Mitä Susanna Alakoski tarkoittaa, kun hän lainaa kolle­gaansa ja sanoo ”Kun eduskun­nassa pieraistaan aamupäi­vällä, haisee se iltapäi­vällä sosiaalitoimistossa”.

 

Voidaan puhua suomea, jos haluat, sanoo ruotsin­suo­ma­lainen kirjailija Susanna Alakoski rennolla suomenkielellä.
Etsimme Alakosken kans­sa istuma­paikkoja ammat­ti­kor­kea­koulu Arcadan avarassa, kesäkuun valai­se­massa kahvi­lassa, jossa parveilee Nordic 2015 -konfe­renssin väkeä. Pohjois­mai­sella Rohkeus sosiaa­lia­lalla -konfe­rens­silla on puoli­tun­tinen kahvitauko.

En vaihda ruotsista suomeen, sillä olin kuunnellut juuri Alakosken esitelmän, ja sen hän piti ruotsiksi.
Istuu­dumme pöytään. Alakoski ottaa esiin oman yrtti­tee­pus­sinsa. Minä puolestani muistelen, miten Alakoski päivä­kir­ja­kir­jassaan Köyhän lokakuu kirjoittaa, että häntä ikävys­tyttää kun hänet pyydetään posee­raamaan taustoihin, esimer­kiksi graffi­ti­seinää vasten, joka vie ajatukset köyhään lähiöön, hän asui lapsena perheensä kanssa, mutta ei asu enää.

”Halvin on paras”

Nordic 2015:n ensim­mäisenä konfe­rens­si­päivänä Susanna Alakoski esitellään kirjai­lijana, sosiaa­li­työn­te­kijänä ja tutkijana. Tutkijan nimikkeen hän kiistää.
Ymmärrän esittelyä, sillä molemmat Alakosken persoo­nal­liset päivä­kir­ja­kirjat Köyhän lokakuu ja Lähim­mäisen huhtikuu sisäl­tävät paljon analyyt­tistä faktaa köyhyy­destä ja läheisriippuvuudesta.

Nordic 2015 -konfe­rens­sissa Alakosken puheen­vuoron otsikko on Sosiaa­linen insinöö­ri­taide. Esitel­mässä kulkee vahvana punaisena lankana painotus ehkäi­sevään sosiaalityöhön.
Alakoski aloittaa kerto­malla siitä, miten hän kirjoitti kirjeen Ruotsin radion tiedeoh­jelman toimi­tukseen. ”Kuuntelen kyllä luonto-ohjelmia, mutta toivoisin että tiede­radio perus­taisi ohjelman sosiaa­li­sista kysymyk­sistä. Se käsit­telisi sosiaa­li­his­toriaa, sosiaa­lista syrjäy­ty­mistä, väärin­käyttöä ja keskus­teluja sosiaa­li­sesta kestävyydestä.”
Sitten Alakoski esittää retorisen kysymyksen.

Elämme äärimmäisen epätasa-arvoisessa maailmassa, jota poliisi panssari-

autoineen ei voi muuttaa.

– Voiko ihminen tulla sosiaa­li­sesti sairaaksi, samalla tavalla kuin hän voi sairastua psyyk­ki­sesti. Psyyk­ki­sesti sairaalle on hoitoa ja tukea, sama pitäisi päteä sosiaa­li­sesti sairaalle. Sosiaa­li­toimen pitäisi olla yhtä hyvin varus­tettu kuin sairaanhoidon.

Mutta yhteis­kun­nassa, missä sosiaa­li­työstä vain säästetään, tämä on utopis­tinen ajatus. Histo­rial­li­ses­tikin. Kirjailija Vilhelm Moberg kirjoitti jo vuonna 1949 kirja­sar­jassaan Maasta­muut­tajat (suomen­nettu 1958 – 1959), että ”Sosiaa­lityö saa maksaa niin vähän kuin mahdollista”.
– Halvin on paras -ajattelu vallitsee yhä tänä päivänä, muistuttaa Alakoski.

Sosiaa­linen insinöö­ri­taide vaatii inves­tointia. Käsitteen ymmär­tä­mi­seksi Alakoski kertoo tarinan opinto­vuo­siltaan Göteborgin yliopis­tossa, missä hänen opetta­jansa Urban Herlitz esitti kysymyksen siitä, oliko ennen kaikki paremmin.

Pitkän hiljai­suuden jälkeen eräs opiskelija vastasi, että kyllä oli.
– Vastaus suututti Herlitziä ja hän sanoi, että ei helve­tissä ollut – ihmiset kuolivat kylmyyteen. Herlitz jatkoi, että naulan keksi­misen jälkeen asunnot paranivat eikä niin moni enää kuollut lämmön puutteeseen, kertoo Alakoski.

Susanna Alakoski jatkaa, että sosiaa­li­työllä on paljon keinoja käytössä – köyhyyttä ei kuitenkaan ole poistettu, ja tämä on iso ongelma.
– Köyhyy­dessä itää seksismi ja rasismi sekä yleinen sekasorto.
Alakoski mainitsee esimerkkinä Lontoon vuoden 2011 mellakat, jossa eräs 16-vuotias isä varasti liikkeestä vaippoja vauvalleen. Poliisi otti hänet kiinni ryöstelystä.

– Elämme äärim­mäisen epätasa-arvoi­sessa maail­massa, jota poliisi panssa­ri­au­toineen ei voi muuttaa. Yhteis­kunnan varoja pitäisi satsata sosiaa­liseen tukijär­jes­telmään, ei mellak­ka­po­liisin varus­teisiin. Ihmisillä on vahva tahto pärjätä, mutta he tarvit­sevat siihen apua.

Yksi monista sitaa­teista, joilla Susanna Alakoski antaa esitel­määnsä väriä, on kotoisin kirjailija Claes Anders­sonin tuotan­nosta ”Jos ihmiseltä riistetään kaikki, katsokaa miten omitui­sesti hän sitten käyttäytyy.”

Rahaon­gelmat

Kirjassaan Köyhän lokakuu Susanna Alakoski kirjoittaa entisestä kolle­gastaan ja esimie­hestään, Barbrosta. Barbro on sosiaa­li­työn­tekijä, jolla on kokemusta siitä, miten siitä asiak­kaiden depres­sioita hoidetaan.

– Hän sanoo, että ihmisiä ahdis­tavat vuokra­mak­su­vai­keudet, huoli lapsista, kumisaap­paiden tarpeesta. Köyhyys ei häivy myöntei­sillä ajatuksilla.
Barbron mielestä sosiaa­lityö on sitä, että uskaltaa käyttää valtaansa, jotta apua tarvit­sevat myös tulevat autetuksi. Tarvitaan rohkeutta, asian­tun­te­musta ja ammat­ti­taitoa tulkita lainpy­kälät asiakkaan näkökulmasta.

– Nyt jo eläkkeellä olevalla Barbrolla oli työhuo­neessaan seinällä sitaatti, joka on nerokas yhteenveto siitä, mitkä ovat poliit­tisten säästö­toimien vaiku­tukset yksilöön: ”Kun eduskun­nassa pieraistaan aamupäi­vällä, haisee se iltapäi­vällä sosiaalitoimistossa.”

– Tunnen sosiaa­li­työn­te­kijät ammat­tiyl­peänä ammat­ti­ryhmänä. Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden pitäisi kuitenkin enemmän puhua, mitä vaiku­tuksia heidän työolo­suh­teillaan on asiak­kaisiin. Mitä sellaisen uutisot­sikon takana on, kun kirjoi­tetaan että sosiaa­lityön asiakas on kuollut sosiaa­li­huollon puuttuessa.

Mediassa pitäisi myös kertoa, mitä on onnis­tunut sosiaa­lityö, ja sosiaa­li­työn­tekijä voi itse ottaa yhteyttä lain valmis­teluun ja antaa asian­tun­te­musta sosiaa­li­sissa kysymyk­sissä, sanoo Alakoski.

Auttamisen ei tarvitse maksaa paljon rahaa, mutta tarvitaan siviilirohkeutta.

Palkkansa ansainnut

Susanna Alakoski tekee vaiku­tuksen sanomalla, että sosiaa­li­työn­tekijä, joka urallaan on auttanut yhden henkilön syrjäy­ty­misen tieltä on palkkansa ansainnut. Lausah­duksen ymmärtää hyvin, jos on tutus­tunut Alakosken kirjoi­tuksiin Köyhän lokakuu -teoksessa. Sitä voi lukea omaelä­mä­ker­ral­lisena. Alakoski itse eli vasta­vir­rassa teini-iässä, pinnasi koulusta ja muutti pois kasvatusperheestään.

Alakosken kohdalla kontakti sosiaa­li­työn­te­kijään Barbroon, siihen samaan työnte­kijään, joka myöhemmin oli hänen kolle­gansa ja esimie­hensä, sai Alakosken suorit­tamaan lukion. Tämä avasi Alakos­kelle oven korkea­kou­luo­pin­toihin, luokka­mat­kalle köyhästä ystadi­lai­sesta maahan­muut­ta­ja­per­heestä koulu­tettuun keskiluokkaan.

Tämä matka antoi Alakos­kelle myös inspi­raation esikois­kir­jalle Sikalat, josta hän sai Ruotsin arvos­tetun August-palkinnon vuonna 2006.

Uusi kirja

Nordic 2015 -konfe­renssin tauolla Susanna Alakoski kertoo, että hänellä menee paljon aikaa vastata lukija­kir­jeisiin. Jokaisen lehti­palstan kirjoitus, esimer­kiksi Arbetaren-lehdessä, tuottaa lukijapalautetta.
Läheis­riip­puvuus, jota käsitellään hänen viimei­sim­mässä kirjassaan Lähim­mäisen huhtikuu, koskee niin monia.

– Vahvistus sille, että muilla on vastaavia kokemuksia, on vapauttavaa.
Loka- ja marras­kuussa Alakoski on jälleen Suomessa ja hän tulee esiin­tymään kirja­mes­suilla uuden kirjansa kanssa. Kirjai­li­jalla on tällä hetkellä useita kirjoi­tus­hank­keita meneillään. Hän kirjoittaa eri tyyli­la­jeissa ja hänen tuotan­nossaan on myös näytelmiä ja lastenkirjoja.

Alakoski sanoo, että hänellä on aina aikaa puhua sosiaa­li­työn­te­ki­jöille. Sosiaa­lityö on lähellä hänen sydäntään.
– Sosiaa­li­työn­te­ki­jällä on oma paikkansa yhteis­kun­nassa samalla tavalla kun polii­silla. Miten yhteis­kunta pärjäisi ilman poliisia?
– Jos esiinnyn seminaa­reissa ja konfe­rens­seissaa, jään aina seuraamaan muita puheen­vuoroja sosiaa­li­sista kysymyk­sistä, sanoo Alakoski.

Ymmärrän vihjeen, haastat­te­lumme on päätty­mässä – Alakoski suuntautuu konfe­rens­si­au­di­to­rioon kuunte­lemaan seuraavia puheen­vuoroja, ensiksi profes­soria Juha Suorantaa ja tutkijaa Sanna Ryynästä, jotka puhuvat taiste­le­vasta tutkimuksesta.

Oma konfe­rens­si­päiväni päättyy miele­no­soi­tukseen. Lähes­tyessäni Rauta­tie­a­semaa liityn marssiin lapsi­per­heiden ja päivä­ko­ti­hen­ki­lö­kunnan kanssa. Tarvit­semme rohkeutta, jotta saamme aikaan paremman maailman!

Sunniva Ekbom