Sosiaalityötä voidaan pitää myös rettelöitsijän ammattina. Eettisiin normeihin kuuluu, että epäkohdan havaitsemisen jälkeen asiakkaan puolesta toimitaan sillä tavalla, että siitä saattaa joku pahoittaa mielensä, sanoo sosiaalityön emeritusprofessori Mikko Mäntysaari.

 

 

Näin Mikko Män­tysaari puhui sosi­aal­i­työn opiske­li­joille tois­sasyksynä pitäessään heille viimeistä johdan­tokurssi­aan ennen eläköi­tymistään Jyväskylän yliopis­tossa. Aja­tus ret­telöivästä sosi­aal­i­työn­tek­i­jästä on peräisin amerikkalaiselta sosi­aal­i­työn pro­fes­so­ril­ta Charles Guzzettal­ta. Hänen luen­to­jaan Män­tysaari kuun­teli unkar­i­lais­ten opiske­li­joiden kanssa suorit­taes­saan val­tio-opin sivuaine­grad­ua Budapestis­sa vuon­na 1986.

– Guzzettan mielestä sosi­aal­i­työn­tek­i­jän pitää toimia aina niin, ettei joudu vanki­laan. On kuitenkin suo­tavaa toimia sil­lä rajal­la, mis­sä pidät­tämi­nenkin voi olla mah­dol­lista.

New Yorkin yliopis­tossa työsken­nelleen Guzze­tan mukaan sosi­aal­i­työn­tek­i­jä ei saanut olla työkalu, jota jär­jestelmä saat­toi käyt­tää sokeana vasarana. Hänen tuli olla ammatil­lis­es­ti toimi­va ihmi­nen, joka kykeni tarvit­taes­sa myös ret­telöimään.

Olen vuosi­kaudet ­pohtinut oikeaa ammatillisuutta sosiaalityössä.

Män­tysaari koet­ti omas­sa luen­nos­saan paa­lut­taa opiske­li­joille sosi­aal­i­työn­tek­i­jän paikkaa. Hän ker­too pohti­neen­sa vuosikau­sia oikeaa ammatil­lisu­ut­ta sosi­aal­i­työssä. Kyseessä on ris­tiri­itainen asia, sil­lä siihen saat­taa liit­tyä ammatin sisäisen logi­ikan kannal­ta vaikei­ta kysymyk­siä.

– Olen puo­lus­tanut kri­it­tistä ammatil­lisu­ut­ta, mihin ret­telöimi­nenkin voi kuu­lua. Tarkoi­tan sil­lä eri­tyis­es­ti herkkyyt­tä ammatil­lisu­u­den kiel­teis­ten puolien tun­nistamiseen.

Män­tysaari on tyy­tyväi­nen ammat­in­har­joit­tamis­laki­in, mikä on jämäköit­tänyt toim­intaa. Pro­fes­so­ri­na hän työsken­teli Sos­net-yliopis­toverkos­ton Ammat­ti­taidon selvit­tämisen työ­valiokun­nas­sa, mihin kuu­lui jäseniä muis­takin sosi­aal­i­työn koulu­tus­vas­tu­uyliopis­toista.

Työ­valiokun­ta laati viime vuon­na yhteistyössä Valvi­ran sosi­aal­i­huol­lon valvon­nan kanssa sosi­aal­i­työn­tek­i­jän ammat­ti­taidon kuvauk­sen työkaluk­si valvon­taan niis­sä tilanteis­sa, jois­sa on perustel­tu syy epäil­lä sosi­aal­i­työn­tek­i­jän ammat­ti­tai­dos­sa ole­van asi­akas­tur­val­lisu­ut­ta vaaran­tavia puut­tei­ta.

Miten auttaa ihmisiä, joilla ei ole mitään jäljellä

Alkupuolel­la 1970-lukua Mikko Män­tysaari lähti luke­maan yhteiskun­tati­eteitä ja sosi­aalipoli­ti­ikkaa Tam­pereen yliopis­toon. Sosi­aal­i­työn suun­taan opin­to­ja työn­si silmiä avaa­va kesä­työkoke­mus sosi­aal­i­työn­tek­i­jän sijaise­na. Huonos­sa ase­mas­sa ole­vien ihmis­ten tapaami­nen järkyt­ti tam­pere­lais­nuorukaista.

– Olin työläiskodista, mis­sä sain viet­tää tur­val­lisen ja hyvän lap­su­u­den. Ei meil­lä puutet­ta ollut, vaik­ka rikkaitakaan emme mil­lään taval­la olleet, Män­tysaari ker­too.

– Sain nähdä ihmisiä, joil­la ei ollut elämässään mitään jäl­jel­lä. He oli­vat aivan pal­jaina. Se herät­ti minus­sa kiin­nos­tuk­sen alaa kohtaan ja halun kehit­tyä työssäni parem­mak­si.

1980-luvulla Vespa herätteli keskustelua sosiaalihuollon asiakkaiden huonosta asemasta ja toi heidän ääntään kuuluviin.

Män­tysaari työsken­teli use­am­pana kesänä sosi­aal­i­työn­tek­i­jän sijaise­na. Ennen armei­jaa hän suorit­ti yhteiskun­nal­lises­sa ope­tus­jaos­tossa yhteiskun­nal­lisen tutkin­non. Sieltä valmis­tuneet pää­tyivät useim­miten sosi­aal­i­työn­tek­i­jöik­si. Siitä oli kiit­tämi­nen opet­ta­jana toimin­ut­ta ja alalle opiske­li­joi­ta innos­tanut­ta Simo Koskista. Kosk­i­nen oli myöhem­min keskeisiä hah­mo­ja suo­ma­laisen sosi­aal­i­työn koulu­tuk­sen kehit­tämisessä.

Tutkin­non turvin Män­tysaari onnis­tui saa­maan sosi­aal­i­työn­tek­i­jän vak­i­naisen viran Lem­päälän kun­nas­ta vuon­na 1980. Aka­teem­i­nen maail­ma veti kuitenkin puoleen­sa. Jo kah­den vuo­den kulut­tua hän siir­tyi töi­hin Tam­pereen yliopis­toon ja jatkoi siel­lä opin­to­jaan.

Sosi­aal­i­huolta­jan alem­pi korkeak­oulu­tutk­in­to oli pitkään sosi­aal­i­työn­tek­i­jöi­den tärkein koulu­tusväylä. Se lakkautet­ti­in vuon­na 1986 ja sulautet­ti­in osak­si tiedekun­nan ope­tus­ta. Sosi­aalipoli­ti­ikan sisäl­lä vahvis­tui ensik­si sosi­aal­i­huol­lon lin­jak­si kut­sut­tu opin­to­su­un­taus, joka 1980-luvun lop­ul­la muut­tui sosi­aal­i­työn lin­jak­si. Män­tysaari suorit­ti lisen­si­aatin tutkin­non sosi­aal­i­huol­lon lin­jal­la ja tohtorin tutkin­non sosi­aal­i­työn lin­jal­la.

Vastavirtaan

Tam­pereen yliopis­tossa nos­ti 1980-luvun alus­sa päätään poli­it­tisen mur­roksen vanavedessä vai­h­toe­htoisen sosi­aalipoli­ti­ikan liike, Ves­pa. Se kokosi yhteen jär­jestöjä, sosi­aalialan työn­tek­i­jöitä, opet­ta­jia ja opiske­li­joi­ta.

– Ves­pa pyr­ki herät­tämään keskustelua sosi­aal­i­huol­lon asi­akkaiden huonos­ta ase­mas­ta ja saa­maan hei­dän äänen­sä kuu­lu­vi­in. Sosi­aali­palvelu­iden käyt­täjät oli­vat liik­keessä itsekin akti­ivisia.

– Se oli taval­laan vas­tar­in­tali­ike per­in­teiselle sosi­aalialan jär­jestöken­tälle, jota pidet­ti­in jäh­mettyneenä ja insti­tu­tion­al­isoituneena.

Sosi­aal­i­työn pro­fes­sorik­si juuri val­i­tun Jor­ma Sip­ilän rooli oli liik­keen syn­nyssä olen­nainen. Hän oli suun­nan­näyt­täjä myös oma­lle väelleen. Sip­ilä tuli Tam­pereelle Jyväskylästä tuo­den mukanaan ”Jyväskylän henkeä”. Jyväskylän yliopis­to oli ollut 1970-luvun lop­ul­la monel­la tapaa edel­läkävi­jä suo­ma­laises­sa yliopis­to­ken­tässä.

Sip­ilän assis­ten­tit Mikko Män­tysaari ja Tar­ja Pösö oli­vat tuo­hon aikaan maan ain­oat tohtorik­oulutet­ta­vat sosi­aal­i­työssä. Pösö toimii täl­lä het­kel­lä Tam­pereen yliopis­ton sosi­aal­i­työn pro­fes­so­ri­na.

– Osal­lis­tu­imme Ves­pan jär­jestämi­in kok­ouk­si­in ja kävimme puhu­mas­sa eri puo­lil­la maa­ta, usein sosi­aal­i­työn­tek­i­jöille ja kun­tapäät­täjille. Opiske­li­jamme jakoi­vat sosi­aal­i­toimis­ton edessä lap­pu­ja asi­akkaille kan­nus­taen heitä kap­inaan omaa kohtelu­aan vas­taan.

Mäntysaari on kirjoittanut toistaiseksi julkaisemattoman käsikirjoituksen Säälistä sosiaalityössä.

Män­tysaaren uran kannal­ta Jor­ma Sip­ilä, joka toi­mi myöhem­min myös Tam­pereen yliopis­ton rehto­ri­na ja kans­le­ri­na, oli keskeinen henkilö. Hänen merk­i­tyk­sen­sä esimiehenä ja väitöskir­jatyön ohjaa­jana oli todel­la tärkeä. Män­tysaari käyt­tää hänestä mielel­lään sak­sankielistä nim­i­tys­tä Dok­tor­vater.

Tunteet sallittuja

Hyvän­tekeväisyys ja armeli­aisu­ustyö ovat mod­ernin sosi­aal­i­työn juuria. Niiden kat­sot­ti­in perus­tu­van myös aut­ta­jan säälin tun­teisi­in. Sääliä pide­tään ongel­mallise­na aut­tamisam­matin yhtey­dessä. Ammat­ti­laisen on pyrit­tävä tun­tei­den tietoiseen hallintaan.

Aloitet­tuaan sosi­aal­i­työn pro­fes­so­ri­na Jyväskylän yliopis­tossa vuon­na 2001 Män­tysaari keskusteli sosi­aal­i­työn peruskurssil­la opiske­li­joiden kanssa tun­tei­den merk­i­tyk­ses­tä sosi­aal­i­työssä ja pyysi heitä kir­joit­ta­maan esseen säälistä.

Opiske­li­jat kir­joit­ti­vat säälivän­sä kär­simään joutunei­ta eläim­iä, sairas­tunei­ta ystäviään tai iso­van­hempiaan ja Afgan­istanin pom­mi­tusten uhre­ja. Suuri osa kir­joit­ta­jista piti sääliä kuitenkin lähin­nä sairaut­e­na tai jon­akin kiel­teisenä.

Asia jäi askar­rut­ta­maan Män­tysaar­ta. Hän kir­joit­ti siitä myöhem­min tois­taisek­si julkaise­mat­toman käsikir­joituk­sen ”Säälistä sosi­aal­i­työssä”. Se on löy­det­tävis­sä Jyväskylän yliopis­ton kir­jas­ton avoimelta JYX-alustal­ta.

Män­tysaaren esseessään lainaa­man tutkimuk­sen mukaan sosi­aal­i­työstä käytävässä keskustelus­sa empa­tia ja sääli erote­taan toi­sis­taan. Empa­ti­aa pide­tään pro­fes­sion­aalise­na ja hyväksyt­tävänä. Sääli kat­so­taan haitallisek­si sekä kohteelleen että työn­tek­i­jälle. Se nöyryyt­tää molem­pia: säälivä ihmi­nen aset­tuu säälin kohteen yläpuolelle.

Män­tysaaren mukaan sosi­aal­i­työn­tek­i­jöitä koete­taan koulu­tuk­ses­sa tun­tei­den kieltämisen sijas­ta herk­istää tun­nista­maan omat tun­teen­sa ja puhu­maan niistä asi­akasti­lanteis­sa. Aja­tus kalkyyl­i­tyyp­pis­es­tä päätök­sen­teosta ain­oana oikeana vai­h­toe­htona on huolestut­ta­va. Siitä on nähtävil­lä merkke­jä lisään­tyvän juridis­oi­tu­misen myötä.

– Liian pitkälle menevä oikeudel­lis­tu­mi­nen merk­it­see sosi­aal­i­työn­tek­i­jän ammatil­lisen päätös­val­lan kaven­tu­mista, mil­lä saat­taa olla huono­ja seu­rauk­sia asi­akkaan hyv­in­voin­nin kannal­ta, Män­tysaari pohtii.

Aikaa myös järjettömiin töihin

Jäähyväis­luen­nos­saan Jyväskylän yliopis­tossa tam­miku­us­sa 2019 emer­i­tus­pro­fes­sori kiin­nit­ti huomio­ta sosi­aal­i­työn tutkimus­tar­jon­taan. Se on melko puh­taasti laadullista ja kon­struk­tion­is­tista. Hän suh­tau­tuu sosi­aal­i­talouden tyyp­piseen tutkimuk­seen ja kus­tan­nus­vaiku­tusten osoit­tamiseen myön­teis­es­ti.

– Meil­lä tehdään liian vähän vaikut­tavu­us­tutkimus­ta. Jo tule­vien sote-kiemuroiden kannal­ta on aivan vält­tämätön­tä, että meil­lä on tutkit­tua tietoa eikä vain tun­tu­maa.

Män­tysaari osal­lis­tui pitkäaikaistyöt­tömyy­teen liit­tyvään PROMEQ-tutkimushankkeeseen. Han­ke päät­tyi eloku­us­sa, mut­ta työryh­män jäsenet jatka­vat edelleenkin tutkimus­tu­losten julkaisemista. Män­tysaari kir­joit­taa eläkepäivil­lään myös pro­fes­su­uri­lausun­to­ja ja kir­ja­hankekin on vireil­lä.

Eläk­keelle jäämisen ensim­mäis­ten kuukausien ihmette­lyn jäl­keen Män­tysaari on naut­tin­ut täysin siemauksin vapaas­ta vuodestaan ja neljän lapsen­lapsen kanssa puuhailemis­es­taan. Hän tekee pitk­iä työpäiviä, mut­ta pitää aina halutes­saan vapaapäivän. Hän on innos­tunut val­oku­vaa­maan, kuun­tele­maan musi­ikkia ja luke­maan ahmi­mal­la ruot­salaisen dekkarikir­jail­i­jan Håkan Nesserin teok­sia.

– Osan niistä olen lukenut ruot­sik­si. On hienoa, kun voi keskit­tyä sel­l­aisi­in jär­jet­tömi­in töi­hin, joil­la ei ole mitään funk­tio­ta tai johon ryhtymiseen ei ole mitään pätevää syytä, Män­tysaari nau­raa.

 

Mikko Mäntysaari

  • s. 26.8.1954 Tam­pereel­la.
  • YTM 1981, YTL 1988, YTT 1991 Tam­pereen yliopis­to.
  • Sosi­aalipoli­ti­ikan, eri­tyis­es­ti sosi­aal­i­huol­lon assis­tent­ti 1983–1987.
  • Sosi­aalipoli­tikan, eri­tyis­es­ti sosi­aal­i­työn ylias­sis­tent­ti 1988–1994.
  • Vs. apu­lais­pro­fes­sori 1992, Tam­pereen yliopis­to.
  • Erikois­tutk­i­ja (1993) ja kehit­tämis­pääl­likkö (1995–2001), STAKES. FinSoc-ryh­män ensim­mäi­nen johta­ja.
  • Vs. sosi­aal­i­työn pro­fes­sori 1993–1994 ja 1998–1999 (osa-aikainen), Tam­pereen yliopis­to.
  • Kuo­pi­on ja Tam­pereen yliopis­to­jen dosent­ti 1995 alka­en.
  • Tutkimus­pro­fes­sori 2001, STAKES.
  • Sosi­aal­i­työn pro­fes­sori, Jyväskylän yliopis­to 2001– .
  • Yhteiskun­tati­eteel­lisen tiedekun­nan dekaani 2003–2005, Jyväskylän yliopis­to.
  • Yhteiskun­tati­etei­den ja filosofi­an laitok­sen johta­ja 2008–2009, Jyväskylän yliopis­to.
  • Työkoke­mus­ta sosi­aal­i­työn­tek­i­jänä 1976–1983 yhteen­sä noin 3 vuo­den ajal­ta.
  • Lail­lis­tet­tu sosi­aal­i­työn­tek­i­jä vuodes­ta 2018.

Markku Tasala