Jokunen vuosikymmen sitten Yhdysvalloissa esitettiin televisiosarjaa, joka käsitteli sosiaalityöntekijöiden työntäyteistä arkea hyvin realistisesti. Kriitikkojen ylistämä sarja jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi, koska sarjan kuvaama työ ei vastannut median ylläpitämää kuvaa sosiaalityöstä.

 

 

Työn­te­ki­jät oli­vat rau­tai­sia ammat­ti­lai­sia, ja hei­dän käsit­te­le­mänsä tapauk­set ylit­ti­vät moni­mut­kai­suu­des­saan kes­ki­ver­to­kat­so­jan mie­li­ku­vi­tuk­sen. Sar­jan suu­rin heik­kous tun­tui kui­ten­kin ole­van, että se jätti hyvin vähän tilaa sosi­aa­li­työtä kos­ke­ville sala­liit­to­teo­rioille.

Salai­suuso­let­ta­man ja jul­ki­sen viran­omais­työn yhdis­tä­mi­nen tun­tuu elä­mälle vie­raalta aja­tuk­selta, mutta kaikki joh­tuu jos­ta­kin. Epä­loo­gi­nen ilmiö näyt­täy­tyi aika­naan elä­västi mei­kä­läi­sel­le­kin heti ensim­mäi­senä työ­päi­vänä. Kun yli­opis­tossa oli koros­tettu, että sosi­aa­li­pal­ve­lut ovat jul­ki­sia, kai­kille tar­koi­tet­tuja nor­maa­li­pal­ve­luja, vas­taan­ot­to­se­re­mo­nia ensim­mäi­senä työ­aa­muna alkoi totea­muk­sella, että täällä on sit­ten kaikki salaista. Ihan kaikki. Vasta sen jäl­keen sanot­tiin hyvät huo­me­net ja toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leeksi työyh­tei­söön.

Salaisuusolettaman ja julkisen viranomaistyön yhdistäminen tuntuu elämälle vieraalta ajatukselta, mutta kaikki johtuu jostakin.

Kun ilma­pii­riä lei­masi salai­suus, ei ollut ihme, että sosi­aa­li­pal­ve­lut oli­vat ja ovat yhä salai­sen ja jopa pei­tel­lyn pal­ve­lun mai­neessa. Mitään laki­sää­tei­sesti salais­ta­han sosi­aa­li­huol­lossa ei aiem­min eikä nyt­tem­min­kään ole – ainoas­taan asiak­kai­den tie­dot pide­tään salassa. Toi­min­nasta itses­tään kuka tahansa saa niin pal­jon tie­toa kuin haluaa kysyä.

Tilanne on aivan sama esi­mer­kiksi ter­vey­den­huol­lossa. Salas­sa­pi­to­sään­nös­töä ei kui­ten­kaan siellä pidetä miten­kään ongel­mal­li­sena, koska useim­mat koke­vat ole­vansa jos­sa­kin vai­heessa elä­määnsä ter­vey­den­huol­lon asiak­kaita, eikä ter­veys- tai sai­raus­tie­to­jen salaa­mista tar­vitse erik­seen seli­tellä. Sosiaali­palvelujen koe­taan kos­ke­van vain jota­kin tiet­tyä kan­san­osaa, jonka saa­mien pal­ve­lu­jen sisältö halu­taan tie­toon asia­kas­tie­toja myö­ten.

Tausta-aja­tuk­sena lie­nee, että ter­vey­den­huol­lon kus­tan­nus­ten koe­taan koh­den­tu­van kuta­kuin­kin tar­peel­li­siin koh­tei­siin, kun taas sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen ja sosi­aa­li­huol­lon aiheut­ta­vat menot koh­dis­tu­vat ihmis­ryh­miin, jotka elä­vät veron­mak­sa­jien kus­tan­nuk­sella. Täl­lai­sille koki­joille ei kan­nata selit­tää, että sosi­aa­li­tur­va­me­no­jen val­taosa koos­tuu eläk­keistä ja että jokai­nen lap­si­perhe naut­tii sosi­aa­li­tur­vasta lap­si­li­sän muo­dossa.

Toi­nen taus­tao­le­tus tun­tuu ole­van, että salas­sa­pi­to­pe­ri­aate on kek­sitty hen­ki­lö­kun­nan eikä asiak­kai­den oikeu­deksi. Mediassa esiin­tyy välillä käsi­tys, että viran­omai­nen voi oman har­kin­tansa mukaan joko jul­kis­taa tai jät­tää jul­kis­ta­matta asiak­kai­densa tie­toja. Lain­sää­tä­jän aja­tus on kui­ten­kin ollut, että salas­sa­pito on pää­sääntö, josta voi­daan poi­keta vain hyvin poik­keuk­sel­li­sesta syystä, ja sil­loin­kaan jul­kis­ta­mis­rat­kai­sua ei tee yksit­täi­nen viran­omai­nen. Asiak­kai­den tun­nis­te­tie­toja ei jul­kis­teta poik­keus­ta­pauk­ses­sa­kaan, vaan jul­ki­siksi voi­vat tulla vain tapauk­sen rat­kai­su­pe­rus­teet.