Kun Beirutin satamassa räjähti, lukuisat ihmiset menettivät henkensä, läheisensä, kotinsa tai työpaikkansa. Paikalla ollut sosiaalityöntekijä Evelina Sironen tietää, että Libanonissa tuhojen korjaaminen on pitkälti ihmisten keskinäisen solidaarisuuden ja kansalaisjärjestöjen varassa.

 

 

Beiru­tin sata­massa räjähti 4. elo­kuuta. Ihmisistä eri puo­lilla kau­pun­kia tun­tui kuin räjäh­dys olisi tapah­tu­nut todella lähellä. Samoin koki sosi­aa­li­työn­te­kijä Evelina Sironen, joka oli tul­lut Beirutiin samana aamuna. Ensin maa alkoi täristä.

– Olin häm­men­ty­nyt, koska en ole koke­nut Libanonissa maan­jä­ris­tystä. Menin kat­so­maan ikku­nasta ja pian kuu­lui jär­je­tön räjäh­dyk­sen ääni. Ensimmäinen aja­tuk­seni oli, että se tuli vie­rei­seltä rakennustyömaalta.

Kuva: Evelina Sironen

Sironen on jo palan­nut Suomeen ja työ­hönsä Helsingin kau­pun­gin maa­han­muut­to­yk­sik­köön, missä hän työs­ken­te­lee pape­rit­to­mien parissa. Sironen mat­kusti elo­kuussa Libanoniin kump­pa­ninsa ja ystä­viensä luokse pariksi kuu­kau­deksi. Räjähdyksen sat­tuessa hän oli hotel­lissa Dbayehin alu­eella, kym­me­nen kilo­met­rin päässä Beirutin satamasta.

Tieto räjäh­dys­pai­kasta levisi sosi­aa­li­sessa mediassa, ja liba­no­ni­lai­set oli­vat aut­ta­massa toi­si­aan välittömästi.

– Ne, jotka kyke­ni­vät, kan­toi­vat pahem­min louk­kaan­tu­neita sairaaloihin.

Räjähdyksen aiheutti 2 750 ton­nin erä ammo­nium­nit­raat­tia, joka syt­tyi pala­maan. Ammoniumnitraattia oli säi­ly­tetty sata­massa vuo­desta 2013 alkaen. Räjähdyksessä kuoli lähes 200 ihmistä, ja tuhan­sia louk­kaan­tui. Rakennuksia tuhou­tui usean kilo­met­rin säteellä. Esimerkiksi 180 kou­lua vau­rioi­tui ja kolme sai­raa­laa jou­dut­tiin tuho­jen takia sulkemaan.

– On vai­kea mitata, kuinka moni menetti jotain, mutta jot­kut menet­ti­vät kaiken.

Vuokra-asunnoista hätämajoitukseksi

Räjähdyksen jäl­keen joukko val­tioita sitou­tui anta­maan lähes 300 mil­joo­naa dol­la­ria huma­ni­taa­ri­seen apuun. Varoja räjäh­dyk­sestä kär­si­neille on ohjattu YK-jär­jes­tö­jen ja Punaisen Ristin kautta. Avustustyötä on tehty pal­jon pai­kal­lis­ten ihmis­ten voi­min ja liba­no­ni­lai­sen dias­po­ran tuella. Kansalaisjärjestöt ja niille teh­dyt lah­joi­tuk­set ovat olleet tär­keitä avus­tus­työssä. Libanonin val­tion osal­lis­tu­mi­nen on ollut lähes olematonta.

– Halusin mennä aut­ta­maan mah­dol­li­sim­man pian räjäh­dyk­sen jäl­keen, Evelina Sironen sanoo.
Hän ei uskal­ta­nut pois­tua hotel­lilta heti, koska odotti len­to­ken­tällä teh­dyn koro­na­tes­tin tulosta. Kun sel­visi, ettei nega­tii­vi­sesta tulok­sesta ilmoi­tet­taisi, Sironen ilmoit­tau­tui vapaa­eh­toi­seksi. Työ YMCA ‑jär­jes­tön ryh­mässä oli ker­ros­ta­lon sii­voa­mista Mar Mikhaelin alu­eella. Asuintalo oli noin kah­den kilo­met­rin päässä sata­masta. Ikkunat oli­vat rik­kou­tu­neet räjäh­dyk­sessä, ja vapaa­eh­toi­set kor­ja­si­vat lasin­sir­pa­leet pois.

– Meille ker­rot­tiin, että ihmi­set voi­vat muut­taa takai­sin kotei­hinsa parin päi­vän päästä.

Sortuneissa raken­nuk­sissa ammat­ti­pe­las­ta­jat kar­toit­ti­vat, oliko rau­nioissa vielä ihmisiä.

Ainakin 300 000 bei­ru­ti­laista menetti räjäh­dyk­sessä kotinsa.

– Sivustoilla, joista olen aiem­min etsi­nyt vuo­kra­kämp­piä, annet­tiin hätä­ma­joi­tusta. Sosiaaliseen medi­aan perus­tet­tiin ryh­miä, joissa tar­jot­tiin huo­netta tai soh­vaa. Libanonilaisissa ihail­ta­vaa on, että he aut­ta­vat toi­si­aan, vaikka ovat itse­kin koke­neet menetyksiä.

Järjestöt lasten asialla

Sironen on kou­lu­tuk­sel­taan yhteis­kun­ta­tie­tei­den mais­teri Tampereen yli­opis­tosta. Hänen pää­ai­neensa yli­opis­tossa oli sosi­aa­li­työ ja hän teki syven­tä­vän har­joit­te­lun Beirutissa, pales­tii­na­lais­lei­rissä, Beit Atfal Assumoud — jär­jes­tössä. Opintojen jäl­keen hän pääsi har­joit­te­li­jaksi Suomen Lähi-idän ins­ti­tuut­tiin Beirutiin, jossa hän hoiti vies­tin­tä­teh­tä­viä. Se, että liba­no­ni­lai­silla itsel­lään ja maassa toi­mi­villa kan­sa­lais­jär­jes­töillä on suuri rooli räjäh­dyk­sen jäl­kei­sessä avus­tus­työssä, ei ole Libanonia pit­kään seu­ran­neelle sosi­aa­li­työn­te­ki­jälle yllätys.

– Ymmärrän liba­no­ni­lai­sen yhteis­kun­nan niin, että kaikki, esi­mer­kiksi sosi­aa­li­pal­ve­lui­den tuot­ta­mi­nen, on kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen varassa.

Räjähdyksen jäl­keen jär­jes­töt ava­si­vat nopeasti pal­ve­lu­pis­teitä ja puhe­lin­päi­vys­tyk­siä, jotta ihmi­set voi­si­vat puhua räjäh­dyk­sen aiheut­ta­masta hen­ki­sestä ahdis­tuk­sesta. Sironen näki sosi­aa­li­sessa mediassa päi­vi­tyk­siä, joissa pai­kal­li­set ker­toi­vat löy­tä­mis­tään lap­sista. Lapsia oli jää­nyt ilman kotia tai van­hem­pia. Päivityksissä kysel­tiin, mihin jär­jes­töön kan­nat­taisi olla yhteydessä.

Moni menetti jotain, mutta jotkut menettivät kaiken.

Noin tuhat lasta louk­kaan­tui räjäh­dyk­sessä. Sadat tuhan­net lap­set tar­vit­se­vat nyt psy­ko­so­si­aa­lista tukea. He ovat pelois­saan, itkui­sia ja näke­vät pai­na­jai­sia. Kansalaisjärjestöt ovat avan­neet kes­kuk­sia, joissa jär­jes­te­tään lap­sille ilmai­sua ja ren­tou­tu­mista edis­tä­viä akti­vi­teet­tejä. Järjestöjen sosi­aa­li­työn­te­ki­jät ovat kar­toit­ta­neet las­ten tar­peita sekä olleet tukena lapsille.

– Ihmiset, jotka aut­ta­vat muita työk­seen, saat­ta­vat itse­kin olla trau­ma­ti­soi­tu­neita räjäh­dyk­sestä. Siltikin he jat­ka­vat työ­tään – kovan pai­neen alla, asia­kas­mää­rien lisään­tyessä, Sironen huomauttaa.

Köyhien määrä kasvaa

Kun räjäh­dyk­sestä on pian kolme kuu­kautta, tuhoja sii­vo­taan edel­leen. Osa pys­tyyn jää­neistä raken­nuk­sista on sor­tu­mis­vaa­rassa. Asumiskelpoisissa taloissa ikku­na­la­seja on kor­vattu muo­villa ja ikku­na­luu­kuilla. Monelta per­heeltä uudet ikku­na­la­sit jää­vät kus­tan­nus­ten takia toden­nä­köi­sesti saamatta.

Kuva: Evelina Sironen

Libanonin tilanne on poliit­ti­sesti ja talou­del­li­sesti hyvin vai­kea, mitä se on ollut jo kauan ennen räjäh­dystä. Maata hal­lit­see kor­rup­toi­tu­nut eliitti, jonka ahneus on aiheut­ta­nut mui­den ahdin­gon. Suuri osa yhtei­sistä varoista menee yksi­tyi­siin tas­kui­hin. Libanonin kes­ki­luokka kutis­tuu. Köyhyydessä ja äärim­mäi­sessä köy­hyy­dessä elä­vien ihmis­ten määrä kasvaa.

– Libanonilaiset jou­tu­vat tais­te­le­maan elä­män perus­e­del­ly­tys­ten saa­mi­seksi, Evelina Sironen tietää.

Sosiaalityössä ollaan usein perus­asioi­den äärellä. Monella ihmi­sellä ei ole ruo­kaa ja vettä, tai yöt pitää viet­tää kadulla. Järjestöjen suuri vas­tuu ihmis­ten aut­ta­mi­sessa ei koske vain Beirutin räjäh­dyk­sen jäl­keistä aikaa. Libanonissa jul­ki­set pal­ve­lut ovat yleen­sä­kin lähes ole­mat­to­mia. Sironen muis­tut­taa, että Suomesta voi aut­taa. Lahjoituksen teke­mi­nen jol­le­kin jär­jes­tölle, kuten Libanonin Punaiselle Ristille, on helppoa.

Pakko lähteä, halu palata

Viime syk­synä liba­no­ni­lai­set nousi­vat osoit­ta­maan miel­tään. Laajojen mie­le­no­soi­tus­ten tavoite oli mur­taa sek­ta­ri­aa­ni­nen jär­jes­telmä. Järjestelmässä valta jae­taan uskon­to­kun­tien kes­ken ja säi­lyy kor­rup­toi­tu­neella elii­tillä. Kansalaisten on mel­kein pakko arjessa pär­jä­täk­seen kuu­lua johon­kin uskon­nol­li­seen ryh­mään. Kannatusta saa­dak­seen nekin teke­vät avus­tus- ja sosiaalityötä.

Uudenlaisessa Libanonissa esi­mer­kiksi työ­pai­kan voisi saada omien tai­to­jensa ansiosta.

– Oli lii­kut­ta­vaa nähdä, miten liba­no­ni­lai­set otti­vat hal­tuun jul­ki­sen tilan, joka on jos­kus riis­tetty heiltä pois.

Mielenosoitukset hil­je­ni­vät koro­nan takia ase­tet­tui­hin rajoi­tuk­siin. Nykyisin kokoon­tu­mi­sia tukah­du­te­taan tur­val­li­suus­vi­ran­omais­ten toi­mesta. Rauhanomaisia mie­le­no­soit­ta­jia on ammuttu kumi­luo­deilla. Räjähdyksen jäl­keen Sironen kävi kes­kus­tan alu­eella, jossa tiesi ole­van mielenosoittajia.

– Olimme pai­kalla vain het­ken. Ilmassa oli niin pal­jon kyy­nel­kaa­sua, että mei­dän oli juos­tava pois.

Satamaräjähdys näytti jäl­leen val­taa­pi­tä­vien välin­pi­tä­mät­tö­myy­den kan­sa­lai­sia koh­taan. Iso osa poliit­ti­sen elii­tin edus­ta­jista, kuten pää­mi­nis­teri ja pre­si­dentti, tiesi, että sata­massa säi­ly­tet­tiin vaa­ral­lista materiaalia.

Kansalaisjärjestöillä on suuri rooli räjähdyksen jälkeisessä avustustyössä.

Uudistuksia kai­paa­vien liba­no­ni­lais­ten toi­veissa on riip­pu­ma­ton, kan­sain­vä­li­nen tut­kinta, jossa sel­vi­te­tään, miksi ammo­nium­nit­raa­tin annet­tiin olla Beirutin kes­kus­tassa. Päättäjät eivät ole tut­kin­taa hyväksyneet.

Toivottomuus on läsnä ihmis­ten mie­lissä. Suuri osa näkee ainoaksi vaih­toeh­doksi läh­teä pois Libanonista, minkä Sironen ymmär­tää hyvin. Kun Sironen kes­kus­te­lee ystä­viensä kanssa, muis­te­taan sekin, että Libanonissa on pal­jon posi­tii­vista. On miel­lyt­tävä ilmasto ja arvos­tettu ruo­ka­kult­tuuri. Ja ihmi­sillä on pal­jon ideoita, miten luoda yhdessä uutta.

– Monella läh­ti­jällä on myös toive palata – sel­lai­seen Libanoniin, missä pys­tyisi raken­ta­maan tulevaisuutta.

Hanna Hirvonen