Uusjuurettoman nuoren on vaikea löytää tukea elämän kriiseissä. Normaaleissa elämän kriiseissä, joista ihmiset tavallisesti selviävät ystävien, perheen ja muiden tukiverkkojen avulla, juureton tarvitsee usein ammatillista keskusteluapua.

 

Kun van­hem­mat eroa­vat, eikä toi­sella van­hem­malla ole varaa jäädä per­heen omis­tus- tai vuo­kra-asun­toon, sosi­aa­li­toimi edel­lyt­tää, että perhe muut­taa edul­li­sem­paan asun­toon yleensä kol­men kuu­kau­den sisällä. Usein se voi tar­koit­taa muut­toa toi­selle puo­lelle kau­pun­kia.  Lap­selle ja nuo­relle itse­näi­nen liik­ku­mi­nen pai­kasta toi­seen on han­ka­laa. Esi­mer­kiksi vii­den kilo­met­rin muutto mul­lis­taa lap­sen elä­män­pii­rin täy­sin. Lapsi menet­tää kave­rit, tutut opet­ta­jat tai hoi­ta­jat ja muut ver­kos­tonsa. Lap­selle uusien kave­ri­suh­tei­den ja ver­kos­to­jen raken­ta­mi­nen on vähin­tään­kin yhtä vai­keaa kuin aikui­sel­le­kin. Saman­lai­nen tilanne on kun per­heet muut­ta­vat työn perässä paik­ka­kun­nalta toi­selle.

Las­ten ja nuor­ten hyvin­vointi ‑tut­ki­muk­sessa (2012) seu­rat­tiin kaik­kien Suo­messa vuonna 1987 syn­ty­nei­den kas­vua 25-vuo­tiaiksi saakka. Aineis­tossa erot­tuu sel­västi usein muut­ta­nei­den ryhmä. Hen­ki­löistä, jotka oli­vat muut­ta­neet mak­si­mis­san viisi ker­taa, toi­meen­tu­lo­tu­kea on saa­nut 17 pro­sent­tia. Rymässä, jotka ovat muut­ta­neet 6–10 ker­taa, toi­meen­tu­lo­tu­kea on saa­nut 36 pro­sent­tia. Heistä, joi­den kotio­soite vaih­tui yli kym­me­nen ker­taa, toi­meen­tu­lo­tu­kea oli myön­netty yli 63 pro­sen­tille.

Tut­ki­muk­sen mukaan pal­jon muut­ta­neet nuo­ret aikui­set koke­vat juu­ret­to­muutta. Kou­lu­pu­dok­kaita on eni­ten siinä ryh­mässä nuo­ria, jotka ovat jou­tu­neet muut­ta­maan eni­ten. Heistä, jotka ovat muut­ta­neet yli kym­me­nen ker­taa, pel­kän perus­kou­lun on suo­rit­ta­nut kol­man­nes. Juu­ret­to­muu­della on yhteys mie­len­ter­vey­son­gel­miin ja tuo­miois­tui­mien lan­get­ta­miin tuo­mioi­hin.

Koke­mus juu­ret­to­muu­desta voi syn­tyä nuo­relle uudelle paik­ka­kun­nalle muu­tet­taessa, vaikka hänellä olisi aikai­sem­min ollut koke­musta yhtei­söl­li­syy­destä ja osal­li­suu­desta. Nuo­ria aikui­sia kuor­mit­ta­vat usein eri­lai­set elä­män­ti­lan­ne­krii­sit, joka syn­ty­vät esi­mer­kiksi muu­tos­ti­lan­teissa, jotka liit­ty­vät ihmis­suh­tei­siin, opis­ke­luun, työ­hön tai asuin­paik­kaan. Hei­dän aiem­mat koke­muk­sensa ja ongel­man­rat­kai­su­kei­nonsa eivät vält­tä­mättä riitä uuden tilan­teen psyyk­ki­seen hal­lit­se­mi­seen ja ymmär­tä­mi­seen.

Eri­tyi­sesti juu­ret­to­mat nuo­ret, joilla ei ole lähei­siä ja luo­tet­ta­via ystä­viä, eikä mui­ta­kaan tuki­verk­koja, jää­vät yksin. Jos nuori ei saa täl­lai­sessa krii­sissä tukea, on vaa­rana, että hänen toi­min­ta­ky­kynsä las­kee ja pahim­massa tapauk­sessa se saat­taa joh­taa sai­ras­tu­mi­seen ja syr­jäy­ty­mi­seen

Jonin tarina

25-vuo­tias Joni jou­tui muut­ta­maan lap­sena toi­seen kau­pun­gin­osaan van­hem­pien erot­tua sekä myö­hem­min eri kau­pun­kei­hin äidin työn ja uuden pari­suh­teen vuoksi.

− Mutsi ja faija ero­si­vat, kun mä olin 8‑vuotias ja tokalla luo­kalla. Me asut­tiin Töö­lössä vakuu­tus­yh­tiön käm­pässä, mutta mut­silla ei ollut varaa mak­saa niin suurta vuo­kraa yksin. Me muu­tet­tiin mut­sin ja pik­ku­broi­din kanssa Kon­tu­laan. Mun kaikki kave­rit jäi­vät Töö­löön. Mutsi ker­toi, että olin ollut kou­lussa jo yli puoli vuotta, kun olin ker­to­nut äidille iloi­sena, että yksi kiva poika on tul­lut jo jut­te­le­maan. Mä sei­sos­ke­lin pihassa yksin, kun muut pela­si­vat ja leikki. Ei mua var­si­nai­sesti kiusattu, mutta kukaan ei puhu­nut mulle mitään.

− Kun mä olin kym­me­nen, me muu­tet­tiin Ouluun, koska mutsi oli tavan­nut yhden Antin sieltä. Mä en tykän­nyt yhtään asua Oulussa enkä myös­kään pitä­nyt siitä Antista. Kou­lussa mun puhe­tyy­lille nau­ret­tiin ja mua kiusat­tiin muu­ten­kin. Olin aika pie­ni­ko­koi­nen, joten en uskal­ta­nut lait­taa vas­taan­kaan. Mutsi ja Antti ero­si­vat, kun mä olin 11-vuo­tias. Antti oli väki­val­tai­nen ja mutsi sai siitä tar­peek­seen. Me asut­tiin vielä puoli vuotta Oulussa toi­sella puo­lella kau­pun­kia ja muu­tet­tiin sit­ten Jyväs­ky­lään.

− Siel­lä­kin mä olin koko ajan joten­kin ulko­puo­li­nen, oli vai­kea päästä poru­koi­hin.  Mä olin kol­me­toista, kun me muu­tet­tiin Tam­pe­reelle, josta mutsi sai töitä. Mulla lähti koulu mene­mään Tam­pe­reella tosi huo­nosti. Lint­sa­sin aika pal­jon. Ajau­duin vää­rän­lai­siin poru­koi­hin ja rupe­sin juo­maan kal­jaa ja jos­kus otet­tiin vähän nap­pe­ja­kin kal­jan kanssa. Yri­tin esit­tää kovaa kun­dia ja hain suo­siota ja kave­reita sitä kautta.

− Jou­duin tuplaa­maan kah­dek­san­nen luo­kan. Pääs­tö­to­dis­tus on täynnä vii­to­sia. Sillä todis­tuk­sella en pääs­syt mihin­kään opis­ke­le­maan. Mutsi oli siinä puoli vuotta työt­tö­mänä ja sit­ten se sai töitä Sta­dista. Mä jou­duin muut­ta­maan mukana. Mutsi tie­tysti toi­voi, että oli­sin pääs­syt samalla eroon vää­rän­lai­sista poru­koista ja vii­nasta. Me muu­tet­tiin Mal­min­kar­ta­noon.

− Ensiksi oli aika yksi­näistä taas, mutta sit­ten tutus­tuin muu­ta­miin tyyp­pei­hin mei­dän naa­pu­ri­ta­losta. Aloin käyt­tää huu­meita. Nukuin päi­vät ja yöt menin kave­rei­den kanssa bilet­täessä. Mutsi ei saa­nut muhun mitään otetta. Teh­tiin kave­rei­den kanssa pientä keik­kaa öisin: varas­tet­tiin fil­la­reita ja mur­tau­dut­tiin kel­la­ri­ko­me­roi­hin. Rahoilla ostet­tiin kamaa. Sii­hen aikaan mä olin välillä tosi masen­tu­nut ja ahdis­tu­nut.

Emilian tarina

27-vuo­tias Emi­lia ker­too, että hänen elä­mäl­tään romahti pohja kun hänelle tuli ero vuo­sia kes­tä­neen pari­suh­teen jäl­keen.

− Pari kuu­kautta pys­tyin pakoi­le­maan sitä, en siis käsi­tel­lyt eroa kun­nolla. Kun­nes yhtenä päi­vänä se iski kuin musta aukko kum­mit­te­le­maan mun yksi­näi­seen kämp­pään. Muis­tan sen het­ken, kun tajusin, että mulla ei ole ketään, olen tyh­jän päällä. Onhan mul­la­kin ystä­viä, jotka oon tun­te­nut lap­suu­desta asti. Mutta ne kaikki asui eri paik­ka­kun­nilla.

− Viik­ko­kausia olin jumissa siellä omassa käm­päs­säni. Kun aamulla sil­mät ava­tessa on sel­lai­nen olo, että miksi heräi­sin, kun ainoa asia, minkä tun­nen, on tämä musta kuilu mun sydä­messä, niin miten siinä pää­see vaik­kapa kou­luun. Kotiin jää­mistä hel­potti se, että kou­lua ei tosi­aan tun­tu­nut kiin­nos­ta­van. Ei siellä kukaan kysel­lyt, että missä olit. Opet­ta­jat eivät vaa­ti­neet pois­sao­lo­jen sel­vit­te­lyä, eikä opinto-ohjaaja tai kuraat­tori soi­tel­lut perään ja kysel­lyt, että onko joku hätänä.

−Yksi­näi­syys tai juu­ret­to­muu­deksi sitä kai voisi hyvin kut­sua, oli jäy­tä­nyt koko ammat­ti­kor­kea­kou­luo­pin­to­jen ajan. Siis pari vuotta ennen tuota koh­ta­lo­kasta eroa. Olin sii­hen men­nessä tot­tu­nut tosi tii­vii­seen yhtei­söl­li­syy­teen ja tii­vii­siin poru­koi­hin. Lukiosta ja ammat­ti­kou­lusta olin kum­mas­ta­kin löy­tä­nyt sen oman paik­kani ja kou­luun mene­mi­nen oli moti­voi­vaa jo ihan sen takia, että pääsi näke­mään kaik­kia kave­reita. Ammat­ti­kor­keassa mitään täl­laista ei oikein syn­ty­nyt.

Tanja Moring-Itko­nen
Jussi Heino
Marko Hento
Anna Liisa Kar­ja­lai­nen
Taisto Leivo
Mikko Pihlgren

Kir­joit­ta­jat ovat Dia­ko­nia-ammat­ti­kor­kea­kou­lun 6. luku­kau­den sosio­nomi (AMK) ‑opis­ke­li­joita, jotka suo­rit­ta­vat myös dia­ko­nia­työn tut­kin­non. Opet­ta­jana on ollut Anna Liisa Kar­ja­lai­nen.

Haas­ta­tel­ta­vien nimet ja paik­ka­kun­nat on muu­tettu.

Läh­teet

Paa­na­nen, Reija; Ris­ti­kari, Tiina; Meri­kukka, Marko; Rämö, Antti & Giss­ler, Mika 2012. Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tok­sen raportti 2012 52/2012 Las­ten ja nuor­ten hyvin­vointi Kan­sal­li­nen syn­ty­mä­ko­hortti 1987 ‑tut­ki­musai­neis­ton valossa. Vii­tattu 10.3.2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102984/THL_RAPO52_2012_web.pdf?sequence=1