tämä soit­taa herä­tys­pu­he­lun.

Pul­li­sen mukaan nuo­ret tar­vit­se­vat myös pal­jon pal­ve­luoh­jausta. He opet­te­le­vat ohjaa­jien kanssa luke­maan ja täyt­tä­mään eri­lai­sia hake­muk­sia. Ohjaa­jat aut­ta­vat tar­vit­taessa varaa­maan aikoja ter­veys­pal­ve­lui­hin tai etsi­mään har­ras­tuk­sia.

Jos nuori haluaa, ohjaaja voi tulla myös luok­kaan nuo­ren tueksi ja opet­ta­jan työ­pa­riksi.

Sosiaaliohjaajien työhuoneen ovi on auki pitkin koulupäivää.

− Jos nuori on huo­no­voin­ti­nen tai luo­kassa on ollut jokin konflikti, tilanne saat­taa hel­pot­tua sillä, että me tulemme sinne mukaan.

Aikuis­ten perus­o­pe­tuk­sen alku­vai­heen ope­tuk­sessa on kah­dek­san ryh­mää, jossa kus­sa­kin noin vii­si­toista opis­ke­li­jaa eri maista. Ohjaa­jat veti­vät luku­kau­den aluksi kai­kille ryh­mille ryh­mäy­ty­mis­tun­nit nimi- ja tutus­tu­mis­leik­kei­neen. Tun­nin lopuksi kes­kus­tel­tiin siitä, mil­lai­sessa ryh­mässä on hyvä opis­kella. Nuor­ten piti myös kes­ke­nään miet­tiä opis­ke­lu­ryh­mäl­leen yhtei­siä sään­töjä, joista äänes­tet­tiin ryh­mälle kolme tär­keintä.

Verkostopalavereihin isot huolet

Vii­koit­tain kokoon­tuu sosi­aa­lioh­jaa­jien ohjaama Olo­tila-ryhmä, jossa kes­kus­tel­laan kotou­tu­mista kos­ke­vista aiheista ja teh­dään tutus­tu­mis­käyn­tejä eri paik­koi­hin. Ryh­mässä käy myös vie­rai­li­joita ker­to­massa esi­mer­kiksi kau­pun­gin tar­joa­mista har­ras­tus­mah­dol­li­suuk­sista. Koe­vii­kon lähes­tyessä voi­daan lukea läk­syjä yhdessä. Tapaa­mis­ten aluksi istu­taan aina yhdessä alas tee­ku­pin äärelle vaih­ta­maan kuu­lu­mi­sia.

− Kah­tena päi­vänä vii­kossa on eri­tyi­so­pet­ta­jan pitä­mää tukio­pe­tusta, jonne myös ohjaamme nuo­ria.

Nuor­ten kanssa täy­te­tään yhdessä asun­non­ha­ku­lo­mak­keita ja Kelan hake­muk­sia. Monet 17-vuo­ti­aat alka­vat siir­tyä per­he­ryh­mä­ko­deista tai tukia­su­mi­syk­si­köistä itse­näi­siin asun­toi­hin. Lisäksi per­hei­den mukana tai juuri täysi-ikäis­tyt­ty­ään Suo­meen yksin tul­leet nuo­ret tar­vit­se­vat tukea itse­näi­seen asioi­den hoi­ta­mi­seen. Asun­non­ha­kuin­foissa käy­dään läpi vuo­kra­lais­ten vas­tuut, oikeu­det ja vel­vol­li­suu­det. Lisäksi sosi­aa­lioh­jaa­jat jär­jes­tä­vät yhteis­työ­ta­ho­jen kanssa muita tee­main­foja.

Pul­li­nen ker­too, että sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kanssa arvioi­daan ensin, voiko nuori oikeasti muut­taa tukia­su­mi­syk­si­köstä koko­naan asu­maan yksin, vai oli­siko parempi muut­taa solua­sun­toon, jol­loin hän saisi tii­viim­pää tukea.

− Mei­dän yhteis­työs­sämme sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kanssa on tär­keää, että tuemme nuorta joh­don­mu­kai­sesti samaan suun­taan.

Nuorten kanssa täytetään yhdessä asunnonhakulomakkeita ja Kelan hakemuksia.

Jos nuo­ren opin­toaika päät­tyy ja näh­dään, että hänellä on eri­tyi­sen tuen tar­vetta, ohjaa­jat voi­vat kir­joit­taa opet­ta­jien kanssa yhdessä peda­go­gi­sen lausun­non nuo­ren tar­vit­se­masta kon­kreet­ti­sesta tuesta.

− Jos nuori ei osaa riit­tä­västi lukea, mak­saa itse las­ku­jaan tai hah­mot­taa kalen­te­ria, olemme lausun­noil­lamme saa­neet hänelle mah­dol­li­suu­den hakea jat­kossa esi­mer­kiksi eri­tyi­sam­mat­tio­pis­toon.

Jos ohjaa­jilla herää jos­tain nuo­resta huoli, jär­jes­te­tään hänen asiois­saan ver­kos­to­pa­la­ve­reja. Ker­ran kuussa kokoon­tu­vat myös Espoon maa­han­muut­ta­ja­pal­ve­lui­den nuor­ten kanssa työs­ken­te­le­vien työn­te­ki­jöi­den tii­mit.

Sosi­aa­lioh­jaa­jien lisäksi kou­lulla on käy­tet­tä­vissä ker­ran vii­kossa kou­lu­ku­raat­tori ja ter­vey­den­hoi­taja ja kah­den vii­kon välein kou­lup­sy­ko­logi. Maa­han­muut­ta­ja­pal­ve­lui­den jäl­ki­huol­lossa on oma psy­kiat­ri­nen sai­raan­hoi­taja, ja tar­vit­taessa nuori ohja­taan jul­ki­selle puo­lelle. Apua voi saada myös kidu­tet­tu­jen kun­tou­tus­kes­kuk­sesta.

− Iso osa mei­dän työ­tämme on ymmär­tää oman työmme rajoja, että osaamme ohjata nuo­ren eteen­päin hänelle sopi­van ammat­tia­vun luokse, Anna-Maa­rit Pul­li­nen sanoo.

Iita Ket­tu­nen