Löysin jäl­leen itseni tilas­tosta. Tällä ker­taa tilas­tol­li­nen tut­ki­mus julisti alai­käi­senä tapah­tu­vien muut­to­jen, siis asuin­pai­kan vaih­ta­mis­ten, enna­koi­van muun muassa hei­kom­paa kou­lu­me­nes­tystä, talou­del­li­sia vai­keuk­sia, rikol­li­suutta ja mie­len­ter­veys­pal­ve­lu­jen run­sasta käyt­töä. Ris­ki­ra­jana pidet­tiin viittä muut­toa, ja kym­me­nen muu­ton jäl­keen peli näytti tilas­tol­lis­ten kyt­ken­tö­jen perus­teella menetetyltä.

Las­kes­ke­lin muut­ta­neeni nuo­ruu­des­sani rei­lut 20 ker­taa, yhteensä kuu­del­le­toista paik­ka­kun­nalle. Tämä­kin luku rajoit­tuu aikaan, jolta minulla on muis­ti­ku­via. Sen pitäisi riit­tää seli­tyk­seksi mille tahansa vialle, puut­teelle ja poik­kea­vuu­delle, mutta kukaan ei ole muut­to­tah­tiani edes kysellyt.

Jos ole­te­taan, että olen ennus­tees­tani huo­li­matta onnis­tu­nut väis­tä­mään pahim­mat syr­jäy­ty­mis­kier­teet, jou­du­taan poh­ti­maan sel­viy­ty­mi­sen osa­te­ki­jöitä. Luon­tai­nen lah­jak­kuus se ei aina­kaan ole, koska amma­tin­va­lin­ta­toi­misto sai aika­naan älyk­kyys­osa­mää­räk­seni 78 eikä oikein kek­si­nyt moi­selle hen­ki­selle poh­jalle sovel­tu­vaa ammattialaa.

Tiukasta viranomaisvalvonnasta ja terveysterrorismista moititussa maassa voi siis elää kaikessa rauhassa tällaisenkin riskikasauman kanssa.

Tes­ti­tu­lok­seni ei onneksi kan­tau­tu­nut yli­op­pi­las­tut­kin­to­lau­ta­kun­nan kor­viin, ja tie vei aka­tee­mi­siin opin­toi­hin. Kehi­tys­po­ten­ti­aa­lini rip­peitä suo­je­li­vat toden­nä­köi­sesti vapaa koti­kas­va­tus ja perin­tei­nen, van­hen­tu­nei­siin opin­kap­pa­lei­siin perus­tu­nut kan­san­ope­tus. Eli opet­ta­ja­kes­kei­nen käy­täntö, josta ollaan tänä liik­ku­vai­sena aikana siir­ty­mässä kohti itseoh­jau­tu­vaa opis­ke­lua ja omaeh­toista surf­fai­lua tie­don vir­tu­aa­li­val­ta­me­rissä. Aika- ja paik­ka­si­don­nai­suu­desta pääs­tään digi­ta­li­saa­tion ansiosta eroon, mutta niin piti käydä muuttoliikkeellekin.

Tois­tai­seksi digi­ta­li­saa­tio on vai­kut­ta­nut ihmis­ten muut­to­tar­pei­siin vain siten, että mat­ka­lip­pu­jen osta­mi­nen on hel­pot­tu­nut. Kun ennen van­haan kyet­tiin täl­lai­nen kier­to­lai­nen­kin saat­ta­maan jär­jes­täy­ty­neen yhteis­kun­nan pii­riin pää­asiassa kou­lun eväin, nykyi­set kan­sa­kun­tamme toi­vot ovat ymmär­tääk­seni tilan­teessa, jossa koulu ikään kuin ohjaa tie­don läh­teille, mut­tei kytke oppi­laita paik­kaan, ryh­mään tai yhtei­söön. Eikä vält­tä­mättä yhtei­seen aikaan­kaan. Opet­ta­jat saat­ta­vat saada palau­tus­kan­sioonsa kello 23.47 lähe­te­tyn kän­nyk­kä­säh­kö­pos­tin, jonka eväs­tyk­senä ker­ro­taan, että täs­säpä olisi tämä essee mää­rä­ai­kaan mennessä.

Tieto on siis kovassa huu­dossa, mutta ymmär­ryk­sestä ei niin­kään elä­möidä. Joten­kin tun­tuu siltä, että jos moderni kou­lu­tusi­deo­lo­gia osoit­taa enem­män varjo- kuin hyviä puo­li­aan, tule­vai­suu­den kou­lussa eivät pär­jää ne, jotka hal­lit­se­vat suu­ria koko­nai­suuk­sia ja asiayh­teyk­siä, vaan ne, jotka googlaa­vat tykim­min. Miten kou­lua ympä­röi­vässä yhteis­kun­nassa pär­jää­mi­sen kanssa käy, jää­kin arvailtavaksi.