Löysin jälleen itseni tilas­tosta. Tällä kertaa tilas­tol­linen tutkimus julisti alaikäisenä tapah­tuvien muuttojen, siis asuin­paikan vaihta­misten, ennakoivan muun muassa heikompaa koulu­me­nes­tystä, talou­del­lisia vaikeuksia, rikol­li­suutta ja mielen­ter­veys­pal­ve­lujen runsasta käyttöä. Riski­rajana pidettiin viittä muuttoa, ja kymmenen muuton jälkeen peli näytti tilas­tol­listen kytken­töjen perus­teella menete­tyltä.

Laskes­kelin muutta­neeni nuoruu­dessani reilut 20 kertaa, yhteensä kuudel­le­toista paikka­kun­nalle. Tämäkin luku rajoittuu aikaan, jolta minulla on muisti­kuvia. Sen pitäisi riittää selityk­seksi mille tahansa vialle, puutteelle ja poikkea­vuu­delle, mutta kukaan ei ole muutto­tah­tiani edes kysellyt.

Jos oletetaan, että olen ennus­teestani huoli­matta onnis­tunut väistämään pahimmat syrjäy­ty­mis­kierteet, joudutaan pohtimaan selviy­ty­misen osate­ki­jöitä. Luontainen lahjakkuus se ei ainakaan ole, koska ammatin­va­lin­ta­toi­misto sai aikanaan älykkyys­osa­mää­räkseni 78 eikä oikein keksinyt moiselle henki­selle pohjalle sovel­tuvaa ammat­tialaa.

Tiukasta viranomaisvalvonnasta ja terveysterrorismista moititussa maassa voi siis elää kaikessa rauhassa tällaisenkin riskikasauman kanssa.

Testi­tu­lokseni ei onneksi kantau­tunut yliop­pi­las­tut­kin­to­lau­ta­kunnan korviin, ja tie vei akatee­misiin opintoihin. Kehitys­po­ten­ti­aalini rippeitä suoje­livat toden­nä­köi­sesti vapaa kotikas­vatus ja perin­teinen, vanhen­tu­neisiin opinkap­pa­leisiin perus­tunut kansan­opetus. Eli opetta­ja­kes­keinen käytäntö, josta ollaan tänä liikku­vaisena aikana siirty­mässä kohti itseoh­jau­tuvaa opiskelua ja omaeh­toista surffailua tiedon virtu­aa­li­val­ta­me­rissä. Aika- ja paikka­si­don­nai­suu­desta päästään digita­li­saation ansiosta eroon, mutta niin piti käydä muutto­liik­keel­lekin.

Toistai­seksi digita­li­saatio on vaikut­tanut ihmisten muutto­tar­peisiin vain siten, että matka­lip­pujen ostaminen on helpot­tunut. Kun ennen vanhaan kyettiin tällainen kierto­lai­nenkin saattamaan järjes­täy­tyneen yhteis­kunnan piiriin pääasiassa koulun eväin, nykyiset kansa­kun­tamme toivot ovat ymmär­tääkseni tilan­teessa, jossa koulu ikään kuin ohjaa tiedon lähteille, muttei kytke oppilaita paikkaan, ryhmään tai yhteisöön. Eikä välttä­mättä yhteiseen aikaankaan. Opettajat saattavat saada palau­tus­kan­sioonsa kello 23.47 lähetetyn kännyk­kä­säh­kö­postin, jonka evästyksenä kerrotaan, että tässäpä olisi tämä essee määrä­aikaan mennessä.

Tieto on siis kovassa huudossa, mutta ymmär­ryk­sestä ei niinkään elämöidä. Jotenkin tuntuu siltä, että jos moderni koulu­tusi­deo­logia osoittaa enemmän varjo- kuin hyviä puoliaan, tulevai­suuden koulussa eivät pärjää ne, jotka hallit­sevat suuria kokonai­suuksia ja asiayh­teyksiä, vaan ne, jotka googlaavat tykimmin. Miten koulua ympäröi­vässä yhteis­kun­nassa pärjää­misen kanssa käy, jääkin arvail­ta­vaksi.