Mitä Susanna Alakoski tarkoittaa, kun hän lainaa kollegaansa ja sanoo ”Kun eduskunnassa pieraistaan aamupäivällä, haisee se iltapäivällä sosiaalitoimistossa”.

 

Voidaan puhua suo­mea, jos haluat, sanoo ruot­sin­suo­ma­lai­nen kir­jai­lija Susanna Alakoski ren­nolla suomenkielellä.
Etsimme Alakosken kans­sa istu­ma­paik­koja ammat­ti­kor­kea­koulu Arcadan ava­rassa, kesä­kuun valai­se­massa kah­vi­lassa, jossa par­vei­lee Nordic 2015 ‑kon­fe­rens­sin väkeä. Pohjoismaisella Rohkeus sosiaali­alalla ‑kon­fe­rens­silla on puo­li­tun­ti­nen kahvitauko.

En vaihda ruot­sista suo­meen, sillä olin kuun­nel­lut juuri Alakosken esi­tel­män, ja sen hän piti ruotsiksi.
Istuudumme pöy­tään. Alakoski ottaa esiin oman yrt­ti­tee­pus­sinsa. Minä puo­les­tani muis­te­len, miten Alakoski päi­vä­kir­ja­kir­jas­saan Köyhän loka­kuu kir­joit­taa, että häntä ikä­vys­tyt­tää kun hänet pyy­de­tään posee­raa­maan taus­toi­hin, esi­mer­kiksi graf­fi­ti­sei­nää vas­ten, joka vie aja­tuk­set köy­hään lähi­öön, hän asui lap­sena per­heensä kanssa, mutta ei asu enää.

”Halvin on paras”

Nordic 2015:n ensim­mäi­senä kon­fe­rens­si­päi­vänä Susanna Alakoski esi­tel­lään kir­jai­li­jana, sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä ja tut­ki­jana. Tutkijan nimik­keen hän kiistää.
Ymmärrän esit­te­lyä, sillä molem­mat Alakosken per­soo­nal­li­set päi­vä­kir­ja­kir­jat Köyhän loka­kuu ja Lähimmäisen huh­ti­kuu sisäl­tä­vät pal­jon ana­lyyt­tistä fak­taa köy­hyy­destä ja läheisriippuvuudesta.

Nordic 2015 ‑kon­fe­rens­sissa Alakosken puheen­vuo­ron otsikko on Sosiaalinen insi­nöö­ri­taide. Esitelmässä kul­kee vah­vana punai­sena lan­kana pai­no­tus ehkäi­se­vään sosiaalityöhön.
Alakoski aloit­taa ker­to­malla siitä, miten hän kir­joitti kir­jeen Ruotsin radion tie­deoh­jel­man toi­mi­tuk­seen. ”Kuuntelen kyllä luonto-ohjel­mia, mutta toi­voi­sin että tie­de­ra­dio perus­taisi ohjel­man sosi­aa­li­sista kysy­myk­sistä. Se käsit­te­lisi sosi­aa­li­his­to­riaa, sosi­aa­lista syr­jäy­ty­mistä, vää­rin­käyt­töä ja kes­kus­te­luja sosi­aa­li­sesta kestävyydestä.”
Sitten Alakoski esit­tää reto­ri­sen kysymyksen.

Elämme äärimmäisen epätasa-arvoisessa maailmassa, jota poliisi panssari-

autoineen ei voi muuttaa.

– Voiko ihmi­nen tulla sosi­aa­li­sesti sai­raaksi, samalla tavalla kuin hän voi sai­ras­tua psyyk­ki­sesti. Psyykkisesti sai­raalle on hoi­toa ja tukea, sama pitäisi päteä sosi­aa­li­sesti sai­raalle. Sosiaalitoimen pitäisi olla yhtä hyvin varus­tettu kuin sairaanhoidon.

Mutta yhteis­kun­nassa, missä sosi­aa­li­työstä vain sääs­te­tään, tämä on uto­pis­ti­nen aja­tus. Historiallisestikin. Kirjailija Vilhelm Moberg kir­joitti jo vuonna 1949 kir­ja­sar­jas­saan Maastamuuttajat (suo­men­nettu 1958–1959), että ”Sosiaalityö saa mak­saa niin vähän kuin mahdollista”.
– Halvin on paras ‑ajat­telu val­lit­see yhä tänä päi­vänä, muis­tut­taa Alakoski.

Sosiaalinen insi­nöö­ri­taide vaa­tii inves­toin­tia. Käsitteen ymmär­tä­mi­seksi Alakoski ker­too tari­nan opin­to­vuo­sil­taan Göteborgin yli­opis­tossa, missä hänen opet­ta­jansa Urban Herlitz esitti kysy­myk­sen siitä, oliko ennen kaikki paremmin.

Pitkän hil­jai­suu­den jäl­keen eräs opis­ke­lija vas­tasi, että kyllä oli.
– Vastaus suu­tutti Herlitziä ja hän sanoi, että ei hel­ve­tissä ollut – ihmi­set kuo­li­vat kyl­myy­teen. Herlitz jat­koi, että nau­lan kek­si­mi­sen jäl­keen asun­not para­ni­vat eikä niin moni enää kuol­lut läm­mön puut­tee­seen, ker­too Alakoski.

Susanna Alakoski jat­kaa, että sosi­aa­li­työllä on pal­jon kei­noja käy­tössä – köy­hyyttä ei kui­ten­kaan ole pois­tettu, ja tämä on iso ongelma.
– Köyhyydessä itää sek­sismi ja rasismi sekä ylei­nen sekasorto.
Alakoski mai­nit­see esi­merk­kinä Lontoon vuo­den 2011 mel­la­kat, jossa eräs 16-vuo­tias isä varasti liik­keestä vaip­poja vau­val­leen. Poliisi otti hänet kiinni ryöstelystä.

– Elämme äärim­mäi­sen epä­tasa-arvoi­sessa maa­il­massa, jota poliisi pans­sa­ri­au­toi­neen ei voi muut­taa. Yhteiskunnan varoja pitäisi sat­sata sosi­aa­li­seen tuki­jär­jes­tel­mään, ei mel­lak­ka­po­lii­sin varus­tei­siin. Ihmisillä on vahva tahto pär­jätä, mutta he tar­vit­se­vat sii­hen apua.

Yksi monista sitaa­teista, joilla Susanna Alakoski antaa esi­tel­määnsä väriä, on kotoi­sin kir­jai­lija Claes Anderssonin tuo­tan­nosta ”Jos ihmi­seltä riis­te­tään kaikki, kat­so­kaa miten omi­tui­sesti hän sit­ten käyttäytyy.”

Rahaongelmat

Kirjassaan Köyhän loka­kuu Susanna Alakoski kir­joit­taa enti­sestä kol­le­gas­taan ja esi­mie­hes­tään, Barbrosta. Barbro on sosi­aa­li­työn­te­kijä, jolla on koke­musta siitä, miten siitä asiak­kai­den depres­sioita hoidetaan.

– Hän sanoo, että ihmi­siä ahdis­ta­vat vuo­kra­mak­su­vai­keu­det, huoli lap­sista, kumi­saap­pai­den tar­peesta. Köyhyys ei häivy myön­tei­sillä ajatuksilla.
Barbron mie­lestä sosi­aa­li­työ on sitä, että uskal­taa käyt­tää val­taansa, jotta apua tar­vit­se­vat myös tule­vat aute­tuksi. Tarvitaan roh­keutta, asian­tun­te­musta ja ammat­ti­tai­toa tul­kita lain­py­kä­lät asiak­kaan näkökulmasta.

– Nyt jo eläk­keellä ole­valla Barbrolla oli työ­huo­nees­saan sei­nällä sitaatti, joka on nero­kas yhteen­veto siitä, mitkä ovat poliit­tis­ten sääs­tö­toi­mien vai­ku­tuk­set yksi­löön: ”Kun edus­kun­nassa pie­rais­taan aamu­päi­vällä, hai­see se ilta­päi­vällä sosiaalitoimistossa.”

– Tunnen sosi­aa­li­työn­te­ki­jät ammat­tiyl­peänä ammat­ti­ryh­mänä. Sosiaalityöntekijöiden pitäisi kui­ten­kin enem­män puhua, mitä vai­ku­tuk­sia hei­dän työ­olo­suh­teil­laan on asiak­kai­siin. Mitä sel­lai­sen uuti­sot­si­kon takana on, kun kir­joi­te­taan että sosi­aa­li­työn asia­kas on kuol­lut sosi­aa­li­huol­lon puuttuessa.

Mediassa pitäisi myös ker­toa, mitä on onnis­tu­nut sosi­aa­li­työ, ja sosi­aa­li­työn­te­kijä voi itse ottaa yhteyttä lain val­mis­te­luun ja antaa asian­tun­te­musta sosi­aa­li­sissa kysy­myk­sissä, sanoo Alakoski.

Auttamisen ei tarvitse maksaa paljon rahaa, mutta tarvitaan siviilirohkeutta.

Palkkansa ansainnut

Susanna Alakoski tekee vai­ku­tuk­sen sano­malla, että sosi­aa­li­työn­te­kijä, joka ural­laan on aut­ta­nut yhden hen­ki­lön syr­jäy­ty­mi­sen tieltä on palk­kansa ansain­nut. Lausahduksen ymmär­tää hyvin, jos on tutus­tu­nut Alakosken kir­joi­tuk­siin Köyhän loka­kuu ‑teok­sessa. Sitä voi lukea omae­lä­mä­ker­ral­li­sena. Alakoski itse eli vas­ta­vir­rassa teini-iässä, pin­nasi kou­lusta ja muutti pois kasvatusperheestään.

Alakosken koh­dalla kon­takti sosi­aa­li­työn­te­ki­jään Barbroon, sii­hen samaan työn­te­ki­jään, joka myö­hem­min oli hänen kol­le­gansa ja esi­mie­hensä, sai Alakosken suo­rit­ta­maan lukion. Tämä avasi Alakoskelle oven kor­kea­kou­luo­pin­toi­hin, luok­ka­mat­kalle köy­hästä ysta­di­lai­sesta maa­han­muut­ta­ja­per­heestä kou­lu­tet­tuun keskiluokkaan.

Tämä matka antoi Alakoskelle myös ins­pi­raa­tion esi­kois­kir­jalle Sikalat, josta hän sai Ruotsin arvos­te­tun August-pal­kin­non vuonna 2006.

Uusi kirja

Nordic 2015 ‑kon­fe­rens­sin tauolla Susanna Alakoski ker­too, että hänellä menee pal­jon aikaa vas­tata luki­ja­kir­jei­siin. Jokaisen leh­ti­pals­tan kir­joi­tus, esi­mer­kiksi Arbetaren-leh­dessä, tuot­taa lukijapalautetta.
Läheisriippuvuus, jota käsi­tel­lään hänen vii­mei­sim­mässä kir­jas­saan Lähimmäisen huh­ti­kuu, kos­kee niin monia.

– Vahvistus sille, että muilla on vas­taa­via koke­muk­sia, on vapauttavaa.
Loka- ja mar­ras­kuussa Alakoski on jäl­leen Suomessa ja hän tulee esiin­ty­mään kir­ja­mes­suilla uuden kir­jansa kanssa. Kirjailijalla on tällä het­kellä useita kir­joi­tus­hank­keita meneil­lään. Hän kir­joit­taa eri tyy­li­la­jeissa ja hänen tuo­tan­nos­saan on myös näy­tel­miä ja lastenkirjoja.

Alakoski sanoo, että hänellä on aina aikaa puhua sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille. Sosiaalityö on lähellä hänen sydäntään.
– Sosiaalityöntekijällä on oma paik­kansa yhteis­kun­nassa samalla tavalla kun polii­silla. Miten yhteis­kunta pär­jäisi ilman poliisia?
– Jos esiin­nyn semi­naa­reissa ja kon­fe­rens­seis­saa, jään aina seu­raa­maan muita puheen­vuo­roja sosi­aa­li­sista kysy­myk­sistä, sanoo Alakoski.

Ymmärrän vih­jeen, haas­tat­te­lumme on päät­ty­mässä – Alakoski suun­tau­tuu kon­fe­rens­si­au­di­to­rioon kuun­te­le­maan seu­raa­via puheen­vuo­roja, ensiksi pro­fes­so­ria Juha Suorantaa ja tut­ki­jaa Sanna Ryynästä, jotka puhu­vat tais­te­le­vasta tutkimuksesta.

Oma kon­fe­rens­si­päi­väni päät­tyy mie­le­no­soi­tuk­seen. Lähestyessäni Rautatieasemaa lii­tyn mars­siin lap­si­per­hei­den ja päi­vä­ko­ti­hen­ki­lö­kun­nan kanssa. Tarvitsemme roh­keutta, jotta saamme aikaan parem­man maailman!

Sunniva Ekbom