Uusjuurettoman nuoren on vaikea löytää tukea elämän kriiseissä. Normaaleissa elämän kriiseissä, joista ihmiset tavallisesti selviävät ystävien, perheen ja muiden tukiverkkojen avulla, juureton tarvitsee usein ammatillista keskusteluapua.

 

Kun van­hem­mat eroa­vat, eikä toisel­la van­hem­mal­la ole varaa jäädä per­heen omis­tus- tai vuokra-asun­toon, sosi­aal­i­toi­mi edel­lyt­tää, että per­he muut­taa edullisem­paan asun­toon yleen­sä kol­men kuukau­den sisäl­lä. Usein se voi tarkoit­taa muut­toa toiselle puolelle kaupunkia.  Lapselle ja nuorelle itsenäi­nen liikku­mi­nen paikas­ta toiseen on han­kalaa. Esimerkik­si viiden kilo­metrin muut­to mullis­taa lapsen elämän­pi­irin täysin. Lap­si menet­tää kaver­it, tutut opet­ta­jat tai hoita­jat ja muut verkos­ton­sa. Lapselle uusien kaverisuhtei­den ja verkos­to­jen rak­en­t­a­mi­nen on vähin­täänkin yhtä vaikeaa kuin aikuisellekin. Saman­lainen tilanne on kun per­heet muut­ta­vat työn perässä paikkakunnal­ta toiselle.

Las­ten ja nuorten hyv­in­voin­ti ‑tutkimuk­ses­sa (2012) seu­rat­ti­in kaikkien Suomes­sa vuon­na 1987 syn­tynei­den kasvua 25-vuo­ti­aik­si saak­ka. Aineis­tossa erot­tuu selvästi usein muut­tanei­den ryh­mä. Henkilöistä, jot­ka oli­vat muut­ta­neet mak­simis­san viisi ker­taa, toimeen­tu­lo­tukea on saanut 17 pros­ent­tia. Rymässä, jot­ka ovat muut­ta­neet 6–10 ker­taa, toimeen­tu­lo­tukea on saanut 36 pros­ent­tia. Heistä, joiden kotiosoite vai­h­tui yli kymme­nen ker­taa, toimeen­tu­lo­tukea oli myön­net­ty yli 63 pros­en­tille.

Tutkimuk­sen mukaan paljon muut­ta­neet nuoret aikuiset koke­vat juuret­to­muut­ta. Koulupu­dokkai­ta on eniten siinä ryh­mässä nuo­ria, jot­ka ovat joutuneet muut­ta­maan eniten. Heistä, jot­ka ovat muut­ta­neet yli kymme­nen ker­taa, pelkän perusk­oulun on suorit­tanut kol­mannes. Juuret­to­muudel­la on yhteys mie­len­ter­veysongelmi­in ja tuomiois­tu­imien langet­tami­in tuomioi­hin.

Koke­mus juuret­to­muud­es­ta voi syn­tyä nuorelle uudelle paikkakun­nalle muutet­taes­sa, vaik­ka hänel­lä olisi aikaisem­min ollut koke­mus­ta yhteisöl­lisyy­destä ja osal­lisu­ud­es­ta. Nuo­ria aikuisia kuor­mit­ta­vat usein eri­laiset elämän­ti­lan­nekri­isit, joka syn­tyvät esimerkik­si muu­tos­ti­lanteis­sa, jot­ka liit­tyvät ihmis­suhteisi­in, opiskelu­un, työhön tai asuin­paikkaan. Hei­dän aiem­mat koke­muk­sen­sa ja ongel­man­ratkaisukeinon­sa eivät vält­tämät­tä riitä uuden tilanteen psyykkiseen hal­lit­semiseen ja ymmärtämiseen.

Eri­tyis­es­ti juuret­tomat nuoret, joil­la ei ole läheisiä ja luotet­tavia ystäviä, eikä muitakaan tukiverkko­ja, jäävät yksin. Jos nuori ei saa täl­laises­sa kri­i­sis­sä tukea, on vaarana, että hänen toim­intakykyn­sä las­kee ja pahim­mas­sa tapauk­ses­sa se saat­taa johtaa sairas­tu­miseen ja syr­jäy­tymiseen

Jonin tarina

25-vuo­tias Joni jou­tui muut­ta­maan lapse­na toiseen kaupungi­nosaan van­hempi­en erot­tua sekä myöhem­min eri kaupunkei­hin äidin työn ja uuden parisuh­teen vuok­si.

− Mut­si ja fai­ja ero­si­vat, kun mä olin 8‑vuotias ja tokalla luokalla. Me asut­ti­in Töölössä vaku­u­tusy­htiön käm­pässä, mut­ta mut­sil­la ei ollut varaa mak­saa niin suur­ta vuokraa yksin. Me muutet­ti­in mutsin ja pikkubroidin kanssa Kon­tu­laan. Mun kaik­ki kaver­it jäivät Töölöön. Mut­si ker­toi, että olin ollut koulus­sa jo yli puoli vuot­ta, kun olin ker­tonut äidille iloise­na, että yksi kiva poi­ka on tul­lut jo jut­tele­maan. Mä seisoske­lin pihas­sa yksin, kun muut pela­si­vat ja leik­ki. Ei mua varsi­nais­es­ti kiusat­tu, mut­ta kukaan ei puhunut mulle mitään.

− Kun mä olin kymme­nen, me muutet­ti­in Oulu­un, kos­ka mut­si oli tavan­nut yhden Antin sieltä. Mä en tykän­nyt yhtään asua Oulus­sa enkä myöskään pitänyt siitä Anti­sta. Koulus­sa mun puhetyylille nau­ret­ti­in ja mua kiusat­ti­in muutenkin. Olin aika pienikokoinen, joten en uskaltanut lait­taa vas­taankaan. Mut­si ja Antti ero­si­vat, kun mä olin 11-vuo­tias. Antti oli väki­val­tainen ja mut­si sai siitä tarpeek­seen. Me asut­ti­in vielä puoli vuot­ta Oulus­sa toisel­la puolel­la kaupunkia ja muutet­ti­in sit­ten Jyväskylään.

− Siel­läkin mä olin koko ajan jotenkin ulkop­uo­li­nen, oli vaikea päästä porukoi­hin.  Mä olin kol­me­toista, kun me muutet­ti­in Tam­pereelle, jos­ta mut­si sai töitä. Mul­la lähti koulu men­emään Tam­pereel­la tosi huonos­ti. Lintsasin aika paljon. Ajauduin väärän­laisi­in porukoi­hin ja rupesin juo­maan kal­jaa ja joskus otet­ti­in vähän nappe­jakin kal­jan kanssa. Yritin esit­tää kovaa kun­dia ja hain suo­sio­ta ja kavere­i­ta sitä kaut­ta.

− Jouduin tuplaa­maan kahdek­san­nen luokan. Päästö­todis­tus on täyn­nä viitosia. Sil­lä todis­tuk­sel­la en päässyt mihinkään opiskele­maan. Mut­si oli siinä puoli vuot­ta työt­tömänä ja sit­ten se sai töitä Stadista. Mä jouduin muut­ta­maan mukana. Mut­si tietysti toivoi, että olisin päässyt samal­la eroon väärän­lai­sista porukoista ja viinas­ta. Me muutet­ti­in Malminkar­tanoon.

− Ensik­si oli aika yksinäistä taas, mut­ta sit­ten tutus­tu­in muu­tami­in tyyppei­hin mei­dän naa­pu­ri­talosta. Aloin käyt­tää huumei­ta. Nukuin päivät ja yöt menin kaverei­den kanssa bilet­täessä. Mut­si ei saanut muhun mitään otet­ta. Tehti­in kaverei­den kanssa pien­tä keikkaa öisin: varastet­ti­in fil­lare­i­ta ja mur­taudut­ti­in kel­larikomeroi­hin. Rahoil­la ostet­ti­in kamaa. Siihen aikaan mä olin välil­lä tosi masen­tunut ja ahdis­tunut.

Emilian tarina

27-vuo­tias Emil­ia ker­too, että hänen elämältään rom­ahti poh­ja kun hänelle tuli ero vuosia kestäneen parisuh­teen jäl­keen.

− Pari kuukaut­ta pystyin pakoile­maan sitä, en siis käsitel­lyt eroa kun­nol­la. Kunnes yht­enä päivänä se iski kuin mus­ta aukko kum­mit­tele­maan mun yksinäiseen kämp­pään. Muis­tan sen het­ken, kun tajusin, että mul­la ei ole ketään, olen tyhjän pääl­lä. Onhan mul­lakin ystäviä, jot­ka oon tun­tenut lap­su­ud­es­ta asti. Mut­ta ne kaik­ki asui eri paikkakun­nil­la.

− Viikkokau­sia olin jumis­sa siel­lä omas­sa käm­pässäni. Kun aamul­la silmät avates­sa on sel­l­ainen olo, että mik­si heräisin, kun ain­oa asia, minkä tun­nen, on tämä mus­ta kuilu mun sydämessä, niin miten siinä pääsee vaikka­pa koulu­un. Koti­in jäämistä helpot­ti se, että koulua ei tosi­aan tun­tunut kiin­nos­ta­van. Ei siel­lä kukaan kysel­lyt, että mis­sä olit. Opet­ta­jat eivät vaati­neet pois­saolo­jen selvit­te­lyä, eikä opin­to-ohjaa­ja tai kuraat­tori soitel­lut perään ja kysel­lyt, että onko joku hätänä.

−Yksinäisyys tai juuret­to­muudek­si sitä kai voisi hyvin kut­sua, oli jäytänyt koko ammat­tiko­rkeak­oulu­opin­to­jen ajan. Siis pari vuot­ta ennen tuo­ta kohtalokas­ta eroa. Olin siihen men­nessä tot­tunut tosi tiivi­iseen yhteisöl­lisyy­teen ja tiivi­isi­in porukoi­hin. Lukios­ta ja ammat­tik­oulus­ta olin kum­mas­takin löytänyt sen oman paikkani ja koulu­un men­e­m­i­nen oli motivoivaa jo ihan sen takia, että pääsi näkemään kaikkia kavere­i­ta. Ammat­tiko­rke­as­sa mitään täl­laista ei oikein syn­tynyt.

Tan­ja Mor­ing-Itko­nen
Jus­si Heino
Marko Hen­to
Anna Liisa Kar­jalainen
Tais­to Lei­vo
Mikko Pihlgren

Kir­joit­ta­jat ovat Diako­nia-ammat­tiko­rkeak­oulun 6. lukukau­den sosiono­mi (AMK) ‑opiske­li­joi­ta, jot­ka suorit­ta­vat myös diako­ni­atyön tutkin­non. Opet­ta­jana on ollut Anna Liisa Kar­jalainen.

Haas­tateltavien nimet ja paikkakun­nat on muutet­tu.

Läh­teet

Paana­nen, Rei­ja; Ris­tikari, Tiina; Merikuk­ka, Marko; Rämö, Antti & Gissler, Mika 2012. Ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin laitok­sen raport­ti 2012 52/2012 Las­ten ja nuorten hyv­in­voin­ti Kansalli­nen syn­tymäko­hort­ti 1987 ‑tutkimu­saineis­ton val­os­sa. Viitat­tu 10.3.2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102984/THL_RAPO52_2012_web.pdf?sequence=1