Löysin jälleen itseni tilas­tos­ta. Täl­lä ker­taa tilas­tolli­nen tutkimus julisti alaikäisenä tapah­tu­vien muut­to­jen, siis asuin­paikan vai­h­tamis­ten, ennakoivan muun muas­sa heikom­paa koulumen­estys­tä, taloudel­lisia vaikeuk­sia, rikol­lisu­ut­ta ja mie­len­ter­veyspalvelu­jen run­sas­ta käyt­töä. Riski­ra­jana pidet­ti­in viit­tä muut­toa, ja kymme­nen muu­ton jäl­keen peli näyt­ti tilas­tol­lis­ten kytken­tö­jen perus­teel­la menetetyltä.

Laskeske­lin muut­ta­neeni nuoru­udessani reilut 20 ker­taa, yhteen­sä kuudel­letoista paikkakun­nalle. Tämäkin luku rajoit­tuu aikaan, jol­ta min­ul­la on muis­tiku­via. Sen pitäisi riit­tää seli­tyk­sek­si mille tahansa vialle, puut­teelle ja poikkeavu­udelle, mut­ta kukaan ei ole muut­to­tah­tiani edes kysel­lyt.

Jos olete­taan, että olen ennus­teestani huoli­mat­ta onnis­tunut väistämään pahim­mat syr­jäy­tymiskier­teet, joudu­taan pohti­maan selviy­tymisen osatek­i­jöitä. Luon­tainen lah­jakku­us se ei ainakaan ole, kos­ka ammat­in­val­in­ta­toimis­to sai aikanaan älykkyysosamääräk­seni 78 eikä oikein keksinyt moi­selle henkiselle poh­jalle sovel­tuvaa ammat­tialaa.

Tiukasta viranomaisvalvonnasta ja terveysterrorismista moititussa maassa voi siis elää kaikessa rauhassa tällaisenkin riskikasauman kanssa.

Testi­t­u­lok­seni ei onnek­si kan­tau­tunut yliop­pi­las­tutk­in­to­lau­takun­nan korvi­in, ja tie vei aka­teemisi­in opin­toi­hin. Kehi­tyspo­ten­ti­aali­ni rippeitä suo­je­li­v­at toden­näköis­es­ti vapaa kotikas­va­tus ja per­in­teinen, van­hen­tuneisi­in opinkap­paleisi­in perus­tunut kansanope­tus. Eli opet­ta­jakeskeinen käytän­tö, jos­ta ollaan tänä liikku­vaise­na aikana siir­tymässä kohti itseo­h­jau­tu­vaa opiskelua ja omae­htoista surf­failua tiedon vir­tu­aali­val­tameris­sä. Aika- ja paikkasi­don­naisu­ud­es­ta päästään dig­i­tal­isaa­tion ansios­ta eroon, mut­ta niin piti käy­dä muut­toli­ik­keellekin.

Tois­taisek­si dig­i­tal­isaa­tio on vaikut­tanut ihmis­ten muut­to­tarpeisi­in vain siten, että matkalip­pu­jen ost­a­mi­nen on helpot­tunut. Kun ennen van­haan kyet­ti­in täl­lainen kier­to­lainenkin saat­ta­maan jär­jestäy­tyneen yhteiskun­nan piiri­in pääasi­as­sa koulun eväin, nykyiset kansakun­tamme toiv­ot ovat ymmärtääk­seni tilanteessa, jos­sa koulu ikään kuin ohjaa tiedon lähteille, mut­tei kytke oppi­lai­ta paikkaan, ryh­mään tai yhteisöön. Eikä vält­tämät­tä yhteiseen aikaankaan. Opet­ta­jat saat­ta­vat saa­da palau­tuskan­sioon­sa kel­lo 23.47 lähete­tyn kän­nykkäsähkö­postin, jon­ka evästyk­senä ker­ro­taan, että tässäpä olisi tämä essee määräaikaan men­nessä.

Tieto on siis kovas­sa huu­dos­sa, mut­ta ymmär­ryk­ses­tä ei niinkään elämöidä. Jotenkin tun­tuu siltä, että jos mod­erni koulu­tuside­olo­gia osoit­taa enem­män var­jo- kuin hyviä puo­li­aan, tule­vaisu­u­den koulus­sa eivät pär­jää ne, jot­ka hal­lit­se­vat suuria kokon­aisuuk­sia ja asi­ay­hteyk­siä, vaan ne, jot­ka googlaa­vat tykim­min. Miten koulua ympäröivässä yhteiskun­nas­sa pär­jäämisen kanssa käy, jääkin arvail­tavak­si.