Kaisa Yliruo­kanen. Kuva: Veikko Somerpuro

Suomessa on kymme­niä­tu­hansia työssä­käyviä, joiden palkka ei riitä elämiseen. He ovat täysin taval­lisia ihmisiä, jotka säästävät ruuassa, lasten harras­tuk­sissa, lääkkeissä ja asumi­sessa, mutta silti tili tyhjenee jo kauan ennen seuraavaa palkka­päivää. He ovat työssä­käyviä köyhiä.

Helsingin Sanomat kirjoitti 13.9. Tytti Pelto­sesta. Hän työsken­telee lähihoi­tajana psykiat­ri­sessa hoito­työssä ja saa palkkaa kuukau­dessa käteen 1 600 euroa. Hän asuu 17- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Selvi­täkseen kuluista hän tekee ylimää­räisiä työvuoroja, siivoaa varas­to­hallia ja käy mallina taide­kurs­silla. Yhdellä työllä hän ei pärjää, sillä ilman keikka­töitä rahat loppuvat jo kaksi viikkoa ennen palkka­päivää.

Palkan tulee olla sen verran suuri, että ei tarvitse köyhyydessä elää.

Kotitalous on suhteel­lisen köyhyy­sasteen mukaan köyhä, jos sen netto­tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaa­ni­tu­losta. Yksina­su­villa netto­tu­lojen raja on noin 1 200 euroa kuukau­dessa. Kahden lapsen yksin­huol­ta­ja­per­heessä köyhyysraja on noin 2 200 euroa kuukau­dessa.

Työssä­käy­vistä köyhistä monet ovat yksin­huol­tajia tai epätyy­pil­li­sessä työsuh­teessa, kuten osa-aikatyössä tai nolla­tun­ti­so­pi­muk­silla. Jotkut ovat yrittäjiä ja monet ovat korkeasti koulu­tettuja. Joukossa on valitet­ta­vasti myös Talentian jäseniä.

Työssä­käyvän köyhän ajasta ison osan haukkaa paitsi työnteko, myös huoli ja stressi siitä, miten selvitä ja jaksaa. Köyhyys nakertaa hyvin­vointia ja varastaa voima­varoja. Se on vaaral­lista paitsi yksilölle, myös yhteis­kun­nalle.

Ei ole oikein, jos työnteolla ei voi elättää itseään eikä perhettään. Työstä tulee maksaa sellainen palkka, että sillä pärjää kohtuul­li­sesti, vaikka olisi eronnut, asuisi pääkau­pun­ki­seu­dulla tai työsken­telisi naisval­tai­sella alalla.

Kaisa Yliruo­kanen