Uusjuu­ret­toman nuoren on vaikea löytää tukea elämän kriiseissä. Normaa­leissa elämän kriiseissä, joista ihmiset taval­li­sesti selviävät ystävien, perheen ja muiden tukiverk­kojen avulla, juureton tarvitsee usein ammatil­lista keskusteluapua.

 

Kun vanhemmat eroavat, eikä toisella vanhem­malla ole varaa jäädä perheen omistus- tai vuokra-asuntoon, sosiaa­li­toimi edellyttää, että perhe muuttaa edulli­sempaan asuntoon yleensä kolmen kuukauden sisällä. Usein se voi tarkoittaa muuttoa toiselle puolelle kaupunkia.  Lapselle ja nuorelle itsenäinen liikku­minen paikasta toiseen on hankalaa. Esimer­kiksi viiden kilometrin muutto mullistaa lapsen elämän­piirin täysin. Lapsi menettää kaverit, tutut opettajat tai hoitajat ja muut verkos­tonsa. Lapselle uusien kaveri­suh­teiden ja verkos­tojen raken­ta­minen on vähin­täänkin yhtä vaikeaa kuin aikui­sel­lekin. Saman­lainen tilanne on kun perheet muuttavat työn perässä paikka­kun­nalta toiselle.

Lasten ja nuorten hyvin­vointi -tutki­muk­sessa (2012) seurattiin kaikkien Suomessa vuonna 1987 synty­neiden kasvua 25-vuotiaiksi saakka. Aineis­tossa erottuu selvästi usein muutta­neiden ryhmä. Henki­löistä, jotka olivat muuttaneet maksi­missan viisi kertaa, toimeen­tu­lo­tukea on saanut 17 prosenttia. Ryhmässä, jotka ovat muuttaneet 6 – 10 kertaa, toimeen­tu­lo­tukea on saanut 36 prosenttia. Heistä, joiden kotio­soite vaihtui yli kymmenen kertaa, toimeen­tu­lo­tukea oli myönnetty yli 63 prosentille.

  • Talentia-lehti tekee sosiaalialan ammattilaisia kouluttavien yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa yhteistyötä ja julkaisee opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden kirjoituksia Talentia-digilehdessä.
  • Kirjoitukset voivat perustua opinnäytetöihin tai ne voivat artikkelimuotoisia kypsyysnäytteitä tai vaikuttamistyön jaksoilla laadittuja tekstejä.
  • Ohjaamme tarvittaessa kirjoittamista.
  • Tarkemmat kirjoitusohjeet saat toimituksesta toimitus@talentia.fi

Tutki­muksen mukaan paljon muuttaneet nuoret aikuiset kokevat juuret­to­muutta. Koulu­pu­dok­kaita on eniten siinä ryhmässä nuoria, jotka ovat joutuneet muuttamaan eniten. Heistä, jotka ovat muuttaneet yli kymmenen kertaa, pelkän perus­koulun on suorit­tanut kolmannes. Juuret­to­muu­della on yhteys mielen­ter­vey­son­gelmiin ja tuomiois­tuimien langet­tamiin tuomioihin.

Kokemus juuret­to­muu­desta voi syntyä nuorelle uudelle paikka­kun­nalle muutet­taessa, vaikka hänellä olisi aikai­semmin ollut kokemusta yhtei­söl­li­syy­destä ja osalli­suu­desta. Nuoria aikuisia kuormit­tavat usein erilaiset elämän­ti­lan­ne­kriisit, joka syntyvät esimer­kiksi muutos­ti­lan­teissa, jotka liittyvät ihmis­suh­teisiin, opiskeluun, työhön tai asuin­paikkaan. Heidän aiemmat kokemuk­sensa ja ongel­man­rat­kai­su­kei­nonsa eivät välttä­mättä riitä uuden tilanteen psyyk­kiseen hallit­se­miseen ja ymmärtämiseen.

Erityi­sesti juuret­tomat nuoret, joilla ei ole läheisiä ja luotet­tavia ystäviä, eikä muitakaan tukiverkkoja, jäävät yksin. Jos nuori ei saa tällai­sessa kriisissä tukea, on vaarana, että hänen toimin­ta­ky­kynsä laskee ja pahim­massa tapauk­sessa se saattaa johtaa sairas­tu­miseen ja syrjäytymiseen

Jonin tarina

25-vuotias Joni joutui muuttamaan lapsena toiseen kaupun­gin­osaan vanhempien erottua sekä myöhemmin eri kaupun­keihin äidin työn ja uuden parisuhteen vuoksi.

− Mutsi ja faija erosivat, kun mä olin 8-vuotias ja tokalla luokalla. Me asuttiin Töölössä vakuu­tus­yhtiön kämpässä, mutta mutsilla ei ollut varaa maksaa niin suurta vuokraa yksin. Me muutettiin mutsin ja pikku­broidin kanssa Kontulaan. Mun kaikki kaverit jäivät Töölöön. Mutsi kertoi, että olin ollut koulussa jo yli puoli vuotta, kun olin kertonut äidille iloisena, että yksi kiva poika on tullut jo jutte­lemaan. Mä seisos­kelin pihassa yksin, kun muut pelasivat ja leikki. Ei mua varsi­nai­sesti kiusattu, mutta kukaan ei puhunut mulle mitään.

− Kun mä olin kymmenen, me muutettiin Ouluun, koska mutsi oli tavannut yhden Antin sieltä. Mä en tykännyt yhtään asua Oulussa enkä myöskään pitänyt siitä Antista. Koulussa mun puhetyy­lille naurettiin ja mua kiusattiin muutenkin. Olin aika pieni­ko­koinen, joten en uskal­tanut laittaa vastaankaan. Mutsi ja Antti erosivat, kun mä olin 11-vuotias. Antti oli väkival­tainen ja mutsi sai siitä tarpeekseen. Me asuttiin vielä puoli vuotta Oulussa toisella puolella kaupunkia ja muutettiin sitten Jyväskylään.

− Sielläkin mä olin koko ajan jotenkin ulkopuo­linen, oli vaikea päästä porukoihin.  Mä olin kolme­toista, kun me muutettiin Tampe­reelle, josta mutsi sai töitä. Mulla lähti koulu menemään Tampe­reella tosi huonosti. Lintsasin aika paljon. Ajauduin väärän­laisiin porukoihin ja rupesin juomaan kaljaa ja joskus otettiin vähän nappe­jakin kaljan kanssa. Yritin esittää kovaa kundia ja hain suosiota ja kavereita sitä kautta.

− Jouduin tuplaamaan kahdek­sannen luokan. Päästö­to­distus on täynnä viitosia. Sillä todis­tuk­sella en päässyt mihinkään opiske­lemaan. Mutsi oli siinä puoli vuotta työttömänä ja sitten se sai töitä Stadista. Mä jouduin muuttamaan mukana. Mutsi tietysti toivoi, että olisin päässyt samalla eroon väärän­lai­sista porukoista ja viinasta. Me muutettiin Malminkartanoon.

− Ensiksi oli aika yksinäistä taas, mutta sitten tutustuin muutamiin tyyppeihin meidän naapu­ri­ta­losta. Aloin käyttää huumeita. Nukuin päivät ja yöt menin kavereiden kanssa bilet­täessä. Mutsi ei saanut muhun mitään otetta. Tehtiin kavereiden kanssa pientä keikkaa öisin: varas­tettiin filla­reita ja murtau­duttiin kella­ri­ko­me­roihin. Rahoilla ostettiin kamaa. Siihen aikaan mä olin välillä tosi masen­tunut ja ahdistunut.

Emilian tarina

27-vuotias Emilia kertoo, että hänen elämältään romahti pohja kun hänelle tuli ero vuosia kestäneen parisuhteen jälkeen.

− Pari kuukautta pystyin pakoi­lemaan sitä, en siis käsitellyt eroa kunnolla. Kunnes yhtenä päivänä se iski kuin musta aukko kummit­te­lemaan mun yksinäiseen kämppään. Muistan sen hetken, kun tajusin, että mulla ei ole ketään, olen tyhjän päällä. Onhan mullakin ystäviä, jotka oon tuntenut lapsuu­desta asti. Mutta ne kaikki asui eri paikkakunnilla.

− Viikko­kausia olin jumissa siellä omassa kämpässäni. Kun aamulla silmät avatessa on sellainen olo, että miksi heräisin, kun ainoa asia, minkä tunnen, on tämä musta kuilu mun sydämessä, niin miten siinä pääsee vaikkapa kouluun. Kotiin jäämistä helpotti se, että koulua ei tosiaan tuntunut kiinnos­tavan. Ei siellä kukaan kysellyt, että missä olit. Opettajat eivät vaatineet poissao­lojen selvit­telyä, eikä opinto-ohjaaja tai kuraattori soitellut perään ja kysellyt, että onko joku hätänä.

−Yksinäisyys tai juuret­to­muu­deksi sitä kai voisi hyvin kutsua, oli jäytänyt koko ammat­ti­kor­kea­kou­luo­pin­tojen ajan. Siis pari vuotta ennen tuota kohta­lo­kasta eroa. Olin siihen mennessä tottunut tosi tiiviiseen yhtei­söl­li­syyteen ja tiiviisiin porukoihin. Lukiosta ja ammat­ti­kou­lusta olin kummas­takin löytänyt sen oman paikkani ja kouluun meneminen oli motivoivaa jo ihan sen takia, että pääsi näkemään kaikkia kavereita. Ammat­ti­kor­keassa mitään tällaista ei oikein syntynyt.

Tanja Moring-Itkonen
Jussi Heino
Marko Hento
Anna Liisa Karjalainen
Taisto Leivo
Mikko Pihlgren

Kirjoit­tajat ovat Diakonia-ammat­ti­kor­kea­koulun 6. lukukauden sosionomi (AMK) -opiske­li­joita, jotka suorit­tavat myös diako­niatyön tutkinnon. Opettajana on ollut Anna Liisa Karjalainen.

Haasta­tel­tavien nimet ja paikka­kunnat on muutettu.

Lähteet

Paananen, Reija; Ristikari, Tiina; Merikukka, Marko; Rämö, Antti & Gissler, Mika 2012. Terveyden ja hyvin­voinnin laitoksen raportti 2012 52/2012 Lasten ja nuorten hyvin­vointi Kansal­linen synty­mä­ko­hortti 1987 -tutki­musai­neiston valossa. Viitattu 10.3.2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102984/THL_RAPO52_2012_web.pdf?sequence=1