Jokunen vuosikymmen sitten Yhdysvalloissa esitettiin televisiosarjaa, joka käsitteli sosiaalityöntekijöiden työntäyteistä arkea hyvin realistisesti. Kriitikkojen ylistämä sarja jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi, koska sarjan kuvaama työ ei vastannut median ylläpitämää kuvaa sosiaalityöstä.

 

 

Työn­tek­i­jät oli­vat rautaisia ammat­ti­laisia, ja hei­dän käsit­telemän­sä tapauk­set ylit­tivät mon­imutkaisu­udessaan keskiver­tokat­so­jan mieliku­vi­tuk­sen. Sar­jan suurin heikkous tun­tui kuitenkin ole­van, että se jät­ti hyvin vähän tilaa sosi­aal­i­työtä koskeville salali­it­to­te­o­ri­oille.

Salaisu­u­so­let­ta­man ja julkisen vira­nomaistyön yhdis­tämi­nen tun­tuu elämälle vier­aal­ta ajatuk­selta, mut­ta kaik­ki johtuu jostakin. Epäloogi­nen ilmiö näyt­täy­tyi aikanaan elävästi meikäläisellekin heti ensim­mäisenä työpäivänä. Kun yliopis­tossa oli korostet­tu, että sosi­aali­palve­lut ovat julk­isia, kaikille tarkoitet­tu­ja nor­maali­palvelu­ja, vas­taan­ot­toser­e­mo­nia ensim­mäisenä työaa­mu­na alkoi totea­muk­sel­la, että tääl­lä on sit­ten kaik­ki salaista. Ihan kaik­ki. Vas­ta sen jäl­keen san­ot­ti­in hyvät huomenet ja toiv­otet­ti­in ter­ve­tulleek­si työy­hteisöön.

Salaisuusolettaman ja julkisen viranomaistyön yhdistäminen tuntuu elämälle vieraalta ajatukselta, mutta kaikki johtuu jostakin.

Kun ilmapi­ir­iä leimasi salaisu­us, ei ollut ihme, että sosi­aali­palve­lut oli­vat ja ovat yhä salaisen ja jopa peit­el­lyn palvelun maineessa. Mitään lak­isääteis­es­ti salais­ta­han sosi­aal­i­huol­los­sa ei aiem­min eikä nyt­tem­minkään ole – ain­oas­taan asi­akkaiden tiedot pide­tään salas­sa. Toimin­nas­ta itses­tään kuka tahansa saa niin paljon tietoa kuin halu­aa kysyä.

Tilanne on aivan sama esimerkik­si ter­vey­den­huol­los­sa. Salas­s­api­tosään­nöstöä ei kuitenkaan siel­lä pide­tä mitenkään ongel­mallise­na, kos­ka useim­mat koke­vat ole­vansa jos­sakin vai­heessa elämään­sä ter­vey­den­huol­lon asi­akkai­ta, eikä ter­veys- tai sairausti­eto­jen salaamista tarvitse erik­seen selitel­lä. Sosiaali­palvelujen koetaan koske­van vain jotakin tiet­tyä kansanosaa, jon­ka saamien palvelu­jen sisältö halu­taan tietoon asi­akasti­eto­ja myöten.

Taus­ta-ajatuk­se­na lie­nee, että ter­vey­den­huol­lon kus­tan­nusten koetaan kohden­tu­van kutakuinkin tarpeel­lisi­in kohteisi­in, kun taas sosi­aali­palvelu­jen ja sosi­aal­i­huol­lon aiheut­ta­vat menot kohdis­tu­vat ihmis­ryh­mi­in, jot­ka elävät veron­mak­sajien kus­tan­nuk­sel­la. Täl­laisille kok­i­joille ei kan­na­ta selit­tää, että sosi­aal­i­tur­va­meno­jen val­taosa koos­t­uu eläkkeistä ja että jokainen lap­siper­he naut­tii sosi­aal­i­tur­vas­ta lap­sil­isän muo­dos­sa.

Toinen taus­tao­le­tus tun­tuu ole­van, että salas­s­api­tope­ri­aate on kek­sit­ty henkilökun­nan eikä asi­akkaiden oikeudek­si. Medi­as­sa esi­in­tyy välil­lä käsi­tys, että vira­nomainen voi oman hark­in­tansa mukaan joko julk­istaa tai jät­tää julk­ista­mat­ta asi­akkaiden­sa tieto­ja. Lain­säätäjän aja­tus on kuitenkin ollut, että salas­s­api­to on pääsään­tö, jos­ta voidaan poike­ta vain hyvin poikkeuk­sel­lis­es­ta syys­tä, ja sil­loinkaan julk­istamis­ratkaisua ei tee yksit­täi­nen vira­nomainen. Asi­akkaiden tun­nis­teti­eto­ja ei julk­iste­ta poikkeustapauk­ses­sakaan, vaan julk­isik­si voivat tul­la vain tapauk­sen ratkaisu­pe­rus­teet.